Lähiöarvonnan lopputulema

Pohdin taannoin täälläkin asuinpaikan valinnan ongelmallisuutta, mikä sai ilahduttavan paljon vastakaikua. Sittemmin tajusimme alkuperäisen kysymyksenasettelumme mahdottomaksi: että (ristiriitaisine toiveinemme) lukitsisimme tulevan asuinalueen, ja hankkisimme vuokra-asunnon sieltä, mistä tulevaisuudessa haluaisimme ostaa. Sen sijaan hankimme vuokra-asunnon sieltä, missä sellainen oli tarjolla, ja - kas kummaa - nyt haaveilemme jäävämme näille seuduille pysyvästi.

Nähtäväksi jää.

Mutta nyt on hyvä. Todisteeksi kerron tähän tarinan eräästä henkilöstä, ja vaikka ei nykyään olekaan väliä ovatko kerrotut tarinat tosia, tämä on.

Erään henkilön vaimo oli suunnitellut mökkiviikonlopun ystävien kesken, ja sopinut lastenhoidon Turkuun, mutta tämä ottikin ja meni sairastumaan semminkin viheliäiseen flunssaan, että mökkeily oli peruttava. Ja tällä vaimolla oli siksi empaattiset vanhemmat, että ehdottivat muun perheen Turkuun matkustamista, jotta tämä saisi lepäillä flunssaansa rauhassa. Eräs henkilö nokitti tarjousta viemällä lapset Turkuun ja palaamalla itse kotiin.

Viikonloppu ilman lapsia. Ilman etukäteen suunniteltua ohjelmaa. No flunssassa mutta. Uskallan olettaa teidän ymmärtävän tilanteen aiheuttaman hämmennyksen eräässä henkilössä ja hänen vaimossaan.

Vaimo lepäili urheasti, kuunteli äänikirjaa ja neuloi sohvalla maaten, karsi, järjesti, nimikoi ja aakkosti lasten vaatekaapit. Ja totesi itsensä sen verran kelpoiseksi lauantai-iltaan mennessä, että henkilöt päättivät lähteä elokuviin. Uskoisin, etten valehtele, jos sanon, että toista kertaa kahden sitten vuoden 2008. Ja jos valehtelen, sillähän ei ollut niin väliä. Näin nämä asiat koetaan.

Elokuvan (jonka aikana flunssa luonnollisesti päivittyi hakkaavaksi yskäksi) jälkeen henkilöt astuivat metroon, nousivat ylös Sörnäisissä keskelle Kallio Block Partyja ja Atomirotan keikkaa, totesivat itsensä nälkäisiksi ja eksyivät matkalla falafel-paikkaan helmeen nimeltä Kombo, joka tarjosi herkullisia tapas-annoksia sekä vallilalaisen pienpanimon kuuleman mukaan edellisenä iltana pullottamaa IPA:a. Pullotuserästä 001. Henkilöt tunsivat itsensä erityisiksi.

Kurvi.

- Tätä ei saa Espoossa, totesi eräs henkilö.

Eikä viitannut (vain) olueen.

Kuka soittaisi humanistille

Kuukausi sitten sain puhelun, jollaista en koskaan olisi kuvitellut saavani. Minulta kysyttiin olisinko kiinnostunut eräästä työtehtävästä - josta olisin ollut hyvinkin kiinnostunut. Ranteitani väännellen en pystynyt kuin parahtamaan, että mutta kun me olemme lähdössä vuodeksi Kiinaan.

Puhelu päättyi sitten ihan hyvässä hengessä, ja minut toivotettiin piipahtamaan keskustelemaan, kunhan joskus sattuisin Helsinkiin. Että vaikka tämä paikka ei nyt onnistuisikaan, niin ehkä jatkossa tulisi jotain muuta. Voi mikä ajoitus, huokailin. Eihän tällaista tapahdu koskaan, voivottelin. Ainakaan enää koskaan uudelleen, surkuttelin.

Odotin viikon, ja sitten keksin asiaa Helsinkiin, jotta voisin mennä keskustelemaan, joskaan en oikein keksinyt, että mistäköhän me sitten keskustelisimme. No se olikin työhaastattelu. Oho! En arvannut, että ihminen voi mennä työhaastatteluun tietämättä menevänsä työhaastatteluun, mutta näemmä minulta onnistuu sekin.

Haastattelu päättyi ihan hyvissä merkeissä ja yhteenvetoon, että he nyt vakavasti harkitsevat asiaa, mutta kyllä tämä siihen Kiinaan saattaa kaatua. Minulta pyydettiin kuitenkin vielä erästä tehtävää, jollaisen tapaavat teettää rekryprosesseissa.

Suurmetsurin ensimmäinen reaktio oli, että pitäisikö minun jättää Kiina välistä, jotta saisin työn. Ja aivan liian 1950-lukulaiseltahan tuntui ajatus oman uransa uhraamisesta miehen uran vuoksi. Mieluummin halusin menettää työpaikan omilla ansoillani, ja aina sitä muutaman kuukauden selviäisi kolmen lapsen yksinhuoltajana vieraassa kaupungissa töitä tehden.

Laitoin siis haastattelijoille perään viestiä, että voin joustaa aloitusajankohdan kanssa ja teen mielelläni tehtävän mikäli olen yhä mukana harkinnoissa. Olin.

Tässä välissä kävimme Tanskassa ja aikaa kului muutenkin tuskaisan paljon ja hitaasti. Samalla yritin epätoivoisesti edistää jatkotutkimushakemustani, jonka deadline lähestyi tuskaisan nopeasti. Muistin jo unohtuneen tunteen siitä millaista on odottaa puhelua treffien jälkeen, sydämen hypätessä paikaltaan joka kerta puhelimen soidessa. Ja joka kerta siellä on äiti.

Lopulta puhelu tuli ja minua pyydettiin psykologisiin testeihin eli soveltuvuusarvioon. Hakijoita oli jäljellä kaksi. Nyt alkoi käydä jännäksi.

Arviopäivä koitti, kuten arvata saattaa, kaikkien aikojen hulinayön jälkeen. Yöllä jo kirosin miehelle, että turhaan edes lähden, päässäni ei ole lainkaan aivotoimintaa. Mutta kun jälkikäteen keskustelin psykologin kanssa tuloksistani, hän sanoi, että "harvoin flunssa lopulta kauheasti tuloksiin vaikuttaa". Niin enhän tietenkään ollut halunnut antaa rekryäjille kuvaa, että lapset häiritsisivät suorituskykyäni. Ja olihan minulla toki flunssakin. Mutta eivät siis näemmä häiritsekään.

