Kohtauksia eräästä lapsiperheestä

Kohtaus 1, jossa feministin sielu lepää

Esikoisen lastentarhanopettaja kehui lapsen antaneen hänelle palautetta. Aikuinen oli viitannut johonkin sanalla poikamainen, jolloin esikoinen oli kääntynyt puuhistaan ja todennut (hyvin rauhallisesti ja opettavaisesti, minulle kuvailtiin)

- Kuule Maija [nimi muutettu], ei ole olemassa juttuja, jotka ovat poikamaisia tai tyttömäisiä.

Aivan juuri näin se on, opettaja oli myöntänyt, jokainen tykkää siitä mistä tykkää. Kyllä siinä äidin sydän oli pakahtua ylpeydestä: lapsihan on kuin ilmetty äitinsä! Eli teoria hyvin hallussa, mutta käytäntö sitten mitä sattuu.

Kohtaus 2, jossa perhe lepää

Mies on viime viikon kääntyillyt tuskissaan vuoteessa. Kuumaa, kuulemma. Mmhm, olen mutissut paksun peittoni alta. Perjantaina ratkaisukeskeinen henkilöhahmomme kantoi kotiin ilmastointilaitteen. (Käytetyn sentään, ja onneksi sen verran kovaäänisen, että sitä ei voi pitää päällä nukkuessa, vaan vain hetken sitä ennen.)

Tehokkaasti laite onkin pienen makuuhuoneemme viilentänyt. (Yhden peiton kanssa pärjää silti, huh.) Eilen siirsimme kuopuksen pinnasängyn huoneeseemme, josko tämänhetkinen huonounisuus* helpottaisi. Siitähän loihe isommat lapset valittamaan, että miksi heidän pitää nukkua kuumassa lastenhuoneessa, hekin haluavat viileään!

Koska televisiosta tuli jotain urheilua ja halusin itsekin nukkumaan, luovutin taisteluitta. Arvaatte varmaan lopputuloksen? Mutta huoli pois, lastenhuoneen lattialle oli varmasti hyvä käpertyä mukavan** penkkiurheilutuokion jälkeen. Ja miehen lohduksi: hän oli jo aiemmin päivällä ajanut kolarin ja porannut käteensä, joten kuumassa nukkuminen tuskin oli päivän murheista suurin.

* Kuopuksella on yksi tiukimmista vaiheista (tm) ikinä. Ei syö, ei nuku, arvatenkin hieman tyytymätön. Hampaita? Miksipä ei? Tai sitten MPR-rokotteen jälkiseuraamuksia tai vain flunssaa ja kuumaa. Yksi lääkäri arvaili enteroakin (toista lasta varsinaisesti tutkiessaan). Tiedä häntä, loppumaan kyllä joutaisi.

** Heräsin (korvatulpat päässä, suljetun oven takana) järjettömään tuuletushuutoon, josta päättelin Suomen voittaneen. Aamulla sitten Facebookista ymmärsin, että peli olikin Putinin tilaama ja tuomarit lahjottu, mikä varmasti onkin ainoa mahdollinen selitys sille, että Suomi saattaisi finaalipelin hävitä. *empaattista nyökyttelyä*

Arkikuva 1/5: Sealife Naantali

Huomaa asianmukaiset pelastautumisvarusteet.

Veneretkellä näimme lokin. Naurulokin, tiesi esikoinen. Ja hänhän tietää, koska hänellä on lintukirja ja hänestä tulee isona lintututkija.

- Minusta tulee isona orava, tiesi keskimmäinen.

***

Siirsin Facebookissa pyörineen arkikuvahaasteen blogin puolelle. Sitähän varten tämän foorumin aikanaan perustin. Ettei tarvi lapsilla tukkia Facebookia, nimittäin. Mukaan haastan Bad Housewife Syndrome -blogin Jacarandan. Huhuu?

Haaste kuuluu: julkaise viitenä päivänä kuva arjestasi ja haasta mukaan viisi ihmistä.

Laiska töitään luettelee

Kodinhuoltopäivät jatkuvat. Tänään pesin asunnon kaikki ikkunat, eteisen matot sekä keittiön verhot. Mainituista viimeiset jopa silitin.

Ihan normi viikkosiivous siis. Tämä viikko vain tulee kerran parissa vuodessa.

Mutta sellaisenaan, vailla muilla tavoitteita, ihan hyvä lauantai. Kaikissa keskusteluissa ja tutkimuksissa lasten kanssa vietetystä ajasta korostetaan, että lapset kaipaavat eniten ihan tavallista kotona puuhastelua.

