Sipsitön slokakuu

Onia heitti haasteella lihattoman lokakuun innoittamana. Se on: herkkulakko!

Säännöt ovat seuraavat: ei karkkia, ei kahvileipää, ei suklaata, ei sipsiä tai snäksejä - poikkeuksena ovat kyläillessä tarjotut herkut ja (oman) lapsen syntymäpäivät, pullasta ei siis tarvitse kieltäytyä isomummun luona tai juhlaväen ympäröimänä.

Yleisesti ottaen koen vieraaksi kaikenlaiset lakot ja kuurit. Uskon, että toivottuihin päämääriin, oli se sitten painonpudotus tai parempi vointi, ei pääse hetkellisesti toteutetulla radikaalilla elämäntapamuutoksella vaan hitaasti etenevällä pysyvällä muutoksella. (Nyt kuulen kuinka läiskitte otsianne itsestäänselvyyksien latelun äärellä. Pahoitteluni.) Mutta, koska ensimmäinen reaktioni Onian haasteeseen oli, että ei ole mahdollista, päätin että kokeiltava on.

Minun ongelmanani ei ole sokerikoukku - suklaata syön toisinaan, pullaa jos vien lapset kahvilaan, karkkikarkkia en lainkaan. Sen sijaan heikko kohtani ovat sipsit, jotka tällä hetkellä kattavat perunalle varatun kokoisen lohkon ravintoympyrästäni. Syön sipsiä joka ilta yöpalaksi. En välttämättä edes siksi, että rakastaisin sipsejä niin paljoa, vaan myös siksi, että sipseissä energia on nopeammin saatavassa muodossa kuin voileivässä, jonka joutuisin itse tekemään. Epäilen, että sipseissä on myös salaisuus raskauskilojeni jämähtämiselle plusvitoskäyrälle.

Tarkastelin haastetta sipsipussista sisään.

Huomisesta alkaen siis testataan miten sujuu allekirjoittaneelta itsekuri. Ja oliko suhteeni sokeriin ihan niin ongelmaton kuin mitä väitän. Saati että lähteekö vyötäröltä edes vähän sipsirengasta sulamaan. Kuka on messissä? Paitsi laivakokki.

Jälkihuomautuksena, että vaikka en niistä kuureista tai muotivillityksistä niin perustanutkaan, niin silti kannustan lihattomaan lokakuuhun. Siitä voi edetä sujuvasti lihattomampaan jokakuuhun!

Ja vielä toisena jälkihuomautuksena lisään herkkulakkooni poikkeusluvan oman syntymäpäiväni kunniaksi. Jos joku vaikka tarjoaisi minulle synttärikahvit. Vaikka sepä oli sallitun rajoissa valmiiksikin, eli näemmä halusin kertoa teille vain, että syntymäpäiväni lähestyvät ja kahvitarjoilut ovat tervetulleita. Haasteen puitteissa kun en voi itse kahvittaa.

Ostoshaaste, III kvartaali

Tein eilen sesonginvaihdon* eli hain vanhempieni vintiltä neljä säkillistä haalaria, housua, takkia, lapasta, pipoa, kaulahuivia ja fleeceä sekä omasta kellarista säkillisen kenkiä, kannoin ne eteiseen ja päivittelin mihin ihmeeseen materia aikoo itsensä tilassa sijoittaa.

(* Aika hieno kaiku tuolla termillä, eikö? Professionaalin kodinhuoltajan ote. Sinänsä vaihto on kyllä valheellinen nimitys, koska syys- ja sadekamat piti jättää yhä talvikamojen rinnalle naulakkoon. Sesonginlisäys olisi tarkempi. Vaatekaaoksenkasvatus vielä tarkempi.)

Inventaarin tuloksena totesin, että esikoinen tarvitsee syyslenkkarit ja talvikengät, nuoremmille on valmiina kaikki. Ostostarpeen kannalta tilanne on siis varsin siedettävä. Samalla totesin, että meillä on hirveästi huonokuntoista kamaa, jota en osaa kuitenkaan hävittää. Että jos niitä sitten kuitenkin tarvitsee  jollakin lapsella. Odotan epätoivoisesti sitä, että romppeet alkavat käydä pieniksi myös nuorimmalle, eikä enää ole syytä säästää niitä. Pääsee tästä loputtomasta varastoinnista.

