Ota löysin rantein

Raskaana ei saisi stressata, väitetään.

"Korpilahdella eläneen Ida Lintulan mukaan odottavan äidin silmitön suuttuminen saattoi johtaa jopa lapsen mielipuolisuuteen (SKS, tieto vuodelta 1933)." (Duodecim.)

Ja nykytutkimus myötäilee kansanuskomuksia:  "Lapset ovat olleet temperamentiltaan keskimäärin arempia ja itkuisempia, mikäli äidit ovat raskautensa aikana kokeneet olleensa stressaantuneita tai depressiivisiä." (Ibid.)

Viimeistään tästä saa stressin, jos ei muuten ole. (Täti-ihminen, tieto vuodelta 2008).

Siinä, että on raskaana kuormittavassa työvaiheessa on hyvää se, että ei rentouta itseään punaviinillä iltaisin. (Jo pienikin määrä vaikuttaa usein huonontavasti muutenkin huonoon nukkumiseeni)

Huonoa siinä on se, että ei voi rentouttaa itseään punaviinillä iltaisin. (Jo pienikin määrä vaikuttaa usein parantavasti yleiseen elämänasenteeseeni.)

Muita vaikutuksia raskaudella ei juuri ole nykytilanteessani - fakta johon havahdun aina kun joku kysyy miten odotukseni sujuu. Se sujuu ihan itsekseen. Asiat rullaavat sellaisella paineella, että kaikki mikä voi jäädä huomiotta, jää huomiotta. Mutta jos sellaisia listaisi tähän, joutaisi joku kysymään, että miksi en työstä niitä sen sijaan, että päivittelisin blogiin. Eikä niitä kannata toki muutenkaan miettiä.

Ettei tule ressi.

Pieniä iloja vanhemmuudessa

Tämän blogin lukijana tiedät varmaan sen tunteen kun valvoo puoli yhteen lukemassa Jonathan Franzenin Freedomia Hesaria blogeja feissarimokia ja kiroaa kun ei ole mennyt nukkumaan kun aamulla taas väsyttää? Ja sitten lapsi herää ja voi taputella itseään olalle, että olipa hyvä, ettei mennyt nukkumaan hetki sitten kun nyt olisi kuitenkin joutunut nousemaan.

Sen jälkeen voikin mennä nukkumaan ilman, että on menettänyt yhtään kallisarvoista uniaikaa (tai ehkäpä netata hetken lisää ja toistaa sama hyvä havainto).

Valitettavasti useammin todentuva ilmiö on, että valvoo koneella ihan viimeiseen nukahtamispisteeseen saakka, ja samalla hetkellä kun miettii, että nyt hyvä jos jaksan kaatua tästä tuolilta tuohon sänkyyn niin muistaa että pyykit!

Minulle näin käy suunnilleen joka kerta kun pesen pyykkiä. Eli kuutena iltana viikossa.

Sitä voisi kuvitella pikku hiljaa oppivan.

Edistystä!

Mulla on vastaväittäjä ja väitöspäivä! Epävirallisesti, mutta se riittää kyllä (toistaiseksi).

Sain tiedon torstaina puoli neljän aikoihin. Perjantaina kympiltä minulla oli varattuna meikki, kampaaja, jatkopaikka ja pitopalvelu. Meikkaajallani (olen kerran elämässäni käynyt meikkaajalla - hän on siis meikkaajani) ei ollut vielä edes ensi vuoden kalenteria. Olenko maininnut, että tykkään kun asiat on suunniteltu ajoissa?

Minulla on nyt siis öbaut kuukausi aikaa väitöskirjan viimeisille muokkauksille. Ensi perjantaina on ensimmäinen deadline, kun laitan tekstin kielentarkastukseen. Ja sen verran huomaa stressiä, että vaikka (vai koska?) on ollut mukavan rauhallinen viikonloppu, olen oikeastaan koko ajan odottanut, että tulisi maanantai. Eilen, kun menin väkisinjumppaamaan, pohdin, että mieluummin olisin kaartanut työhuoneelle siksi pariksi tunniksi. Menin kuitenkin voimaan pahoin bodypumpiin. (Mulle tulee ihan järkyttävän huono olo niistä selällään tehtävistä liikkeistä. Kerrasta ei usko. Eikä kahdesta. Mutta nyt tein ihan vauvapainoilla ja omia taukoja pitäen. Ja alan uskoa, ettei sovi.)

