Kesän loppu*

Jos puhelimeni säätiedotussovellukseen on uskominen, eikä siihen ole, niin tämä oli viimeinen kesäinen päivä tähän intiaanikesään. Sen kunniaksi vein isommat lapset uimaan uimahalliin (kun kerran kenties viimeistä kertaa olisi tarjennut maauimalassakin).

Kuva lähipuistosta ensimmäisenä "kesän viimeisenä päivänä" elokuun alkupuolella.

Eilen söimme jo syksyn ensimmäisen jäätelön syötyämme niin monta kesän viimeistä jäätelöä, ettei se enää tuntunut uskottavalta. Vaikka yhtä epäaidolta kuulostaa termi syysjäätelö.

Olenkin pohtinut, että mitä loppujen lopuksi palvelee se, että kesällä relataan kaikista säännöistä: syödään jäätelöä ja joustetaan nukkumaanmenoajoista. Kun elämä tuntuu leppoisalta, tehdään kaikkea mukavaa. Ja kun tehdään kaikkea mukavaa, tuntuu elämä leppoisalta. Ja sitten pimeänä talvena, kun on muutenkin vaikeaa ja hiki nousee pelkästä haalareiden pukemisen ajattelemisesta, pidetään viimeiseen asti kiinni kaikista nipoista säännöistä. Kurjuuden maksimointia. (Jos haluat sanoa, että "ei se lomakaan tuntuisi lomalta jos ei olisi arkea välissä" niin minä vaadin todisteita, sillä en usko.) Mutta näinhän sen on oltava, koska muuten tulee hammaspeikko ja paha karma jos liikaa ruvetaan ilottelemaan. Eli kivan syksyinen asenteen olen jo saanut päälle!

Koska "lapsuuden kesät" on myyttisiin mittasuhteisiin kasvanut käsite, on jotenkin huikea ajatus, että tämä kesä on varmaankin ensimmäinen, josta esikoinen tulee muistamaan asioita aikuiseksi saakka. Muistaakohan lapsi loputtomat pihaleikit vai sen, kun joutui muita aiemmin paimennetuksi kotiin? Muistaako leppoisan lauleskelevan äidin vai sen, joka sadatta kertaa käskee, kun nyt ei vaan kerta kaikkiaan jaksaisi tuota pelleilyä?

Minä tulen varmasti muistamaan tämän kesän pihastamme. Yhteisöstä ja idyllistä, jota jo aktiivisesti ikävöin, vaikka poismuutosta ei ole minkäänlaisia todellisia suunnitelmia. Ja tietenkin vauvakesänä - kotiäitiyden kesänä par excellence. (Tällä hienolla fraasilla toivottavasti hämärretään se, etten onnistunut keksimään mitään kuvaavia anekdootteja virkettäni tukemaan.)

Lähestyvä syyskuu tuo mukanaan paitsi nyt ihan oikeasti sen syksyn ja arjen, niin myös Arjen takaan kaksivuotissynttärit! Nämä kaksi vuotta ovat opettaneet minulle ihan älyttömästi. Esimerkiksi sen, että blogilla kannattaisi olla nimi, jota voi taivuttaa virkkeessä.

Blogin syntymäpäiväjuhlaa vietetään siis tulevana sunnuntaina Liinan alullepaneman ainekirjoitushaasteen merkeissä. (Vielä ehtii mukaan! Vielä ehtii vaikka perustamaan blogin, jonka nimeä voi taivuttaa!) Aine kuuluu osuvasti otsikolla Minusta tulee isona - osuvasti koska on niin sanotusti pikkuisen päällä tämä kyseinen dilemma. No, ikuinen itsensäetsimisaika äitinä ja ihmisenä on varmasti omiaan blogistille. Omanapaisen tekstin tuotanto taattu.

* Tekijänoikeuskorvauksia tämän omaperäisen aiheen jatkokäytöstä voi osoittaa allekirjoittaneelle.

Työpäivä

Häiritsevä ajatus läpäisi muutama päivä sitten vauva-aivoni: tajusin, että syksy on koittanut ja kuukausi vaihtuu. Ja sehän tarkoittaa tutkijalle apurahahaun kalmanlinjaa. Ymmärsin myös, että kovin pitkälle tulevaisuuteen en voi lykätä piakkoin ilmestyvän toimittamani kirjan oikolukua. Kovin pitkälle yli ensi sunnuntain, nimittäin.

