Minusta tulee isona

Neiti ja äiti. Tämä on vauvakirjaan dokumentoitu vastaukseni kysymykseen mikä minusta tulee isona. Tavallaan se on vähemmän katkaisin-kylkiluuni-kun-nauroin-niin-paljon-hauskaa nyttemmin, kolmen lapsen äitinä. Nuorempana tapasi olla.

Neiti tarkoitti tietysti hienoa neitiä (mikä on kohtuullisen hauskaa yhä), mutta yhtä kaikki tarina järkytti lestadiolaista ala-asteen opettajaani: haaveilinko aviottomasta lapsesta! Vaikka niitähän sitten sain, kaksi. Onneksi aikana, jolloin au-lapsen käsite on kadonnut arkikielestä ja opettajakin lienee jäänyt eläkkeelle.

Äiti ei kuitenkaan nähdäkseni ole se mitä minusta isona tuli.

Myöhempinä vuosina olen uskoakseni vastannut kysymykseen ainakin sanoilla eläinlääkäri, hevostenhoitaja, arkkitehti ja näyttelijä. Yhä niinä varhaisempina vuosinani määrittelin itsenäisyyspäivän tietämillä, että presidentin vaimoksi en ainakaan halua, koska siinä joutuu niin koviin kättelyhommiin. Muunlainen kättelyjärjestys ei tullut kahdeksankymmenluvun lapselle mieleen.

(Tätä kirjoittaessani huomaan, että paljon on maailma muuttunut sitten minun lapsuuteni. Tuojan kiitos.)

Päämäärätietoisuus ei ole ollut vahvin ohjaava tekijä elämässäni. Lukion opinto-ohjaajan kanssa käydyt keskustelut päättyivät tuloksettomina - osin siksi, että lobotomiaa hyvänä masennuslääkkeenä suosittelut psykanope ei 19-vuotiaan minun mielestäni ollut maailman vakuuttavin elämän polulla ohjaaja, osin siksi koska olin päämäärätiedoton 19-vuotias. Koulun jälkeen pitikin vuoden verran pohdiskella omaa alaa, millä tarkoitan tehdä töitä ja matkustella, ja seuraavan vuoden jälkeen vaihtaa pääainetta. Sille tielle viimein jäin, gradusta liu'uin jatko-opiskelijaksi ja prosessi kruunattiin keväällä kuvainnollisella tohtorinhatulla.

Näinä päivinä on kulunut viisitoista vuotta yliopistoon kirjautumisestani. Olen tehnyt erilaisia töitä opiskelujeni ohessa ja luonut jonkinlaista uraa alallani äitiyslomieni ohessa. Silti kysymys "mikä minusta tulee isona" on yhä ajankohtainen. Mutta toisin kuin lapsena, pitää aikuisen, perheellisen ihmisen ymmärtää tilanteensa realiteetit.

On pakko vastata, että en tiedä.

Melko varmaa on se, että minusta ei tule yhtä määriteltyä nimikettä kantavaa ammatti-ihmistä, vaan työurani tulee koostumaan peräkkäisistä tai päällekkäisistä palasista erilaisia työtehtäviä. Niiden voisi kuvitella sisältävän kirjoittamista, tutkimista, asiantuntijatehtäviä - mitä ikinä niillä tarkoitetaankin - ja kenties opettamista, yliopistolla ja toivottavasti myös sen ulkopuolella. Yhä jatkuvassa visiottomuudessani toivon unelmieni työn löytävän minut.

Kun nyt ensin tietäisi missä kaupungissa ja maassa asumme vuodenvaihteessa. Saati silloin kun olisin valmis palaamaan töihin.

Niin, ammattiinhan kysymyksellä viitataan. Ja kun pohdin elämääni muilta osin, huomaan olevani juuri niin iso kuin haluankin olla. Kaikkien perheenjäsenten jatkuvaa onnellisuutta voi tuskin kutsua tulevaisuudensuunnitelmaksi. Muut ylittäväksi toiveeksi kyllä.