Ja, todeksi se on uskottava, koska lapset kiittivät:

- Ihan paras päivä!

Valoa kohti.

Vaikka eihän tämä toisaalta tavallista arkea ole. Että mäntysuovalla kuurataan mattoja kylppärin lattialla. Lystiähän se on itsestäkin. Täytyy vain muistaa tämä, kun seuraavan kerran kinuavat hoploppiin.

Ja tämän siisteyden ylläpitäminen seuraavat puoli vuotta näyttöjä varten, se ei tunnu niin lystil - Älä koske niihin verhoihin!

Mihin jäinkään? No mutta, onneksi katteeton optimisti minussa myy tämän ensimmäisellä näytöllä. Tai joka kerta sillä seuraavalla.

Puhenaisia

Keskimmäinen lapsi on isosiskon hellässä varjossa kasvanut hulvattomaksi pajattajaksi. "Me tultiin tänne syömään, koska mulla on nälkä!" hän huikkaa ravintolan ovelta tarjoilijalle - ja muillekin asiakkaille tiedoksi. "Pistin jalkaan lenkkarit."

Päiväkotiin tutustuessamme kymmenen lasta syö hiljaisuudessa, yksi puhuu. "Mamma ja pappa laittoi muussiin liikaa suolaa." "Me vaihdettiin huoneita. Meillä on alakerta ja yläsänky." "Vesikin voi olla tosi kylmää." Ja niin edelleen. Ei niin pientä asiaa, etteikö sitä voisi mieleen tullessa raportoida satunnaiselle vastaantulijalle. Vähän haikeana mietin, että pianko yhdestoistakin lapsi oppii syömään hiljaisuuden vallitessa. Vai saako iloinen papupata hoitajilta kannustusta jatkaa pulinaansa myös silloin kuin äiti ei ole mukana kuulemassa.

Puheliaisuus on osa kolmivuotiaan muutenkin melko reipasta habitusta. Pikkusisko saa toistuvasti toimia enemmän jännittävän isosiskonsa puhenaisena. Ja menee sinne, minne isosisko tietää, ettei saa mennä.

"Äiti annoitko pikkusiskolle luvan hakea M-karkkeja?" minulta kysyttiin tänään aamukahdeksalta. No en antanut. Onneksi toinen on lainkuuliainen ja posaa pikkusiskonsa rennot kuviot.

Ystäväkirjaan. Rehellisesti kirjasin.

Ravintolaillallinen sujui tänään kauttaaltaan melko lennokkaissa tunnelmissa. "Onneksi ei ollut kukaan meitä häiritsemässä," kiitteli pikkusisko aterian loppupuolella.

Toden totta.

Metsä ojentaa

On hyvin kasvattavaa kuulla lastensa suusta omat puhetapansa. Kasvattavaa ja melko vähän palkitsevaa. Tosin, enimmäkseen tunnun opettavan viisaita.

Viisivuotias minulle:

- Kannattaisi kirjata nuo asiat pikkuveljen vauvakirjaan silloin kun ne tapahtuu. Ei tarvitsisi sitten muistella, että "kooooskakohan se nyt oli..."
- Ei kannattaisi istua niin myöhään tietokoneella, kun sitten olet aamulla väsynyt.
- Ei saa tuuppia! Kyllä sinun pitäisi se jo tietää! [Anteeksi: se oli vahinko!]
- Sinut pitäisi laittaa kännykkäkieltoon! [Ei tekisi pahaa ollenkaan.]

Kolmivuotias minulle:

- Mä olen todella kyllästynyt sun käytökseen!

Kyllähän sitä äiti-ihminenkin sitten taas kovasti yrittää.

Jeesus ja kotityöt

Uniformut pesussa.

Esikoinen kiukutteli tänään raskaasta vastuustaan kotona. 

- Miksi MINUN pitää AINA hakea hammasharja! Ja sinä vaan istut siinä! [En spekuloi mistä lie oppinut moisen argumentaatiotavan.]

Selitin, että oman hammasharjan noutaminen on varsin pieni kotityö, ja jos tarkkoja ollaan, voisi viisivuotias ottaa jo suurempaakin vastuuta kotitöistä, esimerkiksi viedä roskat, tyhjentää tiskikoneen ja imuroida alakerran. 

