Neljäntienristeys ja ylpeä lukija

Vastasin hiljan kirja-aiheisessa haasteessa, että ylpeys ei kuulu kirjojen lukemisen minussa herättämään tunneskaalaan. Perun täten puheeni, sillä sain käsiini* kirjan, jonka lukeminen on tehnyt minut ihan äärettömän ylpeäksi.

Tapasin Tommin ensimmäistä kertaa joskus 1990-luvun alussa, jolloin minä olin ihan teinari ja paria vuotta vanhempi Tommi taas jo ihan aikuinen. Vuosikymmenen puolivälissä esiinnyimme ensimmäistä kertaa samassa näytelmässä ja sitä myötä ystävystyimme - kenties vielä tarkemmin ilmaistuna harjoitusten jälkeen Apteekissa.

Viime kesänä Tommi kertoi saaneensa kustannussopimuksen. Tommin mökkipaikassa ei ole nettiä eikä televisiota, ja mies oli siis lauantai-iltaisin, siipan mentyä nukkumaan, joutessaan naputellut kirjan. (Tästä syntyy kieltämättä kaikenlaisia jänniä ajatuksia ajankäytöstä ja lahjakkuudesta, mutta jos nyt kerrankin en puhuisi itsestäni.) Ystävä, jolle Tommi oli antanut tekstin luettavaksi, oli kysymättä kiikuttanut käsikirjoituksen WSOY:lle, ja loppu on nyt ostettavissa kirjakaupoista.

Olen välttänyt taidekriitikon leikkimistä blogissani, ja nytkin viittaan teoksen arvionnissa Antti Majanderiin (HS 26.2.):

"Jo muutaman sivun jälkeen viriää vaikutelma, että käsissä on tapaus. Kun pääsee loppuun, on asiasta varma. Näin painokkaita ja varmaotteisia proosadebyyttejä ilmestyy harvoin. Jos sanon, että muutaman kerran vuosikymmenessä, saatan intoilla jo liikaakin. Vaan menköön. Kritiikin mittatikut joutavat rovioon."

Aina toisinaan kuulee, että kirjallisuuskritiikki on hajautunut enenevissä määrin blogeihin (ja blogistanian arviota minäkin jännityksellä odotan), mutta suuri on yhä Helsingin Sanomien valta. Onkin ollut mahtavaa sivusta seurata Majanderin arvion jälkeistä räjähdystä. Kirja on loppuunmyyty monista kirjakaupoista ja kuuleman mukaan toinen painos on jo tulossa - kun julkkareitakin juhlitaan vasta ensi viikolla! Pääkaupunkiseudun kirjastoihin on keskiviikon jälkeen tilattu 33 uutta nidettä sitä edeltäneiden kymmenen lisäksi. Tarpeeseen, varmasti, sillä teokseen on tällä hetkellä HelMet-tietokannassa kuudensadan varauksen jono.

Ja ehdottomasti on Neljäntienristeys kiitoksensa ja suuren suosion ansainnut. Käyn siis levollisesti jännittämään esikoiskirjapalkintoa ja Finlandiaa. Kyllä voi ylpeä ja onnellinen olla ystävän menestyksestä!

* Edit 1.3. Tajusin juuri hämärtäneeni tietoa kirjan alkuperästä epämääräisellä kirjoitusmuodollani ja vieläpä tällaisessa mainostekstissä, voi minua! Täten ilmoitan, että kirja on ostettu omilla rahoilla palvelevasta turkulaisesta kirjakaupasta. (Siitä huolimatta kirja "tupsahti postilaatikkomme", koska ystävällinen kirjakauppias sen sinne henkilökohtaisesti toimittí - kun sattuu olemaan melkein naapuri.) Täydellistä jääviyttäni en toki kiistä.

Katteeton optimismi kannattaa

Olen aina kuvitellut olevani vakaa realisti, ellen sitten pessimisti, mutta viimeaikaiset havaintoni ovat osoittaneet itsetuntemukseni olevan mitä heikointa lajia.

