Tee työtä jolla on tarkoitus

Minun työlläni on tällä hetkellä tasan yksi tarkoitus. Tulla valmiiksi.

Olen hyvin käytännönläheisesti asettanut tavoitteeni:

1. Työ on valmis ennen kuin rahoitus päättyy. Se on tämän vuoden lopussa. Lisärahoitusta en enää hae.

2. Työ tehdään normaalin työajan puitteissa. (Työhuone on kyllä kummasti auttanut tähän. Kun työt ovat töissä, ei niitä oikein voi tehdä öisin. Sanomattakin selvää, että lapset rajaavat sen työhuoneella vietetyn ajan hyvin kohtuulliseksi.)

Kuten huomaatte, tavoitteeni eivät sisällä laadullisia kriteerejä.

Silti olen ollut melko järkkyneessä tilassa tavattuani tänään väitöskirjan ohjaajani: hän ehdotti, että jättäisin työn esitarkastukseen! Gasp. Enhän minä suinkaan ole valmis...

Milloin olisin? Olen nyt nelivuotisen rahoituskauteni loppusuoralla. Se neljä vuotta kesti kuusi ja puoli vuotta - olen retuuttanut projektia kahden äitiysloman yli. Eli olen todellakin valmis tekemään jotain muuta. Mutta hirvittää asettaa oma työ muiden kriittisen arvioinnin alle. Voisiko sitä vielä parantaa...?

Nelivuotinen rahoituskausi on todella harvinaista alallani, ja eräs kollegani totesikin minulle rahoituksen saadessani, että työstäni pitää nyt tulla paljon parempi kuin muiden. Ei paineita siis.

Toisaalta ohjenuoranani on aina ollut, että on olemassa täydellisiä väitöskirjoja ja on olemassa valmiita väitöskirjoja, ja minä aion tehdä jälkimmäisen.

Mutta silti...

Sen verran paljon käytännön säätöä tässä kuitenkin on, etten taida ehtiä kesäkuun sisäänjättöpäivään, vaikka yrittäisin. (Vai ehtisinkö? Laadinko tekosyitä?)

Apua.

Ja sen sunnuntai

 

Kevään ensimmäinen päivä yllätti. Aamulla kävimme työmaalle toppa-asuissa ja siitä pikku hiljaa kuoriuduimme kesään.

Kevään ensimmäisenä päivänä näki päivänvalonsa myös valmis terassimme. Ja täytyy kehua, että hieno on. Minä vähän vastustelin hanketta: "Pärjätään sitä ilmankin". Nyt tuntuu kuin asuntomme olisi kasvanut yhdellä huoneella.

Ja on kevät! Miten palkitseva vuodenaika. (Tosin olen vahvasti sitä mieltä, että osaisin minä arvostaa sitä ilman mustan aukon synkkää puolivuotiskautta, joka Suomen talvena tunnetaan.)

Myös lapsille tästä aukeaa aivan uusi elämä. Lyhyiden ulkoiluhetkien sijaan kotielämämme siirtyy ulos. Ja ihana pihamme on täynnä täynnä leikkikavereita, isompia ja pienempiä.

En kyllä voisi olla tyytyväisempi asumismuotomme valinnasta: tällainen rivitaloyhteisö, jossa naapurit lainaavat työkaluja ja jäävät rupattelemaan pihalle, sekä suhteellisen suljettu pihapiiri, jossa lapsille on leikkiseuraa, on aivan täydellinen. Esikoista ei tänään kotinurkilla näkynyt kuin väkisin ruoka-aikoihin. Olen aiemminkin tainnut sanoa, etten osannut kaivata omaa pihaa ennen kuin sellaisen sain, mutta tähän elämänvaiheeseen se tuo kyllä mahtavan lisän. Ja onneksi se oma piha on kuitenkin myös yhteinen. 

Tähän viimeiseen kuvaan piti tulla tunnelmavalaistus ja terassin kunniaksi nostetut kuohuviinit, mutta ne jäivät nyt toiseen iltaan. Ehkä moinen olisikin ollut jo liioiteltua herutusta. Todellisuudessa soitan youtubesta lastenlauluja ja kuuntelen huutelua punaiseen sänkyyn rakennetusta majasta.