Turhautumista vaatevuorten äärellä voikin purkaa ostoshaasteen raportoinnin merkeissä. Aiemmat kvartaaliraportit löytyvät täältä ja täältä. No niin, asiaan.

Kvartaalin aikana suoritin shoppailua joka kuussa.

Heinäkuussa pakotin itseni kesäaleihin päivittämään lasten syyskamat. Tämä onneksi käy rutinoidusti ja siten melko kivuttomasti - kunhan ei ota lapsia mukaan. On yksi kauppa, ja siellä yksi brändi, jonka -50% on varsin kukkaroystävällinen ja laatu osoittautunut kestäväksi viiden vuoden aikana.

Samalla reissulla hankin uudet futiskengät hajonneiden tilalle ja matkalla parkkihalliin nopeasti ja huonolla menestyksellä bikinit. Vakuuttelen itselleni bikiniostoksilla, että peilikuva on aina kaamea, mutta lopputulos on pakosta parempi kuin niissä vanhoissa. Tällä kertaa kävi toisin: halvat bikinit osoittautuivat vedessävanuviksi ja siten käyttämättäjääviksi.

Toisen kerran menin ostoksille tiputettuani esikoisen leikkitreffeille keskustassa. Kas, onpa näyteikkunassa kaunis sininen villatakki, totesin. Käynpä nyt katsomassa kun mukana on vain kaksi lasta ja niistäkin toinen nukkuu, ajattelin. Joko arvaatte lopputuloksen? Aivan. Varttia, paria vaatekerranvaihtoa (ei, heillä ei ollut muovipusseja) ja huutokonserttia myöhemmin astuin ulos kaupasta sen näkemäni villatakin ja vieläpä toisen puseron kanssa, toivoen, että ostosten saldo kattoi aiheuttamani häiriön. Nämä ostokset ovat kuitenkin osoittautuneet laadukkaiksi ja käyttökelpoisiksi. Eli hyvin tehty?

Kokemuksesta viisastuneena en ole sittemmin astunut vaatekauppoihin kuin yksin - kerran, jätettyäni esikoisen synttärijuhlille naapurikunnan puolelle ja minulla oli tunti aikaa omassa ylellisessä seurassani. Join latten, söin piiraan ja ostin imetysmuumuun alerekistä.

Tulos: Ostettuja vaatekappaleita kvartaalilla viisi. Painopiste epäonnistumisten puolella.

Saaran innottamana nostin haasteen panoksia listaamalla haasteeseen myös lastenhankinnat. Ostin jo mainitulla kesäalereissulla kahdet haalarit, kahdet kurahousut ja yhden fleecepuvun, koska jostain syystä keskimmäisen koko puuttui esikoiselta pieneksi jääneistä. Näitä on paha morkkistella. Muita kvartaalin hankintoja olivat liukuvärjätyt pantteritennarit ja kukkafarkut esikoiselle. Näistä hankinnoista vastasi mies, joka vei lapsen ostoksille, hankkien mitä tämä itse halusi. Pikkusisko sai ostosreissulta mekon (jonka kävin myöhemmin vaihtamassa paidaksi). Mies osaa ottaa yleisönsä.

(Ai niin, edit, eli lisäys ostoslistaan: kuopukselle kesälakki ja pipo. Tuppaavat olevan katoava luonnonvara.)

Lastenvaatteita ostettiin kvartaalilla siis kahdeksan kymmenen. Mutta kierrätysvaatteita saatiin kolmesta perheestä muovikassikaupalla, ja kuopuksella oli serkunlasten vaatteita lainassa. Eli ostosmääristä ei voi johtaa päätelmää, että lastenvaatteita olisi meillä jotenkin maltillisesti. Valitettavasti.

Nämä olivat tarveperusteinen ja hyvä hankinta. Kenkien nimi on Predator. Siis ihan niinkuin minä futiskentällä.

Näin kolmannen kvartaalin jälkeen saanen osoittaa pettymykseni haastetta kohtaan. Tai siis itseäni. Vastoin kaikkia vakuutteluitani hengailen kaupoissa ja ostan asioita, joita ilmankin pärjäisin. Mainittakoon kuitenkin erikseen, että jaksolle osui vuotuinen Tukholmanmatka, jolloin vaatekaappini on perinteisesti päivitetty. Tälläkin kertaa kävimme kiertelmässä vaatekauppoja, mutta ainoat ostokset suoritettiin sukkakaupassa. Osin varmasti siksi, että rintarepussa nukkuva vauva poisti sekä mahdollisuuden sovittaa vaatteita että suuremman kiinnostuksen pukeutumista kohtaan.