- Mutta ne ovat sinun hommiasi!
- Miksi? Kotityöt ovat perheen yhteisiä töitä. Mikä taho määrittelee, että ne olisivat nimenomaan minun hommiani? Kuka määrää, että juuri minun pitää tehdä kaikki kotityöt?
- Jeesus.

Mitäs siihen lisäämään.

Joulupukki,

Tahtoisin uudet luistimet,
hamahelmet.
Tahtoisin uuden villatakin [minä: millaisen villatakin?]
hevonen-kuviovillatakin,
kummitusvaate,
ja uudet kuviosakset.
Saisinko uuden vauvatuolin [et kyllä taida saada]
ja vauvaleluja pikkuveljelle.
Sitten kalenteri, sitten uuni,
sitten roskis.
Uudet murot.
Saisinko pepun.

Terveisin,
[nimi] maha ja sit pää

Näin siis keskimmäinen, kohta kolme.

Isosisko on aloittanut joulupukille kirjoittamisen kahdesti: ensimmäisellä kerralla hän tavasi "Rakas joulu-pukki, olen ollut kiltti, toivoisin rats" ja toisella kerralla "Hei puki, olen ollut kiltti, tahtoisin pitkähihais". Kolmannella kerralla minä kirjoitin sanelusta, jolloin sekä lelukuvastosta bongattu ratsastava barbi että pitkähihaiset paidat olivat unohtuneet. [Monet kuulemma kätkevät kuvastot lapsiltaan. Meillä niitä luetaan ja ihastellaan - se ei kuitenkaan tarkoita, että niitä tavaroita voisi saada. Ei ainakaan sadan euron ratsastavaa barbia, nimittäin.] Listalle pääsivät lukulamppu, "missä on päällä leppäkertun kuva", uimapuku, legoja, uudet legginsit ja "uudet omat kuviolliset sakset, missä on sydämiä".

Näemmä meillä on vakava puute kuviosaksista.

Olen joka vuosi tasapainoillut joululahjakysymyksen kanssa - en halua opettaa lapsia lahjaröykkiöihin, mutta toisaalta en henno järjestää täysin askeettistakaan joulua.

Osittain olen ratkonut ongelmaa säästämällä tarveperusteisia hankintoja syyspuolelta joululle: kuten ne uudet uimapuvut tai luistimet. 5000 helmen Hama-purkki saatiin juuri tyhjäksi (puolitoista vuotta se kesti), joten vinkkasin toivomaan niitä lisää jouluksi. Mutta sitten on vielä se paradoksaalinen leluosasto: kun minusta mitään lisää ei enää tarvita ja silti ajattelen että kyllä nyt joku ihan oikea lahja pitää olla. Esikoiselle se on legot, keskimmäisestä en vielä tiedä. (Kun mitään ei vain kertakaikkiaan enää tarvita.)

Huokasin kuitenkin vapautuneesti, kun listoille ei nyhtämälläkään saatu tämän enempää toiveita. (No okei, esikoisen listalle pyrki myös koira ja ipad, mutta annoin välittömän palautteen, että niiden toivominen ei varmaankaan kannata.) Onhan se mukavampaa kun ei toiveiden kanssa tarvitse pahasti pettyä.

Vaikka joulupukki on virallinen totuutemme, olemme lasten kanssa ostaneet jo yhden joululahjan miehelle.

- Minusta joululahjojen hankkiminen on hauskempaa kuin saaminen, pohti esikoinen.

Se oli hyvä hetki vanhemmuudessa.

Terveisiä Tukholmasta!

"Moi! Me oltiin puistossa. Ostettiin jätskiä! Äiti tippui tuolilta. Äitille tuli pipi - tohon. Tuli tohon noin, laitettiin... mitä laitettiin? Äiti hyppäsi! Äitiltä tuli pieru. Isä oli yläkerrassa. [Sisko] oli yläkerrassa. Joskus se liikkuu. Moi!"

Siinäpä tärkeimmät.

Armeijajuttuja

Serkun vanhat kengät: "Liian armeijamaiset."

Leikkipuiston ohi ajoi armeijan autoja; solttupoikia päivystämässä katolla.

- Eihän ne meitä ammu?

Onkohan viisivuotiaallani ylikehittynyt uhan taju? (Ja miksi se edes osaa yhdistää armeijan ja ampumisen?)

Aikakäsityksistä

Esikoinen katseli* sängyssään** Koiramäen lapset kaupungissa -kirjaa*** ja muisteli aiemmin kuulemaansa, että

- Täällä oli se tosi iso tulipalo, silloin kun sinä olit äiti pieni.
- Ei, kulta, kyllä se oli vielä paljon aikaisemmin.
- Silloin kun oli vielä vaan dinosauruksia.