Tämän kevään ylioppilaat

Aina välillä havahdun olevani uuden edessä, tienhaarassa, miten sitä nyt sitten haluaakaan metaforisoida. Katson edessä aukeavaan tuntemattomaan tulevaisuuteen kuin tämän kevään ylioppilas - jolla on kolme lasta ja asuntolainaa. Tosin ehkä minussa on vielä pieni hitunen ylioppilasta, koska en järin suuresti tulevasta stressaa. Asioilla on tapana järjestyä.

Perheemme melko tapahtumarikkaalta kuulostava ensimmäinen vuosipuolisko huipentuu pian miehen väitökseen, ja näin hänestäkin saadaan tuore lakkipää avoimen tulevaisuushorisontin eteen. Koska minä olen sementoinut itseni äitiyslomalle, hän olisi 1950-lukulaisen perhemallimme mukaan velvoitettu löytämään jotain uutta toimeentuloa suurperheemme elatukseen. Jännä juttu, että häntä tilanne siis vähän enemmän stressaa.

Työkuvioita on kaavailtu akselilla Turku-Helsinki-Nantes-Wuhan, ja minä olen antanut vapaat kädet kohteen suhteen. Vaikka lasten ja erityisesti esikoisen kanssa muutossa olisi varmasti omat haasteensa, tässä on vielä pari vuotta henkisesti vapaampaa ennen kuin kouluikä suomalaisittain koittaa. Helsinkiin mies ei olisi innoissaan palaamaan (toisin kuin minä), vaan kuulemma mieluummin pendelöisi sinne. Wuhaniin ei voisi pendelöidä, joten siellä työskentely olisi hieman isompi operaatio, mutta laskin, että ainakin saisi blogiin sisältöä, niin ei se kai ihan huono juttu olisi sekään.

Ja sitten yht'äkkiä ilmestyi työtarjous minulle. Tai ei nyt sentään työtarjous, mutta kutsu hakemaan yhtä paikkaa, minkä tulkitsen vähintään indikoivan että minua pidetään vahvana hakijana. Ja niin: se alkaisi syyskuussa.

Jouduin sitten kysymään itseltäni olisinko valmis tulemaan pois täältä 1950-luvulta ja palaamaan töihin vauvan ollessa alle viisi kuukautta. Vastaus oli aika selvä: en halua. Mutta entä pakon edessä - jos mies ei löydäkään sopivaa työtä heti? Luotan, että löytää, mutta haku tähän pestiin päättyy aiemmin kuin se tiedetään.

Miehen olisi jäätävä koti-isäksi, jotta tätä voisi edes harkita, se on selvä. Ja hänen urasuunnittelunsa menisi uusiksi, koska hän ei voisi ottaa mitään duunia vastaan seuraavaan vuoteen. Mutta tulisiko siitä silti mitään? Annan itselleni syitä imetyksestä ja yöheräilyistä, joita en voisi ulkoistaa miehelle. Pelkään, että arjesta tulisi liian rankkaa meille kaikille. Tämä työpaikka ei olisi mikään lepotyö, mistä pääsisi ajoissa kotiin.

Mutta totuus lienee, että siitä tulisi liian rankkaa minulle. Että en halua - olinhan suunnitellut nauttivani kotielämästä pitkään tällä kertaa. Nyt vielä kun siitä olen tosiaan nauttinutkin.

Uskoisin, että päätökseni on tehty, mutta silti hieman pohdituttaa. Tässä aiemmin keväällä tein päätöksen olla hakematta yhtä post-doc-pestiä, ja nyt olisin kääntämässä selkääni harvinaislaatuiselle työpaikalle - kuinka kauan niitä mahdollisuuksia tulee vastaan? Enkö kanna vastuuta perheestäni? (Jäänkö ikuisesti tänne viisikymmenluvulle?)

Puolustaudun vastakysymällä kuinka kauan kestää tämä pikkuvauvariippuvuuskaan (minun siis).

