Let's festival!

Toukokuu on ollut juhlallista aikaa. Juhlistimme terassimme avajaisia vappuja, ja sen jälkeen nelivuotissynttäreitä melko suureelliseen tyyliin. Päivänsankari etukäteen vähän protestoi sitä, että emme kutsu tarhakavereita juhliin, mutta minä päätimme, että 60 vierasta saa tällä kertaa riittää.

Kuulostaa liioittelulta ja niin se vähän olikin, mutta vieraat oli sentään hajautettu kolmeen kattaukseen kahdelle eri päivälle. (Eivätkä ne kaikki edes tulleet.) Hankimme ohjelmanumeroksi pomppulinnan ja tarjoiluna oli nakkisämpylöitä*, suklaakakkua, jäätelöä ja keksejä. Sukulaisten kattaukseen äitini teki sienipiirasta. (Ikinä en ole järjestänyt näin pienillä tarjoiluilla juhlia, mutta alan näemmä hiljalleen oppia. Päätin, että koska kyseessä ovat lastenjuhlat, vähempikin leipomisshow riittää.)

*En löytänyt riittävän pieniä sämpylöitä, joten pilkoin pehmeäkuorista patonkia kahdeksan sentin paloihin (ei, en mitannut). Lasten laumakäyttäytymistä osoitti jälleen, että ensimmäisissä lastenjuhlissa ensimmäinen lapsi kieltäytyi hodarista, ja sen jälkeen kaikki. Toisella kattauksella ensimmäinen lapsi otti ja sen jälkeen kaikki. Kannattaa siis pohtia tarjoilujärjestys.

Kakku.

Kakun jälkiruoka.

Pomps pomps.

Opiskeluaikoina, kuten tavataan kutsua sitä aikaa, jolloin nuorena juhlitaan, minä olin se, jonka luona oli aina juhlat. Sittemmin juhlat ovat muuttuneet, mutta ei haluni juhlia. Ja vielä enemmän kuin ennen, tuntuu, että juhlien järjestäminen on ainoa tapa tavata ihmisiä - arjessa kun on kovin vähän spontaania liikkumavaraa kenelläkään.

Silti on kummaa, että ihan läheiseksi ystäviksi lukemiani ihmisiä olen saattanut nähdä vuoden aikana kerran: häissäni. Tai ei kummaa, vain väärin. Kuinkakohan isoina näitä juhlia pitäisi alkaa järjestää?

Suhteellisuudesta

Onko kymmenen päivää paljon vai vähän? 

Mietin, mikä vitsi on, että seitsemän vuoden* duunin loppusuoralla lasketaan päiviä, tunteja. Että ehtiikö ja mitä ehtii. (*Sisältää jäämiä äitiyslomista.)

Miehen kanssa on sopimus, että tämän jäljellä olevan vajaan kolmen viikon ajan minä saan panostaa omaan duuniini (toki ei se silti keksinyt, että lapset olisi pitänyt hakea päivähoidosta) - aivan kuin seitsemän vuoden työn tulos olisi siitä kiinni, että teenkö töitä kolmen viikon ajan neljään vai kuuteen. Mutta siltä se nyt vain tuntuu: että jokainen tunti ratkaisee.

Ja tietysti tiedän, että kaikki tässä kohtaa tekemäni on lopulta pelkää kosmetiikkaa. Heikkona hetkenä mietin antaisinko itselleni kuitenkin aikaa elokuuhun. Ja sitten taas, pari viikkoa lisää elokuussa - yhtä lailla yhdentekevää. Vai? Paljonko on tarpeeksi?

Toinen esimerkki: 5000 Hama-helmeä, paljon vai vähän?

 

 

 

Ei päältä päin näytä paljolta, mutta tehokkaasti käytettynä yltää yllättävän pitkälle. Saahan tästä vetää analogian ensimmäiseen kysymykseeni?

Anteeksi lapset?

Väitöskirjojen alussa on tapana laveasti kiitellä erilaisia ihmisiä, jotka ovat auttaneet tutkimuksen valmistumisessa ja niitä, joiden olisi asemansa puolesta pitänyt. Kiitoksissa korostetaan miten mieletön matka tutkimuksen tekeminen on ollut, miten kaiken ajan vievää, mutta palkitsevaa.

