Kunnian himo

Johtunee omasta orientoitumisestani tällä hetkellä, mutta tuntuu, että media kuohuu naisten työssäkäyntiä ja äitiyttä – jälleen kerran: Naiset putoavat ruuhkavuosina työelämän kyydistä, bloggaa Sari Helin. Voiko nainen saada kaiken, kysyy Reetta Räty. (Ei voi, vastaa.) Naisia pidetään työmarkkinoilla yli-ikäisinä jo nelikymppisinä, arvioi professori Seppo Koskinen.* Miten olla uraäiti ja miten ei, pohtivat kanssabloggaajat. 

Olen aina pitänyt itseäni verrattain kunnianhimottomana – olen toki pyrkinyt kaikissa töissäni parhaaseen mahdolliseen suoritukseen, mutta en välttämättä ole kohdistanut toimiani siten, että etenisin tiettyyn suuntaan urallani. Ja jotenkin olen koko ajan pelännyt torpedoivani vähäisetkin työllistymismahdollisuuteni humanistitohtorina** tällä massiivisella lapsien tuotannolla. Siksi vähän itsekin yllätyin kun tulevan työni soveltuvuustestissä vastasin minua haastattelevalle psykologille, että arvioin pysyväni tehtävässä 5-10 vuotta.

5-10 vuotta? Tässä unelmatyössäni? Tajusin, samaan aikaan kun vasta pohdin mahdollisuutta saada työpaikka, että hoitamalla tehtäväni hyvin pätevöityisin tuossa ajassa vielä korkeampien paikkojen hakijaksi. Eli siinä missä olisin voinut tuulettaa, että nyt löysin eläkevirkani (mitä se toki voi olla, ja hyvä työura varmasti olisikin), huomasin että kunnianhimoni syttyi aivan uusiin liekkeihin heti kun sille (ja minulle) annettiin mahdollisuus.

Olen ennenkin kirjoittanut tästä, mutta kotiäitiyden suurin ansa liittyy nähdäkseni siihen henkiseen tilaan, minkä se luo. Kun päivät täyttyvät kodinhoidosta, syntyy äkkiä kuvitelma, ettei enää muuhun pystyisikään. Ja onhan sitä kotona kuitenkin niin tarpeellinen, tarpeellisempi kuin missään muualla. Pikkulapsivaihe menee kuitenkin nopeasti ohi. Kotiäitikuplassa ei pysty uskomaan, vaikka tietäisikin, että sen pikkulapsivaiheen jälkeen aivot ja toimintakyky vapautuvat uudelleen muille asioille.

Sitä paitsi, kotitöiden määrä romahtaa kun ei ole koko päivää kotona tekemässä niitä kotitöitä. (Hallelujaa!)

Omalle kunnianhimolleni aiheuttaa ongelmia tällä hetkellä lähinnä tuleva Kiinan vuosi. Nyt kun en enää ”valmistele jatkotutkimusta”, mikä on ainakin näennäisesti aktiivista toimintaa, saan olla - tai joudun olemaan - kotirouvana ekspattivuotemme ajan. Mietin haluanko viettää (vielä) kahdeksaa kuukautta ihan vain oleskellen. Yritänkö riipiä kasaan jotain tutkimuksen tapaista, etten ihan kokonaan luovuttaisi suunnitelmissa olleesta tutkijanurasta? Vai riittääkö kiinan kielen opiskelu ja kepeä kirjoittelu vuoden (työ)suunnitelmaksi? Osaako sitä vain olla? Ja miltä se sitten näyttää?

Tiedän, että toista vastaavaa taukoa työelämään tuskin (tai ehkäpä: toivottavasti) tulee. Kysymys kuuluu, kuinka kunnianhimoinen sitä sitten haluaa olla.

* Tämä naisten ikäkysymys on erityisen kuohuttava: jutussa pohditaan, että naisten niin sanotut ”neutraalit vuodet” vuodet työelämässä olisivat ikävuodet 35-37. (Kyllä, luit ihan oikein: kolme kokonaista vuotta!) Ehkä on parempi sittenkin suhtautua uuteen työhöni eläkevirkana, jos 5-10 vuoden kuluttua olen jo kehäraakki.

** Tohtoreiden korkeat työttömyysluvut ovat myös - jälleen kerran - nousseet uutiseksi. Suuri akateemisen koulutuksen parjaaja, yrittäjä ja tuotteistaja Jari Parantainen otsikoi näkemyksensä blogissaan objektiivisesti ”Tyhmä kuin työtön tohtori”. Äiti opetti, että ei saa provosoitua kun provosoidaan. Pinnistelen. Ja odotan milloinkohan näen kirjoittajalta tekstit ”Daiju kuin työtön duunari” ja ”Laiska kuin työtön lappilainen”.  Ai miten niin ei noin voi kirjoittaa?

(Ei vaineen: pyydän anteeksi. Tuntuu pahalta kirjoittaa noin edes parodiana.)

Liian hyvää tähän elämään

Kuopus penkoi ruokaa laittaessani kaapista aartena säästämäni venäläiset puulusikat.

Jos tarkkoja ollaan, lusikat ovat neuvostoliittolaisia. Olen siis todella vaalinut settiä tällaisia lapsuudestani asti. Kenties osittain siksi, että tuntuvat epäkäytännöllisiltä, mutta pääosin siksi, etteivät menisi piloille. Luonnollisesti lopputulema vaalimisesta on se, että lusikoita kuljetetaan muutosta toiseen, kaapin perältä toiseen. Mitä lisäarvoa ne minulle tuottavat?

Nyt kun tarkemmin tutkistelin aarrettani, totesin, että oikeastaan en edes pidä lusikoita järin hienoina. Niistä tekee minulle arvokkaita vain se, että olen joskus pitänyt niitä arvokkaina. Ja yhä absurdimmaksi aarteen tekee, että jokaiselta venäläiseltä toriltahan saisi uusia jos niin haluaisin.

Järjen tasolla tiedostan ongelman, ja joiltain osin olen jopa pystynyt parantamaan. Hävettää oikein kirjoittaa tätä auki, mutta olen muutosta toiseen kantanut myös kahdeksankymmentälukulaista askartelupaperia, jolla lapset nyt askartelevat. Pihakirppis toisensa jälkeen olen saanut hävitettyä aarteitani, mikä on oikeastaan käyttöönottoakin parempi tapa hallita aarrekammioitani.

Havahduin tavaroiden vaalimisen syvääluotaavaan ongelmallisuuteen jälleen kerran, kun tuttavani kertoi isänsä säästämistä luksusviineistä, jotka hän korjasi (piloille menneenä) tämän jäämistöstä. Ei tullut sitten koskaan riittävän hienoa juhlaa. Koko elämässä. Miten surullista se on.

Minä alan siis jatkossa tarjoilla puuroa venäläisillä puulusikoilla. Ja keksin vielä syyn juoda miehen väitössamppanjankin ennen Kiinaan lähtöä. Eikö riittävän suuri juhlan aihe olisi esimerkiksi keskiviikko?