Yhtä epämääräistä se oli varmaan silloin lakkiaisvuonnakin. Paitsi että silloin pääsi Provinssiin, jossa soitti Suede. Sen oikeudesta ei ollut mitään epäselvyyttä.

Ruissalon Saaronniemen rantaa tänään. Eli asioita, joilla enimmäkseen päätäni vaivaan.

Lastenkasvatuksesta ja maalaisjärjestä

En ole pystynyt kirjoittamaan viime päivinä mitään, koska Pudonneissa omenoissa keskustellaan. (No okei, sekin vaikuttaa, että on vähän väsyttänyt iltaisin. Ja että STD käski katsomaan telkkaria, ja siitä vinkistä kannattikin tehdä vaari.) En myöskään ole pystynyt jatkamaan Liinan avaamaa lastenkasvatuskeskustelua. Kun jostain syystä tällä kertaa aloin kiusallisella tavalla tiedostaa, miten vähän asiasta tiedän. (Mikä minua harvoin hidastaa.)

Tiedon puute ei myöskään tarkoita etteikö minulla olisi vahvoja mielipiteitä. Hyvä omakohtainen esimerkki on imetys (joka ei toki ole kasvattamista per se, mutta lastenhoitoa nyt kuitenkin): esikoista odottaessani muistan yhden ystäväni kysyneen aioinko imettää kuusi kuukautta. Hämmennyin, koska imetyksen keston määrittäminen ei ollut käynyt mielessänikään. Myöhemmin kuulin neuvolasta, että tätä suositeltiin, ja suositusta noudatin, koska sittemmin aiheesta näkemäni perustelut ovat kuulostaneet hyviltä. Joku voisi jopa sanoa, että olen ollut melko fanaattinen aiheesta. (Omalla kohdallani, muiden tekemisiin en välitä puuttua.) Niin fanaattinen, että kerrassaan pöyristyin kun toisen lapsen kohdalla turkulaisessa neuvolassa minulle useaan otteeseen suositeltiin kiinteiden aloitusta neljän kuukauden iässä. (Täällä tosiaan niin suositellaan.)

Perustan siis järkkymättömät mielipiteeni satunnaisille lausunnoille tai syvimmillään Hesarin tutkimusuutisointeihin. Tuoreena esimerkkinä tällaisesta tiedon pintaraapaisusta on vanhemmat kasvattavat tytöistä alisuorittajia -uutinen, jolle on helppo nyökytellä ja miettiä, että täytyypä kiinnittää omiin kannustamisen tapoihin huomiota, ja ohittaa se fakta, että uutinen on vain muutaman virkkeen kärjistys yksittäisen tutkimuksen tuloksissa, joka kuitenkin antaa ymmärtää, että tässä on tarkkailtu vain yhtä muuttujaa ja että otantana on ollut viisikymmentä amerikkalaisperhettä. (Tätä aihetta pohdiskeli aiemmin tänään Rouva R.)

No niin, mutta tällaisia ihminen (so. minä) lukee ja poimii niistä omaa vallitsevaa näkemystään tukevia väitteitä. Lastenkasvatusoppaiden lukematta jättäminen ei minulla pohjaakaan siihen, ettenkö uskoisi niiden sisältävän mahdollisesti arvokasta tietoa, vaan laiskuuteen. Ja ehkä hieman pelkoon, että oppaat osoittaisivat nykyiset mallini monella tapaa turmiollisiksi lapsille, ja koska en kuitenkaan oikeasti muuttaisi tapojani, joutuisin vain painiskelemaan aiempaa suurempien tunnontuskien kanssa.

Vaikka eihän se mikään ylpeilyn aihe ole, tällainen tietämättömyys. Katja Lahden tämänpäiväisen kolumnin ydintä sivuten, voisi ajatella, että lastenkasvatus on kenties merkittävintä mitä teemme. Ja kuinka paljon siihen lopulta älyllisiä voimavarojaan panostaa? Aika moni uskoo omaan maalaisjärkeen.