The aikataulu on siis yhä voimassa! (No se toimittamani kirja on nyt refereekierroksella, eikä ehkä ehdi kauppoihin ennen kuin minä synnärille. Mutta jos väitöksen saa kunnialla hoidettua niin eiköhän muu sälä hanskaudu jotenkin.)

Tuntuu vähän hassulta raportoida näin tarkkaan, mutta kun nyt jo kerran aloitin. Hyvään journalismiin kuuluu kuulemma tilanteiden seuraaminen loppuun saakka. Ja vaikka en journalismia koe harrastavani, usein tajuan avautuneeni jostain asiasta kun tilanne on ns. akuutti, enkä sitten koskaan palaakaan kertomaan, että miten tilanne eteni.

Eli myös:

- Ostimme uuden auton noin kuukausi tämän jälkeen. Ei siis nyt toki uutta, mutta meille uuden.

- Se takki oli hansikaskorissa. Älkää kysykö miten mahtui. (Lenkkarit sen sijaan on yhä kateissa. Ja lapaset taas.)

- Emmekä me montaa päivää olleet ilman Hesaria, nykyään luemme sen vain diginä. Ja käytän muuten enemmän aikaa Hesarin ääressä kuin ennen. Ipadin saa jotenkin ohimennen avattua, toisin kuin paperilehden. Mutta sen verran vanhakantainen olen, että (jopa tilaajille) maksullista hs.fitä en oikein sulata. Tai että ei siellä maksumuurin takana saa ainakaan olla tätä tasoa. (Tai ehkä haluat välttää maksuklikkausta, silloin katso helmi täältä.)

Muoto vai sisältö?

Kerrankin mies oli ostanut levyn, jota teki mieli hyräillä ja tanssia mukana. "All the other kids'r gonna run like that, hm-mmm run like that..."

 

- Tiedätkö mistä laulu kertoo, mies kysyi. Columbinen kouluampumisesta.

Jotenkin ei tehnytkään enää mieli tanssia lapsen kanssa. 

Vaikka kuinkakohan monta rakkauslaulua oikeasti kertookaan eroista tai kuolemasta? Ei hajuakaan, kun harvoin sitä tosiaan kuuntelee sanoja. 

Mutta huomaan, että minua pitää suojella tällä hetkellä sisällöltä. Sen jälkeen kun kuulin, että (Mariskan kirjoittaman) Jenni Vartiaisen Missä muruseni on -laulun sanoja lainataan kuolinilmoituksissa, minua itkettää kun kuulen sen autossa. (Jep, nelivuotias fanittaa Jenni Vartiaista. Ja Robinia. Niistä kahdesta mieluummin Jenniä.)

Kaunis ulkomuoto riittää, kiitos.

"All the other kids with the pumped up kicks
You'd better run, better run, outrun my gun
All the other kids with the pumped up kicks
You'd better run, better run, faster than my bullet"

Kasvava trendi

Eräs ystäväni pohti alle kolmekymppisenä, kuvitellessaan jäävänsä sinkuksi ja lapsettomaksi, että ilman lapsia tulisi jäämään 30-40 ikävuoden välisenä aikana aika osattomaksi kaikkien muiden painaessa lapsiperhearkea. Minä, jonka vahvuuksiin ei ole koskaan kuulunut visiot tulevaisuudesta - ainakaan realistiset sellaiset - en ymmärtänyt murheen luonnetta. Jotkut harvat jo tuolloin hankkivat lapsia, mutta he tuntuivat vain kummallisilta poikkeuksilta.

Ja viitisen vuotta myöhemmin?

Plop plop.

Tuolla ystävällä on toinen lapsi tulossa, minulla tunnetusti kolmas. Myös viidellä muulla kaverilla on laskettu aika kahden kuukauden kuluessa minusta. Ja kolmella järjestysluku on kolmonen. Lastenjuhliin ei voi kuvitellakaan kutsuvansa enää kaikkia lapsellisia kavereitaan.

Nyt tavallaan ymmärrän mitä se ystäväni silloin tarkoitti. Mutta silti välillä kummastelen, että miten tässä näin kävi: että kuinka sattuikin.

Ehkä siksi siitä pitää ihan blogiakin pitää.

No ei siinä kauaa kestänyt...

...että Kataisen toiveesta äitien nopeammasta paluusta työelämään päästiin keskustelemaan kotihoidon tuen leikkaamisesta.