Ei kyllä huono viikonloppu ollenkaan.

Lauantai

 

 

 

Kotiviikonloppu, odotettu sellainen.

Työssäkäyminen tekee kyllä ihmisille ihmeitä - ainakin halulle olla kotona. Arki-illat ovat niin kovin lyhyitä, ja vaikka viikonloppumenot olisivat kuinka mukavia, äkkiä huomaa kaipaavansa aikaa kotona, aikaa jolloin ei tehdä yhtään mitään.

Mutta tietysti silloin kun ei ole mitään ohjelmaa, pitää tehdä kaikki se, mitä ei muulloin ehdi. Tänä viikonloppuna meille näyttäisi tulevan (vihdoin) terassi. Ja kiitos naapuriavun, työmaa näyttää siltä, että se tosiaan valmistuu viikonlopun puitteissa. Mies meni aamiaispöydästä pihalle ja palasi sisälle kahdeksan aikaan.

Sillä aikaa me lasten kanssa kahvittelimme isovanhempien kanssa, minä laitoin lounasta, menimme pihalle, söimme lounaan, nukuimme päiväunet, söimme jäätelöä, kävimme puistossa, laitoin pesukoneen päälle, laitoin päivällistä, söimme päivällistä, ripustin pyykkiä, maalasimme naamoja naapurin lasten kanssa. Kahdeksan jälkeen kävimme koko perhe saunassa.

Mietin monesti miten olisin kiukunnut tällaista lauantaita kotiäitiaikoinani. Nyt nautin päivästä sen arvoisella tavalla - koska se oli poikkeus.

Mutta en minä talon rakentamisesta haaveile.

Matkaan lähde!

Kuva täältä.

Häämatka ostettu! Minä tosin taisin olla ainoa, jota asia jännitti. Olin jo perumassa siirtämässä matkaa työkiireiden vuoksi, kunnes laskeskelin, että tuskin syksyllä on yhtään sen vähempää kiire. Ja sitten häämatkasta tulee yhtäkkiä väitöslahjamatka ja niin edelleen. Lapsenvahditkin oli jo kesäkuulle buukattu. Olen myös huomannut tänä keväänä osaavani jättää työt pois mielestä kotona, niin en minä niitä häämatkallekaan rupea kantamaan. Nih!

Kohteeksi valikoitui lopulta - jos ette skootterista arvanneet - Budapest! Lennot neljä tuntia Turusta perille, ja maksoimme Finnairin johdolle vähän bonusta siitä ilosta, että lennot ovat järkevään aikaan päivästä: perillä olemme kolme kokonaista vuorokautta. Edessä kolme kahdenkeskeistä illallista, kolme rauhallista hotelliaamiaista. Mieletöntä! Nyt ei huutomerkeissä säästellä!

Nyt sitten kehiin kaikki hyvät vinkit! Mistä nurkilta kannattaa hakea hotellia? Missä on parhaat kasvishöystöt ja klubit? Missä on hip ja silleen kolmikymppisen katu-uskottavaa? Eli: Buda vai Pest?

Ainakin ajattelin juoda kahvia. (Kuohuviinin lisäksi siis.) Ja lukea kirjan.

Ilmetty minä häämatkalla tuo maireasti hymyilevä daami oikealla. Kuva täältä.

Informaatiotulva

Usein sanotaan, että yksi sanomalehti sisältää enemmän tietoa kuin mitä keskiajan ihminen kohtasi koko elämässään. (Voi olla, mutta pitäisi määritellä mitä tiedolla tässä tarkoitetaan. Varmuudella se sisältää enemmän mainoksia ja tv-ohjelmatietoja.)

Tänään kuitenkin tuntui, että yhdessä Hesarissa kohtasi enemmän tietoa kuin mitä ihmisen pitäisi kohdata koko elämässään.