Huomaan myös toistavani samoja virheitä yhä uudestaan ja uudestaan. Kuten vaikka nyt ne bikinit: en ehdi, jaksa enkä halua käyttää aikaa bikiniostoksilla. Mutta jos bikinit haluaa ja yrittää suoriutua tehtävästä kymmenessä minuutissa, lopputulos ei välttämättä ole paras mahdollinen.

Näen kaksi parannusvaihtoehtoa:

1. Olla ostamatta bikinejä.
2. Käyttää enemmän aikaa ja vaivaa bikinien hankintaan.

Molemmat vaihtoehdot tuntuvat vaikeilta toteuttaa. Ensimmäisessä vaihtoehdossa tarvittaisiin jokin muu järjestelmä, joka toimittaisi uuden uima-asun vanhan kutistuneen tilalle, toisessa vaihtoehdossa järjestelmä, joka tuottaisi lisää aikaa tälle osoitettuja resursseja korvaamaan. Jään odottamaan innovaatioita.

Mikä meitä yhdistää

Maahanmuuttajat, persut, poliitikot, metelöivät lapset; feminismi, kommunismi, uusliberalismi; verot, Big Brother ja Ruotsin jääkiekkomaajoukkue. Mikä meitä niin yhdistäisi kuin yhteinen vihollinen? Yhteenkuuluvaisuutta luodaan erottautumalla muista: eihän voi olla meitä jos ei olisi heitä, jotka eivät meihin kuulu. Vaivattomimmin ryhmäidentiteetti muodostuu negaation kautta. Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla.

Itsenäisen Suomen alkutaipale oli vaikea - vihollinen löytyi omista. Sisällissodan luoma kahtiajako alkoi lientyä vasta seuraavassa sodassa, kun vihollinen saatiin selkeästi maan rajojen ulkopuolelta. Syntyi asevelihenki, Talvisodan ihme, ja kovaäänisesti propagoitu kansallinen yhtenäisyys.

Kansallisuus on tietysti vain yksi identiteetin taso, ja nykyään kenties varsin heikko sellainen. Ryhmän tasolla kansallisuuden korostaminen voi kuitenkin toimia yhteenliittävänä tekijänä. Uusnatsien viholliskuva on selkeä.

Ulkoinen vihollinen toimii kaikenlaisissa joukoissa. Työporukan illanvietoissa lämmitellään haukkumalla pomoa, sisarukset liittyvät yhteen urpoja vanhempia vastaan, pihan lapset valitsevat yhden, jota vastaan ovat muut. Jengit ja porukat lähentyvät kokemalla ulkopuolisuutta muusta yhteiskunnasta, kapinallinen rakkaus oikeuttaa itsensä "me vastaan muu maailma" (tai ainakin meidän vanhemmat). Koitin tässä pohtia miten meidän porukkamme nähtiin lukiossa muiden silmin. En tiedä, koska se ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.

Avo- tai avioliitto määritellään tyypillisesti joukkona, johon kuuluu vain kaksi erikseen nimettyä henkilöä. Liitto ei tietenkään vaadi ulkoista vihollista, mutta kyllä se vaan kuulkaa helpottaa. Kun kaikkia väsyttää, lapset kirkuvat ja saappaatkin ovat kadoksissa, niin onhan paljon mukavampaa jos ei tarvitse miettiä kumman vika se on tällä kertaa vaan voi reilusti syyttää naapurin koiraa.

Jos keskinäisen kinastelun sijaan saa ohjata ärtymyksensä yliveloittavaan autokorjaamoon, myöhästelevään bussiin, verottajaan, enoon tai yläkerran kanta-astujaan, niin kyllähän siinä me-henki vahvistuu ihan kohisten.

"Vastoinkäymiset vahvistivat meitä." Niinpä, saitte vastoinkäymisestä yhteisen vihollisen.