"Pienten lasten vanhemmille tarkoitettua kotihoidon tukea pitää leikata, esittää Elinkeinoelämän keskusliitto EK. Jos haluaa parantaa [naisten] asemaa, niin pitää miettiä kotihoidon tuen kestoa", lausuu Hesarissa EK:n edustaja Vesa Rantahalvari.

Eli, naisten asemaa pitää parantaa rajoittamalla heidän vaihtoehtojaan.

Helsingin Sanomat kertoo, että kotihoidon tuen tulevaisuutta pohditaan peruspalveluministeri Guzenina-Richardsonin asettamassa työryhmässä, joka selvittää "kotihoidon tukea saavien asteittaista siirtymistä työelämään" - ja vieläpä vuoden loppuun mennessä, eli nopealla aikataululla.

Ylempänä lainattu Rantahalvari on työryhmässä, mutta kuten provokatiivisen uutisoinnin ja otsikoinnin logiikkaan kuuluu, tuen leikkaamisen suunnittelu kiistetään alempana uutisessa.

"Kotihoidon tuen kesto ei ole ollut vielä esillä. Lähtökohtaisesti työryhmä ei ole olemassa sitä varten, että tukea leikattaisiin", työryhmän puheenjohtaja Sinikka Näätsaari sanoo.

Näätsaaren mukaan vahvimmin harkitaan kotihoidon tuen laajentamista osittaisena myös sellaisille vanhemmille, joiden lapsi on päivähoidossa. Samalla päiväkodeissa siirryttäisiin "tuntilaskutukseen", koska se tekisi osa-aikaisen päivähoidon houkuttelevammaksi. Näitä tavoitteita on äkkiseltään vaikea vastustaa. Mutta muutokset eivät ole helppoja, koska se vaatii useiden lakien muuttamista.

Elinkeinoelämän keskusliitto näyttäytyy jutussa varsin sympaattisena toimijana. Rantahalvari nimittäin varottaa, että joustoa ei saa tehdä vanhemmille liian houkuttelevaksi.

"Pitää varoa, että ne, jotka nyt ovat kokopäivätyössä, eivät valu osa-aikatyöhön", Vesa Rantahalvari sanoo.

Jäämme odottamaan selvitystä mielenkiinnolla.

Lapsi päiväkodissa - äidin vai lapsen parhaaksi?

Liinan blogissa keskusteltiin päiväkodin hyvistä puolista - lapsi viihtyy ja äiti varsinkin - enkä malta olla jatkamatta tästä ah-niin-kutkuttavasta ikuisuusteemasta. On nähdäkseni harvinaista (ja ihailtavaa), että sanotaan, että itse ei jaksaisi olla kotona tai että haluaa mielummin töihin. Ja vaikeaahan sellaista on ainakaan julkisesti sanoa ellei halua kuulla sitä jeesustelevaa miksi-sitten-hankit-lapsia -vastausta. No, joku voi haluta lapsia sekä muuta elämää. (Jälleen kielletty ajatus, tiedän.)

Meidän lapsemme ovat menneet hoitoon reilun vuoden ikäisinä - ei koska olisin ajatellut heidän kaipaavan päiväkotia, ikätasoista seuraa tai ohjattua askartelua (henkilökohtaisesti en usko ihan pienen kaipaavan mitään näistä kovin paljoa), vaan koska minä koin tarvetta palata töihin.

Tällä samalla logiikalla, kun toinen lapsi syntyi, oli minulle selviö ottaa esikoinen pois päivähoidosta. Vaikka mies oli oikeastaan aika vahvastikin vastaan - hän pelkäsi etten jaksaisi. Perusteluni olivat selkeät: muutimme samaan aikaan kun se pikkusisarus oli syntymässä, eli muutoksia oli pienen lapsen elämässä muutenkin (aiemmassa hoitopaikassa hän oli kyllä viihtynyt), ja muutimme lasten isovanhempien kaupunkiin, eli toiveissa oli saada myös hoitoapua. Voi hyvin olla, että toisessa tilanteessa olisin toiminut toisin - itseni vuoksi.

Eli tässä haluan nyt vielä alleviivata pointtiani, joka ei todellakaan ole syyllistää niitä äitejä (joo joo, vanhempia), joiden esikoisen on päiväkodissa kuopuksen ollessa kotihoidossa. Jos hoitoapua ei saa muualta, se voi olla ainoa keino pitää itsensä järjissään. Pointtini on, että minusta myös vanhempien tarpeet pitää voida lausua ääneen, ilman että se luettaisiin väistämättä jotenkin vastakkaisena lapsen tarpeille.