Hätkähdyttävintä Norjan terrorismioikeudenkäynnin ensimmäisenä päivänä maanantaina oli yhä vain se, miten ampumisia seurasi aina seuraava ampuminen ja uusi uhri, seuraava ampuminen ja uusi uhri. (Breivik-oikeudenkäynti, B1)

Perhesurmaan syyllistyneistä henkiin jääneistä miehistä noin 70 prosentilla diagnosoitiin jokin persoonallisuushäiriö [...] Perhesurmista enemmän kuin puolet on äitien tekemiä. (Laajasalon ja Bulevardin perhesurmat, A10)

"Tavallisia" terrori-iskuja on vaikea estää, koska ne ovat niin yksinkertaisia: nuori mies käsketään vyöttämään itsensä räjähteillä, marssimaan keskelle toria ja räjäyttämään itsensä. (Uutisanalyysi Kabulin iskuista, B2)

Obaman vastaehdokkaaksi syksyllä asettuva republikaani Mitt Romney maksoi viime vuonna 43 miljoonan dollarin vuosituloistaan veroa 15 prosenttia. (USA:n verolakiesitys, B2) 

Jättää taakseen sorto - olipa se Stalinin kaltaista veren tahrimaa kauhua tai vain populistisen enemmistön arkista tyranniaa. (Björn Wahlroos kirjailijana, C1)

Ikirouta sulaa jo. Siperiassa jäiset turvesuot sulavat mutaisiksi lammikoiksi. (Ilmastonmuutos, D1)

Eniten Tuomolaa huolestuttaa nyt tuberkuloosin leviäminen. Klinikalla on löydetty jo kolme varmaa tapausta. (Pekka Tuomola, paperittomien klinikan perustaja, C6)

Ja tämä kaikki kuudessa minuutissa ohimennen aamiaisella. Sitten lehti paperinkeräykseen ja elämän todellisten haasteiden kuten lasten pukemisen pariin.

Eikö?

Sanaleikkejä

En etukäteen ollut tajunnutkaan miten merkittävä virstanpylväs on sanaleikkien oivaltaminen. Automatkat ja muut tylsät odotteluajat kuluvat paljon mukavammin.

Aiemmin leikimme (etenkin vessassa) esikoisen keksimää arvuutteluleikkiä "Mikä ei tee mitään", jota leikitään seuraavasti:

- Kysy mikä ei tee mitään.
- Mikä ei tee mitään?
- Seinä.
- Mikä muu ei tee mitään?
- Lavuaari.
- Mikä muu ei tee mitään?
- Pyyhe.

Ja niin edelleen. "Laiva on lastattu" on tämän jälkeen ihan nerokasta tykitystä. 

Meidän versiossamme ei tarvitse toistaa koko sanarotlaa vaan luettelemme vuorotellen tietyllä kirjaimella alkavia sanoja. (Ja toki iloitsen myös salakavalasta opetuksellisesta ulottuvuudesta.)

Toinen suosikki on "Mitä tehdään, sika pestään", josta lapsi noin kahden kerran jälkeen valitti "Sä sanot aina noi samat". Tässä joutuu siis omakin kieli koetukselle jos koittaa keksiä ihan aitoja yhdyssanoja. Aina ei jaksa. Ja hauskempaa leikki on kuitenkin siten, että lapsi on vastaajana.

- Mitä tehdään?
- Sika pestään.
- Mikä sika?
- Äitisika.
- Mikä äiti?
- Elina-äiti.
- Mikä Elina?
- Elina-kulta.
- Mikä kulta?
- Isä-kulta.
- Mikä isä?
- Äitin isä.

Ja niin edelleen. Usein jäädään pyörimään siihen äitien, isien ja nimien ympyrään, mutta joskus tulee ihan villejäkin mielleyhtymiä.

Näillä leikeillä välttää myös liian vaikeat kysymykset, joihin ei voi vastata itsekeksityllä yhdyssanalla.

Olen tässä pohtinut

että olisikohan kuopuksen aika luopua tutista.

Se tuntuu kasvaneen lapsen suuhun kiinni, eikä ilmiselvästi enää palvele alkuperäistä tarkoitustaan. Tänään yritti pestä hampaitaan tutti suussa.

Esikoisen kohdalla aihetta ei tarvinnut miettiä: hän hylkäsi tutin yhdeksänkuisena, enkä viitsinyt sitä takaisin opettaa, vaikka mieli olisi välillä tehnytkin. Tämä toinen näyttää siltä, ettei luovu tutista vapaaehtoisesti koskaan.