Häiritsevää tässä oli se, että pelkkä ajatuskin työnteosta sattuu aivoihini. Tänään kuitenkin koitti hetki: isommat tytöt lähtivät vanhempieni luo, ja vauva kävi päiväunille kymmeneltä. Keitin kahvin ja asetuin koneelle.

- Kas, sähköposteja rästissä. Työhön liittyviä jopa. Sormet vetreiksi. (Mutta en lukenut tai kommentoinut blogeja, haluan tähdentää.)
- Siirsin vauvan sisältä nukkumaan ulos. Päivittelin naapurin kohtalotoverille sankarillista suunnitelmaani tehdä töitä tänään.
- Tilasin itkuhälyttimeen uuden johdon. Asia, jonka olen muistanut päivittäin vauvaa nukuttaessa ja unohtanut päivittäin iltaan mennessä.
- Silmäilin oikoluettavaa prujua. Paljon sivuja.
- Luin Mikko-Pekka Heikkisen Terveisiä Kutturasta. (Imettäminen, mikä ihana tekosyy.)
- Loin tunnukset apurahajärjestelmään, ja kysyin professorilta lausuntoa hakemukseen. Paluupostissa sain vähän lisää tekemistä. 
- Keskustelin miehen kanssa internetvälitteisesti ja havaitsin perheemme kaikkien passien olevan kateissa. Tarkistin hoitokassin, ei löytynyt.
- Pesin pyykkiä, viikkasin pyykkiä kaappeihin. Kirkkaat värit ja iloinen puuhastelu aktivoivat varmasti kehittyviä aivoja.
- Kiroilin internetvälitteisesti toiselle kaverille mahdottomasta tehtävästä tehdä töitä.
- No yhden kommentin kirjoitin blogiin.
- Tein Kesäkurpitsaa al forno al niin edelleen, mutta en ehtinyt syömään sitä. Enkä tyhjentänyt ja täyttänyt astianpesukonetta, haluan tähdentää.

Illalla yhdeksältä aloitin myös lukemaan sitä oikoluettavaa tekstiä, lämmiteltyäni päivällä työnteon ajatuksella. Nopeasti kuitenkin järkeilin, että silmien liikuttelu paperin pinnalla ei vastaa oikolukemista, ja lopetin.

Jos sitten viikonloppuna paremmalla menestyksellä. Tai ainakin viimeisenä yönä ennen deadlinea.

Täysimetyksen iloja

Pamela Druckermanin Kuinka kasvattaa bébé -kirjassa tunnetusti kerrotaan, miten ranskalaisvauvat poikkeuksetta nukkuvat läpi yön jo aivan ensimmäisinä elinkuukausinaan, viimeistään nelikuisena. Samoin vauvat syötetään tavallisiin ateria-aikoihin: aamulla, lounasaikaan, iltapäivällä ja illalla. Siis neljästi vuorokaudessa. Ohimennen todetaan, että imetys on Ranskassa erittäin harvinaista, mutta vakuutetaan, että sama toimii kyllä myös imetetyillä lapsilla.

Kaiken muun olisin ollut valmis uskomaan.*

Pidin tänään hieman kirjaa. Imetin aamulla kahdeksaan asti (en tiedä mihin aikaan aamumaraton alkoi), sitten kymmeneltä, kahdeltatoista, puoli yhdeltä, kahdelta, neljältä, puoli viideltä, seitsemästä kahdeksaan (pidin vauvaa hiljaisena kokouksessa) ja puoli yhdeksästä puoli kymmeneen. Ensimmäinen yöimetys on yleensä puolenyön maissa ja sen jälkeen herään yön aikana tuntemattoman määrän kertoja. Mies, joka näkee yöimetyksistä vain ensimmäiset ja viimeiset, totesi että vauva on latauksessa yön yli. Jos se irrotetaan virtalähteestä, alkaa akku piipittää. Kutakuinkin niin.