1. Joka ikinen yö kuopusta rauhoitellessani mietin, että ehkä jo ensi yö on se, kun hän nukkuu heräämättä aamuun asti.

Päätelmä on ollut virheellinen 99 kertaa sadasta.

2. Joka ikinen kerta apurahahakemuksen tai työpaikkailmoituksen postitettuani, kuvittelen vääjäämättä sen saavani.

Päätelmä on ollut virheellinen 85 kertaa sadasta.

3. Joka ikinen kerta siivottuani mietin, josko kodin pitäisi tällä kertaa siistinä loppuviikon. Tai edes huomiseen.

Päätelmä on ollut virheellinen sata kertaa sadasta.

Sanotaan, että pessimisti ei pety, mutta optimisti on näemmä valmis pettymään miljoonasti ja silti vielä siivoamaan.

Olympialaisista ja maailman parhaasta passikuvaajasta

Olen niin kovasti odottanut, että joku haastaisi minut kertomaan seitsemän sekalaista asiaa, mutta ei. Itse joutuu bloggausaiheensa keksimään. Ja kun illat on tullut notkuttua Twitterissä, ja silmille vyöryy Ukrainaa ja lesbot suihkussa, niin tyhjältä alkaa tuntua oman iltapalansa puiminen. Pirkko Ruohonen-Lerneristäkin tuli avauduttua jo Saaralassa - pahoitteluni siitä.

Olympialaisethan ovat tietysti pinnalla ja kovasti olen koittanut tänä vuonna suhtautua kisoihin silleen positiivisen välinpitämättömästi, mutta vaikeaa on ollut. Ja tässä välissä koen asiakseni ilmoittaa, että Liina kirjoitti jo aiemmin tänään mukaantempaavasti ja kivasti olympialaisista, eli jos yhtään tykkää kisoista ja vaikka ei tykkäisikään, niin mieluummin kannattaa mennä sinne!

Mene jo!

No, oma vikasi. Kun urheiluhan nyt on toki ihan kivaa, ainakin jos sitä harrastaa itse, eikä ole koko viikkoa melkeinflussassa, niin en vain ymmärrä sitä sotaisaa nationalismia, mitä urheiluun on pakko tuupata. Erityisen irvokkaalta se kuulostaa, kun naapurissa ollaan oikeasti jo sodan partaalla.

Tuomas Enbuske, joka on suuri Twitter-viihdyttäjäni, vaikka (koska?) olen eri mieltä hänen kanssaan likipitäen kaikesta, on kaiken urheiluhuuman keskellä sitkeästi tuonut esiin urheiluun liittyvää turhaa nationalismia:

"Urheilulogiikalla fanittaisin Kari Peitsamoa enemmän kuin Radioheadia, koska Kari Peitsamo on suomalainen."

Minä tykkäsin, että se oli hyvin sanottu se.

En minä ihan oikeasti noin jännästi kolmella puikolla neulo, mutta kun toinen käsi piteli kameraa, niin vapaa puikko tupsahti tuohon.

Jopa kirjastossa olisi ollut tänään jääkiekon kisakatsomo, ja avarakatseisena äitinä kysyin lapsilta, että haluavatko katsoa ja halusivathan ne. Mutta kun esikoinen tajusi, että peli tulikin televisiosta, niin emme sitten jääneet. Sen sijaan kirjastontäti luki satutuokiossa lapsille satuja (vain minun lapsilleni, koska kaikki muut maassa katsoivat lätkää) ja minulla onnentytöllä olikin kudin mukana kassissa! Taas tuli useampi rivi siihen viime vuoden joululahjapipoon!

Tänään oli muutenkin erityishieno päivä, sillä kävin lasten kanssa passikuvassa, ja löysin vahingossa maailman parhaan passikuvaajan. Paitsi että kuvaaja onnistui ottamaan lapsista ilmeikkäät, mutta asialliset kuvat, hän "pensselillä vetäisi" kadoksiin meikämandoliinon mustat silmänaluset "Muuttaa ei saa mitään, mutta itsestään korjaantuvat asiat voi häivyttää."