No, kun pienen päiväkotiura alkoi juuri, ei liene reilua aiheuttaa monia muutoksia yhtä aikaa. (Ja kun kohtuullisen vahvatahtoiselta tuo lapsi vaikuttaa, niin yhtään yötä ei tämän takia huvittaisi valvoa.) Mutta pakko se on jossain kohtaa ryhdistäytyä, kesällä viimeistään.

(Tutin kuosista muuten voi lukea kuka ne on ostanut: äitini. Minä itse olen tarkkana kuluttajana pitänyt noin neljän tutin varastoa, ja äitini on ilmeisesti kyllästynyt siihen kun vähemmän tarkkana kodinpitäjänä ne tutit ovat aina kateissa. Jonain päivänä tajusin, että hysteerisiä tutinetsintäsessioita ei ollut ollut pitkään aikaan ja sitten huomasin kirjahyllyn reunalla kuusi unikkotuttia, jotka ovat vaivihkaa kulkeutuneet mummolasta meille. Samanlainen ilmiö on lasten hanskoissa. Helppoa tietysti olla antishoppailija kun tavaraa ilmestyy ihan tyhjästä.)

Pähkinäpyörykät

Bloggaan ruoasta harvoin, koska harvoin koen omaavani järin erikoisia reseptejä. Muutama kaverilta pöllitty nerokkuus kuitenkin on jakamisen arvoinen, esimerkiksi ja etenkin

Pähkinäpyörykät eli kasvissyöjän lihapullat, johon tarvitset

4 munaa
2,5 dl juustoraastetta
1,25 dl raejuustoa (eli pikkupurkki)
2,5 dl hienonnettua pecan-pähkinää - tai mantelirouhetta
1 sipuli
1 valkosipulin kynsi
1 tl suolaa (tai vähemmän...)
1 tl kuivattua basilikaa
1/2 tl kuivattua salviaa
ja
2,5 dl Italian seasoned bread crumbs, tai jos et satu asumaan Amerikassa, seuraavaa:

neljä palaa Ruispaloja (kaksi "paria")
1/2 tl kuivattua persiljaa
1/2 tl mustapippuria
1/2 tl valkosipulijauhetta
kuivattua oreganoa ja basilikaa (1/4 tl)

Tomaattikastiketta (esim. kaupan purkista ja tomaattimurskasta yhdistämällä)
Vielä vähän juustoraastetta

Tässä raaka-aineet. Reseptissä sanotaan neljä munaa, jääkaapissa oli kolme. Juustona käytin kuivaksi menneen kermajuuston, lajilla ei liene väliä. Viitseliäämpi tekisi tomaattikastikkeen itse, tämä ei (tällä kertaa). Reseptin antajan mukaan pecanista tulee mehevämmät pullat, me emme tiedä kuin mantelisista.

Ohjeet:

1. Valmista ensin leipämurut (tein kaksinkertaisen satsin ja jätin puolet jääkaappiin.)
Laita leipä ja mausteet tehosekoittimeen, hienonna pieneksi.

Varoituksen sana, että mies hajoitti sauvasekoittimemme leipää hienontaessaan, eli yleiskone lienee tarpeen "bread crumbsien" valmistukseen. (Jos asut Amerikassa, voit osaa leivänmurut kaupasta ja ruokalajista tulee vieläkin nopeampi valmistaa.)

Sur sur.

2. Nyt: laita uuni lämpiämään 200 asteeseen.

3. Sekoita yhteen munat, juustoraaste ja raejuusto, vatkaa kevyesti. 

4. Lisää joukkoon hienonnettu sipuli, pähkinähake, valkosipuli, suola, basilika ja salvia.

5. Lisää joukkoon leivänmurut.

Valmis taikina näyttää tältä.

6. Muotoile palloiksi ja laita laakeaan voideltuun astiaan. Jätä reilusti väliä, sillä pullat turpoavat uunissa.

7. Kaada päälle tomaattikastike.

8. Paista 35-45 minuuttia 200 asteessa. Voit lisätä juustoraastetta puolen tunnin tietämillä. Ruoka on valmista kun pullat ovat kiinteitä ja kastike sakeutunut.

Reseptin määrästä tuli kaksi tällaista vuokaa, neljälle nälkäiselle aikuiselle tai neljän hengen perheelle kahdeksi ateriaksi.

Tarjoile esimerkiksi pastan kanssa. Mums mums.