Lopuksi kiitetään perhettä: vanhempia ja puolisoa rajattomasta tuesta ja ymmärryksestä ja pahoitellaan lasten luota poissaolemista.

Minua on usein harmittanut, että miksi niiltä lapsilta pyydellään anteeksi - yhteiskuntamme kun perustuu aikuisten työnteolle. Mutta kenties olenkin anteeksipyynnön velkaa oppiaineelleni ja rahoittajilleni, kun virka-aikaan nakutettu väitöskirjani tulee olemaan historian heikoin. Ehkä kaikki muut vain tekevät pidempää päivää kuin minä?

Mutta miten? Minulla lapset tarkoittavat etten voi tehdä pitkää päivää. Pitäisi olla puoliso, joka mahdollistaisi pitkien päivien tekemisen: kun mies on samassa tilanteessa, on vaikea tukea toista asettamatta omaa työtään kakkossijalle.

Lasten hoitopäivät olemme halunneet pitää lyhyinä, seitsentuntisina. (Ja jos rehellisiä ollaan niin  aamun päästä en niitä itseni vuoksi pystyisi pidentämään.) Se tarkoittaa, että joka toinen päivä lastenhakuvuoro koittaa neljältä. Ja tuntuu ettei sitä jokatoistapäivääkään koskaan pysty kunnolla hyödyntämään. Aina on jotain.

Sen verran stressi alkaa kuitenkin painaa, että poistun töistä selittämättömän kuristavan ahdistuksen tunteen kera: tämäkin päivä loppui jo, kesken taas, en ehdi en pysty en kykene. Mutta lapset on pakko hakea ja kotiin päästyä töitä on mahdoton jatkaa, joten pikkuhiljaa hyväksyn tilanteen ja palaan työajatuksiin vasta seuraavana aamuna. Ilman lasten interventiota hakkaisin konetta hyvän päivän sattuessa kalsareissani aamusta yöhön - sellainen olin ennen. Enkä varmasti stressittömämpi.

Että kai minulla sitten kuitenkin on enemmän kiitettävää kuin pahoiteltavaa.

PS: Pahoittelen työaiheisten postausten tulvaa, ymmärrän kyllä jos ei jaksa kiinnostaa. Se on vaan niin mieletön matka, vie ihan kaiken ajan, että ei oikein osaa muuta ajatella. Mutta on se lopulta niin palkitsevaakin.

Tee työtä jolla on tarkoitus, osa II

Kadehdin toisinaan ihmisiä, joilla on selkeä suuntaus elämässään - jotka tietävät mitä haluavat ja pyrkivät määrätietoisesti sitä kohti. Kadehdin myös ihmisiä, jotka ovat valintatilanteessa, uuden edessä, vapaana tekemään mitä tahansa.

Unohdan aina, että olen itse siinä jälkimmäisessä tilanteessa. Ainakin ihan kohta. Enkä yhtään kadehdi itseäni. Vapaudesta valita ei nimittäin ole suurta iloa jos ei tiedä mitä haluaa.

Minulta usein kysytään mitä aion väitöksen jälkeen. En oikein osaa pohtia niin pitkälle, vastaan. Ja tottahan se on, en osaa. Mutta pitkälle pohtimista se ei enää ole.

Minulla on unelmatyölleni kyllä monia reunaehtoja, kuten että sen pitäisi olla "hyödyllistä", yhteisöä/yhteiskuntaa hyödyttävää, mieluusti julkisen sektorin tai järjestön palveluksessa. Sen pitäisi olla haastavaa ja mielenkiintoista, palkitsevaakin, ettei tarvitsisi vain vapaa-aikaansa myydä. Ja sen pitäisi sijaita samassa kaupungissa kuin miehen tuleva työ, joka sekin on täysi mysteeri. Eli mihin sitä pitäisi näillä kriteereillä ruveta hakemusta täyttämään?

Kävin tässä hiljan yhden humanistikollegan väitöksessä. Väitöksen jälkeen vanhempi (oletettavasti sukulais)rouva tuli onnittelujen lomassa jututtamaan väittelijää:

- Vieläkö sinulla on jotain tavoitteita?
- No jos vaikka työpaikan saisi. Että alkaisi elämään tällä.
Pieni hiljaisuus.
- Niin minä sitä aina välillä mietin, että kyllä sinun olisi kannattanut lääkäriksi lukea.

