Unelmalaji

Kauan kauan sitten syyskuun alussa järjestettiin kaukaisessa Vantaan valtakunnassa vuoden paras urheilutapahtuma. Siitä kirjoittaminen on maannut rästissä jo kohta kuukauden. Mutta, koska tapahtuma järjestetään myös ensi vuonna, on oikeastaan juttu viivästyessään koko ajan jälleen ajankohtaisempi.

Kyseessä on Unelma Cuppi (pahoittelen, mutta se todellakin oikeasti kirjoitetaan noin - jatkossa kirjoitan sen väärin oikein), päivän kestävä futisturnaus naisille kaikista pelaajataustoista. Turnaus jakaantuu nyttemmin kolmeen eri tasosarjaan: A-cuppi on ilman pelikokemusta oleville hassuttelujoukkueille, B-cuppi sellaisille, jollaiseksi mekin itsemme koemme, jonkin verran pelanneille täysamatööreille, ja tänä vuonna ensimmäistä kertaa järjestetty C-cuppi sarjatasolla pelanneille naisille.

A-cupin palkintojenjakoseremoniaa.

Missä naisille järjestetty tapahtuma, siellä zumbaa.

Paitsi, että jalkapallo nyt vain on perusteluja vaatimatta maailman hienoin urheilulaji, futispelit ovat upea tilaisuus kilpailuvietilleni lyödä kättä katteettoman optimismini kanssa: Tänään me kyllä voitetaan kaikki, uhoan. Joka kerta.

Joka kerta emme voita.

Mutta sillä taas ei loppujen lopuksi ole mitään tekemistä minkään kanssa. Futispeleissä – meidän joukkueessamme – hienointa on se, että onnistumiset muistetaan pitkään, mutta karvaat tappiot unohdetaan heti jälkipelien jälkeen. Ja omien kanssa ei kiukutella koskaan.

Unelmacupissa olin tänä vuonna neljättä kertaa. Ensimmäisellä kerralla osallistuin futaajamiestemme vaimokkeista kertaluonteisesti koostetussa joukkueessa A-cupin puolelle, ja Turkuun muutettuamme olen onnistunut raskauksien välissä osallistumaan laskujeni mukaan jopa kolme kertaa B-cuppiin, melkein oikeaa jalkapalloa siis pelaamaan. (Pelin kesto on maltillinen 16 minuuttia ja sitä pelataan pienin joukkuein pienillä kentillä.) Joka kerralla päivä on ollut alusta loppuun aivan mahtava.

Eli oli tässä yksi vissi taka-ajatus miksi kerroin tästä nyt. Kiinaan ja Helsinkiin muuttaessamme joudun jättämään rakkaan futisjoukkueeni, mutta en halua lopettaa harrastusta. Hyvä porukka on paras ja kenties ainoa tapa minulle saada itseni treeneihin vaikka aina ei huvittaisikaan. (Leijonanosa taannoisen puolimaratonini harjoituskauden juoksuaskeleista tehtiin futistreeneissä.) Harrastamallamme tavalla homma ei maksa juuri mitään, yhden salivuoron talvikaudella ja kenttävarauksen kesäkaudella, pallon ja uudet kengät muutaman vuoden välein. Eikä pidä unohtaa saunailtoja!

Tavoitteeni on siis vuonna 2016 osallistua Unelmacuppiin uudella joukkueella. Tuo joukkue vain puuttuu.

Epäröin vähän kirjoittaa futishehkutuspostaustani juuri tänään, koska eilinen turnauspäivämme päättyi dramaattisesti ambulanssikyytiin: yksi tovereistani otti ja katkaisi sääriluunsa. Napsahdus kuului toiselle puolelle kenttää ja nyt on muuten teräksisen naisen jalassa titaania. Mutta tänään sairaalasta saatujen terveisten mukaan hän on kevään ekoissa ulkotreeneissä taas mukana.

Joukkuehenki, paras henki.