Tämän ruokalaji parhaus piilee siinä, että se on ruokaisa ja proteiini tulee pähkinöistä (ja maitotuotteista). Lisäksi se on selkeästi "ruokalaji", ei lisuke tai kastike, kuten usein kasvissoosit tuppaavat olemaan. Ja meillä siitä harvinainen, että sitä syö ihan koko perhe - jopa esikoinen kunhan sanoo niiden olevan "tavallisia" lihapullia.

Valmistukseen meni 30 minuuttia (valokuvien lavastuksineen, mutta ilman lapsia keittiössä) ja toinen sama uunissa, eli ei ihan arkiruokaa minun mittapuillani. Mutta kannattaa kokeilla.

Kiitokset reseptistä lähtevät Ogeliin, tätä on tehty monesti! Thanks!

Niin ja tältä keittiö näyttää siinä kohtaa kun ruoka menee uuniin.

Vaikeimman kautta - eli teoria hyvästä äitiydestä

"En myöskään tajua, mitä tekemistä kestovaipoilla, kantoliinalla tai luomusynnytyksellä tms. on hyvän äitiyden/vanhemmuuden kanssa," toteaa uusi ihana lukijani Saara tuolla aiemman postaukseni keskustelussa. Erittäin hyvä pointti. Ja minulla on tähän teoria.

Disclaimerina ilmoitan myös tietäväni, että tällaiset teoriat jäävät juurikin sen mustavalkoisuuden alueelle, mistä tapaan kiukutella.

Useinhan äitiyskeskustelut (en nyt teeskentele puhuvani vanhemmuudesta, koska äitiydestähän näissä puhutaan) keskittyvät aivan toissijaisiin aiheisiin: onko ruoat tehty itse, millaista maitoa lapsi juo, millaisiin haalareihin lapsi puetaan, onko perhepetiä tai - absurdeimmillaan - miten lapsi syntyi.

Useita näistä voi tietysti perustella monesta näkökulmasta, vaikkapa itsetehtyjen ruokien terveellisyydellä (onko välttämättä sitä?) ja perhepedin ja kantoliinan tuomalla läheisyydellä (jota voi tarjota muinkin keinoin). Kestovaippailun voisi perustella säästävän maailmaa sitä lasta varten - joka samaan aikaan puetaan uusiin goretex-asuihin. Jotain yhteistä näissä eri elämänalueen valinnoissa kuitenkin on.

Kun näihin keskusteluihin mennään, "hyvän vanhemmuuden" kriteerit ovat ne, joilla osoitetaan, että lapseen panostetaan. Lue: mitä vaivalloisempaa vanhemmuus on, mitä enemmän itsestään uhraa, sitä enemmän lapsesta välittää ja sen parempi vanhempi on.

Jos valitsee helpottaa arkeaan, ei ole riittävän paneutunut äitiyteen ja valinnasta kuuluu vähintään syyllistyä.

Tähän mielestäni liittyy myös suomalainen puhetapa voivotella odottaville/tuoreille äideille mitä kaikkea kamalaa tuleman pitää. Ja jos menee lapsen synnyttyä omaa tilannettaan kehumaan, niin vastauksena hyvin usein on: "Kyllä se siitä vielä muuttuu kunhan hampaita tulee/oppii kävelemään/tulee uhma-/murros-/keski-ikä." Viimeisenä oljenkortena huomautetaan, että "Kyllähän se vielä yhden lapsen kanssa, mutta odotas kun..." (Siksi lapsia pitääkin aina olla enemmän kuin yksi, mielellään pienellä ikäerolla.)

Väitän että tämä liittyy yleisemmin suomalaiseen työn arvostukseen. Ei täällä lotolla kuulu rikastua vaan työllä. Äitiyttäkin voi arvostaa vain jos se nähdään kovana työnä. (Ja onhan se kovaa työtä, vaikka välillä vähän aitoja madaltaisikin.) Otsa hiessä sinun on leipäsi hankittava ja niin pois päin.

Usein tuntuu, että omaa valintaa perustellaan oikein nimenomaisesti sillä vaivalloisuudella - mutta silti sitä nyt tekee näin, koska lapsen parastahan sitä vain haluaa. Jos soseiden keitto on kamalan vaivalloista, miksi ei voi hakea kaupasta Semperiä? Vai kuuluuko näin vain sanoa? Onko juuri uhrautumisen osoittaminen hyvää vanhemmuutta?