Onhan imetyksessä toki nämä terveyshommat ja läheisyydet sun muut, mutta jos ihan järjellä laskisi plussat ja miinukset, niin kyllä taitaisi vaakakuppi kallistua toisin. Mutta kun ei järjellä pysty laskemaan - niin paljon imetykseen ladataan hyvää äitiyttä, mystistä yhteyttä ja uhrautumista (eli siis sitä hyvää äitiyttä). Tähän liittynee varmasti myös se, että täysimetystä pidetään jonkinlaisena normina, vaikka se on häviävän harvinaista. Vai ettekö te laillani ylläty, jos sanon, että taannoisen Hesarin jutun mukaan suomalaisäideistä täysimettää puolen vuoden ajan yksi prosentti ja keskimääräinen täysimetyksen kesto on kuutisen viikkoa (tilastoihmisen ilmoittamana 1,4 kuukautta)?

Koska haluan olla järkevä ihminen, päätin minäkin nyt kolmannella kerralla ottaa silleen tosi rennosti. Ostin uusia tutteja tuttipulloihin ja korviketta kaappiin, että sitä voi sitten tarpeen tullen antaa. (Ja ei, en vain jaksa pumpata, kohdallani panos-hyöty-suhde on naurettava.) Mutta kuinkas ollakaan, olen aina järjestänyt itseni kotiin riittävän nopeasti, että sitä tarvetta ei koskaan ole tullut.

Ja nythän puoleen vuoteen ei enää ole kuin reilu puolitoista kuukautta. (Nyyh, nyyh, aika menee liian nopeasti-nyyh.) Eli tunteella vedellään.

Jos satut makoilemaan riippukeinussa, kirja on käsillä ja imetys vapauttaa sinut kaikista muista velvoitteista, niin hei, miksipä ei!

* Tunnen elävässä elämässä yhden äidin, jonka täysimetetyt lapset ovat syöneet neljän tunnin välein ja nukkuneet täysiä öitä. Superihminen, muutenkin.

Kikati kikati

Esikoisella on ensimmäistä kertaa kaveri yökylässä. Eihän niitä raaski komentaa nukkumaan millään! Kummasti mielen sopukoita kutittelee muisto yökyläilystä, miten jännää, miten hauskinta!

Uunissa on perheen aikuisten päivän ensimmäinen lämmin ateria kesäkurpitsa al parmigiano al forno alla Ehtoisa emäntä (johon epäortodoksisesti lisäsin purkillisen kuohukermaa mozzarellanlisäysvaiheessa - näytti kuivuvan kasaan paistokseni). Työn alla banaanikakku huomisiin kemuihin.

Ennen illallista mies lähti vielä roudailemaan levyjä paikalliseen soittojuomalaan, harrastaakseen huomenna pitkästä aika levynsoitantaa.

Yökyöpeleitä, tänään.

(Usein tuntuu, että juttuni taipuisivat parhaiten Facebookin muotoon, mutta arastelen tilin avaamista. Ensinnäkin sitten minulla olisi käsissäni toinenkin media, jonka päivittämisestä saisin murehtia, ja toiseksikin, äitini pitäisi liittyä Facebookiin.)

Kolme on uusi viisi

Kolme on uusi kaksi, sanoo Pena ja siltä se usein tuntuu kun katselee omaa lapsellista lähipiiriään. Kolme lasta ei ole mikään kuriositeetti, ja sillä on selitetty jopa syntyvyyden nousua vuosikymmenen taitteessa. Havainto ei tunnu kuitenkaan saavan suurta tilastollista tukea, vaan kolmilapsisten perheiden määrä näyttäisi laskeneen 1980-luvulle tultaessa ja sen jälkeen pysytelleen melko vakiona.

Arjenvaraisen kokemukseni pohjalta tuntuu sitä paitsi että kolme on uusi viisi. Kun hyväätahtovat kommentoijat toteavat, että pärjättiinhän ennenkin viiden tai kymmenen lapsen kanssa, he unohtavat, että vaatimukset vanhemmuuden suhteen ovat jotain aivan muuta kuin kultaisella 1950-luvulla. Pitää olla aidosti läsnä, osallistuva, tukeva ja keskusteleva vanhempi, joka herkillä vaistoillaan ohjaa lasta hyväksi ihmiseksi. Jos lapsi epäonnistuu elämässä, on syynä todennäköisesti huonosti rakennettu kiintymyssuhde vauvaiässä.