Joissa minä en valitettavasti ole. Niin voinko tätä houkuttelevammaksi enää kirjoittaa? En voi. Eli perustetaanko futisjengi ensi syksynä Helsinkiin? Kaikki juoksijaihmiset ainakin: loistavaa intervallitreeniä! Ja maalissa ei tarvi edes juosta!

Pistäkäähän hautumaan.

Kuka soittaisi humanistille

Kuukausi sitten sain puhelun, jollaista en koskaan olisi kuvitellut saavani. Minulta kysyttiin olisinko kiinnostunut eräästä työtehtävästä - josta olisin ollut hyvinkin kiinnostunut. Ranteitani väännellen en pystynyt kuin parahtamaan, että mutta kun me olemme lähdössä vuodeksi Kiinaan.

Puhelu päättyi sitten ihan hyvässä hengessä, ja minut toivotettiin piipahtamaan keskustelemaan, kunhan joskus sattuisin Helsinkiin. Että vaikka tämä paikka ei nyt onnistuisikaan, niin ehkä jatkossa tulisi jotain muuta. Voi mikä ajoitus, huokailin. Eihän tällaista tapahdu koskaan, voivottelin. Ainakaan enää koskaan uudelleen, surkuttelin.

Odotin viikon, ja sitten keksin asiaa Helsinkiin, jotta voisin mennä keskustelemaan, joskaan en oikein keksinyt, että mistäköhän me sitten keskustelisimme. No se olikin työhaastattelu. Oho! En arvannut, että ihminen voi mennä työhaastatteluun tietämättä menevänsä työhaastatteluun, mutta näemmä minulta onnistuu sekin.

Haastattelu päättyi ihan hyvissä merkeissä ja yhteenvetoon, että he nyt vakavasti harkitsevat asiaa, mutta kyllä tämä siihen Kiinaan saattaa kaatua. Minulta pyydettiin kuitenkin vielä erästä tehtävää, jollaisen tapaavat teettää rekryprosesseissa.

Suurmetsurin ensimmäinen reaktio oli, että pitäisikö minun jättää Kiina välistä, jotta saisin työn. Ja aivan liian 1950-lukulaiseltahan tuntui ajatus oman uransa uhraamisesta miehen uran vuoksi. Mieluummin halusin menettää työpaikan omilla ansoillani, ja aina sitä muutaman kuukauden selviäisi kolmen lapsen yksinhuoltajana vieraassa kaupungissa töitä tehden.

Laitoin siis haastattelijoille perään viestiä, että voin joustaa aloitusajankohdan kanssa ja teen mielelläni tehtävän mikäli olen yhä mukana harkinnoissa. Olin.

Tässä välissä kävimme Tanskassa ja aikaa kului muutenkin tuskaisan paljon ja hitaasti. Samalla yritin epätoivoisesti edistää jatkotutkimushakemustani, jonka deadline lähestyi tuskaisan nopeasti. Muistin jo unohtuneen tunteen siitä millaista on odottaa puhelua treffien jälkeen, sydämen hypätessä paikaltaan joka kerta puhelimen soidessa. Ja joka kerta siellä on äiti.

Lopulta puhelu tuli ja minua pyydettiin psykologisiin testeihin eli soveltuvuusarvioon. Hakijoita oli jäljellä kaksi. Nyt alkoi käydä jännäksi.

Arviopäivä koitti, kuten arvata saattaa, kaikkien aikojen hulinayön jälkeen. Yöllä jo kirosin miehelle, että turhaan edes lähden, päässäni ei ole lainkaan aivotoimintaa. Mutta kun jälkikäteen keskustelin psykologin kanssa tuloksistani, hän sanoi, että "harvoin flunssa lopulta kauheasti tuloksiin vaikuttaa". Niin enhän tietenkään ollut halunnut antaa rekryäjille kuvaa, että lapset häiritsisivät suorituskykyäni. Ja olihan minulla toki flunssakin. Mutta eivät siis näemmä häiritsekään.

Velloin epäuskoisessa optimismissa ja yhä edelleen räpistelin sen hakemukseni kanssa. Kunnes eilen tuli vapauttava tuomio:

Olisimme tosi iloisia jos saisimme sinut tänne.

