Tarina pitänee aloittaa vähän kauempaa, opettavaisella kertomuksella siitä, kuinka ostaa Helsingistä kohtuuhintainen asunto, Hitas. Niin, arvonnan kautta toki, sehän on se helppo tapa: arvontaan osallistuu vain joitakin satoja per myynnissä oleva asunto. Mutta toisella kierroksella tuuri ei riitä. Asunnot eivät juuri tule julkiseen myyntiin, vaan ne diilataan sivulauseissa.
Me olimme onnekkaita. Eräs naapuri tarjosi meille asuntoaan: kävimme katsomassa, juoksimme pankkiin, saimme lainan ja ilmoitimme ostavamme asunnon. Aikamme odotettuamme kysyimme tilannetta, niin olikin myynyt toiselle. Sattuuhan sitä.
Seuraavaksi toinen naapuri sopi ostavansa kolmannen naapurin asunnon, myyvänsä omansa meille. Sovittiin kaupat. Muutamaa päivää ennen h-hetkeä sen kolmannen naapurin uudesta asunnosta löytyi luteita, kaupat peruuntuivat. Tästä pettyneenä päättivät, ettei enää etsi uutta asuntoa - toinen naapuri vaihtaa nyt asuntoja päittään neljännen naapurin kanssa.
Viidennen naapurin ilmoittaessa asunnostaan Hitas-sivustolla - jota otin tavakseni tarkistaa vähintään neljästi päivässä - soitin ja meilasin kiinnostuksestamme tunnin sisään ilmoituksen jättämisestä. Päivässä ilmoitus olikin jo poistettu, yhteydenottojen tulviessa yli vastauskyvyn. Suurmetsuri pääsi kuitenkin myyjän puheille - toisin kuin siis minä - ja puhui ilmeisen kaunopuheisesti maksukyvystämme ja joustavuudestamme. Ehkä lapsistakin. Meille kaikki sopi, kaikki kävi. Lupauduttuamme ostamaan asunnon, kävimme kuitenkin myös katsomassa miltä siellä näytti.
Ja täällä sitä nyt sitten ollaan.
Kolmiossa.
Älkää ymmärtäkö väärin, olen onnessani: sain säilyttää kahdenkymmenen minuutin pyörämatkan töihin, Barbit ja Harbi koulunsa ja päivänkotinsa. Espoolaisesta omakotitalosta haaveillut Suurmetsuri sai veneen ja kuivurin.
Mutta menetin vaatehuoneen, ja jos tarkkoja ollaan, vaatekaapinkin. Minulla on kolme hyllyä lastenhuoneen kaapissa. Lasten leikkihuone sijoitettiin parvisängyn alle. Hävitin kaksi kirjahyllyä - ja ostin yhden uuden - sekä pari kuutiota irtainta. Liikaa jäi.
Kolmen kerroksen väkeä. |
Mutta nyt oikeastaan tullaan siihen varsinaiseen pointtiini, pohdittuani Hesarin Mustan Laatikon herättelemänä ahtaasti asumista tänään: tavaran säilytys on ainoa mihin tilaa tarvitsisimme - elämälle meillä on aivan riittävästi tilaa. On mukava olohuone, kahdeksan hengen ruokapöytä ja kaksi vessaa. Pohjaratkaisu, joka mahdollistaa asunnon ympärijuoksemisen.
Ahtaasti asuminen tarkoittaa Tilastokeskuksen nykymääritelmien mukaan sitä että asuntokunnassa asuu "enemmän kuin yksi henkilö huonetta kohti, kun keittiötä ei lasketa huonelukuun".* Siis meidän asuntomme riittäisi kolmelle. Vielä ahtaammalle joudutaan jos tarkastellaan keskivertoasuntoja: Uudellamaalla ihmisillä on keskimäärin kodissaan 37 neliötä per henkilö, koko maassa keskiarvo on hitusen päälle 40 neliötä.
Meillä on kahden hengen koti viidelle.
Tämä kieltämättä selittää edellisen sähkölaskun yhteydessä ihmettelemääni tilastoa, jonka mukaan käytämme sähköä vähemmän kuin keskiverto kahden hengen (kerrostalo)talous. Me, joilla pesu- ja tiskikoneet laulavat päivittäin, ja joiden pistorasioissa yöpyy puhelimia, tabletteja ja läppäreitä koko kerrostalon tarpeisiin. Silti yllämme neliöillämme samaan energian käyttöön kuin ne kaksi ihmistä samoissa neliöissä.
Eli kaiken sen logistisen ihanuuden lisäksi, mitä kotimme tarjoaa, olemme myös vahingossa vähän vihreämpiä.
Sanon sen olevan ideologinen valinta.
* Haluan myös huomauttaa, että vuonna 1975 emme vielä olisi asuneet ahtaasti. (Vasta vuonna 1980. Miten nousukausilaista.)