Lapsiin panostamisen osoittavat jopa tilastot: samalla kun perheen keskimääräinen koko on pienentynyt, lastenhoitoon käytetyn ajan määrä on kasvanut. Arvatkaa muuten paljonko tuo aika on nykyään? Tunti ja neljäkymmentä minuuttia päivässä äideillä ja isillä puolet siitä. Ei tunnu ihan helpolta yhtälöltä: alle kahdessa tunnissa pitää nukuttaa, syöttää, kylvettää ja kasvattaa lapset.

Eli myönnän: kolmen lapsen kanssa minulta loppuvat kädet. Kuvainnollisesti ja ihan käytännöllisesti. Tästä kirjoitti jo hyvin Leluteekin Emilia. Jos lähtökohdaksi otetaan, että yksi ihminen voi todella kohdata vain yhden ihmisen kerrallaan, kolmilapsisessa perheessä lapset saavat huomiota vain  laumana tai pieninä murusina maailmalla. Eikä sitä faktaa kyllä taida muuttaa mikäään hyvä tahto tai voivottelu. Vauvantahtisuutta on vaikea toteuttaa (kahden muun) lapsentahtisesti.

Ja silti, vauva tuskin on suurimmassa vaarassa jäädä huomiotta.

Nyt kesälomalla harjoitimme hajaantumista: toinen vanhempi lähti uimaan esikoisen kanssa ja toinen teki jotain muuta kahden nuorimman kanssa. Toinen otti vanhemmat lapset ja toinen jäi vauvan kanssa passiin. Ja ainakin kerran mies lähti yksin keskimmäisen kanssa kirjastoretkelle. Mutta useimmiten keskimmäinen muodostaa jakolinjan isoihin ja pieniin, ja jää siten toistuvasti kaksilapsiseen ryhmään.

Eihän niitä saa edes yhteen kuvaan kerralla.

Vaikka tunnustan, että en voi jakaa kolmelle lapselle rajatonta huomiota kaiken aikaa, en myöskään suostu hyväksymään, että keskimmäiselle jää väistämättä lyhin tikku, että niin se vain menee. Mutta huomaan, että tämä vaatii aktiivista itseni muistuttamista. Siksi pidän tärkeänä lasten harrastuksia, jotka erottavat heidät hetkeksi laumasta.

Esikoisen harrastusten tuoma kanssakäyminen vanhempien kanssa rajoittuu tällä hetkellä viemisiin ja hakemisiin, mikä voi toki olla tärkeää sekin, mutta erityisesti iloitsen keskimmäisen tenavajumpasta, jossa mies ja lapsi ovat käyneet viime kevään ja jatkavat nyt syksyllä. Vaikka mielelläni menisin sinne itsekin, annan heidän pitää oman juttunsa, vaikka vain tunnin viikossa.

Minä keskityn huomaamaan lapsen koko kolmenkymmenenneljän minuutin osuutensa verran päivässä.

Luksuselämää ja shoppailua

Harmittelin viikonlopun aikana useamman kerran, etten ole lifestylebloggari kun kerrankin olisi ollut materiaalia. Sadesäässä lasten kanssa hakemassa kauppahallista tuoretta kalaa. Rustiikkihenkinen illallispöytä eriparisine lautasineen. Aamiaispöytä kakkuineen peilityynen meren rannalla. Villasukat varvastossuissa. Kuvia voisi siivittää hauskoilla anekdooteilla: avokadopasta jouduttiin valmistamaan ilman parmesania!

Mutta toisaalta on hyvä etten ole lifestylebloggari, koska en myöskään muistanut ottaa reissuun kameraa.

Tänään saavuin kotiin pihassamme vietetyn kirpputoripäivän ollessa hiipumassa. Olin toivonut taloutemme tavaraliikenteen kulkevan toiseen suuntaan, mutta miehen ilmaiseksi myymä käyttämätön fonduepata ei löytänyt ottajaa, kun taas esikoinen vapautti naapurit kahdesta maljakosta, tekoruusuista, kahdesta lautapelistä, kahdesta "barbista", petshopeista, askarteluvihoista ja muusta, vielä inventoimattomasta materiasta.