Hyvä vanhempi huomioi myös oman jaksamisensa.

Seuraavaa äitiyslomaa suunnittelin siten, että otan kuopuksen pois hoidosta, ja että esikoinen saa itse valita, että jatkaako. Hän täyttää kuitenkin viisi, ja edessä olisi viimeinen päiväkotivuosi ennen eskaria. Mutta valinta vaikuttaa selvältä (esikoisen päiväkodissa viihtymättömyydestä täytynee avautua toisella kertaa). Eikä minussa ole kyllä sellaista tahtoa, että veisin vastentahtoista lasta hoitoon jos itse olen himassa - ei edes sillä ajatuksella että ryhmäytyisi niiden tulevien eskari- ja ehkä jopa koulukavereittensa kanssa. Tai että hän "tarvitsisi" omanikäistä seuraa. Tai omaa arjen taakkaa helpottaakseni.

Sitäpaitsi kahden kanssa kotona oli helpompaa kuin yhden - ehkä kolmen kanssa on vielä helpompaa? Ehkä ne vanhemmat sisarukset nujakoivat sen verran tehokkaasti keskenään, että minä voin keskittyä vauvaan. Eli antaa sen kölliä leikkimatolla ja itse hengailla netissä. Eikö se niin mene?

(Ja sitten tulee isovanhemmat ja pelastaa.)

Kukaties, ehkä tästä saadaan taas keskustella laajemminkin. Turkulainen demari kansanedustaja Eva-Johanna Eloranta esitti, että subjektiivista päivähoito-oikeutta tulisi rajata osa-aikaiseksi - kustannussyistäpä tietenkin. No, ensimmäisenä älähtivät oman puolueen edustajat: "Esitys ei ole kannatettava, eikä missään määrin sosialidemokraattisen puolueen linjan mukainen valtakunnallisesti tai kuntatasolla."

Nämä jälkimmäistä argumentoivat naiset Heli Paasio ja Piia Elo kannattaisivat "avointa varhaiskasvatusta, päivähoitomaksujen tuntiveloitusta, jolla tarkoitetaan todelliseen käyttöön perustuvaa taksaa, ja kotiapua."

Kyllä kiitos! Päivähoitoa voisi myös tehostaa siten, ettei osapäivälapsi veisi kokopäivälapsen paikkaa ryhmässä - silläkin tulisi jo ehkä pientä säästöä.

Siis vastaus otsikkooni: kumman vaan tai molempien.

Hermot testissä

Tämä viikko on ollut melkoista hermopeliä. Pärjään siinä huonosti.

Tykkään suunnitella asiat hyvin. Joku kriittisempi voisi sanoa, että käytän enemmän aikaa asioiden suunnitteluun kuin niiden tekemiseen. (Muistan opiskelun alkuaikojen tenttiinlukusuunnittelutaulukoitani - niidenkin tekemisen aikana olisi saanut monta sivua luettua.)

Nyt odotan toista viikkoa vastausta vastaväittäjäkseni pyydetyltä. Sitä ennen odotin pari viikkoa, että häntä kysyttäisiin. Aikatauluni perustuvat oletukselle, että suostuu, mutta rapautuvat pikku hiljaa kun en tiedä mitä tapahtuu. Esitän (professorini kautta tietenkin) joustavaa, mutta todellisuudessa olen paniikissa. Ei ole yhdentekevää, minä päivänä väitös on, koska aikataulurakennelmani ovat korttitaloa herkempää kudelmaa.

Ja, pahimmassa tapauksessa, jos tämä henkilö kieltäytyy, hyppää väitöksen ajankohta äkkiä parilla kuukaudella eteenpäin - mikä minun tapauksessani tarkoittaa ensi syksyyn.

Lisäksi (/siksi?) olen kaameassa flunssassa, mutta en uskalla olla poiskaan töistä. Ja lienee turha kuvitella rentoa viikonloppua - nyt kun perjantai on ohi, tietää se, että edessä on ainakin vielä kolme päivää epätietoisuutta.