Niin. Onko humanisteilla muita vaihtoehtoja kuin valintojensa kyseenalaistaminen?

"Yksi äitiysblogosfäärin positiivisimmista muskettisotureista"

Noin se Onia kirjoitti - minusta! Oikein huumoria käytti. Eli pakkohan se on haasteeseen vastata. Kiitos paljon, tai siis moro niinku siellä Tampereella päin sanotaan!

Tässä haasteessa piti vastata kymmeneen kysymykseen, keksiä kymmenen uutta ja jakaa ne eteenpäin.

1. Mitä teet ihan ensimmäiseksi aamulla, kun olet noussut ylös sängystä?
Kävelen kohti pinnasänkyä, koska sieltä kuuluva vaativa huuto on minut pistänyt sängystä nousemaan. Saatan hieman kiroilla ja vahingossa potkaista yhä autuaasti nukkuvan miehen jalkaa.

2. Minkä jäätelön tilaat useimmin kioskilla?
Huonon valitettavasti. Olen vähän nipo makeani suhteen, Ingmanin palleroiset ei minulle oikein maistu. Ja silti sellaisia ostan.

3. Milloin valehtelit viimeksi?
Tämä on paha. Ehkä vähän valehtelin tuossa kohdassa yksi, mutta en sano, että missä kohdassa. Itselleni valehtelin, että menen tänään ajoissa nukkumaan.

4. Jos saisit nyt tuhlattavaksi 100 euroa, mitä ostaisit?
Ruisrock-lipun itselleni perjantaille. 70 euroa, tsiisus! Lopulla voisin käydä vaikka Tintåssa pitsalla ja punaviinilasillisella ihmettelemässä miten nykynuorisolla on varaa käydä festareilla. Toista se oli silloin minun nuoruudessani kun siellä vielä esiintyivät todelliset tähdet kuten Pulp. Tai ehkä siellä käyvätkin vain kaltaiseni varhaiskeski-ikäiset syömässä Välimäen gourmet-paloja ja nostalgisesti jambalayaa ja ihastelemassa sitä ettei tarvitse nukkua teltassa.

5. Oletko ostanut ulkoiluhousut äitiyden tähden?
Kyllä. Ja todennäköisesti Cittarista. Mutta puolustaudun sillä, että ne on hukassa.

6. Mikä on lempikaupunkisi?
Kliseisesti New York. Vannoin etten rakastu siihen kun se on niin kliseistä, mutta toisin kävi. 

7. Jos voisit muuttaa yhden tapahtuman kuluneelta viikolta, mikä se olisi?
Meinasin sanoa sen, että kun valvoin lauantaina melkein kahteen, mutta sitten mietin, että miksi syyttää itseäni jos voin syyttää toisia. Eli vaihtaisin sen, että lapset herättivät minut sunnuntaina kahdeksalta.

8. Mitkä ovat ne viisi nettisivua, jotka avaat aina ensimmäiseksi?
Sähköposti, sähköposti, blogger, facebook ja hesari. Ei kovin origami vastaus. Mutta totta.

9. Ketä haluaisit kiittää ja miksi?
Hei tää oli siinä Vuoden Mutsi -haasteessakin! Tulee kauhea paine kirjoittaa jotain kaunista ja ylevää, mikä taas kuulostaa teennäiseltä (tällaisen positiivari-musketöörin näppäimistöltä). Kiitän miestä siitä, että se ripusti pyykit ja äitiäni sienipiiraasta. Kesää olemassaolosta.

10. Mikä on oma käytännön vinkkisi kahden lapsen arjesta selviytymiseen?
Perusta blogi. Tai jos et jaksa, kommentoi ahkerasti toisten. Saat luvan valittaa ja vertaistukea. IRL kun niitä ihmisiä et kuitenkaan pääse näkemään. Ja pyri siihen, ettei tuo viimeisin virke olisi totta.
  
(Lisään haasteeseen vastaamisen to-do-listalleni, jotta koko postaus ei jäisi roikkumaan. Nyt unille unisen tie.)

Voiko edes Googleen luottaa?