Korjaantuvat! Nämä alukset! Hah! Sanoinhan, että maailman paras!

(Punainen lanka juttuun tuli tuossa pipossa.)

Metsä ojentaa

On hyvin kasvattavaa kuulla lastensa suusta omat puhetapansa. Kasvattavaa ja melko vähän palkitsevaa. Tosin, enimmäkseen tunnun opettavan viisaita.

Viisivuotias minulle:

- Kannattaisi kirjata nuo asiat pikkuveljen vauvakirjaan silloin kun ne tapahtuu. Ei tarvitsisi sitten muistella, että "kooooskakohan se nyt oli..."
- Ei kannattaisi istua niin myöhään tietokoneella, kun sitten olet aamulla väsynyt.
- Ei saa tuuppia! Kyllä sinun pitäisi se jo tietää! [Anteeksi: se oli vahinko!]
- Sinut pitäisi laittaa kännykkäkieltoon! [Ei tekisi pahaa ollenkaan.]

Kolmivuotias minulle:

- Mä olen todella kyllästynyt sun käytökseen!

Kyllähän sitä äiti-ihminenkin sitten taas kovasti yrittää.

Ennen vanhaan

Olenko minä jo iso? kyselee keskimmäinen toistuvasti. Koska minä en enää pelkää joulupukkia?

Ensi jouluna, vastaan. Tai: Et sinä kyllä pelännyt joulupukkia viime joulunakaan. Sitten käydään läpi missä asioissa hän on jo iso, missä asioissa pieni. Riittävän iso käydäkseen isojen lasten jumpassa, mutta ei - ei vielä niin iso, että saisi toiveensa mukaisesti kävellä sieltä yksin kotiin.

- Koska minä sitten olen niin iso?
- Sitten kun menet kouluun; koululaiset saavat kävellä yksin.
- Koska minä olen koululainen?
- Neljän vuoden päästä.
- JESSSSSSSS!

Uskomattomalta kuulostaa, että tuonikäisenä isoveljeni sai kävellä kolikkokukkaron kanssa lähikauppaan ostamaan leipää. Tuore leipä kun tuli vasta iltapäivällä.

Nykyään lähikaupassa olisi tutun kaupantädin sijaan äkkiä poliisi ja lastensuojelu. Mutta tuoretta leipää saa tietysti mihin aikaan tahansa.

Ainekirjoitushaasteen kuudennen kierroksen heitti ilmoille Kukkavarvas. Omani palautettiin vähän myöhässä ja ohimennen, ihan kuin ennen vanhaan.

Aina on syytä juhlaan

Mitä tehdään viisitoista minuuttia ennen kuin vieraat saapuvat? 

Otetaan kuvat tarjoiluista ja lasi valkoviiniä.

Niin tai pelataan pelikonsolilla, joka kahdeksan vuoden väsytystaistelun jälkeen saapui kotiin lapsen lauluinnostuksen keppihevosella.

"Ota nyt kuva miehestä, joka pelaa." Itse sanoi.

Tuparit, kolme ja puoli vuotta muutosta. Näissä juhlissa ei tarjoilla yhtään muumikeksiä!

Tehokkuus ja someongelma

Vauva tekee kolmea hammasta yhtä aikaa. Valmistautuu huomispäivän tehokkuuden vaatimuksiin. Positiivista tässä on se, että voi kuvitella huonojen öiden olevan ohimeneväisiä. Ja se, että mielikuvitukseni on yhä voimissaan.

Someongelma on sellainen, että asia on liian lyhyt blogiin, liian lapsipitoinen Facebookiin, ja Twitterin kuusi seuraajaa eivät anna riittävän suurta kaikupohjaa. Mutta jos väsymystään ei jaa somessa, niin onko sitä edes olemassa?

Lisää haastelua

Kun nyt pääsin haasteisiin vastaamisen makuun, niin ihan hetken vain on luonnoksissa roikkunut tämä Jennijeen haaste. Anteeksi ja kiitos!