No just siinä välissä.

* Lukemaan oppimista odotellessa. Esteenä ei nähdäkseni ole kuin oma halu: sopivan lahjuksen tarjolla ollessa, tai sopivan välineen kanssa, kuten ipadin näytöltä, kaksitavuiset sanat sujuvat heittämällä.

** Meillä on tapana, että yhteisesti luetun iltasadun jälkeen lapset saavat katsella muutamia (kymmeniä) kirjoja itsenäisesti ennen nukahtamista. Se ei ole nähkääs mikään nopea prosessi, se nukahtaminen.

*** Kuten Bleue huomautti edellisen postaukseni kommenteissa, on myös hyviä lastenkirjoja. Tämä yksi ehdottomista omista lemppareistani lapsuudesta.

Tämän postauksen todellinen sisältö piilee kuitenkin loppukaneettiin kätketyssä tilastollisessa havainnoinnissa: tämä on liki puolitoistavuotiaan blogini 250. postaus, lukijamäärä kipusi juuri tänään 45:een (tervetuloa Ehtoisa emäntä!) ja kävijälaskurini näyttää päivittäin yli kahtasataa kävijää, mikä on kai pakosti enemmän kuin mitä äitini pystyy sivunlatausnappia painamaan. Ihan hullua, ja hauskaa!

Ikätasoista keskustelua

Yritän puhua lapsille mahdollisimman totta, ikätasoisesti. Esikoinen puhuu usein mahassa olevalle pikkusiskolle ja minä vastaan kimeällä äänellä. Sitten esikoinen sanoo "Haa, se olit sinä! Minä näin!" Ja minä vastaan, että tottakai se olin minä. Ja sama seuraavalla kerralla uudelleen.

Yksi kaveri suorastaan loukkaantui kun kerroin esikoiselleni ja hänen pojalleen miten hirvikärpäset toimivat, kiipeävät hiuspohjaan ja tiputtavat siipensä. Kaverin mielestä pelottelin lapsia tarpeettomaksi. Minusta on hyvä edes tämän verran avata lapselle elämän ikäviä puolia.

Ikätasoinen selittäminen ei aina kuitenkaan ole ihan helppoa.

Keskustelu 1:

Lapsi: Onpa tuolla (lapsella) paljon ilmapalloja!
Minä: Se on varmaan käynyt vaalikojuilla.
Lapsi: Mikä on vaali?
Minä: No, kun mekin asutaan tällaisessa isossa kaupungissa, niin täällä on paljon yhteisiä asioita, joita tarvitsee hoitaa, kouluja, sairaaloita, teitä ja sellaista. Niin kaikki kaupunkilaiset eivät voi niistä päättää, ja siksi aikuiset valitsevat, että ketkä niistä saavat päättää. Eli äiti ja isä ja muut aikuiset saavat niissä vaaleissa äänestää, että ketkä päättävät yhteisistä asioista.
Lapsi: Entä lapset?
Minä: No lapset eivät saa äänestää, mutta äidit ja isät yrittävät äänestää siten, että ajattelisivat myös niiden lasten parasta.
Lapsi: Mutta voivatko lapsetkin saada ilmapalloja?
Minä: Joo, lapset voivat saada ilmapalloja.

Keskustelu 2:

Minä: Oletpa sinä tänään iloisesti pukeutunut. Oikea ilotyttö. Siis iloinen tyttö. Iloinen tyttö.
Lapsi: Minä olen ilotyttö!
Minä: Ei, parempi ettet sano ilotyttö, kun sillä tarkoitetaan vähän muuta. Sano vain, että iloinen tyttö.
Lapsi: Mitä se sitten tarkoittaa?
Minä: Puhutaan siitä sitten joskus myöhemmin.

Lapsiperhe lomalla eli oodi rutiineille (Tukhoma, osa I)

Kuten tuossa mainitsin, olemme lomailleet Tukholmassa neljästi. Kahdella ensimmäisellä kerralla mukanamme matkusti oli yksi lapsi. Mukana matkustaminen on tietoinen sanavalinta: kuten sanottua, kävimme myös museoissa. (Kävimme myös kaukomatkoilla.) Lapsi nukkui vaunuissa kun tuli sen aika ja kai sille jotain ruokaakin annettiin. Voi niitä aikoja.