Suoraan väitöksen jälkeen, suoraan äitiyslomalta, kulkematta hanttihommien kautta, pääsen kutakuinkin unelmaduuniini. Ja vieläpä niin uskomattomalla järjestelyllä, että aloitan vasta ensi kesänä, eli saan elellä huolettomana vapaarouvana expattielämää Kiinassa. Siihen asti järjestävät sijaisen talon sisältä. Tähän voisi laittaa käsittämättömän mäihän korostamiseksi jonkun läpän lottoamisesta, mutta kun en lottoa. Huutomerkkejäkään en kehtaa viljellä niin paljon kuin mieli tekisi.

Vuosi sitten eilen kirjoitin Helsinkiin muutosta ja Kiinaan lähdön peruuntumisesta. On näemmä ollut vähän tuulista elämänsuunnittelun alalla. Mutta nyt näyttävät palaset loksahtavan ihan nerokkaasti kohdilleen.

Oho.

Lapsiperheen vinkit Tanskanmaalle: sairastukaa

Ikävä tilanne. Yksi lapsi valittaa korviaan, toinen nostattaa kuumeen. Ja ollaan ulkomailla. Mistä ihmeestä täällä kuuluu hakea apua?

No internetistä tietenkin. Facebookin kautta odotan saavani paikallisilta tutuilta paikallisen mehiläisen yhteystiedot, mutta saankin ohjeen soittaa julkiseen päivystykseen (1813). "En osaisi muuta kuin soittaa tänne." Suomalaiseen terveydenhoitoon tottuneena varmistan vielä, että ihanko siis julkiselle mennään. Kaverini vastaa, ettei ole koskaan kokeillut "yksityisiä" (lainausmerkeissä), eikä tiedä ketään ketä olisi.

Voiko olla näin, pohdin, mutta soitan päivystysnumeroon ja kerron tilanteen. Vähän dramatisoiden, varmuuden vuoksi. Puhelinihminen kysyy hotellin osoitteen ja antaa ajan lähimpään sairaalaan. Päivystykseen. "Voitte joutua odottamaan, mutta teidän pitää olla paikalla kymmeneltä." Asia selvä.

En kehtaa enää kolmatta kertaa pyytää tavaamaan sairaalan nimeä, joten puhelun jälkeen googlaan Kööpenhaminan sairaalat ja valitsen sen, mikä eniten kuulostaa ylöskirjoittamaltani konsonanttilitanialta. Paremmin ei kyllä mennyt tavausharjoitus toisessakaan päässä, sukunimessä on kuusi kirjainta väärin. Kas siinä olivatkin tämän kertomuksen suurimmat vastoinkäymiset.

Bispebjergin sairaalan porteilla.

Olin varautunut odottamaan sairaalassa puoli päivää, ja käytävillä näyttikin (ja tuoksui) ihan sunnuntaiaamulta, mikä vahvisti oletustani. Lasten odotushuoneessa ei ollut muita. Meidät kutsuttiin sisään klo 9:55.

Lääkäri totesi nuorimmaisella korvatulehduksen - ei märkivän - ja keskimmäisellä vähän nestettä korvissa. Hän ei määräisi antibioottia, vaan jos mahdollista, tulisimme näyttämään korvia uudelleen huomenna, niin katsottaisiin onko tilanne parempaan vai pahempaan päin.

Tulla uudelleen huomenna!

Lääkäri kertoi pitkästi Tanskan nykyisestä pyrkimyksestä välttää turhia antibioottikuureja. "Ennen niitä annettiin vähän automaattisesti, mutta nykyään on aikaa tutkia."

Aikaa tutkia!

Aikamme tilannetta sitten tutkittuamme päätimme kuitenkin ottaa nuorimmaiselle antibiootin, vaikka sitten varmuuden vuoksi, koska edessä oli lento seuraavana päivänä. Ettei ainakaan päästettäisi tilannetta pahemmaksi. Varmistimme kolmeen kertaan, että vastaanotto ei todellakaan maksanut meiltä mitään, ja lähdimme väärälle nimelle kirjoitettuine resepteinemme kohti apteekkia. (Kukaan ei siis missään kohtaa kysynyt henkilöllisyystodistuksiamme, saati eurooppalaista sairaanhoitokorttia. Hoito oli ilmaista meille, koska se on ilmaista tanskalaisille.) Lääkäri totesi:

- "Tämä on Tanska. Me maksamme paljon veroja."