Velloin epäuskoisessa optimismissa ja yhä edelleen räpistelin sen hakemukseni kanssa. Kunnes eilen tuli vapauttava tuomio:

Olisimme tosi iloisia jos saisimme sinut tänne.

Suoraan väitöksen jälkeen, suoraan äitiyslomalta, kulkematta hanttihommien kautta, pääsen kutakuinkin unelmaduuniini. Ja vieläpä niin uskomattomalla järjestelyllä, että aloitan vasta ensi kesänä, eli saan elellä huolettomana vapaarouvana expattielämää Kiinassa. Siihen asti järjestävät sijaisen talon sisältä. Tähän voisi laittaa käsittämättömän mäihän korostamiseksi jonkun läpän lottoamisesta, mutta kun en lottoa. Huutomerkkejäkään en kehtaa viljellä niin paljon kuin mieli tekisi.

Vuosi sitten eilen kirjoitin Helsinkiin muutosta ja Kiinaan lähdön peruuntumisesta. On näemmä ollut vähän tuulista elämänsuunnittelun alalla. Mutta nyt näyttävät palaset loksahtavan ihan nerokkaasti kohdilleen.

Oho.

Sisustuslehden tyylikästä toimittamista

Olin kampaajalla ilman omaa luettavaa. Aina virhe. Etsin naistenlehtipinosta poissulkevalla menetelmällä luettavaa ja päädyin Dekoon. Valkoiset kodit ja niiden eripariset keittiöntuolit ehkä kyllästyttävät, mutta eivät nosta verenpainettani samassa määrin kuin meikkivinkit ja missitason julkkisten parisuhdehaastattelut.

Tai niin luulin. Kyseinen lehti järkytti kuitenkin - varmastikin naiveja - kuvitelmiani lehdenteon perusteista. Olkoonkin, ettei journalismin kriteerejä ole tarpeen ulottaa julkaisutyyppiin.

Lehdessä esiteltiin kekseliäästi remontoitu helsinkiläiskoti, jossa asuu sisustusstylisti ja -toimittaja, bloggaaja ja yrittäjä Maire Haarla perheineen.

Juttu rakentui perinteisesti asukkaiden omaan kertomukseen, tässä tapauksessa pääosin Mairen.

- Nautimme takkatulesta todella paljon, Maire kertoo.
- Laitoimme hihat heilumaan heti ensimmäisinä kuukausina, Maire kertoo.
- Ehkä lähiaikoina löytyykin se seuraava hoitamisen kohde, vihjaa Maire.

Lopussa oli myös odotustenmukainen viittaus Mairen sisustusblogiin, jonne en nyt tietoisesta valinnasta linkkaa.

- Kun sitä tavallaan olisi toivonut, että jutun olisi kirjoittanut joku muu kuin Maire itse, Täti-ihminen bloggaa.

Äiti internetissä

Osui silmiini juttu "muistatko ajan ennen internetiä" (jota en tietenkään klikannut, koska eihän nettijutuista lueta kuin otsikot), ja mietin, että muistanhan minä, mutta mahdankohan tajuta muutoksen syvyyttä.

Vaikkapa tiedonhaku yleisesti ja tarkemmin ottaen akateemisen tutkimuksen saavutettavuus on muuttunut internetin myötä joksikin, mitä en oikeastaan osaa edes aiempaan verrata. Vaikka kyllä meille 90-luvun opiskelijoille vielä opastettiin paksujen puhelinluettelotyyppisten hakemistojen käyttöä akateemisista julkaisuista. Ei tullut niille enää väitöskirjavaiheessa käyttöä.

Juuri tällä hetkellä kuitenkin sosiaalinen media nousee minulla esiin keskeisimpänä muuttujana. Ja tältä osin suhteeni internetiin on hypännyt uusiin ulottuvuuksiin parin viime vuoden aikana, vaikka olenkin somessa elänyt jo vuodesta 2007. (Ja sitä ennen kerran tsätännyt irkissäkin. Mutta se oli Jyväskylässä, niin en tiedä lasketaanko sitä.) Tuntuu hullulta ajatella, että vielä nykyistä puhelinta ostaessani kinasin mieheni kanssa nettipaketin ottamisesta. (No uskoin miestä, ja otin - vaikka maksankin siitä pöyristyttävän vitosen kuussa.)

Ja tämä tapahtui lokakuussa 2012. (Tiedän ajankohdan, koska yritin eilen ostaa uutta puhelinta kuopuksen käsiteltyä tämän yksilön kosketusnäytön auts-kosketusnäytöksi. Tällä kertaa ymmärsin olla kinaamatta miehen kanssa siitä tarvitsenko nopeampaa 4G-yhteyttä, mutta kävi ilmi, että kytkyliittymäsopimukseni sitoo minut 3G-verkkoon vielä lokakuuhun 2014 ellen sitten maksa itseäni irti sopimuksesta. En nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin olla ostamatta ehjää puhelinta.)

Samana vuonna hankin pokkarikameran ja naureskelin erään kameran toiminnolle, että kuvia voi langattomasti lähettää kamerasta tietokoneelle. Ei muuten paljoa naurata enää. Miten kätevää se olisikaan!

Vitosella puhelimeni tuo siis maailman minulle. Luen Facebookista tuttujen kuulumisia, sähköpostilla kuulen ystävien elämästä ja Twitteristä seuraan uutiset. (Jos luen Hesarin, sekin tapahtuu netin kautta.) Blogeissa liikutun, viihdyn ja viisastun. Ja toiseen suuntaan: Facebookissa marisen turhia, Twitterissä esitän fiksua, chatissa päivittelen päivän tapahtumat ja blogissa avaudun äitiaiheista, kuten internetistä. Valtaosa sosiaalisesta elämästäni siis siivilöityy tuon pirstoutuneen lasin läpi (mitä nyt blogin kirjoitan öisin pöytäkoneelta).

En kuitenkaan osaa haikailla internetiä aikaan, jossa sitä ei ollut. Dramaattisena ihmisenä pidän esimerkiksi siitä dramaattisuudesta, mitä oli maailman toiselle puolelle lähdössä 16-vuotiaana, kun kotiin soitettiin rätisevä puhelu kerran viikossa ja kaverit kierrättivät paperikirjeitä kädestä käteen. Ei ole nykyään lähteminen kuten ennen.

Kiitollinen saa olla myös kännykkäkameroiden ja internetin puuttumisesta nuoruusvuosien riennoista. Vaikka ehkeivät nykynuoret siitä aikuisena välitä. Maailma on toinen.