Savosta haastellaan:

 1. Olosuhteet alkavat olla kohdallaan, pelaisitko yön ulvojaa? 
 
Niin kovin mielelläni olisin pelaamatta, tuota perheversiota kun on taottu aivan riittämiin. Vauva pääsikin yllättämään, ja nukkui kaksi kokonaista yötä vain yhdellä tai kahdella heräämisellä! (Viime yöstä ei sitten taas puhutakaan.) Aloin jo muistaa mitä ihmisenä oleminen tarkoitti ja pidin siitä, joten ei kiitos: äiti ei halua pelata zombieta enää.

2. Sienestätkö?
 
Valehtelisin jos sanoisin kyllä, mutta tottakai! Kerran vuodessa ainakin. Lopun vuotta sienestän pakastimesta vanhempieni sinne toimittamia metsänherkkuja. Paitsi tänä vuonna, kun viime syksyn kuivuus jätti mökkimetsämme täydellisen tyhjiksi. Nyyh.

3. Kuka kehui sinua viimeksi, miten?

Julkisesti PeNa ja ihkut kommentoijat. Melkein nolottaa, mutta ei toki niin paljoa ettenkö itse sinne linkkaisi.

4. Ketä kehuit viimeksi, miten? 

Myönnetään: kehuin lasta joka reippaasti söi ruokansa ja toista lasta kun teki jotain pyydettyä. Kasvatuksen trendejä seuraavat voivat etsiä edellisestä virkkeestä viisi virhettä.

5. Kuinka aiot hemmotella itseäsi seuraavaksi?

Juuri nyt on aika hemmoteltu olo, kun yllä on uusi hankintani, nilkkapituinen Nanson aikuisten yöpaita, alla kympin lenkki, sauna ja olut, ja vierellä se Adichien uutuus, jonka äärellä aion kohta nukahtaa.

6. Mitä isänpäivälahjaksi?
 
[No okei, ehkä tähän haasteeseen tarttumisessa menikin vähän pidempi tovi.] Minulla on ollut loistava isänpäivälahja mielessä nyt viisi vuotta. Se vain pitäisi tehdä, eikä hätäpäissään kaapata matkaan ruokaostosten ohessa. Yllätystä ei toki voi pilata, mutta pysy kanavalla: jonkin vuoden marraskuussa kajahtaa!

7. Hyvä kasvisruokaresepti?

No pinaatti-ricotta-cannelonit. Ja uutena vinkkinä porkkanaletut, jotka suureksi yllätyksekseni ovat (toisin kuin epäonniset raastepihvikokeiluni) helppo tehdä ja aidosti hyvää.

Tämän reseptin pohjalta: korppujauhot olen korvannut venhäjauhoilla.

8. Nenäkannu - uhka vai mahdollisuus?

Olen kuullut pelkästään hyviä käyttäjäkokemuksia. Eli uhka. Ehdottomasti uhka.

9. Osaatko neuloa sukat tai lapaset?
 
Osaan! Ja olen siitä ihan lapsellisen ylpeä.

10. Yllätysvieraat tulevat vartin päästä. Mitä teet?
 
Yllätyn todella, koska kello on yli kymmenen. Jos taas kuvitellaan yhtä hypoteettinen päivähetki arkipäivänä, paljoa ei ole tehtävissä. Raivaan isoimmat toppavaatteet pois eteisen lattialta ja hymyilen iloisesti.

11. Milloin on sopiva aika aloittaa lasten uhkailu joulupukilla ja tontuilla?

Kyllä ne alle kaksivuotiaana jo aika hyvin homman tajuavat.

**

Seuraavaksi onkin sitten edessä isommat haasteet: ainekirjoitushaasteen kuudes aihe, emäntänä Kukkavarvas ja deadline tämän viikon sunnuntaina! Kaikki mukaan!

Kirjaihmisten haasteluissa

Liina heitti haasteella Siinan laatimin kysymyksin. Ei kehtaa jättää vastaamatta.