Usein olen miettinyt tätä erityisesti kestovaippailun kohdalla: ajatteleeko joku kirkastavansa omaa äitiyskruunuaan kun voivottelee miten hankalaa se on. Että kyllä minä nyt uhraudun lapsen ja maailman puolesta. Ainakaan sillä ei kannusta ketään muuta kokeilemaan.

(Mies sai esikoista odottaessamme huumorikirjan, vauvaoppaan miehille, jossa vauvaa verrattiin autoon, tsihi! Siinä kerrottiin, että kestovaipat ovat "oletettavasti ympäristöystävällisempiä, mutta joudut alistumaan siihen, että kynsiesi aluset tuoksahtavat." No ei kyllä tuoksahda. Vaatteet voi tuoksahtaa jos niitä ei huomaa vaihtaa.)

Tai ehkä en vain ymmärrä miten hyväksi äidiksi tullaan. Kun minusta kestovaipat eivät ole olleet lainkaan vaivalloisia. Päinvastoin, Prismassa käyminen on vaivalloista. Ja siksi välttelenkin sitä viimeiseen asti.

Mutta kauhean paljon ne lapset ovat valvottaneet, enkä mihinkään päässyt menemään imetyksen takia. Eli kai minäkin sitten pari hyvä äiti -pistettä saan? Paitsi, että meninhän minä - lapsen kanssa - minne päästettiin. Unohdetaan koko juttu.

Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat. Vai miten se nyt menikään?

Haussa kerrossänky

Kuva täältä.

Meidän lastenhuoneemme on tilallisesti haastava. Siis pieni. Vähäisten neliöiden lisäksi vinokattoisuus ja kattopalkit estävät sijoittamasta huonekaluja yhdelle seinälle ja vaatekaappi ja ovi vievät ison osan toisesta pitkästä seinästä.

Kerrossänky onkin oikeastaan ainoa tapa saada huoneeseen myös leikkitilaa vuoteiden ja säilytyskalusteiden lisäksi. Sellainen pitäisi siis hankkia kunhan kuopus siirtyy pinnasängystä oikeaan sänkyyn. Eli aika pian.

Huoneeseen ei kuitenkaan mahdu mikä tahansa kerrossänky, vaan sen pitäisi olla pieni. Retrona sellaisen voisi löytää, esimerkiksi Niemen tehtailla on ollut mallistossa hieno (ja taas trendikäs) kapea lastensänky, mutta minulla ei ole nyt aikaa eikä halua alkaa sellaista metsästää. (Paitsi tietysti jos sinulla on nurkissasi ja hinnasta sovitaan.)

Siksi suosiolla käänsin katseeni uuteen. Ensimmäinen löytämäni kokonsa puolesta sopiva on tuo kuvan "Liisa"-sänky. Valmistaja on virolainen Suwem, josta en muista koskaan kuulleeni. Onko joku muu? Kotimaista ei siis suosittaisi, mutta miellyttävää tuotteessa on valmistusmateriaali (mänty) sekä toki myös hinta.

Sängyn patjakoko on 70x155cm ja ulkomitat 79x164cm ja korkeus 137cm. Paljon suurempi ei voisi olla.

Onko jollain kokemuksia Suwemista? Tai vinkkejä vastaavasta pienestä kerrossängystä? (Tai paria ylimääräistä niemeläistä nurkissa?)

Hyvää pääsiäistä!

 

On aika kevään saapua!

Unelmanaapurit

Me nimittäin. Meidän piha on oikein koru katsella.

Kun saimme viime syksynä terassipöydän hankittua, saa romut sentään kivasti säilytettyä sen päällä. (Se ei mahtunut kellarin ovesta sisään, joten katsotaan missä määrin mädäntyi heti ekana talvena.)

Koko viime kesän pohdimme aihetta "kivinen vai puinen terassi", ja lopputuloksena saimme heti heinäkuussa istutettua nurmikon. Kiva se oli, mutta kuten kuvasta näkyy, ihan hirveästi ei jäänyt pohjia tälle vuodelle. Lisäksi katolta tuleva sade hakkaa nurmikon ja mullan altaan pois ja terassituolit uppoavat maahan. (Ne mahtuivat kellariin eli ovat yhä siellä.)