Sitä kuitenkin ihmettelen, kun jostain muistan lukeneeni [tutkimuksesta, jonka otanta oli varmaankin 42 ohiolaista perheenäitiä, kuten näissä tapaa olla], että ihmiset - tai vanhemmat tai ohiolaiset kotiäidit - katsovat puhelintaan keskimäärin 6,5 minuutin välein.

Että niin harvoin.

Iloa tuottavat asiat, numero 12: välitön palvelu

Olen useasti jo tuuletellut onneani siitä, että vanhempani hoitavat aika ajoin - yleensä kerran viikossa - isompia lapsiamme. [Iloa tuottavat asiat nro 13.] Niihin päiviin mahdutan kaikki juoksevat asiat sekä kuvittelen siivoavani, lukevani, bloggaavani ja kirjoittavani vauvakirjaan. Niin ja tietysti vuorovaikuttavani niin vietävästi vauvan kanssa, koska vapaapäivän konseptiini kuuluu vielä se yksi lapsi.

Harvoin saan toteutettua puoliakaan, mutta yksi, mitä en jätä välistä, on lounas. Löydettyäni lähistöltä thai-ravintolan, olen lähes poikkeuksetta käynyt siellä. Olen vähän sellainen - kun tykkään, en kyllästy ihan heti.

Olen tavannut jättää vauvan nukkumaan ikkunan ulkopuolelle, mutta koska tänään oli niin vietävän kuuma, otin vauvan mukaan sisälle. Ja heräsihän se, tietenkin. Söin currya vauva sylissä, kun nainen tiskin takaa tuli pyytämään voisiko hän ottaa vauvan. Häkellyin, ojensin lapsen, ja juttelimme niitä näitä. (Myönnän, että yritin syödä vimmatun nopeasti kun pelkäsin häiritseväni hänen työntekoaan. Nainen sen sijaan oli täysin rauhallinen eikä vaikuttanut olevan kiireessä mihinkään.)

En haluaisi sortua siihen mantraan, että Suomessa ei A. osata palvella ja B. välitetä lapsista, mutta tämä meni kyllä välittömästi top kakkoseen hyvistä asiakaskohtaamisista lasten kanssa. Sitä toista paikkaa listalla pitää Turun pääkirjaston työntekijä, joka tuli auttamaan minua pukemaan c-kirjaimena kirkuvaa esikoistani ollessani viimeisillään raskaana kakkosesta. "Minulla on kuusi lasta," hän sanoi, ja viestitti ymmärtävänsä, ei ylenkatsovansa kädettömyyttäni äitinä.

Tällaisen ihmisen muistaa vuosia. Ihaillen.

Et niinku...

- Äiti?
- No?
- Et niinku voinks mä ottaa purkan?

- Äiti? ...Äiti? ...Äiti?
- No?
- Et niinku mikä päivä huomenna on?

Näin alkaa dialogi meillä ehkä kolmesataa kertaa päivässä. Esikoinen ei voi puhutella minua suoraan. Ei vaikka katsoisin häntä silmiin. Vaikka hän ilmiselvästi tietäisi minun kuulevan. Hänen pitää sanoa "Äiti?" ja minun pitää vastata "No?" ennen kuin päästään asiaan. Tai asiaan ja asiaan - seuraavakin repliikki alkaa sanoilla "Et niinku..." (Ja jos vaikka mies sanoo minun kanssani yhtä aikaa "No?", esikoinen toistaa äiti-pyyntönsä niin monta kertaa kunnes minä vastaan yksin ja selkeällä äänellä "No?")

Puolet keskusteluistamme on turhia täytesanoja. Mutta ohi ei pidä lapsen asia menemän, se varmistetaan.

Toinen kiinnostava puhetapa löytyy lapsen leikeistä bestiksensä kanssa:

- Jooko, et tää menis nyt talliin.
- Jooko, et se sanois et tuu sääkin.
- Joo. Tuu sääkin. Jooko, et se sit tulis.
- Joo.
- Jooko, et tän nimi olis Multanen.
- Jooko, et tänki nimi olis Multanen.
- Jooko, et ei.

Minä sen sijaan muistan, että minun lapsuudessani leikit neuvoteltiin toisin:

- Nyt tää pistäis tän mekon.
- Joo, ja sit nää menis tänne juhliin.
- Ja sit nää menis tanssimaan.

Jos haluaisi sukupuolityypittää, voisi pohtia miksi tyttöjen roolileikeissä neuvottelu on niin keskeisellä sijalla, kun taas poikien vastaavissa leikeissä käydään niin sanotusti suoraan asiaan. Ninjat eivät neuvottele.

Mistä nämä puhetavat tulevat? Ja, ennen kaikkea, millaisiin rooleihin ne lapsia ohjaavat?

Jooko et sit tää makais tässä ihan muina roolimalleina?

Suoramarkkinointia

Sain suoramarkkinointipostia: tohtorinhatusta erikoistarjous.

Eikä siinä vielä kaikki!

"Tohtorinhattujen lisäksi meillä on valikoimissamme tohtorinmiekat. Miekka symboloi totuutta, eli se on hengen ase tutkijan päättelemän totuuden, oikean ja hyvän, puolustamiseksi. Promootiossa käytetään itsenäisen Suomen virallisesti vahvistettua siviilimiekkaa."

Hattu ja miekka irtoaisi alle tonnilla. Mitä minä enää mietin?!

No esimerkiksi aika paljon sitä, että todella on olemassa termi "siviilimiekka". Saati "itsenäisen Suomen virallisesti vahvistettu siviilimiekka". Kaikkea sitä oppii.

Tohtoriksi kortistoon

Viime päivinä on muuallakin kuin minun päässäni pohdittu tohtoreita. Etenkin sitä miten tutkimusrahoitusmallit tekevät tohtorikoulutettavista hyvin hyödynnettäviä, toisin kuin tohtoreista, ja sitä etteivät tohtorikoulutuksen antamat taidot ja työelämän odotukset kohtaa. (Ja sitten on tietysti keskusteltu kohu-tohtori Himasesta, mutta Long Playn juttu on ollut liian pitkä että olisin ehtinyt sitä vielä lukea. Vielä!) Vähän liian ajankohtaista, että olisin halunnut hirveän syvälle näihin keskusteluihin uppoutua.

Mutta vähän kuitenkin. Vaikka jutuissa on fokuksessa ollut ns. kovien alojen tohtorikoulutus, niin uskon että myös humanistipuolella tohtoreita pidetään usein väärin koulutettuina työelämään. (Tosin jos tohtoreiden työttömyysaste on 2,4% ja kokonaistyöttömyys 9% hujakoilla, tuntuu, että ei se tohtorius nyt varsinaisesti vaaranna työllistymistä.) Koska minä olen kouluttanut itseni juuri kortistoon äitiyslomalle, haluaisin kiukutella, että on kapea-alaista ajatella, ettei tohtorikoulutuksen läpikäynyt henkilö osaisi enää leikkiä yliopiston ulkopuolella. Väittäisin, että väitöskirjaprojektin läpivieminen antaa taitoja pitkäjänteiseen itsenäiseen projektinhallintaan budjettivastuusta työajansuunnitteluun ja monialaiseen yhteistyöhön, mitkä on aika peruskamaa nykyisessä työelämässä. (Tai sitten tosiaan olen vain vieraantunut siitä.)