Yksi hauskimmista asioista tässä blogiharrastuksessa on "liikenteen lähteet" -tilaston tarkastelu. Blogger siis kertoo minulle mitä kautta ihmiset tiensä blogiini löytävät, ja jos tulevat hakukoneen kautta, niin millä hakusanalla ovat tulleet. (Ettei äiti tarvi soittaa ja kysyä.)

Jotenkin näkisin, että hakukonetoiminnolla saapuneet eivät ole vakilukijoiksi päätyneet. Seitsemän yleisimmän hakutermin joukosta löytyvät "aikuisviihdettä", "aikuisviihdettä netissä" ja "aikuis viihdettä". No, vaihdoin sitten sen taannoisen postauksen otsikkoa kun alkoi kyllästyttää.

Mutta ihan vilpittömästi kiinnostaisi tietää millä perusteella Google sivuehdotuksiaan arpoo. Tässä muutamia sanapareja, jotka ovat johtaneet blogiini. Sen aikuisviihteen lisäksi.

"salaatti vanhan ihmisen syntymäpäiville"

"miten todistan etten ole lyönyt vaikka lapsi väittää niin"

"ruokaloruja"

"islantilainen kansalaisen pukeutuminen"

"toispuoleinen hiuspanta"

"lego kakka" (tsihi)

Väitän, että en ole kertaakaan puhunut lyömisestä enkä ruokaloruista. Ja tuon islantilaisen kansalaisen pukeutumisen etsijälle googlen kuvahaku muuten ehdotti hääpukuani. Kiitti. Olisi nyt edes salamatkustajalle mennyt. Tämä on Googlen mielestä hiuspanta.

Sen sijaan sen varta vasten laittamani hakutäky "mistä hyvä kestovaippa" ei ole tuottanut yhtään osumaa. Hmph. Ehkä ne kaikki päätyvät etsimään pelastusliivejä.

Sitä vaan mietin, että jos Googleen ei voi tämän vertaa luottaa, niin mikä tässä elämässä enää menee oikein?

Hipit jyrää

Olemme autoton perhe!

(Siihen asti kunnes mies löytää uuden. Auton toivottavasti.)

Mutta miksi takertua yksityiskohtiin: olemme autoton perhe.

Tämän autottoman kuukauden* aikana olen paitsi tilannut pari tusinaa "Yksi auto vähemmän" -tarraa polkupyöriimme ja kehuskellut kaikille vastaantulijoille vihreistä arvoistamme, myös löytänyt aivan uusia ulottuvuuksia elämästä.

1. Perheemme on entistä tiiviimpi yksikkö.
Kuljetuskapasiteettimme on yksi lapsi per yksi polkupyörä, joten molempien vanhempien pitää kulkea samaan suuntaan.

2. Viihdymme paremmin kotona.
Niin on helpompi.

3. Hyötyliikunnan merkitys kasvaa.
Koska se on ainoa liikunta, jota harrastan. Kerran poljin salille sateessa, esikoinen mukana. 55 minuutin jumppaan meni lauantaipäivästä 2h50min. Kuntoilua pyöräilystä tekee paitsi 15 kilon punnus, myös se että polkupyöräni seitsemästä vaihteesta on käytössä yksi.

4. Käytämme enemmän lähipalveluita.
Automarkettiin ei ole asiaa, joten kaupasta haetaan vain pyöräkorin verran ruokaa kerrallaan. Maito on koko ajan loppu.

5. On ekonomista.
Tekisi mieli laskea paljonko rahaa menee jo kuukaudessa auton vakuutuksiin, veroihin ja bensoihin. En viitsi, koska kohta ne kulut meille palaavat.

6. On ekologista. 
Maailma on likipitäen pelastettu. (Vanhempieni auton lainaaminen on heidän hiilijalanjäljessään, ei meidän.)

7. Myönnyn elämän realiteetteihin.
Kyllä minä vain kaikesta uhostani huolimatta autoa kaipaan. Ainakin sateella ja pakkasella. Ja tykkään minä mökillekin mennä - tai mihin vain yli kolmen kilometrin päähän kotoa.

* Kahden ja puolen viikon.