Kolmantena kesänä seurueeseen liittyi toinenkin lapsi. Koska tämä oli imeväinen, joka nukkui rintarepussa silloin kun esikoinen sammahti vaunuihin, tilanne ei aiheuttanut sen suurempia muutoksia matkakuvioihin. Päivän ohjelma alkoi kyllä muovautua enemmän lapsiperhekohteisiin, kuten Junibackenille.

Tällä matkalla aloimme oppia, että säännölliset ruoka-ajat pitävät lapsiperheen tiellä ja että levännyt lapsi on mukavampaa matkaseuraa. (Jotkut oppivat tämän jo esikoisen syntyessä.) Koska kaikki muistanevat katkeran tilitykseni siitä, ettei esikoinen nukkunut päiväunia lainkaan vuonna 2011, eivät päiväunet olleet itsestäänselvyys. Pitkä päivä uuvutti kyllä esikoisen toisinaan vaunuihin unille.

Mutta nyt, lapsuuden kultaisena kesänä 2012, järjestimme matkan päiväohjelman lasten ehdoilla  - jotta vanhemmat jaksaisivat. Päivään sisältyi yksi kohde, jonne lähdettiin heti aamiaisen jälkeen. Lounas nautittiin puolenpäivän tietämillä, jonka jälkeen palattiin asunnolle. Lapset pidettiin hereillä matkan ajan, jotta metromatkan unet eivät jäisi ainoiksi uniksi. Nukuimme koko perhe parin tunnin päiväunet, ja iltapäivän vietimme leikkipuistoissa (matka tulee näin myös edullisemmaksi, sääst. huom.). Päivällinen nautittiin asunnolla tai ravintolassa.

No okei, iltapala jäi joskus välistä kun illallisen kanssa venahti, tai se nautittiin terveellisesti tyyliin suklaavanukas, croissant ja pillimehu (menumme laivalla) ja nukahtaminen venyi helposti yli kymmeneen, mutta ison osan päivästä toimimme ihan kuin oikea(oppinen) lapsiperhe.

Seuraus tästä kaikesta: emme nähneet korkeakulttuuria, emmekä juuri liikkuneet Söderin ja Djurgårdenin ulkopuolella, mutta meillä oli aika leppoisaa. Hyvä lomasaavutus, sanoisin.

Koska olin ymmärtänyt matkan luonteen jo etukäteen, otin matkalukemiseksi ohuimman kirjan mitä löysin.

Pääsin kuvan osoittamalle sivulle.

Sama kuva kertoo myös miten lähelle baaria matkalla pääsin. Suuresti odotettu ulkoilu ystäväni kanssa kariutui flunssaani, ja samana päivänä jouduin katkerana jättämään väliin myös Gröna Lundin. (Maatessani flunssassa kämpillä en siis lukenut kirjaani vaan AnneVeen ja Norsiksen blogit blogeja, ja muita uusia hienoja tuttavuuksia, kuten Ite puinta.)

Harvasta baarista saa kyllä Aino-tossuja lainaan, eli siitä pisteet tälle lägetille.

Ja kun nyt tälle haaveet vs. todellisuus -linjalle lähdettiin, niin muistatteko sen valokuvan matkalaukusta, jota esittelin mieheni joutuvan kantamaan?

No, taksia tilatessamme jouduimme korostamaan, että tarvitsemme "en stor bil" ja että meillä on "mycke bagaasch". Koska olihan sen laukun lisäksi myös vaunut - ja matkasänky, ja käsilaukku ja hoitolaukku ja miehen päiväreppu ja rinkka, johon pakkasin vain lasten kumisaappaat ja miehen juoksulenkkarit, mutta joka oli kuitenkin mystisesti täynnä tavaraa, mutta jonka kyllä itse kannoin.

"Kyllä mä tuonne vielä mahdun."

PS: Ai niin: kuopus puhuu lauseita! "Anna tutti" ja "Auta mimi [so. mehu]." Jälleen yksi argumentti sen puolesta, ettei sen pitäisi enää syödä tuttia.

Sanaleikkejä

En etukäteen ollut tajunnutkaan miten merkittävä virstanpylväs on sanaleikkien oivaltaminen. Automatkat ja muut tylsät odotteluajat kuluvat paljon mukavammin.

Aiemmin leikimme (etenkin vessassa) esikoisen keksimää arvuutteluleikkiä "Mikä ei tee mitään", jota leikitään seuraavasti:

- Kysy mikä ei tee mitään.
- Mikä ei tee mitään?
- Seinä.
- Mikä muu ei tee mitään?
- Lavuaari.
- Mikä muu ei tee mitään?
- Pyyhe.