Melkein kyllä piristyin tänään, kun löysin tämän mainion sivuston, josta tämänkin sivun kuvat ovat peräisin. Melkein niinkuin vertaistukea, paitsi että minun kärsimykseni on tietysti uniikkia eikä verrattavissa kenenkään muun samanlaisiin oloihin.

Last months before handing the dissertation.

Että hyvät viikonloput vaan sinnekin.

The concept of an academic career.

Haastelua

Tunnustus! Ja hieno sellainen: a blog with substance! Siis sisältöblogi. Jes. Näin tykkää Leopardikuningatar. Kiitokset siis sinne!

Haasteeseen kuuluu:

1. Kiittää sen lähettänyttä bloggaria.

Check. Kuten nyt hyvin tapoihin kuuluu.

2. Jakaa tunnustus kahdeksalle muulle bloggarille.

3. Ilmoittaa heille haastavasi heidät mukaan.

 

Haluaisin kovasti nimetä jotain uusia blogeja, mutta valitettavasti lukulistani ei ole juurikaan kasvanut viime aikoina. Substanssia on tietenkin kaikissa suosikkiblogeissani, joita voi bongailla tuosta sivupaneelista.

Yksi uusi kuitenkin on, ja se on hyvä nimetä ennen joulua: Pakollinen joulu. Jos ei olkipukin rakentaminen vessapaperirullista ole substanssia niin en tiedä mikä on!

4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

(No hyvä ettei sentään faktaa.)

1. Pureskelen nahkaa kynsien ympäriltä. Etenkin stressaantuneena. Viehättävä tapa.
2. Kävin kesällä McDonaldsissa (ensimmäistä kertaa vuoden 1995 jälkeen). Kasvishampurilainen oli ihan ok, ranet ei.
3. Olen ollut rastapää ja kalju. Kaljua haikailen yhä.
4. Vietin varhaisteininä yhden kesän vaatekomerossa kirjoja lukien. Se tuntui varmaan jotenkin dramaattisemmalta.
5. Olen hysteerisyyteen taipuvainen myöhästymisen suhteen, ja ylimitoitan järjestelmällisesti matkoihin kuluvat ajat. Tästä aiheutuu tasaisin väliajoin riitaa miehen kanssa, jonka aikakäsitys on, no, toisenlainen. Osaratkaisuna ongelmaan on lähtöajan valehtelu miehelle puolella tunnilla, mutta valitettavasti en aina muista tehdä tätä.
6. Menin nuorena maailmannaisena (yksinäni) Kiinaan mukanani (ainoastaan) Korean rahaa (tai Taiwanin, kuka niistä tietää). Olin kiukkuinen kun ravintolassa eivät meinanneet huolia rahojani ja sain kovin vähän vaihtorahaa.
7. Olen lentänyt kasvoilleni polkupyörän tangon yli ja katkonut etuhampaani syvältä juuresta. Taksi vei minut läheiselle terveysasemalle, josta joku ihana hoitaja lähti keräämään hampaani kadulta, säilöen ne kahvikermaansa. Hampaat istutettiin takaisin, ja vastoin silloista kuvitelmaa ne ovat pysyneet paikoillaan. Esteettinen haitta oli kuitenkin pysyvä.
8. Nukun aina korvatulpat korvissa. Liialliseksi melutasoksi riittää, että mieheni hengittää. Talvisin nukun usein myös sukkahoudut jalassa. Nukkuessa ei voi olla liian hiljaista. Eikä liian lämmintä.

Kas näin. Tuli sisältöä koko viikoksi.

Kuka näitä tickereitä oikeasti tekee? Kamoon, hei...

Tukholma: taide

Olipas mahtavaa kirjoittaa tuollainen otsikko. Vaikka ihan aidosti diggaan huvipuistoista ja junibackeneista ja Söderin leikkipuistotkin ovat ihan jättekivoja, ihan aidosti diggaan käydä myös muunlaisissa kohteissa. Ja kun kehuin, että olin matkallani kiireinen, niin en ehtinyt vain yhteen tai kahteen museoon, vaan neljään. Hah!