Tosin todettiinhan se jo täälläkin, millaisena pölyisenä kammioelämänä tutkijuus nähdään. Virheellisesti, siis, huudahdan!

Yhtenä syynä "tohtoritehtailuun" voidaan nähdä yliopistojen perusrahoitusmalli, jossa valmistuneesta tohtoritutkinnosta saadaan merkittävä summa yliopiston budjettiin. Siihen peilattuna onkin toisaalta melko karua ja henkilökohtaisella tasolla ärsyttävää, että yliopisto ei millään tasolla huolehdi työntekijöidensä palkkauksesta. Minulla esimerkiksi jäi rahoittamatonta aikaa väitöskirjarupeaman loppuun kokonaisen kuukauden verran - eli tervemenoa vain minulle työvoimatoimistoon, mitään määrärahaa ei ole, että minut oltaisiin voitu palkata tuoksi kuukaudeksi. (Projektivetoisessa kovien alojen tutkimuksessa hankkeen johtaja pystyisi kyllä halutessaan paikkaamaan tällaisen työllisyysskuopan.)

Kuten mies sanoo, yliopisto on ainoa työpaikka, jossa työntekijä joutuu itse järjestämään palkkansa - ja maksaa tästä palkasta vielä isoa siivua työnajantajalleen. Siitä ilosta että saa töitä tehdä. Samaa mentaliteettia osoittaa vaikkapa että väittelijä maksaa itse väitöskirjansa painatuksen, ja yliopiston kirjasto myy kirjaa omaan piikkinsä.

Mutta no, minä nyt sitten ehdin jo äitiyslomallekin ennen väitöstä. Ja haluan uskotella teille, ja ennen kaikkea miehelle ja itselleni, että olisin kyllä eri tavalla orientoitunut työllistymiseni edistämiseen, jos en olisi tiennyt jääväni äitiyslomalle. Jotenkin työnhaku seitsemännellä raskauskuulla vain tuntui vähän hassulta. Saati näin yhdeksännellä.

Pieni byrokraattistekninen huvittavahko huomio syntyi työvoimatoimiston lausunnoista: käydessäni ilmoittautumassa työttömäksi työnhakijaksi, virkailijan mukaan keissi oli aivan selkeä. (Kiitos vuoden 2009 lakimuutoksen - sitä ennen tutkija ei voinut jäädä työttömäksikään.) Silti, virkailija kertoi, päätöksen tekemisessä menee 30 päivää - ja tätä lain asettamaa määräaikaa he eivät pysty pitämään.

Sainkin työvoimapoliittisen päätöksen tilanteestani nelisenkymmentä päivää myöhemmin - samana päivänä kun jäin äitiyslomalle eli työttömyyteeni päättyi. Päätös työttömyyden päättymisestä onnistui kuitenkin samalta viranomaiselta ihan yhdessä arkipäivässä. Nähtäväksi yhä jää, saanko jonkinlaista rahallista korvausta tästä työttömyyspyrähdyksestäni.

Ja todella kiinnostavaa on se, miten työllistyn äitiysvapaan jälkeen.

Dramaattiset raskausoireet

Minulla oli lapsena reikä sydämen kammioiden välissä. Jollain tasolla tuo lienee umpeutunut, ja siitä on jälkikaikuna vain pieni sivuääni, jonka terveydenhuollon ammattilaiset kuulevat jos siitä tietävät. Esikoista odottaessani minut laitettiin kuitenkin erityisseurantaan - kävin sydänfilmissä ja sikiö ultrattiin erikoislääkärin toimesta (vaikka muistaakseni minulle sanottiin, ettei vika ole liiemmin edes periytyvää sorttia). Mutta tulipahan tutkittua.

Pian näiden tutkimusten jälkeen matkustin Australiaan konferenssireissulle miehen kanssa ja tämä sai keuhkoputkentulehduksen. Muutamaa päivää myöhemmin myös minä aloin oirehtia hostellissamme: tunsin outoa kuristavaa kipua rinnassa, kuin vanne olisi kiristänyt sydämen ympärillä. (Näin mielestäni kuvaillaan myös jotain sydänoireita, en nyt lähtenyt googlailemaan.) No, mieheni diagnoosin perusteella minullekin arvioitiin kauhkoputkentulehdus, ja sain antibiootit.

Koska minua oli hiljan muistutettu sydämeni tilasta selitin sydänhistoriaani ja kokemaani olotilaa, jolloin ystävällinen aussilääkäri selitti, ettei asiaa pysty tutkimaan jälkikäteen: kun kohtaus seuraavan kerran tulisi minun pitäisi ambulanssilla mennä sydänfilmiin. Tarkoituksella ylidramatisoi, oletin. Enkä siis mennyt, vaikka sydämenahdistus jatkuikin.

Omituinen kipu jatkui harvahkolla frekvenssillä koko loppuraskauden, mutta hiipui kai sen jälkeen. En muista että olisin kiinnittänyt huomiota sen katoamiseen. Se vain loppui.

Kunnes pari vuotta myöhemmin olin raskaana taas. Tällä kertaa kuvailin kummallisia sydänoireitani neuvolalääkärille, joka totesi, että minua närästää.

Jep.

Diagnoosi oli suorastaan naurettava kokemilleni oireille, mutta ostin kuitenkin Rennietä. Ja se auttoi. Kröhöm.

Tuli vaan mieleeni kun jälleen viime viikolla koin tätä viiltävää rintakipua. Mutta nyt vasta yli kolmenkympin kiekkuvilla raskausviikoilla. (Tällä kertaa ei tosin auttanut kaksikaan Rennietä. En silti tilannut ambulanssia.) Muutenkin kyllä tämä raskaus on ollut vähäoireisempi kuin aiemmat, ja lapsi vähäliikkeisempi. Jopa siinä määrin, että ilman tuota (toki liian pieneksi kutsuttua) vatsaani olisi vaikea uskoa raskauteen lainkaan.

Olen muuten kerran aiemminkin aikuisena hakeutunut lääkärille sydäntä kuristavan tunteen vuoksi, parikymppisenä. Lääkäri ehdotti diagnoosiksi sydänsuruja. Harvoin olen kokenut itseäni niin ylenkatsotuksi. Mutta kai minua sitten silloinkin närästi.