1. Montako hyllymetriä kodissasi on kirjoja?

Kuusitoista. Ja kaksi lastenhuoneessa.

2. Mitkä ovat mielestäsi parhaita kirjannimiä, noin esimerkiksi?

Sadan vuoden yksinäisyys (Cien años de soledad). Pahuus (Ondskan). Missä kuljimme kerran. Noin esimerkiksi.

3. Voiko kirjoja olla liikaa?

Voi. Meillä kotona siis. Ja voi kai tietysti teoriassa noin muutenkin, mutta sellaisen kommentoiminen olisi vähän turhan suureellista. Pidän paljonkin kirjahyllystä ihan vain itsensä vuoksi, mutta koska en käytännössä katsoen koskaan lue kirjoja toiste, minun ei ole mitään järkeä omistaa niitä. Siksi joitakin vuosia sitten otin tavakseni antaa lukemani pokkarit suoraan eteenpäin kavereille "lainaan". Jos joku on palautunut, olen antanut uudelleen eteenpäin. Seuraava askel oli kuitenkin vielä fiksumpi: palasin päätoimiseksi kirjastoasiakkaaksi! Olemassaolevista kirjoista on kuitenkin kovin vaikea luopua.

4. Ovelliset kirjakaapit, uhka vai mahdollisuus?

Mies tykkäisi, minä en. Siis uhka, hyvin todellinen uhka.

5. Lempikirjasi ahmintaiässä?

Sinuhe egyptiläinen. Luin sen varhaisteininä, heti Agatha Christien tuotannon selätettyäni. On myös yksi hyvin harvoista kirjoista, jotka olen lukenut kahdesti. Ihan näin nopeasti en toista esimerkkiä keksikään. (Klassikon Puppe mummolassa olen toki lukenut seitsemänsataa kertaa.)

6. Mistä kirjasta olet nähnyt painajaisia?

Väitöskirjastani.

7. Minkä kirjan lukemisesta olet ylpein ja miksi?

Jos t-paitoja uskoisi niin pitäisi vastata Alastalon salissa, mutta en näe siinä syytä ylpeillä, koska se oli aidosti hyvä kirja. Toisaalta en tiedä tekeekö yhdenkään tylsän opuksen loppuun kahlaaminenkaan minua ylpeäksi. Kovasti koitin miettiä lukemiani alkukielisiä klassikkoja, mistä ylpeillä... Mutta ei, ylpeys ei näemmä kuulu kirjojen lukemisen minussa herättämään tunneskaalaan.

8. Mitä sellaiset ihmiset tekevät, jotka eivät lue?

Hoitavat kolmea lasta ja kirjoittavat blogia.

9. Mikä kirjaan perustuva elokuva kannattaisi katsoa?

Hohto on kyllä aika kova.

10. Jos olisit kirja, millainen kirja olisit?

Inhorealistinen epookkidraama.

11. Mitä luet juuri nyt?

Fedja-setää, kissaa ja koiraa sekä Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajia. Jälkimmäinen oli minulla kirjastosta lainassa jo kerran aiemmin, mutta jännitin niin paljon, että pettyisin suurissa odotuksissani, etten uskaltanut edes avata kirjaa ennenkuin palautuspäivä koitti. Toisella kertaa syöksyin kirjan pariin suinpäin kuin kylmään veteen, etten ehtisi jäätyä aikeeni äärellä. Kannatti.

(Ei niissä Siinan kysymyksissä oikeasti ollut yhdettätoista, mutta halusinpahan kertoa.)

Ei se ole tyhmä joka pyytää?

Muksu (se lastenruokabrändi, ei meidän muksumme) on alkanut pakata hedelmäsoseensa pahvipakkauksiin. Ensin sixpackeja kantoi kotiin mies, mutta nyttemmin yksittäispurkit ovat kadonneet vakimarketistani kokonaan. Tämä on erityisen harmillista siksi, että en haluaisi tukea moista käärimisvimmaa, mutta nirsohko esikoisemme tahtoo puuronsa päälle vain ja ainoastaan Muksun Hedelmäralli-nimistä sosetta.