Helsinki, tule mut hakemaan

Pari viikkoa sitten hankintalistalle päivitettiin

• Uusi jumppajoukkue esikoiselle
• Uusi futisjoukkue minulle
• Uusi jumppapaikka keskimmäiselle
• Uusi ompeluseura minulle
• Uusi BFF esikoiselle
• Korvaava lastenhoitojärjestelmä
• Arkipäivien pinnistelytöntä seuraa
• Uudet rutiinit
• Selkärangan murskaava asuntolaina sekä
• Uusi elämä

Helsingistä.

Ja nyt mies kävi allekirjoittamassa työsopimuksen. Aloittaa lokakuun alussa.

Tämä on täsmälleen se skenaario, jonka mielessäni näin, kun muutimme Turkuun kolme vuotta sitten: viimeistelemme väitöskirjat ja elelemme pikkulapsielämää mukavasti vanhempieni avustuksella. Väitösten jälkeen palaamme Helsinkiin, koska Turusta ei löydy meille töitä.

Nyt kun siinä pisteessä ollaan, tuntuukin, että eihän sen näin pitänyt mennä. Ei niin yllättävästi elämämme onkin juurtunut tänne. Kaverit ovat tässä, itselle ja lapsille, koulu tuossa vieressä, harrastukset valmiina, isovanhemmat lähellä. Esikoisesta on kasvanut viisivuotias, jolla on jo oma elämä ja ihan oikeita ystäviä. Kaksivuotiaanakin tämä kaipasi vanhaan kotiin kauemmin kuin muisti siitä  mitään konkreettista. Entäpä nyt viisivuotiaana?

Kesän aikana valmistelimme myös Kiinaan lähtöä, ja paikka kaksivuotiselle tutkijatohtorikaudelle olisi ollut miehelle olemassa. Sen peruuntuminen vähän kaihertaa. Mutta ehkäpä voisi ajatella, että jos meitä arveluttaa jo Helsinkiin muutto, on hyvä ettemme lähde Kiinaan. Toisaalta - Kiinasta olisimme tulleet melko suurella varmuudella takaisin, Helsingistä tuskin, vaikka saman pituinen pesti oli tarjolla kummassakin osoitteessa.

No, kenties onneksemme miehen työt alkavat nopeammin kuin mitä me ehdimme elämäämme uudelleenjärjestää. Eli voimme harkita tilannetta rauhassa: tunnustella miltä maistuu pendelöinti, ja miltä maistuu arki sen pendelöijän vaimona, kun miehen työpäivät venyvät ja yöunet lyhenevät. Sen pohjalta päätämme kohdistammeko oikotiehakumme asuntoon Helsingissä vai taloon Turussa.

Realistisesti arvioiden miehen seuraavakin pätkä on todennäköisemmin Helsingissä, samoin kuin minun työni. Mutta lähtöpäätös ei varmasti tule syntymään helposti. Kun muutimme Turkuun, mies vastusteli: elämämme on täällä (Helsingissä). Kun pohdimme muuttoa takaisin, mies vastustelee: elämämme on täällä (Turussa). Ehkä ihminen (mies) on lopulta vain muutosvastarintainen.

Minä onnistun näkemään muutossa myös valoisia puolia. Enemmän mahdollisuuksia, enemmän kaupunkielämää, enemmän tapahtumia, joihin voin olla osallistumatta. Isovanhemmat, joiden luokse voi mennä yökylään. Herttoniemen nero ja juokseva humoristi lenkkikaveriksi. Biojätteen keräysastiat. Ehkä jopa taloyhtiön saunavuoro.

Helsingissä on jopa Japani.

Matkakorttikin on tallella, säästän kahdeksan euroa.

It's the little things - part II

Turun Sanomissa oli tänään juttu hallituksen ehdottaman kotihoidontuen jaon kustannuksista perheille. Graafissa kerrottiin, että jos toinen vanhemmista tienaa vajaa 3000 euroa kuussa ja toinen 5000, perheen nettotulot pienenevät noin tuhat euroa kuussa, mikäli isä jää kotiin hoitamaan lapsia.

Samassa jutussa Outi Alanko-Kahiluoto kysyy

"Pitäisikö olla kiveen hakattu, että on oikein ja luonnonlaki, että naisen palkka on pienempi kuin miehen?"

Hyvä kysymys.