Uusia tuttavuuksia - ja kuvittelisin, että monelle muullekin uusia - oli kaksi. Molemmat käymisen arvoisia, hiukan eri näkövinkkelistä. Aloitetaan siitä kuriositeettiosastosta:

Sven-Harrys (konstmuseum)

Sven-Harrys on melkoinen egoboost (Sven-Harrylle). Rikkaan taidekeräilijän rakennuttama kultainen (men förstås!) kuutio Vasaparkenin laidalla kätkee sisälleen pienehkön vaihtuvien teosten näyttelytilan (jossa nyt oli varsin kiinnostava, ja kiinnostavasti Sven-Harrysin velipojan, Stig T. Karlssonin valokuvanäyttely), ja talon katolla on replika Sven-Harryn 1700-lukulaisen kartanon alakerrasta. Tänne "kotiin" on ripustettu Sven-Harryn henkilökohtainen taidekokoelma: pari Schjefbeckiä, yksi Munch, ja muuta ruotsalaista taidetta.

(Schjefbeckhän on melkein ruotsalainen, koska asui Saltsjöbadenin kylpylässä (siis niinku Solsidanissa!) viimeisinä vuosinaan, ja kyseinen Munch oli vuodelta 1904 - eli siis Norjan Ruotsin-vallan ajalta. Näin opas meille tarinoi Sven-Harryn tarinoivan.)

Siellä niitä Schjefbeckejä häämöttää eteisessä.

Niin mainitsinko, että talo on tosiaan kultainen?

Kas, joukkoon on eksynyt kuva meiltä.

Tänne yritin viime kesänä perheen kanssa ehtiä. Mutta ihan hyvä, ettemme ehtineet: kuvitelkaa oppaan mukana eli rauhallisesti kierrettävä kierros "kodissa", joka vaan sattuu olemaan täynnä arvotaidetta, kahden sekunnissa kyllästyvän ja seinille kiipeävän rimpuilijan kanssa... Vaikka siis tietenkin lasten kanssa voi tehdä ihan mitä vain! Eri asia kuinka kivaa se on. Kenellekään.

Sven-Harrys on tosiaan kivasti saavutettavissa siinä Vasastanissa, mutta jos aikaa on vain yhteen uuteen taidekokemukseen, suosittelen vakavasti Tensta Konsthallia.

Tensta Konsthall

Taidehalli sijaitsee - ta-daa - Tenstassa, joka löytyy kun seuraa sinistä metrolinjaa melkein päätepisteeseen asti. Maahanmuuttajia lähiössä on n. 90% väestöstä, aiemmin ilmeisesti myös runsaasti suomalaisia, nykyisin kauempaa eli köyhemmistä maista. Tästä voi päätellä jotain lähiön yleisestä statuksesta.

Taidehalli on taiteelliselta ohjelmistoltaan varsin korkeatasoinen (päätellen nykyisestä näyttelystä ja vähäisistä taustaselvittelyistäni) ja se tekee runsaasti yhteistyötä myös paikallisen yhteisön kanssa. (Mikä ei tietenkään muuten vaikuta kävijäkokemukseen, paitsi että tuo sellaisen hyvän ihmisen mielen, kun käy niin fiksussa paikassa.)

Tämänhetkinen kattaus - Marie-Louise Ekman, Sister Corita Kent, Mladen Stilinovic, ja Martha Wilson, pääpaino ensinmainilla - on varsin herkullinen, ja auki vielä 13.1. asti, eli jos sitä ennen satut kaupunkiin, älä ohita sitä!

Taidehalli, ostarin varastoon rakennettu. Metroasema on noita portaita pitkin oikealle. Et voi eksyä.

Marie-Louise Ekman: Aftonsnabel, 1969. (Feminististä) politiikkaa, absurdisti ja alatyyliin, siinä näyttelyn vahvat teemat. Tämä teos joutui kyllä jossain kohtaa feministien hampaisiin, koska nainen esitettiin kulttuurin passiivisena kuluttajana, ei sen tuottajana. Vuonna 1969 ironisoidut iltapäivälehtiotsikot tuntuvat muuten ihan uskottavilta vuonna 2012.

Taidehallista löytyy myös kiva kahvila, josta sai edullisesti lounasta (keittolounas, sisältäen visiittipäivänä jonkinlaisen itämaisen pinaattikeiton ja meze-pöydän) ja hyvää kahvia - muuta kahvilaa Tenstasta ei löydykään, mutta paikallinen ostari (jonka varastoon/parkkihalliin taidehalli on rakennettu) tarjoaa ihan omanlaistaan eksotiikkaa.

Lounas 50 kr (!)

Ja toisin kuin edellinen, tänne voisi helposti mennä lastenkin kanssa. Ilmainen. Joko tuli ilmi, että suosittelen?