Piti pääsiäisviikonloppu istua tuossa tuolissa ja katsoa jos alleni syntyy patio. (Istuskeltujen minuuttien määrä ensimmäisenä lomapäivänä = kuusi. Sen ajan söin.)

Tänään lumisateen lakattua tilanne näytti hetken hyvältä. Mies sai valmiiksi tietokonemallinnuksensa suorakulmion mallisesta patiosta (minkä insinöörin maailma tuossa miehessä menettikään!) ja oli jo ryhtymässä työhön, kunnes huomasi, että kaikki työkalut ovat talven aikana mystisesti kadonneet.

Jatketaan siis huomenna. Ei niin, että meillä kyllä terassipuitakaan vielä olisi.

Kukkalaatikkoni kuitenkin kaivettiin esiin toista viikkoa sitten, silloin kun viimeksi oli kevät. Naapureita ajateltiin, että on kiva kun on sellainen tekemisen meininki. Mitään en ole vielä pistänyt itämään, eli pikkuisen alkaa tulla kiire. Mitäs sitä sitten tänä vuonna kokeilisi?

Onneksi on blogi, koska viime vuonna olin tehnyt muistiinpanoja:

1. Valitse siemenet hieman tarkemmalla huolella.
2. Panosta ulkonäköön, koska satoa et syö kuitenkaan.
3. Jos ei niitä perunoita ainakaan.

Hyvä kun tuli muistutettua. Mutta vähän tekisi silti mieli laittaa perunaa. Jos annan olla pari viikkoa pidempään?

Tik tak

Meillä nukutaan nykyään ihan hyvin. Sen tajuaa etenkin silloin kun yhden yön nukkuu huonosti.

Valvotun yön seuraukset huomaa välittömästi. Kun tekee niinsanottua aivotyötä, niin pakottamisella pääsee vain tiettyyn pisteeseen asti. Jos ei nuku, ei liiku aivo, ei etene työ. Ja tänään vielä sattuu olemaan edessä sellainen duuni, jonka pitää olla valmis ennen kuin voin poistua. Kello tikittää ja lasten hoitopäivä päättyy neljältä.

Olen pyhästi luvannut itselleni, että työajalla (so. lasten hoitoajalla) ei bloggailla tai tehdä mitään muuta ei-työtä. Että sen takia en heitä hoidossa pidä. Mutta yhtä vähän työ etenee kirjoitin sitten tätä tai tuijotin lasittuinein katsein tyhjää ruutua. Jos vaikka sormet vetreytyisivät ja alkaisivat kirjoittaa itsellään ilman aivotoimintaa. Kas näin.

Itse asiassa kuvittelin hakevani lapset hoidosta etuajassa, koska tehtävä duuni ei ole suuren suuri. Mutta enpä taida. Eikä syypää ole bloggaaminen. Meni kolme minuuttia, otin aikaa.

Edit klo 21. Sain minä työt tehtyä. Ja lapsetkin haettua kolmen aikaan. Mutta seitsentuntisen päivän tuhrasin parin tunnin duuniin.

Eli mitä tästä opimme (sadannen kerran)? Jos olisin jäänyt kotiin ja nukkunut tunnin aamupäikkärit, olisin voinut tehdä kuusituntisen päivän ja kuuden tunnin edestä töitä. Miksi tuntuu oikeutetummalta nuokkua työpaikalla kuin ihan oikeasti nukkua kotona? Puhdasta tyhmyyttä.

Keitä ne on ne fundamentalistit?

Onko lastenkasvatus ja äitiys oikeasti sellaista fundamentalismia, mitä mediassa maalataan? Onko vain minun ystäväpiirini siitä vapaata, kun nämä esitetyt asetelmat tuntuvat minusta niin utopistisilta? Ja kyllä, olen käynyt AV:lla, mutta eihän ihmiset siellä kirjoita tosissaan. Eiväthän?

Nyt viikonloppuna oli sekä Sunnuntai-sivuilla että Kuukausiliittessä nostettu esiin Pamela Druckermanin Bébénkasvatusteos, ja Amy Chuan Tiikeriäitiydestä vasta kohuttiinkin.

