Joskus viisaudet tulevat yllättäviltä tahoilta: tällä kertaa parikymppiseltä kokoomuslaiselta kauppatieteen opiskelijalta. Tämä kuulostaa varmasti täysin triviaalilta pohdiskelulta, mutta ajatus löi minua päähän vasta aivan nyt ja siksi haluan jakaa ilosanomaa.
Turun ylioppilaslehdessä (1/2012) oli ylioppilaskunnan edustajiston uuden puheenjohtajan haastattelu ja jostain syystä luin sen. Tässä on pakko olla joku johdatus-juttu. Tunnen sen selvästi.
Mikä haluat olla isona, lehti kysyy. Ja Ville Valkonen vastaa:
Mikä haluat olla isona, lehti kysyy. Ja Ville Valkonen vastaa:
Hyvä ihminen. Lisäksi kauppatieteilijän on aina pakko vastata yrittäjä. Haluan olla esimies haasteellisessa tehtävässä yksityisellä puolella, kirjailija tai poliitikko. Uskon, että elämässä voi tehdä monia asioita. Jos elämän jakaa viiden vuoden jaksoihin, käytettävissä on 7-9 eri elämää.
Tuo viimeinen virke pisti miettimään. Jotenkin tunnun jumiutuvan sellaiseen pieneen kehään, jossa ajattelen, että tässä menen nyt kapeaa polkua pitkin johonkin suuntaan. En näe sitä, että suuntaa voi myös vaihtaa, ja kun yksi vaihe on ohi - ja aina ne väistämättä on joskus ohi - se on vain kappale henkilöhistoriaani.
Tai sitten olen vain jämähtänyt henkiseksi teini-ikäiseksi, jonka mielestä25 30 40 vuoden jälkeen ei enää ole elämää ja siksi kaikki pitäisi saada hetijustnyt.
Tai sitten olen vain jämähtänyt henkiseksi teini-ikäiseksi, jonka mielestä
Valkonen laskee elämiksi tässä yhteydessä työiän. Olen nimittäin nyt jo kuluttanut seitsemän "elämää". Mutta kun kohta suljen elämästäni tämän väitöskirjaluvun (ei ole enää mitää venyttämisen mahdollisuuksia) minulla on edelleen 6-7 työelämää jäljellä. Ellei enemmän - jotenkin en usko eläkeikään, jossa ei tehtäisi töitä.
Huikeaa. Koska onhan viisi vuotta pitkä aika, tavallaan. Jos osaisikin säilyttää jotain nuoren kauppatietelijän optimistista ja olla jämähtämättä "tässä minä nyt olen ikuisesti" -ajatukseen, mitäköhän sitä ehtisi niillä kaikilla elämillään tekemään?