Ja niin edelleen. "Laiva on lastattu" on tämän jälkeen ihan nerokasta tykitystä. 

Meidän versiossamme ei tarvitse toistaa koko sanarotlaa vaan luettelemme vuorotellen tietyllä kirjaimella alkavia sanoja. (Ja toki iloitsen myös salakavalasta opetuksellisesta ulottuvuudesta.)

Toinen suosikki on "Mitä tehdään, sika pestään", josta lapsi noin kahden kerran jälkeen valitti "Sä sanot aina noi samat". Tässä joutuu siis omakin kieli koetukselle jos koittaa keksiä ihan aitoja yhdyssanoja. Aina ei jaksa. Ja hauskempaa leikki on kuitenkin siten, että lapsi on vastaajana.

- Mitä tehdään?
- Sika pestään.
- Mikä sika?
- Äitisika.
- Mikä äiti?
- Elina-äiti.
- Mikä Elina?
- Elina-kulta.
- Mikä kulta?
- Isä-kulta.
- Mikä isä?
- Äitin isä.

Ja niin edelleen. Usein jäädään pyörimään siihen äitien, isien ja nimien ympyrään, mutta joskus tulee ihan villejäkin mielleyhtymiä.

Näillä leikeillä välttää myös liian vaikeat kysymykset, joihin ei voi vastata itsekeksityllä yhdyssanalla.

Vaikeita kysymyksiä

Olemme saapumassa siihen vaiheeseen, jota olen (suotta?) pelännyt jo etukäteen: vaikeitten kysymysten ikään. Pelännyt siksi, että joudun tunnustamaan, etten oikeastaan tiedä maailmasta paljoakaan.

Onneksi on tietokone.

- Kuinka kaukana on kuu?
- Tosi kaukana. Katsotaan kotona internetistä.

Eilen kauppamatkalla näimme sotilaspoliisiauton. (Se oli Volkswagen. Lapsi kiusaa minua myös kyselemällä automerkkejä. En kai minä tiedä ellen näe sitä logoa auton takana. Usein en sittenkään.)

- Mikä on sotilas?

Selitä siinä sitten ikätason (ja oman vakaumuksen) mukaisesti alle nelivuotiaalle mikä on sotilas ja mikä armeija ja miksi sellaisia tarvitaan. Ja minuutin päästä:

- Miksi meillä ei ole tuulimyllyä pihalla?

- No jaa, ensinnäkin meillä on aika pieni piha...
- Sellainen pieni tuulimylly.
- ...ja että mihin sitten sellaista tarvitsee...
- Kun tuulee niin se tuulee.
- ...että onko sille niin käyttöä...
- Minä pidän tuulimyllyistä. Ja porsaista. Ja lehmistä. Lehmä on mun lemmikkieläin. Se asuu meillä kotona, Mona Lisan luona. Minä olen Mona Lisan äiti.

Onneksi välillä saa siirtyä kertojista kuuntelijoihin.

Kipsakkaasti nyt!

Esikoinen lähestyy neljää ja puhuu jo valitettavan hyvää yleiskieltä. Muutamat omat sanat puheessa vielä silti ilahduttavat. Kuten kipsakkaasti (=nopeasti). Tai viime viikon palmetti, joka tarkoitti sekä paljettia että palmikkoa. Ja tämän päivän akronautti, joka matkusti raketilla tulevaisuuteen. Eli avaruuteen.

Tosin ei tästä uusiosanaisuudesta voi yksin lasta syyttää – äitinsä puhuu mitä sattuu ja isoäiti keksii uusia sanoja ihan päivätyökseen. Otetaan nyt vaikka prenksuttaa, joka meidän kielessämme tarkoittaa valokatkaisijan kanssa leikkimistä: päälle ja pois, päälle ja pois. Väittävät ettei se ole mikään sana. Mutta miksi sitä sitten kutsutaan, kysyn ma?

Turun murretta myös kuulee. (Kiitos etenkin sen samaisen isoäidin.)

- Miksei mamma ja pappa muuta?
- Miksi heidän pitäisi muuttaa?
- Niiden koti on rikki. [...] Se on ihan kraappeentunu (=naarmuntunut).

Kattomaali on ilmeisesti halkeillut. Pitää vielä hiukan keskustella tytön kanssa tästä kertakäyttökulttuurista...