Rakkaudentunnustuksia

Nyt kun pääsin haasteiden maailmaan, niin jatketaan. Tämän saksalaistyylisen rakkaudentunnutuksen olen saanut kahdestakin suunnasta: Maiulta, jolla on kaunis valokuvablogi Kurkistuksia sekä Arjen riemuvoiton Handelta. Kaunis kiitos molemmille!

Blogihaasteessa ohjeistetaan valitsemaan viisi suosikkiblogiaan, joilla alle 200 lukijaa. Koska tämä on hyvin Blogger-keskeinen määritelmä - moni muu alustahan ei tuollaisia rekisteröityneitä lukijoita näytä - päätin olla välittämättä vahvasta epäilystäni, että listaamiltani blogeilta löytyy huomattavasti enemmän lukijoita. Omana linjauksenani valitsin suosikkiblogejani äitiys-/arkiteemojen ulkopuolelta. En siis jaa haastetta eteenpäin, annan vain kiitokseni seuraaville hienoille kirjoittajille.

1. Ei oo totta.

Teräväkatseinen ja -kielinen viestinnän ammattilainen pureutuu olennaiseen. Kuten siihen, että Comic sans -fonttia ei saa käyttää. Taistelin itseni kanssa pitkään, että pystynkö linkittämään tuon tunnustusbannerin blogiini.

2. Saloniemi.

Yhteiskunnallinen kommentaattori, joka osaa sanoa asiat niin kuin minä mielelläni osaisin. Hauska identiteettipolittiinen yhteneväisyys blogeissamme on, että kirjoittaja kutsuu itseään sedäksi, vaikka on nuorempi kuin minä. Eli teini.

3. Jumalan sana.
Samoin yhteiskuntapoliittisella agendalla, ja suorapuheisuudessaan jopa töykeyden rajoilla. Minä tykkään.

4. Rönsy. 
Imagen toimittajan Joanna Palménin blogi on malliesimerkki blogista, jota toivoisin kirjoittavani. 

5. Soininvaara.
Fiksu mies. Helsingin kuntapolitiikan tasosta en hirveästi jaksa kiinnostua, mutta isommassa mittakaavassa Soininvaara onnistuu usein avaamaan minulle uusia näkökulmia. (Mikä tietysti nykyisen uutispimennon tasoni huomioiden ei ole kauhean vaikeaa. Mutta siitä älköön Osmoa syytettäkö.)

TJEU.

Sievä tunnustus

Sain tunnustuksen, jossa lukee "One lovely blog". Lovely <3

Kiitän Appelsiinimyssyn Vadelmaa tunnustuksesta (ja onnittelen vauvasta!). Tunnustus sisältää haasteen, jonka mukaan pitää kertoa seitsemän satunnaista faktaa itsestä. 

Mutta ennen haastetta tunnustus. Siitä on blogiajanlaskussa ihan älyttömän kauan kun haasteen sain, ja vastaaminen on viivästynyt syystä: voin kyllä kertoa seitsemän satunnaista anekdoottia itsestäni tai hassua sattumusta elämästäni, mutta faktaa... En ole tilastoinut elämääni siten, että voisin kertoa siitä faktoja.

Project Mama tyhjensi taannoin pajatson kaivamalla oikeasti faktat pöytään. Mutta koska kaikki muutkin lukevat sitä, en voi edes varastaa konseptia.

Pakko siis vain aloittaa. 

Fakta 1. Otan joskus asiat turhan kirjaimellisesti. Ks. yllä.

Fakta 2. Aloitin tämän päivän Robin-diskossa. Mä silmiäni usko en, kun se tyttö teki sen: täydellisen frontside ollie-en. Luulin, että melkein neljä olisi liian nuori, mutta sen siitä saa kun hengailee itseään vanhempien jengissä, eli naapurin viisivuotiaan vaikutuspiirissä. Tämä naapuri menee Robinin kanssa naimisiin. Ehkä. Jos viitsii. Se on ainakin fakta.

Fakta 3. Nyt kuuntelemme nukutusmusiikkina Junnu Vainiota. Ei kai melkein neljä ihan vielä tajua näitä sanoituksia? Minä muistelen Turun kaupunginteatterin Vainio-musisointi-iltamia, joissa istuin ilta toisensa jälkeen varhaisteinarina - vaikka luulen ettei tämä kolmetoistavuotiaallekaan ihan täsmämusiikkia ole. (Ja lisättäköön, että niiden c-kasettiaikojen jälkeen en ole tainnut tätä kuunnellakaan.)