It's the little things

 Tässä on pinnasänky. Se kasataan kuvassa näkyvien ruuvien avulla.

Tässä on sitteri. Se kasataan kahden kuvassa näkyvän liittimen avulla.

Tässä on jukeboksi. Se avataan kuvassa näkyvällä avaimella.

Välillä minua vähän masentaa.

Opittu pelko

Yksi suomalaisen terveydenhoitojärjestelmän hienouksia on väestönlaajuiset seulonnat, ja varmasti myös puolitoistavuotiaana tehdyllä hammastarkastuksella on tarkkaan mietitty tarkoitus, vaikka hampaiden laskeminen tuntuukin ongelmattoman asiakkaan näkökulmasta hieman ajantuhlaukselta. Ja myönnän, että opin myös uutta esikoisen ensikäynnillä. Toisin kuin minun lapsuudessani voimallisesti todisteltiin, purukumit saa niellä. Mielestäni älykkyyttäni kuitenkin aliarvioitiin, kun kerrottiin, että ne eivät varastoidu elimistöön, esimerkiksi umpilisäkkeeseen. Mutta kaiketi joku asiakas on sitten tällaisenkin teorian esittänyt.

Olen antanut itseni ymmärtää, että nämä varhaiset käynnit myös totuttaisivat lasta hammaslääkärin vastaanottoon. Todettakoon kuitenkin, että kolmevuotiskäyntiin mennessä puolitoistavuotiaana saatu kokemus oli autuaasti unohtunut. Ja koin vanhemmuttani loukattavan, kun kutsukirjeessä kerrotiin, että lapsi ei osaa itsestään pelätä hammaslääkäriä ja että lasta ei pitäisi käynnillä pelotella.

Virhe kasvatuksessa on siis tapahtunut, kun lasta on altistettu lastenkirjoille ja -ohjelmille.

Kuva: Mauri Kunnas, Hui Kauhistus, Otava, 1985.

Arvaatte varmaan, että lapsi osasi pelätä käyntiä. Kolmevuotias esikoinen kirkui hysteerisenä, enkä kaiken yrittämisen, lahjomisen ja uhkailun avulla saanut häntä avaamaan suutaan. Tai minä en olisi luovuttanut vielä, mutta hammashoitaja halusi antaa meille uuden ajan. Uuden ajan - tulla nyt toisen kerran taistelemaan samasta aiheesta! Kaikkien osapuolten ajan hukkaamista. Uusi aika kuitenkin sovittiin, ja minä delegoin käynnin miehelle. Minun näkökulmastani toinen käynti sujui siis ihan mukavasti.

Viisivuotiskäynnin lähestyessä esikoinen otti korvalääkärin kanssa omaksumansa taktiikan: käynnistä ei saanut puhua mitään. Keskittymällä käynnin jälkeiseen palkintoretkeen kahvilaan tilanne oli hallinnassa odotushuoneeseen asti ja tarkastuskin saatiin tehtyä suhteellisen pienellä vastustelulla. Tosin ei tälläkään kertaa itkulta säästytty: keskimmäinen pettyi katkerasti kun hän ei päässyt tarkastukseen, ja jouduin lohduttelemaan, että kyllä hänkin sitten ihan kohta kolmevuotiaana.

Tämän käynnin jälkeen hampaiden pesu on saanut uutta pontta. Olen kaikki nämä vuodet vältellyt hammaslääkärillä pelottelua, mutta nyt kun hammasrivistö todettiin ensiluokkaiseksi olen alkanut toistella mantraa, että pidetään se sellaisena. Tehokeinona toimii viittaus lapsen kaveriin, jolta poistettiin poskihammas. Ilmeisesti rei'ittyneen maitohampaan paikkaaminen olisi ollut väärin kohdistettu ponnistus.

Minäkin kävin hammaslääkärissä. Olen lentänyt lukioikäisenä naamalleni polkupyörän selästä. (Tarinan opetus: älä milloinkaan koskaan pidä kassia roikkumassa pyörän ohjaustangossa. Pinnojen väliin ajautuessaan kassi pysäyttää pyörän, ei sen ajajaa.) Ilmalentoni seurauksena katukiveys poisti kaksi etuhammastani ja pätkän ientä, ja vietin kymmeniä ja taas kymmeniä tunteja hammaslääkärissä. Hammaslääkäri varoitteli, että hyvä jos korjatut hampaat kestävät lakkiaisiini. No kestivät, ovat pian abiturientin ikäisiä. Mutta nyt kuulemma näyttää huonolta; toinen etuhammas on alkanut resinoida tai resitoida tai tehdä jotain muuta epäsuotavaa toimintaa. Hoitokeinona on hampaan poisto. Ja vain poisto, ei korvaavaa implanttia. Ehdotin, että jos vielä vähän aikaa seuraillaan tilannetta.