Nyt illalla tyttö kirosi.

- Voi jestan! Voi perrrrmanto!

Tämä pidetään.

Täällä ne palmetit leijailevat. Isän kanssa tehty kirppislöytö, 1e. Tylsä äiti olisi varmaan jättänyt tämänkin ihanuuden ostamatta.

Terveisiä entisöimästä

Aika pirteet värit, eikö? Vähän uutta ilmettä sisustukseen...

"Sä haiset ihan entisöimältä", totesi esikoinen eilen illalla.

Pahoin pelkään, että huomenna saattaa olla sama tuomio, sillä ihan n-y-t kohta lähdemme iltaa viettämään miehen kanssa. Oota, mä vaan kir

Ensimmäinen päivä

Ensimmäinen työpäivä alkoi juuri niin kuin äidillä (tm) vain voi: molemmat lapset itkevät lohduttomasti, venytän lähtöäni ja juoksen makuuhuoneen ja eteisen välillä, tunnen huonoa omatuntoa lähdöstäni. Onkohan esikoisella kuumetta? Jaksaako mies kun ei saanut nukkua? Ulkona on vielä pimeää, vihmoo lunta ja katson miten vaitonainen mies taluttaa vaitonaista lasta kohti päiväkotia. Tällaista tämä sitten on, pohdin.

Iltapäivällä mies soittaa kysyäkseen jonkin nippelin sijaintia, sitten sanoo, että esikoinen haluaa puhua kanssani.

- No moikka kulta! Mitä kuuluu?
- Voisitko lopettaa. Mulla oli video kesken [isän puhelimessa].
Tuut tuut tuut....

Eiköhän tämä tästä.

Viikonloppuidylliä

Kävin meikkaajalla toteamassa, että edes diplomikosmetologi kera Blascon Jussin ei saanut näitä silmäpusseja kadotettua. Niihin auttaa vain uni tai kuolema. Ja jos sitä ensimmäistä ei ala kuulua, jälkimmäinen on varmasti kohta ovella.

Mutta en ole ainoa, joka perheessä kärsii väsymyksestä. Esikoinen on nukkunut öisin huonommin, minkä seurauksena kateissa ollut (mutta ei ikävöity) ystävämme Iso Kiukku on palannut iltahetkien vieraaksi.

Perjantaina tilanne kärjistyi, kun kylässä tarjottuun jauhelihaan oli sekoitettu syömäkelvotonta materiaalia kuten herneitä ja maissia. Ruokailu meni pelleilyksi, ja koska periaatteena on, että turhilla ei uhkailla, jouduimme lähtemään kotiin. Tämä ymmärrettävästi ennestään kohensi lapsen mielialaa. Epäilen, että kuuloni vaurioitui kotimatkalla pysyvästi.

Mies joko luki ajatuksen suoraan kasvoiltani tai sitten hänkin oli lukenut Salamatkustajan päivityksen: hän ei päästänyt minua lähtemään kauppaan. 

Toista tuntia myöhemmin, kun tyttö oli hieman rauhoittunut ja istui iltapuurolla, lapsi kertoi, että

- Siinä itkiessäni tuli mieleen, että en kuulu tähän perheeseen. (Tai niin luulin hänen sanovan. Nyyhkytyksestä oli hieman vaikea saada selvää.)

Minun sydämeni särkyi lausunnosta ja vakuuttelin, että tietenkin lapsi kuuluisi aina tähän perheeseen. Vaikka kuinka paljon kiukuttelisi tai vaikka äiti hermostuisi ja huutaisi, niin aina kuuluu perheeseen!

- Ei vaan en halua kuulua tähän perheeseen. Haluan kuulua mamman ja pappan perheeseen. Siellä on kivaa.

Mitäköhän kymmenen vuoden päästä?

Ain laulain työtäs tee

Meillä leikitään mielikuvitusleikkejä. Paljon. Bussilla matkustamista, lääkäriä, eläinlääkäriä, kauppaa, autokauppaa, koulua, vauvaa – kyllästymiseen asti vauvaa. Ja prinsessaa tietysti. Ennen olin kuningatarha, nykyään vain kuningatar. Kuningas on usein töissä. (Auts.) Meillä vierailee myös mielikuvitusystäviä, mutta ne eivät vielä riitä leikkikaveriksi, niistä yleensä vain keskustellaan.