Fakta 4. Vieressäni pyörii siis melkein neljävuotias, jonka silmissä ei näy unen häivääkään. Heräsimme päiväunilta neljältä. Mutta oli se sen arvoista. On hyvin lohdullista kun aamulla liian aikaisin herätessään tietää pääsevänsä päiväunille muutaman tunnin kuluttua. En tajua miten elin vuoden 2011 kahden lapsen kanssa kotona nukkumatta päiväunia. Enkä tajua miten mies sai lyhyellä kotipestillään uudelleenlanseerattua päiväunet esikoille. Nimim. en ole katkera mutta kuitenkin.

Fakta 5. Kirjoitan tätä peiton alla. Vihaan kylmää. Käytän sukkahousuja housujen alla noin lokakuusta toukokuun loppuun. En ole koskaan lähtenyt yön yli kestävälle (kesä)festarireissulle ilman hanskoja ja sukkiksia. Harvoin olen myöskään pärjännyt käyttämättä niitä. Valitettavasti ei ole fakta, että toukokuussa olisi lämmintä.

Fakta 6. En syö karkkia lainkaan. En juurikaan tykännyt karkista edes lapsena. Söin kyllä sellaisia todella kirpeitä vadelmakarkkeja, joita ostimme (salaa) uimahallin kioskista ja joista meni suu rikki. Ja niitä kovia, mitä myytiin ruotsinlaivalla peltipurkissa. Suklaata ei tässä yhteydessä lasketa karkiksi. Tietenkään.

Fakta 7. Sen sijaan sipsipussin voisin hakea jos tämä metrin mitta taipuisi nukkumaan. Ajatella mitä on aikuisen vapaus lapsen silmin: saa syödä sipsejä yöllä ja katsoa televisiota. Siitä vapaudesta kannattaa nauttia jos muuten tökkii. Se on fakta.

Tämän lisäksi palkinto pitäisi jakaa eteenpäin 15 blogille. Siinä vasta haaste! Luen lopulta aika rajoitetusti blogeja (mieluusti tutustuisin uusiinkin) enkä kehtaa samoihin aina tuuppia haasteitani. Ainakin Tyttö sinä olet rätti vastasi juuri samaan, joten voidaan sopia, että laitoin sen sinne.

Ja laitetaan eteenpäin myös parille muulle ihkulle blogia mitä tuossa sivussakin mainostan: Pihalla kotona, Wardrobe wanders, Hasta la Vista, Kaksoiselämää. Lovely.

Positiivisen kautta

Tämä kyltti pistää vihaksi aina kun sen näen. Luen sen muodossa "Emme kaipaa polkupyöräileviä asiakkaita." Ja ehkäpä talon liikkeet ovatkin sen verran korkean profiilin paikkoja, ettei sinne pyörähippejä kaivata.

Kyltti kutsuu minua myös testaamaan uhkailun lainvoimaisuutta. Jos kerran yksityisten firmojen jakamat parkkisakot eivät ole yksiselitteisiä, millä oikeudella joku yksittäinen taloyhtiö voisi sakottaa polkupyörien parkkeerajia?

Tietyllä tasolla ymmärrän, että liikkeet eivät halua näyteikkunoidensa hautautuvan pyörämeren taakse,* mutta toiveen voisi ilmaista myös toisin. Epäilisin, että moinen nihkeys on suurempi imagohaitta kuin vaikka sitten tehottomampi ystävällinen pyyntö. Ja olisiko se edes tehottomampi? Mieluummin noudattaisin pyyntöä "Ole ystävällinen, älä pysäköi pyörääsi tähän. Kiitos!" Saattaisin jopa käyttää kiinteistön liikkeitä vailla pahaa mieltä.

* Toisaalta en ymmärrä pyyntöä, jos samaan aikaan nuristaan keskusta-alueen näivettymisestä ja ihmisten karkaamisesta automarketteihin. Eli eikö kannattaisi laittaa kyltti "Hei, parkeeraa pyöräsi tähän ja tule meille ostoksille!"

Oikolukeminen kannattaa aina

Sarjassamme lastenkirjallisuuden epätavallisemmat aistimet.