Aikuismatkani tuliaisbonuksena (toinenkin) ravintolasuositus. Ei ihan okei, vaan erinomainen intialainen Söderillä. Two Indians. Melkoista tuplahuumoria nimessä.

Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään erityisen hip tai -ster paikka, vaan vaatimaton sisustukseltaan, edullinen hinnaltaan, ja aivan mahtava ruoaltaan. Uskallan yhden käynnin jälkeen mainostaa, koska sain raflalle vahvan paikallisen suosituksen, ja koko seurueemme oli aivan myyty. Mausteista, mutta ei tulista; selkeitä, erottuvia makuja. Ja vähän erilaista. (Ei kuvallista todistusaineistoa, koska ainoa kuvani tärähti, enkä kehdannut kuvata sen enempää, kun työkaverit jo katselivat kummasti.)

Munakoisoa sinappikastikkeessa? Aivan! Mutta ihan sairaan hyvää.

Paikkailua

Niin on pitänyt taas kiirettä töissä (teen nyt väitöskirjan viimeisiä korjauksia - ei se toinen esitarkastaja ollutkaan ihan niin positiivinen kuin mitä ensi lukemalta ajattelin; se on vaan englantilainen, niin oli ilmaissut kritiikkinsä niin kohteliaasti etten tajunnut), ja iltaisin on pitänyt (nukuttaa lapsia yhteentoista ja) nukkua, että.

Että ei siis ole ehtinyt bloggaamaan.

Mutta toisaalta uutisetkin ovat nyt olleet sitä luokkaa, että eihän niitä jaksa kommentoida, saati oikeastaan edes lukea. Nämä Talvivaarat ja Schubakit ja mitä niitä nyt on. Tekee mieli vaan pistää pää pensaaseen ja pitää siellä kunnes saa tarpeeksi uraania naamariinsa.

No Obama sentään voitti, siitä jonkinlainen plussa.

Hyvää tietokoneaikaa on verottanut myös, että yhtenä iltana jouduin ottamaan tietokoneen sijaan esiin ompelukoneen. Muistatteko, niitä lupauksia joita tekee, vaikka oikeasti ei olisi aikaa mutta kun ei yhdenkään muunkaan käsi nouse?

Eli tonttuhame baletin joulujuhliin tuli, ja hieno tulikin. Ainakin jos katsoo kaukaa ja kaukaahan niitä katsotaan.

Ja kun se ompelukone kerran oli esillä (sitä säilytetään ihan kaapissa asti, joten otan sen esille noin kerran vuodessa; miehen mukaan vähäisen käyttöasteensa perusteella sitä voisi säilyttää kellarissa, mutta sitten en ompelisi milloinkaan) sain myös vihdoin korjattua pikkuisen rispaantuneet raskaushousuni. (Käykö teille näin? Mulle käy aina: jokaisten kaksien äitiyshousujeni vyörätöresori on hajonnut törkeästi.)

Tarkkasilmäinen huomaa, että tuota pystysaumaa on jo käsin korjausommeltu edellisessä raskaudessa. Ja huom: nämä ostettiin vasta edellisessä raskaudessa.

Ajattelin laittaa mustaa resosia päälle, mutta totesin, että miksi suotta.

- Aika hassulta näyttää, kommentoi Neiti Totuus.

Totta. Mutta paidan allahan tuo aina kulkee. Eli eiköhän näillä vielä pari kuukautta mennä, kunnes ovat liian pienet. (Tarinan opetus: raskaushousuja ei kannata ostaa vielä kolmannella kuulla, vaikka se voi tarpeelliselta tuntuakin.)

Ja sitten huutonettiin?

Puolivälin krouvissa

Paitsi etten ole krouvissa tietenkään, koska kyse on raskauden puolivälistä. (Siis hyvin teoreettisesta puolestavälistä, koska raskauden kestohan lasketaan alkavaksi pari viikkoa ennen sen alkamista ja ainakin minun raskauteni ovat jatkuneet toista viikkoa "yliaikaa". Mutta ei takerruta muotoseikkoihin.)

Tämän kunniaksi voisi kuitenkin hetkeksi pysähtyä pohtimaan tilannetta.

Viime lauantaina havahduin juttelemasta erään vanhan tutun kanssa keittiön ja eteisen tilavaatimuksista. Milloin meistä tuli tällaisia, kaverini kysyi. Toisen lapsen myötä, vastasin.