Kuusipakkauksen lisäksi purkkeja myydään kahden lasipurkin pahvikääressä. Tämä näppärä setti maksaa marketissamme 1,29e, siinä missä yksittäinen purkki lasten hedelmähilloa maksaa keskimäärin 30c.

Olen sitten opiskeluaikojeni aktiivisesti pyrkinyt kohti tilaa, jossa en katsoisi ruokatarvikkeiden hintoja, mutta huonosti sujuu. Ilmeisesti jotkut muut siinä onnistuvat.

Toivoa vain sopii, että erotus tilitetään haittaverona ylimääräisestä roskantuottamisesta.

Kotiäitiys työnä

Tasaisin väliajoin kuulee (meidän) kotiäitien keskuudesta kumpuavan nurinaa siitä, miksi kotiäitiyttä ei arvosteta työnä. Koska onhan se raskasta!

Ajatuksessa on mielestäni kaksi ongelmaa: ensinnäkin, tähän usein kytkeytyy ajatus, että omien lasten hoidon pitäisi olla yhteiskunnan taholta samalla tavalla taloudellisesti kompensoitua kuin toisten lasten hoidon. Ja toiseksi: minä en tällä työehtosopimuksella* tekisi palkkatyötä päivääkään.

(Joka) päivän projekti.

Aina välillä yritän motivoida itseäni tuolla työ-ajatuksella. Tyhjennän ja täytän tiskikonetta taukoamatta, koska kerron itselleni, että se kuuluu työnkuvaani. Se ei kuitenkaan loputtomiin toimi, koska työpäivämallin mukaan minun pitäisi kahdeksan tunnin jälkeen nostaa jalat pöydälle ja alkaa nauttia vapaa-ajasta. Mutta "vapaa-aika" muodostuu tietenkin siitä samasta kuin "työpäivä" - ja samasta kuin sillä palkkatyössäkin käyvällä puolisolla.

Kotiäitiyden ansa muodostuu helposti siten, että kotivanhemman työpäivä ulottuu myös vapaa-ajan puolelle. Ja jos perheessä lähtökohtaisesti kotityöt jaetaan puoliksi, niin miten määritellään se "työn" ulkopuolelle jäävien kotitöiden osuus?

Aina välillä hermostun kun huomaan, että meillä molempien vanhempien ollessa kotona minä kannan päävastuun ruokailuista ynnä muista pakollisista hommista kun taas mies (minun näkökulmastani) saa enemmän valita mitä tekee. Eli vaikka molemmat osallistuvat kotitöihin, niin ei se ihan tasan mene kuitenkaan.
 
Sen lisäksi teen yövuoroa. Joka yö. Ensinnäkin, mies on (minusta) sietämättömämpi väsyneenä kuin minä. Toiseksi, koska se herää neljältä muutenkin. Ja kolmanneksi, koska en itse voisi kuvitellakaan, että näillä unilla tekisin järjellistä ajatustyötä.

Äitiysvapaalla olen kuitenkin vapaa tekemään ajallani ihan mitä huvittaa ja suurimpana velvollisuutenani on ruokkia omat lapseni. (Jos haluan tehdä kaiken vaikeimman kautta, se on sitten ihan oma valintani.) On niitä raskaampiakin töitä.

Eli jos tarkkoja ollaan, alun väitteessä oli kolmaskin ongelma: ei raskaus ole työn mittari. Ja kyllä minä TE-palveluista haen jotain ihan muuta.

[* Joskin alalla näkee vielä huonompiakin ehtoja kuin minulla. Tämän postauksen teille tarjosivat lomittaja-vanhempani sekä päiväuniaan nukkuva pikkuveli. Bloggaamisen ohella olen hoitanut rästihommia aka kotitöitä, ettei sitten lasten kanssa tarvitse. Vaikka nukkuahan minun piti.]