Maalaisjärjen ongelmana tietysti on, että se ei tarkoita mitään. Jonkun maalaisjärki sanoo, että ei pieni kuritus ole ennenkään lapsia vahingoittanut, ja jonkun toisen maalaisjärki sanoo, että pojat luonnostaan tykkäävät autoista. Kolmannen maalaisjärki kertoo, että perhepeti luo lapselle turvallisen lapsuuden.

Ja sitä paitsi miksi maalaisjärki? Maalaisjärki kertonee ihmiselle, ettei kannata laittaa kättä sudenloukkuun ja että lehmää ei kannata lähestyä takaapäin (tai ehkä kannattaakin - minulla ei oikeaa maalaisjärkeä juuri ole).

Itsellä tärkein lastenkasvatuksen perusta on varmasti oma lapsuus: sitä pyrkii toistamaan tapoja, joiden kuvittelee olleen hyviä, ja olemaan toistamatta niitä, joiden ei. Sitä paitsi harvoin sitä pysähtyy tietoisesti valitsemaan tekemisiään, ja jos joskus pysähtyykin, niin kuinka johdonmukaisesti niitä sitten pystyy noudattamaan tässä arjen suorittamisessa. Niinpä.

Mutta silti, harvassa asiassa me olemme niin suuria asiantuntijoita kuin tässä lastenkasvatushommassa. Ja kolmenkymmenen vuoden päästä katsotaan miten kävi. Meidän ansiostamme ja ennen kaikkea varmasti meistä huolimatta.

Unelmatyö

Kävin miehen kanssa ei-niin-mukavan keskustelun aiheesta "mikä minusta tulee isona". Epämukavan siitä teki lähinnä ajankohta (keskiyön jälkeen) ja se, että minä en halunnut kestustella aiheesta, koska no, ajankohta, ja koska suunnitelmanani on ollut vaipua jonnekin pumpuliin nukkumaan seuraavaksi vuodeksi. Velttoilemaan äitiyslomalle.

Miehen mielestä asenne on vastuuton, koska minulla ei näin ollen ole työpaikkaa, johon palata äitiysloman jälkeen - tutkimusrahoitusta pitäisi hakea tänä syksyä, jotta voi ensi vuonna alkaa töihin. Ja se on taivaan tosi. Mutta ehkä en haluakaan olla tutkija, intin.

- Mitä sitten haluan tehdä?
- En tiedä. Mennä töihin.

Miehen mielestä tämä ei ollut hyvä vastaus 35-vuotiaalta ihmiseltä, joka on viitisentoista vuotta elämästään korkeakouluttanut itseään (kapenevasti tutkijan ammattiin).

Ja koska haluan toki olla suoraselkäinen aikuinen ja ottaa vastuuta tulevaisuudestani, tein tänään Hesarin testin "mikä ammatti sinulle", koska milloinkas Hesarin leikkimielinen testi ei olisi kertonut ihmiselle totuutta, jota hän ei ennen tiennytkään.

Testin tuloksena minusta pitäisi tulla konttorinjohtaja pankkiin, asianajaja tai lääkäri. Ensimmäinen meni yllättävyydellään metsään, ja seuraavista toki tunnistan pitkän koulutuksen ja vastuullinen työskentelyn ideaalit, mutta valitettavasti ihan noin radikaali uudelleenkouluttautuminen ei ollut suunnitelmissa.

Vaihtoehtoja ruksiessani tein kuitenkin itselleni mielenkiintoisen havainnon: yritin kaivaa ominaisuuksista esiin tutkijaa. Sellaista tutkijaa, joka haluaisin olla. Minun vastauksillani tutkija oli kuitenkin vasta listalla kuudestoista.

Nimittäin:

testin mukaan tutkijan ammatti ei vaadi teksti- tai numerotarkkuutta, eikä kielitaidollakaan ole väliä. Se vaatii vain vähän johtamista eikä lainkaan vastuuta. Yhteistyöllä ei väliä. Tutkija ei liiku kulkuvälineillä, ei esiinny, eikä tapaa ihmisiä. Jonkin verran piti kyllä laatia kirjoituksia.