Niin että kuka sitä hammaslääkäriä pelkää nyt?

Ainekirjoitushaaste jatkuu

Ainekirjoitushaasteen toinen aihe on julkistettu, kas käyhän Leopardikuningattaren luolaan, klik klik! Ja jatkossa: tuosta sivupalkistani pääsee perille uusimpaan aiheeseen.

Ensi viikon lukumaratoneja odotellessa!

Koko perheen harrastus

Laitoin eilen puikoille tyttären joukkuevoimisteluharrastuksen.

Esikoinen aloitti tänä syksynä joukkuevoimisteluun. Viime vuoden hän harrasti balettia. Teoriassa lapsi piti baletista paljon, käytännössä hän kysyi lähes joka viikko, että onko tänään pakko mennä. Hieman yllättävästi arahko lapsi nautti eniten esiintymisestä, ja esityksiin vetoamalla hän meni tunneille. "Täytyy mennä, että osaat sitten esityksessä." Mutta vaikka olenkin sitä mieltä, että harrastaminen opettaa myös sitoutumista ja pitkäjänteisyyttä, en pidä mielekkäänä pakottaa lasta viikosta toiseen harrastukseen jossa tämä ei ihan täysillä viihdy.

Ajattelin, että olisi hyvä kokeilla toista lajia. 

Ongelma 1: Lajin valinta

Eihän viisivuotiaan tietenkään olisi pakko harrastaa mitään, tämä olisi ymmärtääkseni nykyään jopa valistunut valinta. Koska esikoinen ei kuitenkaan ole päiväkodissa, ajattelen, että joku säännönmukainen toiminta, jossa toimitaan ryhmässä omanikäisten kanssa, olisi lapselle hyvästä. Lisäksi ajattelen, että jos lapsi oikeasti kiinnostuu jostain asiasta, hänen on mahdollista tulla siinä todella hyväksi. Ja tunnustan: tässä ajan lapsille jotain mitä en itse ole saanut. Minä olen harrastanut monia asioita, mutta en koskaan ole ollut missään todella hyvä.

Edellytyksenä tietenkin on, että vanhempi osaa ohjata lapsen sellaiseen harrastukseen, jossa tämä viihtyy. (Ja sanotaan nyt tylsä disclaimeri, että tietenkään lapsen ei tarvitse olla tai haluta olla tosi hyvä. Mutta saa mahdollisuuden jos haluaa.)

Balettikokemuksen perusteella tiesin, että esikoinen pitää esiintymisestä (ryhmässä) ja joukkuevoimistelussa on usein esiintymisiä, kisoja. Harrastus rakentuu niiden ympärille. Tämän lisäksi monet hyvät ystäväni ovat olleet joukkuevoimistelijoita, ja monet heidän lapsistaan ovat nykyään. Harrastuksessa oli siis myös lapsen kavereita.

(Ja oman kokemuspiirini pohjalta voin päätellä, että joukkuevoimistelijat menestyvät elämässä hyvin.)

Ongelma 2: Seuran valinta

Millä kriteereillä seura valitaan? Mennään sinne missä on kavereita. Missä on sopivat harrastusajat. Mikä on sopuhintainen. Millä on toivottu taustaideologia.

Viimeksi mainitun merkitys on nykyään varmasti vähäisempi kuin ennen, mutta väitän, että urheiluseurajäsenyyksillä on yhä myös ideologinen perustelunsa. Sillä on väliä onko urheiluseura työväentaustainen vai, no, ei työväentaustainen. Meidän valintamme oli tässä tapauksessa helppo, koska seura, jossa kavereiden lapsetkin ovat, kuuluu toivomaani kategoriaan. Ja lienee myös Turun halvin - koska taustaideologia näkyy vanhempien talkootoiminnassa. Talkootyöllä pidetään harrastustoiminta edullisena ja siten saavutettavampana.