Kysyin käynnin lopuksi olisiko lääkärillä mahdollisesti tarroja, kun lapsi niitä kovasti kyseli. Kyllä kaikki on Tanskassa paremmin!

Tanskan terveydenhuoltojärjestelmä pysähdytti. Jokaisella tanskalaisella on "omalääkäri", jonka kanssa ilmeisesti myös syntyy pitempiaikainen hoitosuhde. Ei vain lasten, vaan myös aikuisten hoito on ilmaista - erikoislääkärikäynnit mukaanlukien. Kaverini mukaan jopa hänen silmiensä laserleikkaus tehtiin verovaroilla.

Systeemi on varmasti kallis. Tanskassa on 5,6 miljoonaa asukasta, Suomessa 5,4. Tuloverotus on tosiaan Tanskassa kireämpää, 3300 euron kuukausipalkalla tuloveroprosentti on 35,7% ja Suomessa 29,9% (erotus 191,40e). Progressio on Suomessa jyrkempi, eli pienemmissä tuloissa ero on suurempi ja suurissa palkoissa pienempi.* (Verotietoa 2012, s. 54) Tanskan kokonaisveroaste** on 49% luokkaa, Suomessa 45%.

Tanskassa maksetaan siis hieman enemmän veroja. Ja okei, Tanskassa ei ole ilmaista kouluruokaa eikä bussilla saa matkustaa vaunujen kanssa ilmaiseksi. Mutta mitä muuta niillä ei ole?

Miksi meillä ei pystytä edes lähelle samaa? Miksi meille on rakentunut kahden kerroksen terveydenhuoltojärjestelmä? Miksi julkiselle puolelle ei saa korvatulehduksen jälkitarkastusaikaa ilman, että "osaa vaatia"? Miksi meillä aikuisten terveyskeskuskäynnitkin ovat maksullisia ja jonot paukkuvat hoitotakuun määrittelemissä kolmessa kuukaudessa ja ylikin? (Ja miksi uutta lastensairaalaa varten täytyy järjestää kansalaiskeräys?)

Niin, miksi me emme voi ottaa mallia Tanskasta?

Tässä on nyt pakko olla joku juttu jota en tajua.

* Huomioitakoon tämä nyt erikseen, etten maalaa liian ruusuista kuvaa: pienituloiset kantavat siis suhteessa suuremman taakan Tanskan verotuksesta. Laura Rädyn mainitsemissa marginaalisissa palkkaluokissa veroprosentti on Suomessa n. 22% ja Tanskassa huikeat 33%.

** Kokonaisveroaste tarkoittaa kaikkea valtion verotusta suhteutettuna bruttokansantuotteeseen. Mainitsemani luvut ovat Elinkeinoelämän keskusliiton ennusteita tälle vuodelle. Kokonaisveroasteen kehitystä 1980-2011 täällä (s. 11).

Ei oo helppoa

Jotenkin säälin sitä tyyppiä, joka laatii meidän hankalan suurperheemme päivähoitolaskutusta. Olemme nyt vastaanottaneet kuusi maksupäätöstä elokuulta, vähän vaihtelevin läsnäoloprosentein ja lopputulemin.

Mutta mikäs siinä. Kunhan laskuja tulee vain yksi.

Noin muuten tämä arkiarki on jälleen osoittanut että mitä enemmän elämässä tapahtuu, sitä vähemmän siitä ehtii kertomaan. Blogiharrastuksen kannalta toivoisi toisinpäin. Tänään illalla kuitenkin luvassa postaus. No niin, no niin, ei tarvitse ääneen hihkua.

Tai ehkä huomenna. Ellei mene hiomishommiksi, kuten Turun kaupungin laskutusosastolla.