Että mikä oli tarinan opetus?

1. Närästäessä ei välttämättä tule suuhun närää. Tämän kun olisin tiennyt.
2. Potilaan kuvaillessa oireitaan (dramaattisella sydänhistorialla), voi lääkäri päätyä moneen eri tulkintaan.

Kolmannen kolmas kolmannes

RV 28+

Raskaus on edennyt nyt kolmanteen kolmannekseensa eli se energinen toinen kolmannes on taaksejäänyttä elämää. (Ja sitten tyrskähdellään hetki tuolle "energiselle", ehhehe, as if ja silleen.)

Pikkuhiljaa myös vatsa alkaa tehdä itseään tiettäväksi. Sen huomasi viimeistään joulun jälkeen kontatessaan kaksivuotiaan perässä hoplopin muovituubeissa ja hyppiessään trampoliinilla se samainen kaksivuotias sylissään. Ja samassa sen rupesi jo huomaamaan kävellessään yli 50 metriä kerrallaan, mikä onkin pisin yhtäjaksoinen matka mitä yleensä päivän aikana kuljen. (Mikä lupaa hyvää "kuntoon palaamiselle".)

Mutta sen suuremmista vaivoista en ole kärsinyt ja kuten tästä blogista on ehkä voinut päätellä, raskaus on todellakin edennyt siinä sivussa enkä ole osannut nauttia raskaudesta tai keskittyä odotukseen kuten toki kuvittelin tekeväni, näin viimeisellä kerralla. Jotain uutta ja jännittävää tässä raskaudessa on kuitenkin ollut, nimittäin rakenneultran kuulumiset. 

Sillä toden totta: It's a BOY!

Sulattelin uutista melko epäuskoisena, sillä en uskonut tuotantolinjan muuttamisen olevan enää tässä kohtaa mahdollista. Kätilö kuitenkin vakuutteli, että hyvin hämmästynyt hän olisi jos tämä lapsi tyttönä syntyisi.

Ja tästä tietysti pääsemme kaikkiin niihin pohdintoihin sukupuolen merkityksestä. Minulla ei ole ollut erityisiä toiveita lasten sukupuolesta ja virallinen lausuntoni on edelleen ja ikuisesti, että sukupuolella ei ole väliä. Silti huomaan, että jotain eroa pojan odotus tuo. (Muutakin kuin sen, että kuopuksen uusi talvitakki ei ole vaaleanpunainen vaan kivan unisex tummanharmaa.) Pohtivainen esikoinen oli huolissaan lapsen sukupuolesta, että jos se on tyttö, niin sitten meillä on neljä tyttöä ja vain yksi poika, mutta nythän perheen sukupuolijakauma muuttuu siis tasapainoisemmaksi. Mutta entä sitten? Miten tämä tulee näkymään? Lapsen luonnetta kun ei uskalla sukupuolesta ennustaa.

Siitä kuitenkin iloitsen jo etukäteen, että mitään machosikailijaa tässä perheessä tuskin pääsee kasvamaan. Ei tuollaisten isosiskojen komennuksessa.

Entä jos et jäisi kiinni?

Itse juttuhan on tietysti jo niin so last week, mutta tuoreen Hesari-kohun jälkimainingeissa olen miettinyt vilppiä. Kyseisessä tapauksessa hyvin yleisenä reaktiona on ollut tuomita tuo yksi toimittajaa - itse epäilisin, että ilmiö on laaja, mutta hän vain teki sen huonosti. Eli jäi kiinni.

Melko arvovaltaisella äänellä Niklas Herlin kommentoi täällä plagiointia sanomalehdissä (ja tämänkin bongasin sieltä Ei oo tottan keskustelusta):

"Monessa liemessä keitettynä en kyllä heitä ensimmäistä enkä toistakaan kiveä. Näitä plagiaatteja on tehty suomalaisessa mediassa maailman sivu.

En haluaisi muistella 1980-90-vaihteen Business Week -lehtiä, mutta muistelen kuitenkin. Olin yksi harvoista suomalaista, joka luki lehden kannesta kanteen kerran viikossa. Ja mitä nuori Kauppalehden pörssitoimittaja teki? Plagioi, ystävät, plagioi.

Mutta minua ei hävetä. Kaikki tekivät samaa. Myös Hesarissa ja Ylessä ja muualla. Ja Kauppalehden käytäntöjä, jopa minun luomiani, plagioitiin ruotsalaiseen Dagens Industrihin.

Sosiaalinen media on lisännyt kiinni jäämisen riskiä. "Varastaa saa, jos ei jää kiinni", entinen poliisi sanoi."

Mieleen tulee vertaus dopingista, joka on levinnyt kaikkialle huippu-urheiluun. Ja silti mediassa jaksetaan ristiinnaulita niitä yksittäisiä urheilijoita, jotka kulloinkin sattuvat jäämään kiinni.

Useissa doping-jutuissa viitataan amerikkalaisen Bob Goldmanin tutkimuksiin 1980- ja 90-luvuilla - mutta sanottakoon, että en löytänyt luotettavia alkuperäislähteitä eli tutkijana on pakko todeta, että tässä on suuri väärinsiteeraamisen riski. Juttujen mukaan Goldman kysyi olympiatason urheilijoilta, käyttäisivätkö he dopingia, jos voittaisivat olympiakultaa, eivätkä jäisi kiinni. Yli 90% vastasi kyllä. Jatkokysymyksessä kysyttiin, että käyttäisivätkö he dopingia, jos voittaisivat olympiakultaa, eivätkä jäisi kiinni, mutta kuolisivat viiden vuoden sisään. Edelleen noin 50% vastasi myöntävästi.

Mietin voivatko huippu-urheilijoiden moraalikäsitykset olla jotenkin hirveän poikkeavia väestöstä keskimäärin. Onko kaiken yhteiskuntamme "moraalin" perustana vain pelko sanktioista - sosiaalisista tai rikosoikeudellisista?

Omalta kohdalta asiaa on vaikea pohtia, koska usein haluaa itselleenkin vakuutella olevansa korkeamoraalinen ihminen. Ja tosiaan, minäkin olen maksanut tunnollisesti tv-lupaa (tykkään sanoa, että se johtuu yhteisvastuuta kantavista arvoistani - joita olen noudattanut ainakin siitä asti kun kerran ovellani kävi tv-lupatarkastaja), enkä matkusta pummilla (jos en muusta syystä, niin ainakin siksi, että pelkään liikaa tarkastajia). Kun kerran mieheni sai huomautuksen kun minä ajoin ylinopeutta, en ollut pahoillani ylinopeudesta vaan siitä, etten huomannut kameraa.