Pitkästä koulutuksesta ja siitä, että työ sisältää tutkimusten tai selvitysten tekemistä, olimme samaa mieltä. Ja että ruoan ja lasten kanssa ollaan tekemisissä vähän. (Ellei sitten tutki niitä, minä lisäisin.)

Väitän, että kuka ikinä oli nuo tutkijan työn ominaisuudet kirjannut, ei ole tutustunut Suomen Akatemian vaatimuksiin rahoitettavalta tutkijalta. Minäkin vain pinnallisesti, mutta sen verran kuitenkin etten haluaisi edes ajatella sitä äitiyslomallani.

Ehkä sitten kuitenkin pitäisi. Kun en minä siellä pankkikonttorissakaan kuitenkaan viihtyisi. (Vaikka tietysti johtajaksi palkkaisivat tuon testituloksen näytettyäni.)

Fiksatut identiteetit

Mainitsin tuossa edellisessä postauksessa termin "flunssakausi" aivan kuin se olisi osa normaalia elämäämme. Ei ole (ollut).

Uhosin lokakuun alussa että jos en käy jumpassa viidesti kuussa, vedän tilanteesta johtopäätökseni kuten politiikot konsanaan. No, lokakuussa kävinkin viidesti ja sitten marraskuussa kaikki yhden kerran ja joulukuussa en vielä kertaakaan. Kiireen, laiskuuden ja huvittamattomuuden lisäksi käyntejä on estänyt puolet mainituista kuista kestänyt flunssa. Marraskuussa oli omansa, nyt joulukuussa uusi.

Ja miehellä sama.

Lapsilla taas diagnosoitiin lokakuussa korvatulehdus: esikoisella elämänsä toinen (nelivuotiaana) ja kuopuksella ensimmäinen (kaksivuotiaana). Marraskuun kontrollikäynnillä havaittiin ärhäkkä, märkivä korvatulehdus, ja nyt joulukuun kontrollikäynnillä saimme kotiinviemisiksi diagnoosin alkavista liimakorvista. Kahden viikon päähän kontrolli ja harkintaan tuubitus.

Siis meillä?

Kun eiväthän meidän lapset sairasta. Niinkuin emme me vanhemmatkaan.

Esikoisen ensimmäinen korvatulehdusdiagnoosi tehtiin viime keväänä ja silloin, kuten nytkin, muun tutkimuksen yhteydessä. Tulehduksiin ei ole kummallakaan lapsella liittynyt kipua, kuumetta, tai mitään havaittavaa oireilua. Nyt jälkeenpäin osaan yhdistää kuopuksen satunnaisen kaatuilun sekä valituksen kovista äänistä korvatulehduksen oireiksi.

Eli kysymys herää onko esikoinen sairastanutkin elämässään oikeasti kahdeksankymmentä korvatulehdusta, joita ei vain koskaan ole havaittu, koska ne ovat oireettomia. Vai onko kyseessä sittenkin se päiväkoti - päiväkoti, jonka superresistentit virukset tunkevat myös meidän perheemme aiemmin hyvän immuniteetin läpi? Meillä vanhemmilla varmasti stressi, huonostinukkuminen, -syöminen ja liikunnan puute ajavat elimistön ottamaan vastaan jokaikisen vastaantulevan pöpön.

Mutta jotenkin en osaa hyväksyä ajatusta; minun on hyvin vaikea identifioitua uuteen rooliini "korvalasten" äitinä. Ja tuntuu hurjalta ajatella, että tähän asti niin terveiden lasten korvat pitäisi tuubittaa vain muutaman tulehduksen jälkeen. Mutta lääkärimme lohdutti, että hänen esikoisellaan tarvittiin tuubitukseen vain yksi korvatulehdus - yksi joka ei millään parantunut.