Ongelma 3: Arjen logistiikka

Ja sitten on tietysti se jännitys, että miten mahdutetaan seitsenpäiväiseen viikkoon viisihenkisen perheen harrastukset. (Minä jo luovuin omasta futiksestani toistaiseksi keskimmäisen isä-lapsi-jumpan hyväksi.) Toki meillä lapset ovat vasta pieniä, mutta haluan taata kaikille yhtäläiset mahdollisuudet harrastaa. Ja tässä kohtaa harrastusten talkoohenkisyys voi nousta ongelmaksi. Tokihan kalenteriin mahtuu helposti yhdet luistinkentän valvonnat ja yhdet lahjapaketoinnit kauppakeskuksessa ja muutamat kutomukset seuran joulumyyjäisiin. Mutta tämä kaikki kertaa kolme? Hyvin pian voimme olla tilanteessa, että talkootyötä on pakko alkaa korvata rahalla. Ja riittääkö sitä? No, murehdimme asian kerrallaan.

Nyt hyödynnämme kaikki mahdollisuudet esikoisen jumpan tiimoilta. Jumppaa on kahdesti viikossa, tunti ja vartti kerrallaan. Toinen vanhemmista vie toisella kertaa, toinen toisella, eli molemmat saavat viikottaisen tunnin lenkkiajan - ja me saamme kaksi harrastussuoritusta  perhekalenteriin yhdellä tapahtumalla! Heia heia.

Ja minun suosikkiharrastukseni, ompeluseura, sai juuri täyden mandaatin: toteutanhan siellä jumpan talkoovelvoitetta neulomalla tiskirättejä, joita äitini voi ostaa seuraa tukeakseen. Kaikki voittaa!

Lapsiperhetoimintaa Turussa: Kupittaan keilahalli

Suunnitelmani sekä selvitä hengissä tulevasta kaamoskaudesta että tehdä se jotenkin miellyttävästi perustuu aktiiviselle toimintakalenterille. Tähän asti olemme arkipäivisin käyneet lähinnä puistossa ja tavanneet kavereita, mutta nyt syyskuun alusta käynnistyy todellinen arjen aikataulutus ja harrastustoiminta!

Maanantai on päivistä ankein, joten tänään heti reippaasti lähetin miehen polkemaan sateessa töihin, pakkasin kolme lasta haalareihin ja autoon ja vein meidät Kupittaan keilailuhalliin katsomaan kun eläkeläiset keilaavat. Suunnitelmani on viedä lapset sinne ainakin kerran tai ehkä kahdesti viikossa.

Tai jos nyt ihan tarkkoja ollaan, niin suunnitelmanani oli viedä meidät avoimeen päiväkotiin, joka Turun kaupungin nettisivujen mukaan "toimii Kupittaan urheiluhallissa osoitteessa Kupittaankuja 1. Sisäänkäynti keilailuhallin kulmalta." Yritin tulkita "keilailuhallin kulman" mahdollisimman laveasti ja kävimme lasten kanssa toteamassa kaikkien ovien olevan yhtä suljettuja. Arvattavasti, sivulla mainituista puhelinnumeroista ei vastattu. Keilahallin kassalla minua kuitenkin palveli ystävällinen ihminen, joka varmisti myös urheiluhallin vahtimestarilta, ettei tällaisesta toiminnasta ole mitään tietoa. Ja kyllä, nettisivu on päivätty 19.8.2013, ei esimerkiksi 1.4.

No, lapset ovat siitä kiitollisia viihdytettäviä, että ohjattu leikkituokio voidaan ihan sujuvasti vaihtaa keilailun katseluun. Ainakin jos kyytipojaksi lupaa jäätelön. Mutta koska tässä ei vielä ihan koko suunniteltu aika taittunut, jatkoimme matkaa kaupungin tarjoamaan maksuttomaan ulkohoploppiin, Seikkailupuistoon.

Kerrankin puistossa ei tarvinnut jonottaa keinuihin! Syyskuu oli kadottanut muut leikkijät ja tuonut lätäköt, joista ehdin vain varoittaa keskimmäistä, että älä nyt ast ja sitten lähdimme kotiin vaihtamaan kuivia kenkiä.