Mutta entä jos mietitään sitä työasiaa, mistä lähdin liikkeelle. Harrastaisinko vilppiä, plagioisinko tutkimustuloksia, jos tietäisin, että en jäisi kiinni? Tietysti vastaan ei, mutta kysymys on myös teoreettinen, koska uskon, että siitä jäisi kiinni. Tosin olen saanut käsiini yhden professoritason plagiaatin, eli näemmä sitäkin yritetään.

(Entä jos minusta tulisi vilpillä Suomen tärkein tutkija ja nobelisti, mutta kuolisin viiden vuoden päästä, haluaisinko sitä? No en. En vaikka onnistuisin vilpittä.)

Totta kai tämä on kiistettävissä, ja osoitettavissa esimerkkejä päinvastaisesta. Mutta kiinnostavampaa olisi kuulla missä sinä olisit valmis vilppiin jos et jäisi kiinni.

Ja hei, ei sitten saa huijata vastauksissa!

Ihan tavallista punavihreää hikoilua

Erehdyin lukemaan Ihan tavallisia asioita -sivustoa. Somessa jo kiertäneiden paolocoelhomaisten viisauksien ohella kuvittelin presidentti Niinistön asettaman nuorten syrjäytymisenestoprojektin sivuilta löytyvän jotain konkreettisempaakin sisältöä. Mutta ei.

"Ei ole vain yhtä syytä siihen, miksi elämän tapahtumat joskus karkaavat käsistä. Vain harvoin edes jälkikäteen tiedämme, miksi on käynyt niin kuin on käynyt. Jotain tiedämme: apua ja tukea tarvitseva voi olla sinun lapsesi, lapsenlapsesi, sisaresi, veljesi, naapurisi tai ystäväsi. Me kaikki olemme osallisia. Ihan tavallisten asioiden, arkikeinojen, avulla me aikuiset voimme yhdessä tehdä lasten ja nuorten arjesta turvallisempaa."

Vertailun vuoksi, THL (mikä tässä yhteydessä tarkoittaa tutkittua tietoa) sanoo näin:

"Syrjäytyminen on prosessi, josta tunnetaan monia tärkeitä altistavia ja suojaavia tekijöitä. Altistavia tekijöitä ovat esimerkiksi maahanmuuton tai köyhyyden tuoma erillisyyden kokemus, vanhemman päihde- tai mielenterveysongelmat tai poikkeuksellisen ankara kasvatus. Suojaavia tekijöitä ovat muun muassa läheiset lämpimät ihmissuhteet kasvuympäristöissä tai onnistuminen koulunkäynnissä. Näihin prosesseihin voidaan vaikuttaa."

Yksi keskeinen pointti, mikä Ihan tavallisia asioita -selfhelpissä menee pieleen on se, että siinä suljetaan silmät Suomen räikeältä jakautumiselta hyväosaisiin ja huono-osaisiin. Jos Elin­kei­no­elä­män val­tuus­kun­nan joh­ta­ja Matti Apunen ojentaa kätensä kummilastaan kohti (kuten hän Hesarin pääkirjoitussivulla tänään neuvoo meitä kaikkia tekemään), hän tuskin kohtaa siellä syrjäytymisvaarassa olevaa nuorta. Syrjäytymisvaarassa ovat ne nuoret, joilta tuo kättäojentava tukiverkko puuttuu (ks. THL yllä).

Monet sivuston arkiset neuvot paljastavat kenelle vinkit on tarkoitettu. "Ihan tavallisiin" ei selkeästi kuulu päihde- tai mielenterveysongelmaisia, saati lastenhakkaajia. Sivusto neuvoo esimerkiksi "tolkkua törsäämiseen":

"Helpolla ja ansiotta saatu laiskistaa. Seurauksena on tyytymättömyys ja tyhjyyden tunne. Älä anna nuorelle liikaa rahaa, tavaraa tai herkkuja. Se opettaa ajattelemaan, että kaikki aina vain tulee jostain automaattisesti. Jos nuori omaksuu tällaisen asenteen, hän ei ehkä opi hankkimaan elantoaan työllä."

Kummalle tämä neuvo sopii, keskiluokkaisen perheen rahalla poissaoloaan paikkaavalle äidille vai toimeentulotuella sinnittelevälle päihdeongelmaiselle yksinhuoltajalle? (Sori räikeä kärjistys.) Ja kumman lapsi oikeastaan olikaan suuremmassa syrjäytymisvaarassa?

Henkilökohtainen on poliittista, julistivat feministit aikoinaan. Rakenteellisista ongelmista ei voi tehdä yksilötason ongelmia, joita paikataan lukemalla lasten kanssa kasvikirjaa - ei, vaikka niistä rakenteellisista ongelmista kärsivät ovatkin yksilöitä. Lastensuojelun asiakkuus periytyy, usein jopa kolmanteen sukupolveen, kertoi Hesari tällä viikolla. (Mikä tietysti kertoo myös siitä, ettei lastensuojelu nykymuodossaan onnistu tavoitteessaan.)

Apunen isällisesti neuvoi meitä punavihreitä marisijoita ottamaan rauhoittavat päiväunet ja kokoamaan sen aikana ajatuksensa. Apunen halusi puolustaa hanketta, jota hänen sanoillaan kritisoidaan "hol­hoa­vaksi, alen­tu­vaksi, se­tä­mäi­seksi, oi­keis­to­lai­seksi, tar­pee­ttomaksi ja nau­ret­ta­vaksi" käyttäytymällä holhoavasti, alentuvasti, setämäisesti ja naurettavasti. Vankka veto.

Apunen toivoo myös aitoa kansanliikettä.

"Ken­ties myös yli­ver­tai­suut­taan hi­koi­le­vat blo­gis­tit ym­mär­tä­vät, et­tä työ­ryh­män esiin nos­ta­ma yh­tei­söl­li­syys ei ole vain juo­ni ra­han sääs­tä­mi­sek­si."

Mutta kun ei ymmärrä.

Ihan tavallisia asioita -sivustolle voi jättää myös oman vinkkinsä. Aktiivinen kansalainen Kaisa Kangas jätti seuraavan:

"Voimme äänestää päättäjiä, jotka ovat valmiita lisäämään resursseja nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseen - siis esimerkiksi käyttämään yhteiskunnan varoja nuorille suunnattujen mielenterveyspalveluiden parantamiseen. Monissa tapauksissa tarvitaan ammattiauttajan apua."