Kolmevuotiaan mielikuvitus näyttäytyy myös omassa laulutuotannossa. Esikoisen lauluissa on tarinallinen kaari, eli joku teema, johon poimitaan uusia aiheita, yleensä siitä mitä ympärillä on. Niissä on myös kertautuva sävel, jossa voi olla muistumia tutuista lauluista ja ihan omaa sävellystä.

Lauluja lauletaan rattaissa (nykyään laudalla), polkupyörän takana, usein autossa – liikkuminen, tai siis kenties paikallaanolon tylsyys, inspiroi lasta laulamaan. Täten laulut kestävät myös pitkään, usein niin kauan kuin matkakin jatkuu.

Tänään kotimatkalla autossa lauleskeltiin tällaisia:

Tulee talvi ja kylmä ja jää

Ja sulle jää

Ja mulle jää

Ja tulee talvi ja Gaian silmä

[…]

Ja me mennään uuteen kotiin

me muutettiin vanhasta kodista

se jäi sinne naapurille

minä haluaisin mennä sinne

ja tulee talvi ja tulee talvi

Kirjoitin sanat muistiin jälkeenpäin eli säkeet eivät ehkä tulleet juuri tässä järjestyksessä, mutta kovasti pinnistelin puuroaivojani painaakseni edes muutaman värssyn mieleen. Kotona pyysin laulamaan laulua uudelleen – mikä puolestaan on vähän keinotekoinen tilanne – ja sain kirjattua ylös seuraavan biisin:

Tulee talvi, tulee talvi, tulee jäätä jäätä jäätä

sitten tulee isä, äiti nukkumaan,

nyt mennään kaikki nukkumaan

kylmä on ja aina

sitten alkaa tulla talvi näin

tulee talvi

tule jo peiton ja makuupussin alle

tulee jää aina

ja sitten yksi jäi pois

yksi jäi pois

ja sitten kolmannen tuli tänne, ei

ja kun me mennään pihalle

ja jää

ja tulee jää

sulle jää

aina mulle jää

ja sitten tulee joo-joo-joo-joo joulu näin

Uusi ilmiö viime päiviltä on absurdi tajunnanvirtapuhe, eli mahdollisimman mahdottomien juttujen keksiminen. Tänään valmistelin iltapuuhia tutulla litanialla: "No niin, sitten iltapesulle ja hammaspesulle ja pissalle ja sitten yöpuku päälle..." Ja lapsi jatkoi: 

"Ja sitten mennään kakkalle ja sitten kakataan pussiin [jep, kakka- ja pissajutut ovat täällä] ja sitten mennään tauluun piiloon ja sitten mennään katolle ja laitetaan sortsit päälle [...]Ja sitten mennään kirjastoon ja sitten mennään laatikkoon ja sitten mennään matkalaukkuun ja sitten mennään lentokoneella [Malesian-serkun] luo ja sitten litistytään ja..."

Lapsi on keksinyt myös toiveammattinsa. (Ja hyvä niin, koska eikös sillä aina kuulu lapsia kiusata: "No pikku-Pentti, mikäs sinusta tulee isona?") Se on laulaja ja lääkäri. 

Ja miksi ei, Dr. Alban näytti hienon esimerkin miten yhdistää ne kaksi. Sanoituksia tuntuisi ainakin irtoavan.

Requiem for a dream

"Äiti sä näytät tosi väsyneeltä."

No shit.

Olen viimeisen viikon aikana jälleen havainnut, miten herkässä on arjen tasapaino. Kahdestatoista kahdeksaan neljällä herätyksellä on pitänyt nämä junat vielä kiskoilla, mutta puoli neljästä kuuteen valvominen syöksee VR:n palvelutasolle. Pyykit kasaantuvat (luonnonlakeja nopeammin), kotoa ei poistuta ja ärsyyntymiskynnys on kiukuttelusta kulunut pois.

Mutta se on vaan se vaihe, eikö niin..?

Vauvaperheen äidille ongelmanratkaisuna suositeltuja päiväunia ei voi ottaa kun lasten määrä ei rajoitu yhteen päiväunia nukkuvaan yksilöön. Henkisen tasapainoni ylläpitämiseksi tarvitaan myös pieni hetki "omaa aikaa" lasten nukahtamisen jälkeen. Viime aikoina olen kyllä joutunut priorisoimaan nukkumista - pidän siis jutut lyhyenä.

Väsymys alkaa kuitenkin näkyä. Viime talvena ipana bongasi minut sanomalehdestä, se oli Maria Veitola. Nyt lokakuussa se oli Kaari Utrio.

Pitäisi saada univelat ulosottoon.