No, eräs ystävä - kolmen lapsen äiti - tuossa juuri pohdiskeli miten vaikeaa on päästä eroon lapsettoman ihmisen identiteetistä.

Kai se pitää hyväksyä, että asiat voivat muuttua.

Kasvava trendi

Eräs ystäväni pohti alle kolmekymppisenä, kuvitellessaan jäävänsä sinkuksi ja lapsettomaksi, että ilman lapsia tulisi jäämään 30-40 ikävuoden välisenä aikana aika osattomaksi kaikkien muiden painaessa lapsiperhearkea. Minä, jonka vahvuuksiin ei ole koskaan kuulunut visiot tulevaisuudesta - ainakaan realistiset sellaiset - en ymmärtänyt murheen luonnetta. Jotkut harvat jo tuolloin hankkivat lapsia, mutta he tuntuivat vain kummallisilta poikkeuksilta.

Ja viitisen vuotta myöhemmin?

Plop plop.

Tuolla ystävällä on toinen lapsi tulossa, minulla tunnetusti kolmas. Myös viidellä muulla kaverilla on laskettu aika kahden kuukauden kuluessa minusta. Ja kolmella järjestysluku on kolmonen. Lastenjuhliin ei voi kuvitellakaan kutsuvansa enää kaikkia lapsellisia kavereitaan.

Nyt tavallaan ymmärrän mitä se ystäväni silloin tarkoitti. Mutta silti välillä kummastelen, että miten tässä näin kävi: että kuinka sattuikin.

Ehkä siksi siitä pitää ihan blogiakin pitää.

Typerä, ennakkoluuloinen ja kapeakatseinen

Minä nimittäin. 

"Raskaus vesitti myös haaveeni aloittaa balettitunnit tänä syksynä." (Täti-ihminen 19.9.2012.) 

Viimeksi jalassa 90-luvun alussa.

Miksi kukaan teistäkään ei tarttunut tähän naurettavaan väitteseen? (Vastuun ulkoistaminen, sen osaan.) Päättelyketjuni kuului, että koska en voi jatkaa balettia, en voi aloittaa sitä. Ja tähän ajatukseen jumiuduin.

Viime viikolla kävi kuitenkin niin, että esikoisen tuntia loppuvaksi odottaessani koulun johtaja ehdotti, että tulisimme yhden toisen äidin kanssa kokeilemaan jo käynnissä olevalle aikuisbaletin lyhytkurssille. Neljän kerran kurssista oli puolet mennyt. Sille kurssille en siis edellä mainitusta syystä mennyt - koska luulin, että kurssi jatkuu pidempään. Luulo ei ole ja niin edelleen.
 
"Vaikka tiedän, ettei laji sopisi minulle - olisin siinä liian huono, enkä pidä asioista joita en osaa." (Täti-ihminen 19.9.2012.)

Ja tämä on se kohta, jossa todella meni pieleen.

Älkää käsittäkö väärin, olin aivan fenomenaalisen huono. Mutta se oli ihanaa!

Varmasti auttoi, että opettajana oli ystäväni, maailmanluokan tanssija. (No okei, jos ei yhtään liioitella, niin kaverini.) Ja koska muut kurssilaiset olivat selvästi harrastaneet minua "vähän" enemmän - myös se toinen ekakertalainen, jota epäilen Marinskista eläköityneeksi - minulla ei ollut mitään paineita pärjätä heidän tasollaan.

Olen kerran aiemminkin aloittanut aikuisbaletin, parikymppisenä, mutta en muista miksi harrastus ei tuolloin jatkunut. Sen pohjalta tunnen kuitenkin plién sekä asennot yksi, kaksi, viisi ja kuusi, ja osaan yhdistää relevén ja jetén tapaiset sanat liikkeisiin kun kuulen ne. Tältä vankalta pohjalta liihottelin muina ballerinoina toisten perässä arabeskeja ja piruetteja häpeilemättömän kökösti imitoiden. Kenties itsekriittisyyteni kasvaa kunhan viikkoja kuluu ja minun pitäisi oppia jotain - ehkä ei. Aion kokeilla.