Päivän suositus: Turun pääkirjasto

Jos jossain Turussa on viime vuosien aikana onnistuttu, niin pääkirjaston remontissa. Uudisrakennuksella saatiin keskeisimmälle paikalle kaupunkia epäkaupallinen julkinen tila, jossa on kutsuva arkkitehtuuri, pitkät aukioloajat ja mainio kahvila, jossa mukava henkilökunta, terassi, lämmintä ruokaa myös "lounasajan" jälkeen ja A-oikeudet.

Uudessa kirjastossa yhdistyvät lehtienlukusali, lastenkirjasto ja musiikkikirjasto, jotka ennen oli ripoteltu eri puolille keskusta-aluetta. Ilman mitään tilastoja uskallan väittää, että kirjaston käyttöaste on korkea. Väitän myös, että taidehankinnoissa eivät menneet rahat hukkaan.

Mikä parasta, rakennuksessa on huomioitu lapset - ja jopa nuoret.

Lapsille on tilava leikkialue, erilaisia lukunurkkauksia, seurapelejä sekä hiirilainausrobotteja, jotka nauravat kun laina on mennyt läpi. (Sukupuolisensitiivinen sivuhuomio, että automaatteja on kaksi: toisessa hiirellä on hame. Me lainaamme kirjat tietenkin tyttöautomaatista.)

Kun asiaa rupeaa miettimään, niin on todella vaikea löytää lämmintä, vessoilla varustettua oleskelupaikkaa, johon voi mennä viettämään aikaa lapsen/lasten kanssa. Ilmainen, viihtyisä tila, joka ei perustu ostamiseen. Ei sellaisia ole.

Eli kun kohdalle sattuu ohjelmoimaton yksinhoitovuoro menen mielelläni kirjastoon. Tänään nappasin tytöt päiväkodista, hurautimme bussilla keskustaan ja menimme kirjastoon. Luimme, lapset leikkivät. Esikoinen pelasi erän Afrikan tähteä vieraan pojan ja hänen äitinsä kanssa: hävisi tyynesti ja sanoi "Kiitoksia peliseurasta." Söimme kasvislasagnea päivälliseksi ja tulimme iltapuuroksi kotiin. Kympin päivä.

 

Puristiystäväni sanoo, että leikkialue opettaa lapset vain riehumaan kirjastossa. Minä väitän, että riehuminen on ikäsidonnaista (eikä ne riehu: korkeintaan vähän hihkuvat, itkevät tai juoksevat), oppivathan kuitenkin käymään kirjastossa. Ja lasten puoli on eristetty muista osastoista melko hyvin. Meistä ei siis tarvitse ei-lapsellisten kärsiä kuin kahvilassa.

Niin ja sieltä saa lainata kirjoja.

Toisinaan tuntuu, että toistan itseäni.

Esikoinen koettelee hermoja rajojaan. Päivästä toiseen saa nalkuttaa samoista asioista, saa komentaa ja kiukutella kyllästymiseen asti.

Samaan aikaan ymmärtävä äiti (tm) minussa sanoo, että "No se juuri heräsi, ei heti aamusta pysty keskittymään." "Päiväkodissa on varmaan ollut rankka päivä." "Ja kai sitä nyt illalla jo väsyttää."  Aina olisi joku syy olla pitämättä rajoista kiinni. "Hän on vielä niin pieni."

Ihan jokaisesta asiasta ei myöskään jaksaisi tehdä numeroa. Mutta velvollisuudesta on pakko. En halua kasvattaa lasta, joka aina haluaa sen punaisen lapion naapurin kädestä ja saa kirkupotkuraivarin jos ei saa.

Tänään ollaankin tehty interventioita aiheesta tottelevaisuus - jankuttamisen ja uhkailun sijaan keinoina järkiperäisen perustelu ja miettimään laittaminen. Viimeiseksi illalla vielä yritin osallistaa lasta pohtimaan asiaa. Mikä on se keino, jolla sinut saisi tottelemaan pyyntöä, kysyin. Pitääkö äidin ja isän aina komentaa kiukkuisesti? Lapsi mietti hetken ja ehdotti:

- "Jos et nyt tottele, niin mennään leikkimään. Sano sillä tavalla."

Siinäpä äidille pähkinä toteutettavaksi.