Vastaus tuli Sakari Huovisen nimissä: "Ihan tavallisia asioita -tiimi" katsoi, että ehdotusta ei voi julkaista "koska niin lainsäädännölliset, taloudelliset kuin hallinnolliset rakenteet eivät kuulu presidentin toimivaltaan." (Aika harva vinkki sivulla muuten kuuluu suoraan presidentin toimivallan alle.) Ja vastaus jatkuu: "Ammattiauttajia todella tarvitaan nyt, mutta eikö olisi hyvä, jos niitä tulevaisuudessa tarvittaisiin vähemmän, kun ei olisi niin paljon ongelmiakaan."

No se olisi kyllä todella hyvä. Poistetaan toki loputkin tukirakenteet - sen sijaan "Voimme auttaa esimerkiksi ikkunanpesussa." Ja "Voimme järjestää työpaikalla tutustumiskierroksen ja mehujuhlat työntekijöiden perheille." Ja vielä "Voimme neuvoa, miten oikea ystävä toimii ja miten ei."

Sakari Huovinen, joka ilmeisesti siis toimii Ihan tavallisia asioita -hankkeen tiedottamisessa (onhan hän väitellytkin pörssitiedottamisesta) toimii myös Sauli Niinistön ja Hjallis Harkimon perustaman Tukikummit-säätiön hallituksessa. Tukikummit kanavoi yksityisten ihmisten tekemiä lahjoituksia nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi Kirkon diakoniatyön kautta.

Ja siinä ei toki ole mitään vikaa - on hienoa, että korkeilla palleilla istuvat ihmiset (hallituksessa myös Sari Baldauf ja Björn Wahlroos) antavat aikaansa ja arvovaltaansa hyväntekeväisyydelle. Hyväntekeväisyys ei kuitenkaan pysty korvaamaan eikä kattamaan hyvinvointiyhteiskunnan perusteita. Sen hämärtämisessä Ihan tavallisia asioita menee metsään.

Siksi punavihreä marina, Matti.

PS: 21:40. Lue myös kiukkuisempi punavihreä marisija.

Etusivu uusiksi

Meille tulee kolmas lapsi - suurperhe.

Jep. On tässä vähän sulattelemista. Kuutisen vuotta sitten kuvittelin, etten ehkä koskaan hanki lapsia. Ja nyt alan lähestyä keskivertomormonin lapsilukua. Miehen mukaan muutos on samaa luokkaa kuin ensimmäisen lapsen kohdalla. Kieltämättä, tuntuu että maailma (Suomi) on suunniteltu kaksilapsisille perheille - talopaketit, ruokapöydät, taksit, ruotsinlaivan hytit.

Vallitsevan normin huomaa myös ihmisten reaktioista. Ensimmäisen lapsen kohdalla tieto otetaan vastaan tärkeänä, maailmaa mullistavana uutisena. Toinen lapsi ohitetaan itsestäänselvyytenä, yllättävää on ainoastaan ajankohta (jos se poikkeaa kahden vuoden standardista). Mutta kolmas, se on taas uutinen.

- "Miksi?" kysyi kauniisti eräs ystäväni.

Kolmas lapsi pitäisi perustella, koska se rikkoo vakiokaavaa. Kolmas lapsi on kuitenkin nouseva trendi (ja haluan olla trendin harjalla, tietty). En suostu perustelemaan, mutta jos niin tekisin, suuntaisin katseeni tulevaisuuteen - ensi vuosi saattaa olla rankka, mutta kun lapset kasvavat, meistä tulee hyvä lauma. Ja todennäköisyydet sille, että edes joku lapsista tulee katsomaan minua vanhainkotiin, kasvaa.

Vauva aiheuttaa kuitenkin muutoksia vallitsevaan tilanteeseen. (Sikäli mikäli kaikki menee hyvin - vielä ei todellakaan olla millään kahdentoista viikon tuolla puolla. Sekin on toisin kolmannella kertaa, ei jaksa keksiä yhtään tekosyytä.) Tässä päällimmäiset huolenaiheet:

- Asuminen. Monella tapaa täydellinen kotimme jää armottomasti pieneksi, vaikka miten asiaa koittaisi kääntää. Ja jos muutto tuntuu minusta ja miehestä vastenmieliseltä, en halua edes miettiä mitä siitä ajattelevat lapset. (Esikoinen kaipasi "vanhaan kotiin" melkein vuoden, vaikka oli tähän muuttaessamme vasta 2,5-vuotias. Nyt Ruotsista palatessamme halasi eteisen seinää: "Ihana koti!")

Syksyn ja talven aikana pitäisi perheeseen valmistua kaksi väitöskirjaa, joten muuttoa ei ehkä ole inhimillisesti katsoen järkevää puuhata samaan aikaan. Mutta ensi kesänä, viimeistään, on lähtö edessä.

- Ura. Takana loistava tulevaisuus? Tosin näin pelkäsin myös sekä ensimmäisen että toisen lapsen kohdalla, ja totesin, ettei tilanne niin dramaattinen ollutkaan. Nyt edessä on kuitenkin äitiysloma kohta väitöksen jälkeen. Tuskin ehdin työllistyä sitä ennen, eli miten onnistuu työllistyminen sen jälkeen?

Myös miehelle kolmas lapsi aiheuttaa paineita, sillä suurperheemme pitäisi jotenkin saada myös elätettyä.

- Oma elämä. Kuka enää ikinä ottaa lapsemme hoitoon?

No, tämä ongelma on tilapäinen. Mutta olen aina ollut huono ajattelemaan pitkällä tähtäimellä.

Arjesta en muuten osaa murehtia. Esikoinen täyttää vauvan syntyessä viisi ja kuopuskin on kaksi ja puoli. Eli eiköhän elämä suju - kuten viimeksikin. (So. vietän ensimmäisen vuoden tukka pystyssä lastenhuoneen lattialla istuen.) Ja uskon, että se kolmaskin vielä oman tilansa perheessä saa.

Mutta jännää on.

Voiko edes Googleen luottaa?

Yksi hauskimmista asioista tässä blogiharrastuksessa on "liikenteen lähteet" -tilaston tarkastelu. Blogger siis kertoo minulle mitä kautta ihmiset tiensä blogiini löytävät, ja jos tulevat hakukoneen kautta, niin millä hakusanalla ovat tulleet. (Ettei äiti tarvi soittaa ja kysyä.)

Jotenkin näkisin, että hakukonetoiminnolla saapuneet eivät ole vakilukijoiksi päätyneet. Seitsemän yleisimmän hakutermin joukosta löytyvät "aikuisviihdettä", "aikuisviihdettä netissä" ja "aikuis viihdettä". No, vaihdoin sitten sen taannoisen postauksen otsikkoa kun alkoi kyllästyttää.