Minä sain lahjaksi jättimäisen sinisen konjakkilasin, helmet ja korvakorut, pikkuveli tuttipullon. Vaikka vähän jouduin nieleskelemään päivän saldoa, sain suustani ulos melko vilpittömiä kiitoksia saamistani - ensimmäisistä itse ostetuista - lahjoista. Ihanahan lapsi oli huomaavaisuudessaan. Ja kun muistelen isälleni itse tekemääni kravattia, voin miettiä, että tämä oli vasta alkua.

Lohduttaudun myös sillä, että tarjosin lapselle ihania elämyksiä olemalla poissa. Mutta ensi kerralla en ole.

Laulujen totuus

Lydas on kiero nainen, merkittäköön muistiin. Pisti minut vastaamaan omiin kysymyksiini. Siinähän sitä ihminen äkkiä oppii, miten nokkela on tullut oltua.

1. Oletko yksinäinen tänään?
En. Olen perheen ja ystävien ympäröimä, ja saanut jopa hetken kallisarvoista yksinoloa.

2. Kuinka syvää on rakkautesi?
Syvyys on mitattava yksikkö, rakkaus ei.

3. Kuka päästi koirat ulos?
Naapuri.

4. Mistä tunnet sä ystävän?
Äänestä, hahmosta. Omasta olosta.

5. Onko tämä tosielämää vai onko tämä fantasiaa?
Lydia halusi korjata kysymyksen: Onko tämä tosielämää vai onko tämä vain fantasiaa. Hyvä täsmennys. Tämä on enemmän tosielämää kuin fantasiaa.

6. Olemmeko ihmisiä vai olemmeko tanssija?
Ihmisiä, noin yleisesti. Killersin keikalla Veronan vanhalla härkätaisteluareenalla väkijoukosta saattaa tulla tanssija.

7. Kuka haluaa elää ikuisesti?
Se, joka ei hyväksy kuolemaa. Siksi on uskonnot.

8. Miten voimme nukkua kun sänkymme ovat tulessa?
Emme vain välitä siitä. Kunnes on liian myöhäistä.

9. Miksi minä en voi olla sinä?
Koska sitten minä olisin kuitenkin minä!

10. Oletko koskaan nähnyt sadetta aurinkoisena päivänä?
Tietysti. Mikko Alatalo laittoi sen osuvammin.

Kulttuurinen arki

Terveisiä täältä Kyprokselta!

Eikun siis arjesta.

Helle jatkui, ja miehen loma puolestaan loppui jo viime viikolla. Silti tuntui, että tänään oli arjen ensimmäinen päivä. Avasin kalenterin, ja totesin että huomenna on kampaaja ja ensi viikolla jo kiirettä: neuvola, rokotetutkimus, hammaslääkäri ja hammaslääkäri. Sommittelin lasten harrastusaikatauluja, ja lähetin miehen töihin kiireistä viestiä, että "Onko se Kiina nyt sitten toteutumassa?" Pitää saada suunnitelmille raamit.

No mikä sitten muuttui? Kaikki muut aloittivat arjen. Facebook täyttyi vähiin käyneistä ennen kuin loppuneista. Päiväkodeista ja salasanojen muisteluista. Ja, ennen kaikkea, arkeen palasi naapurintyttö kenen kanssa esikoinen on viilettänyt aamusta iltaan. Eli:

"Ei oo mitään tekemistä!"

Kävimme kaupungilla syömässä ja leikkipuistossa, mutta pitkä oli päivä ennen kuin kello löi neljä ja viisi ja piha oli taas täynnä elämää. Naapurin teinejä leikittämässä lapsia, aikuisia istuttamassa pihakasveja. Avuliaita käsiä vauvan kanssa sillä aikaa kun minä kävin kuolemassa kauden ensimmäiset futistreenit.

Aamusta viisastuneena buukkasin jo lopuille viikonpäiville leikkitreffejä, ja takaraivossani tykyttää tietoisuus, että arjelle pitää löytää uusi rytmi tämän kesäisen pellossa elämisen sijaan.