Druckermanin teesi lehtijuttujen pohjalta on siihen suuntaan, että ranskalaiset vanhemmat eivät liikaa jousta omista menoistaan tai haluistaan, minkä seurauksena lapsista kasvaa hyväkäytöksisiä ja itsenäisiä. Kolmikuisina vauvat nukkuvat yönsä läpi, pienet lapset leikkivät itsenäisesti vanhempien seurustellessa sivistyneesti ja kuusivuotiaina lähdetään reippain mielin viikon luokkaretkelle.

En toki kiistä, ettenkö noista kahta ensimmäistä mielelläni sanoisi todeksi omalta kohdaltani. Mutta olen myöskin siinä määrin suomalaisen imetysfasismin sokaisema, että uhrasin tiettyyn pisteeseen asti omat yöuneni ihan mielelläni. (Ja se ei tarkoita, että pitäisin imetystä hyvän äitiyden mittarina.) En myöskään näe lapsia sosiaalisissa tilanteissa pelkkinä haittatekijöinä. (Ja se ei tarkoita, ettenkö joskus viihtyisi pelkässä aikuisseurassa.) Ei kaikki ole niin mustavalkoista.

Tätä tematiikkaa pohdin tänään kun vietimme oikein kepeän iloisen lounaan miehen kanssa kahdestaan. Lapset käyttäytyivät itsenäisesti ja luullakseni myös hyvin päiväkodissa parin kilometrin päässä. Ranskalaismittarein molemmat ovat aloittaneet päivähoidossa pöyristyttävän myöhään ja suomalaisittan kaamean aikaisin. Ehkä niistä sitten kasvaa kelpo tanskalaisia.

Ja saahan sitä tietysti juttuja kirjoittaa. Mutta pitäisin hienona jos näissä jotenkin yritettäisiin purkaa suomalaista syyllistämis- ja syyllistymiskeskustelua (joista jälkimmäiseen syyllistyn [sic] itsekin). Tuntuu, että usein vain ylläpidetään näkemystä suomalaiskeskustelun yksisilmäisyydestä. "Lapsilähtöisyydestä on Suomessa tullut fundamentalismia," kirjoittaa Hesarin Druckerman-jutussaan Heli Suominen. Onko? Ja jos on, niin uusintaako vai purkaako tällainen kirjoittelu sitä fundamentalismia?

Pahimmillaan pohjavireenä tuntuu jopa olevan, että pitäisi olla yhtä itsestäänhuolehtiva kuin ranskalaisäiti, yhtä tiukka kurinpitäjä kuin Chua, ja kuitenkaan ei saa tinkiä suomalaisista standardeista.

Mieleni tekisi myös mutista, että ranskalaisäiditvanhemmat elävät eri todellisuudessa neljän kuukauden äitiyslomineen. On turha lähteä "liikaa" elämään lapsen ehdoilla jos se ei kerran ole vaihtoehtojen rajoissa. Myöskään imetystä ei (samasta syystä?) pidetä turhaan ranskalaisagendalla.

Taannoin ranskalainen filosofi Elisabeth Badinter kauhisteli Hesarin haastattelussa suomalaisnaisten imetysintoa. Juttua ei löydy netistä, mutta (hämmästyttävää kyllä) juttua on siteerattu jos jollakin lapsiaiheisella keskustelupalstalla:

"Minusta on outoa, että Pohjoismaissa 90 prosenttia äideistä imettää. Luku on stalinistinen. Voiko silloin puhua valinnanvapaudesta?"

Badinterin mukaan ranskalaisnaisten paineet kohdistuvatkin lapsen sijasta parisuhteen suuntaan. Ilmeisesti kaltaiseni fleeceturkkinen panda ei olisi ollut ranskalaismittarissa hitti. Minä sain fleeceni lahjaksi mieheltä. Ja tuulipuvun - samanlaisen kuin sillä. Kaurismäkeläisen ankeaa suomalaisrakkautta.

Äitiyskirjabuumissa meillä on tietenkin myös Vuoden mutsi, jonka teesi keskinkertaisuudesta on virkistävä. Ilmeisesti myös tarpeen.