Tuohon alun päätelmääni siis palaten - olen jouluna vasta kuudennella kuulla, joten ehdin harrastaa koko syksyn! Tämän lyhytkurssin ohella aion nimittäin loikata myös sille säännölliselle aikuisbalettitunnille.

Nyt potkin vain itseäni typeryydestä, jonka takia missasin lukukauden ensimmäisen kuukauden.

Äidiltä tyttärelle

Kesäisin on kepeämmät uutisaiheet.

Kuten festarit. Joskin henkilökohtaisella kiinnostavuustasolla nousee huippuluokkaan, että olen ollut festareilla ja vieläpä nähnyt siellä uudelleen 1900-luvun parhaan bändin. Uudelleen pitää ehdottomasti mainita, koska se pieni ilo tässä keski-ikäisyydessä on, että voi sanoa nähneensä myös Pulpin ensimmäisen Suomen keikan vuonna 1996. 

Molemmat keikat olivat täyttä rautaa.

Uutta tämän vuoden Ruisrockissa oli se, että vein myös esikoisen haistelemaan festaritunnelmaa. (Sunnuntaina alkuiltapäivästä se ei ihan kauhean pahasti haissut.) Annoin itselleni koko pussillisen superäitipisteitä siitä, että poljin esikoisen kaatosateessa katsomaan Frontside Ollieta! (No okei, vielä superimpi mutsi olisi ostanut ihan liputkin, kun taas meidän tyttö joutui tyytymään aidan takaa fiilistelyyn. Yritin diilata lasta parin kaverin mukaan festarialueelle, mutta nämä eivät ihan ehtineet varhaiseen kello kahden ajankohtaan.)

Vaikka ei se lapsi olisi tuonne tajunnut itse pyytää ja aina toppuutellaan, ettei lapsille mitään ihmeellisiä elämyksiä tarvitse tarjota (tätä perustelua käytin, kun valitsimme jättää väliin Astrid Lindgren Världin 100 euron lippuineen tämän kesän Ruotsin-matkalla) niin ajattelen, että onpahan hänellä faktaa, jolla lesoilla vuoden 2028 kesäfestareilla.

Kuten minä.

Muistan aina mainita, että olin Ruisrockissa vuonna 1991 kun Nirvana esiintyi siellä. (Tosin toisena päivänä katsomassa Bryan Adamsia.) Saa nähdä käyvätkö meidän teinarit keskenään festareilla 14-vuotiaana, mutta niin kauan kun huolivat lähden mielellään kaveriksi.

(Täytyy vain toivoa, että alkavat pitää paremmasta musiikista.)

Ja kyllä: toisina päivinä on hyvä myös päästä festareille myös ilman lasta.

Tee työtä jolla on tarkoitus, osa II

Kadehdin toisinaan ihmisiä, joilla on selkeä suuntaus elämässään - jotka tietävät mitä haluavat ja pyrkivät määrätietoisesti sitä kohti. Kadehdin myös ihmisiä, jotka ovat valintatilanteessa, uuden edessä, vapaana tekemään mitä tahansa.

Unohdan aina, että olen itse siinä jälkimmäisessä tilanteessa. Ainakin ihan kohta. Enkä yhtään kadehdi itseäni. Vapaudesta valita ei nimittäin ole suurta iloa jos ei tiedä mitä haluaa.

Minulta usein kysytään mitä aion väitöksen jälkeen. En oikein osaa pohtia niin pitkälle, vastaan. Ja tottahan se on, en osaa. Mutta pitkälle pohtimista se ei enää ole.