Illemmalla sain puhelun päiväkodista, siitä kiitos. Tilojen remontti on kuulemma alkanut tänään, ja toiminta alkanee lokakuussa. Lupasivat päivittää tiedon vielä nettiinkin. Sitä ennen ehditään varmaan käydä läpi vielä mikä on paikko.

Minusta tulee isona

Neiti ja äiti. Tämä on vauvakirjaan dokumentoitu vastaukseni kysymykseen mikä minusta tulee isona. Tavallaan se on vähemmän katkaisin-kylkiluuni-kun-nauroin-niin-paljon-hauskaa nyttemmin, kolmen lapsen äitinä. Nuorempana tapasi olla.

Neiti tarkoitti tietysti hienoa neitiä (mikä on kohtuullisen hauskaa yhä), mutta yhtä kaikki tarina järkytti lestadiolaista ala-asteen opettajaani: haaveilinko aviottomasta lapsesta! Vaikka niitähän sitten sain, kaksi. Onneksi aikana, jolloin au-lapsen käsite on kadonnut arkikielestä ja opettajakin lienee jäänyt eläkkeelle.

Äiti ei kuitenkaan nähdäkseni ole se mitä minusta isona tuli.

Myöhempinä vuosina olen uskoakseni vastannut kysymykseen ainakin sanoilla eläinlääkäri, hevostenhoitaja, arkkitehti ja näyttelijä. Yhä niinä varhaisempina vuosinani määrittelin itsenäisyyspäivän tietämillä, että presidentin vaimoksi en ainakaan halua, koska siinä joutuu niin koviin kättelyhommiin. Muunlainen kättelyjärjestys ei tullut kahdeksankymmenluvun lapselle mieleen.

(Tätä kirjoittaessani huomaan, että paljon on maailma muuttunut sitten minun lapsuuteni. Tuojan kiitos.)

Päämäärätietoisuus ei ole ollut vahvin ohjaava tekijä elämässäni. Lukion opinto-ohjaajan kanssa käydyt keskustelut päättyivät tuloksettomina - osin siksi, että lobotomiaa hyvänä masennuslääkkeenä suosittelut psykanope ei 19-vuotiaan minun mielestäni ollut maailman vakuuttavin elämän polulla ohjaaja, osin siksi koska olin päämäärätiedoton 19-vuotias. Koulun jälkeen pitikin vuoden verran pohdiskella omaa alaa, millä tarkoitan tehdä töitä ja matkustella, ja seuraavan vuoden jälkeen vaihtaa pääainetta. Sille tielle viimein jäin, gradusta liu'uin jatko-opiskelijaksi ja prosessi kruunattiin keväällä kuvainnollisella tohtorinhatulla.

Näinä päivinä on kulunut viisitoista vuotta yliopistoon kirjautumisestani. Olen tehnyt erilaisia töitä opiskelujeni ohessa ja luonut jonkinlaista uraa alallani äitiyslomieni ohessa. Silti kysymys "mikä minusta tulee isona" on yhä ajankohtainen. Mutta toisin kuin lapsena, pitää aikuisen, perheellisen ihmisen ymmärtää tilanteensa realiteetit.

On pakko vastata, että en tiedä.

Melko varmaa on se, että minusta ei tule yhtä määriteltyä nimikettä kantavaa ammatti-ihmistä, vaan työurani tulee koostumaan peräkkäisistä tai päällekkäisistä palasista erilaisia työtehtäviä. Niiden voisi kuvitella sisältävän kirjoittamista, tutkimista, asiantuntijatehtäviä - mitä ikinä niillä tarkoitetaankin - ja kenties opettamista, yliopistolla ja toivottavasti myös sen ulkopuolella. Yhä jatkuvassa visiottomuudessani toivon unelmieni työn löytävän minut.

Kun nyt ensin tietäisi missä kaupungissa ja maassa asumme vuodenvaihteessa. Saati silloin kun olisin valmis palaamaan töihin.

Niin, ammattiinhan kysymyksellä viitataan. Ja kun pohdin elämääni muilta osin, huomaan olevani juuri niin iso kuin haluankin olla. Kaikkien perheenjäsenten jatkuvaa onnellisuutta voi tuskin kutsua tulevaisuudensuunnitelmaksi. Muut ylittäväksi toiveeksi kyllä.