- Yksi lapsi muuttaa paljon, toinen lapsi kaiken, kaveri filosofoi.

Vaikka tottakai oma identiteetti muuttui radikaalisti ensimmäisen lapsen myötä, arki muuttui silti merkittävästi toisen lapsen myötä. Yksi lapsi on helpompi sopeuttaa muuhun arkeen, kun taas kahden lapsen kanssa muu arki mukautuu vähemmällä vaivalla lasten ehdoille. Ravintola valitaan nykyään kovin helposti lapsiystävällisyyden - tai lasten vaatimusten - mukaan.

Ranta-Kertun hampurilaisbuffet on esikoisen valinta.

Mutta mitä sitten tapahtuu kolmannen lapsen kohdalla? Ravintolassa ei enää käydä? Jos sinulla on tähän näkemys, mieti tarkkaan haluatko sen jakaa.

Arki muuttuu vielä enemmän lapsikeskeiseksi: pelkäksi pukemisen, syömisen ja muiden rutiinien toteuttamiseksi? Lomamatkat ja kahvilareissut - perheen kanssa tai ilman - muuttuvat vielä harvinaisemmiksi? Pyykkiä ja keittiön siivousta on vielä enemmän. (Siihen ei tarvitse kysymysmerkkiä.)

Suurimmat käytännölliset kysymykset liittyvät kuljetuslogistiikkaan. Voin vain kuvitella hikeä kun kolme huutavaa lasta köytetään vieri viereen takapenkille. Kaksosrattaita ei ole tähän mennessä ollut, enkä ajatellut hankkia nytkään. Mutta voisin arvella, että hirveän pitkiä retkiä emme tee vauva vaunuissa, keskimmäinen laudalla ja esikoinen kävellen -kombolla. Polkupyörillä emme myöskään pääse etenemään koko perheen voimin, ellemme hanki pyöräilykärryä - tosin koko perheen pyöräretket ajankohtaistuvat vasta kesällä 2014 ja 6-vuotias esikoinen jo ehkä pienet matkat pyöräilee itsekin.

En siis juuri osaa kuvitella millaista arki on jatkossa, tai miten se eroaa nykyisestä. Paitsi, että kaikki on vielä astetta hankalampaa ja oma aika vielä enemmän kortilla.

Mutta ilolla olen tervehtinyt sitä, että hankintalista on kolmannen kohdalla lyhyt. Tarvitsemme:

- Turvakaukalon (Ja nykyisiä istuimiamme voimme joutua myös uusimaan, jotta saamme mahtumaan kolme istuinta takapenkille. Järkeilimme, että istuisten vaihtaminen on kuitenkin kustannustehokkaampaa kuin auton.)
- Itkuhälytimmen (Se on ollut rikki koko kakkosen vauvauran ajan, mutta itku on kuulunut hyvin seinienkin läpi. Nyt kolmannen kohdalla luulen, että sisätilan meteli saattaa toisinaan olla korkeampi.)
- Manducan (Esikoisen aikaan mentiin kantoliinalla sekä lapsen pahoinpitelyyn verratulla babybjörnillä, kakkosella oli laina-manduca. Ja nyt jos koskaan tarvitsen vapaita käsin ja kantomahdollisuuksia.) Tämän olen jo sopinut ostavani yhdeltä kaverilta.
- Toisen kylpyammeen. Tämän olisimme oikeastaan tarvinneet jo nyt, mutta kolme lasta yhdessä vauva-ammeessa alkaa viimeistään olla turhan paljon. Kolme kylpyammetta myös alkaa olla turhan paljon, eli tähän vedän rajan.
- Kolmannen lastentuolin. Ehkä. Tai sitten esikoinen siirtyy aikuisten tuoliin viisivuotiaana.

Ja muuta en keksikään. Pinnasänky odottaa kellarissa ja saa varmaan ensimmäiset kuukaudet odotellakin. Hoitopöytää en ajatellut pystyttää lainkaan, eli lisää tavaraa asuntoomme tulee vain (vanhojen) vaatteiden verran - sen verran pitää uudelleenorganisoida kaappeja.

Paitsi jos tulokas on poika tarvitsemme tietysti täydelliset vaatekerrat, vaipat, lelut ja lakanat sinisinä ja cars-kuosilla.

Niin ja ehkä asunnon. Mutta sen olemmekin uusineet jokaisen lapsen kohdalla.