Minulla on unelmatyölleni kyllä monia reunaehtoja, kuten että sen pitäisi olla "hyödyllistä", yhteisöä/yhteiskuntaa hyödyttävää, mieluusti julkisen sektorin tai järjestön palveluksessa. Sen pitäisi olla haastavaa ja mielenkiintoista, palkitsevaakin, ettei tarvitsisi vain vapaa-aikaansa myydä. Ja sen pitäisi sijaita samassa kaupungissa kuin miehen tuleva työ, joka sekin on täysi mysteeri. Eli mihin sitä pitäisi näillä kriteereillä ruveta hakemusta täyttämään?

Kävin tässä hiljan yhden humanistikollegan väitöksessä. Väitöksen jälkeen vanhempi (oletettavasti sukulais)rouva tuli onnittelujen lomassa jututtamaan väittelijää:

- Vieläkö sinulla on jotain tavoitteita?
- No jos vaikka työpaikan saisi. Että alkaisi elämään tällä.
Pieni hiljaisuus.
- Niin minä sitä aina välillä mietin, että kyllä sinun olisi kannattanut lääkäriksi lukea.

Niin. Onko humanisteilla muita vaihtoehtoja kuin valintojensa kyseenalaistaminen?

Entä jos käytössä olisi seitsemän elämää?

Olen melko paljon ahdistellut itseäni siitä, että väitöskirjani on venynyt suunniteltua pidempään (koska olen saanut kaksi lasta projektin aikana). Äitiyslomalla jokainen lisäkuukausi tuntui ammatilliselta itsemurhalta, kun taas näin jälkikäteen ajatellen - aivan yhdentekevää jos olisin ollut pidempäänkin.

Joskus viisaudet tulevat yllättäviltä tahoilta: tällä kertaa parikymppiseltä kokoomuslaiselta kauppatieteen opiskelijalta. Tämä kuulostaa varmasti täysin triviaalilta pohdiskelulta, mutta ajatus löi minua päähän vasta aivan nyt ja siksi haluan jakaa ilosanomaa.

Turun ylioppilaslehdessä (1/2012) oli ylioppilaskunnan edustajiston uuden puheenjohtajan haastattelu ja jostain syystä luin sen. Tässä on pakko olla joku johdatus-juttu. Tunnen sen selvästi.

Mikä haluat olla isona, lehti kysyy. Ja Ville Valkonen vastaa: 

Hyvä ihminen. Lisäksi kauppatieteilijän on aina pakko vastata yrittäjä. Haluan olla esimies haasteellisessa tehtävässä yksityisellä puolella, kirjailija tai poliitikko. Uskon, että elämässä voi tehdä monia asioita. Jos elämän jakaa viiden vuoden jaksoihin, käytettävissä on 7-9 eri elämää.

Tuo viimeinen virke pisti miettimään. Jotenkin tunnun jumiutuvan sellaiseen pieneen kehään, jossa ajattelen, että tässä menen nyt kapeaa polkua pitkin johonkin suuntaan. En näe sitä, että suuntaa voi myös vaihtaa, ja kun yksi vaihe on ohi - ja aina ne väistämättä on joskus ohi - se on vain kappale henkilöhistoriaani.

Tai sitten olen vain jämähtänyt henkiseksi teini-ikäiseksi, jonka mielestä 25 30 40 vuoden jälkeen ei enää ole elämää ja siksi kaikki pitäisi saada hetijustnyt.

Valkonen laskee elämiksi tässä yhteydessä työiän. Olen nimittäin nyt jo kuluttanut seitsemän "elämää". Mutta kun kohta suljen elämästäni tämän väitöskirjaluvun (ei ole enää mitää venyttämisen mahdollisuuksia) minulla on edelleen 6-7 työelämää jäljellä. Ellei enemmän - jotenkin en usko eläkeikään, jossa ei tehtäisi töitä.

Huikeaa. Koska onhan viisi vuotta pitkä aika, tavallaan. Jos osaisikin säilyttää jotain nuoren kauppatietelijän optimistista ja olla jämähtämättä "tässä minä nyt olen ikuisesti" -ajatukseen, mitäköhän sitä ehtisi niillä kaikilla elämillään tekemään?