Illasta viisastuneena mietimme jälleen kerran, että emme ikinä voi muuttaa.

Kehon kuva

"Mites toi Mami Go Go:n lanseeraama A Beautiful Body -haaste?" kysyi minulta Anonyymi eilen.

Vertaisryhmissäni hyökyvä haaste (tai "Äitien uusi villitys" kuten Iltalehti kekseliäästi otsikoi) pakottaa ottamaan kantaa. Haasteen idea, "tavallisen" (sitä vain ei voi käyttää ilman lainausmerkkejä) naisen vartalon kauneuden esiintuominen ja oman itsen hyväksyminen ovat ehdottoman tärkeitä tavoitteita, ja olen vilpittömän iloinen kaikkien niiden puolesta, jotka ovat saaneet tästä hyökyaallosta voimaa oman kroppansa hyväksymiseen. Erityisen iloinen voi olla siitä hurmaantuneesta vastakaiusta, mitä haasteeseen osallistuneet naiset ovat kohdanneet, kuten vaikkapa Onia kirjoittaa.

Silti minua häiritsevät tietyt kuvien ympärillä käydyssä keskustelussa nousevat teemat. Ensimmäisenä uskaltaminen, mihin Fitness Fuhrerkin omassa kommentissaan tarttuu. Onko oman kehon katseelle altistaminen tarpeellista, tavoiteltavaa? Nyt kuullostan uhittelevalta teiniltä, mutta väitän silti, että omalla kohdallani kyse ei ole uskalluksen puutteesta. En vain halua. Minusta on näin isona tullut vähän siveyden sipuli. En silti koe, että minulla olisi erityisen paljon hävettävää. Tästä hienosti puhui myös Liina.

Mutta sitten vielä se kaunis ajatus, että omasta kehosta ollaan ylpeitä, koska se on tuottanut hienoja lapsia. Olin tänään jälleen uimassa, ja koitin tavoitella ajatusta, että olisin ylpeä siitä, että olen onnistunut raskautumaan ja saamaan lapsia - vieläpä vailla merkittäviä ulkoisia merkkejä ruumiissani. Mikään tästä ei kuitenkaan nähdäkseni omaa ansiotani. Sen sijaan pystyn olemaan ylpeä siitä, että kehoni jaksaa uida tunnin - ja vieläpä maailmanennätysmatkan, kuten kehuni lapsen suussa muokkautui.

Liina vinkkasi oman kehon paremman hyväksymisen avaimeksi liikkumisen. Hyvä neuvo. Minä lisään tähän naistenlehtien lukemisen välttämisen. Naistenlehtien naiskuvaa syytetään naisten huonosta itsetunnosta - ja kuitenkin naiset niitä lehtiä ostavat ja lukevat. Sitä myydään mitä ostetaan. Pysäköimällä hyväksyt ehdot.

Mutta mutta. Lanseeraan itseni näemmä aina kivoista asioista nurisijaksi. Ja olenpa vielä saamapuolella tässäkin keskustelussa. Yhä siellä uidessani, kun oli aikaa pohtia muutakin kuin akuuttia lastenhoitoa, ymmärsin että annan yhä kropalleni samat vaatimukset kuin ennen raskauksia. Samaan aikaan kuitenkin hyväksyn välimatkani tavoitteeseni pysyväksi olotilaksi. Oman kehoni hyväksymättömyyteni on siis tasolla, jonka voin hyväksyä. Ja se pieni hyväksymättömyys laittaa minut menemään lenkille, eli on vain hyvästä.

Kiitos Minttu tärkeästä avauksesta!

Kuvassa myös bloggaaja.

Jälkikirjoitus: Tämä Minna Havukaisen teos on kulkenut mukanani kauemmin kuin ajatus lasten hankkimisesta. Suhteemme alkuaikoina muistan miehen kammonneen teosta. "Kuka tämänkin hoitaa," naisen katse kuulemma kysyy. Eräs ystäväni ei taas pystynyt katsomaan kuvaa koska verkkopikkuhousut ovat niin kaameat. Minusta teos on äärimmäisen kaunis - ja on vaikea ajatella, että naisen vatsa olisi se mihin katse tällaisessa kuvassa pysähtyy. Vai?