Mutta ihan vilpittömästi kiinnostaisi tietää millä perusteella Google sivuehdotuksiaan arpoo. Tässä muutamia sanapareja, jotka ovat johtaneet blogiini. Sen aikuisviihteen lisäksi.

"salaatti vanhan ihmisen syntymäpäiville"

"miten todistan etten ole lyönyt vaikka lapsi väittää niin"

"ruokaloruja"

"islantilainen kansalaisen pukeutuminen"

"toispuoleinen hiuspanta"

"lego kakka" (tsihi)

Väitän, että en ole kertaakaan puhunut lyömisestä enkä ruokaloruista. Ja tuon islantilaisen kansalaisen pukeutumisen etsijälle googlen kuvahaku muuten ehdotti hääpukuani. Kiitti. Olisi nyt edes salamatkustajalle mennyt. Tämä on Googlen mielestä hiuspanta.

Sen sijaan sen varta vasten laittamani hakutäky "mistä hyvä kestovaippa" ei ole tuottanut yhtään osumaa. Hmph. Ehkä ne kaikki päätyvät etsimään pelastusliivejä.

Sitä vaan mietin, että jos Googleen ei voi tämän vertaa luottaa, niin mikä tässä elämässä enää menee oikein?

Samanmielisyyden kuplassa

Vielä kerran vaaleista ennen kuin on maanantai ja paha mieli.*

Haavistolaisuutta on pidetty ilmiönä: että nyt on mieletön noste ja kerrankin yhteisöllisyyttä ilman känniä ja/tai jääkiekkoa ja ihanaa ihanaa, kaikkihan Pekasta tykkää. Ja onhan näissä vaaleissa uusia piirteitä: Haaviston kannattajakunta on äänekkäämpää (ja kuvittelenko vain, myös nuorempaa ja iloisempaa) kuin mihin on totuttu. Omaa ystäväpiiriäni seuraamalla huomaan, että väki jakautuu kahteen leiriin: on niitä, jotka hehkuttavat Haavistoa ja niitä, jotka ovat hiljaa. On näemmä helpompaa ilmaista kannattavansa Pekkaa kuin Salea.

Facebook-syötteestäni päätellen Haavisto olisikin saamassa 90% äänistä. Myös blogit, joita seuraan, liputtavat avoimesti: Katja, Satu, Tyttö, Onia ja moni muu; Kirsti vähän vaimeammin. En kuitenkaan ole valinnut lukemiani blogeja poliittisten vakaumusten mukaan. (Ja yhä, oletan niinistöläisten vaikenevan. No okei, Hups tunnusti.)

Kun Haavisto sunnuntaina häviää murskaavin luvuin, muistan jälleen miten helposti tällainen samanmielisyyden harha syntyy: verkostoni eivät ole tilastollisesti edustavia.

Vaikka helposti siten harhaudun kuvittelemaan (mikä lienee merkki syvällisestä omanapaisuudestani) niin ei, kaikki eivät ajattele samoin minä (ja kaverini). Tämä ei liity vaaleihin, mutta on hyvä esimerkki ajatusharhastani: minun on kirjaimellisesti ottaen vaikea ymmärtää, että kaikki eivät kierrätä. "Kyllähän nyt kaikki lajittelevat roskansa!"

Pahana päivänä sinne samanmielisten kuplaan on myös hyvä käpertyä.

* Sanotaan, että pessimisti ei pety, mutta kyllä mä petyn silti.

Luottonaama

Pankkikorttitakuuehdot* edellyttävät, että yli 50 euron pankkikorttimaksuissa pitää tarkistaa asiakkaan henkilöllisyys.

Minä ja mieheni saimme pankkilainaa ja ostimme ensimmäisen asuntomme ilman, että kukaan olisi missään vaiheessa kysynyt henkilöllisyystodistuksiamme. Emme olleet aiemmin asioineet kyseisessä konttorissa, eikä miehellä ollut pankissa edes tiliä aiemmin. (Emme kyllä käyttäneet pankkikorttiakaan, eli sinänsä oli vähän ontuva avaus.)

Nyt sattui niin, että pääsimme myös naimisiin henkilöpapereita esittämättä.

Näin luottamusta herättävä naama pitäisi kyllä pistää tuottamaan.

* Hieno sana, itte googlasin. Pankit siis takaavat korttimaksun tilityksen kaupalle, vaikka korttia olisi käytetty väärin, jos kauppa on noudattanut pankkikorttitakuuehtoja. Eli tarkastanut henkkarit.

Ja siviilisääty oli?

Tämä ärsytti viime kerrallakin. Päivähoitohakemusta täyttäessäni, nimittäin.

 

Onko päivähoidon tarpeessa oleva lapsi siis naimaton, eronnut vai kenties leski? Ihan oikeastiko tämä oli jonkun mielestä hyvin muotoiltu?

Ja sitten se vakavampi kysymys: miksi tämä monivalinta ylipäätään lomakkeesta löytyy?

Hakemuksessa kysytään "huoltajan" ja "samassa taloudessa asuvan toisen huoltajan, huoltajan avio- tai avopuolison" tiedot sekä tieto yhteishuoltajuudesta (jonkun muun kanssa). Miksi on siis merkityksellistä ovatko "huoltaja" ja "samassa taloudessa asuva toinen huoltaja, huoltajan avio- tai avopuoliso" keskenään aivo- vai avotliitossa. Tai miten vaikuttaa päivähoitopaikan myöntöperusteisiin onko toisen sarakkeen tyhjäksi jättänyt huoltaja naimaton vai leski?

Jos ja kun kerran tieto on välttämätön (koska eihän muuta saa kysyä), niin miksi valintaruudukoita on vain yksi? Entä jos hakemuksen täyttäjä on eronnut ja nyttemmin naimisissa ja yhteishuoltajuuden omaava exä elelee avoliitossa tai sinkkuna. Mikä on silloin lapsen perhesuhteiden tila? Vaadin ruksinpaikkaa "It's complicated".

Pientä mielihyvää tuohtumuksessani saan siitä, että vielä voin ruksittaa lomakkeeseen vastuuttoman "avoliiton". Seuraavalla kerralla pitänee kieltäytyä vastaamasta.

Iltahupia

Huh huh. Sitten rauhoitutaan joulunvietosta.

Ennustan tulevaisuutta melkoisella tarkkuudella (huilunsoittoa ei ollut, salaatti jätettiin unohtamatta, kiukkukohtaus pidettiin), mutta ennätyssuuri osallistujamäärä ja omien lasten kohtuullisen haastavasti hallittava kombo ruokapöydässä, väkijoukossa ja (pienemmän osalta) jatkuvassa loukkaantumisvaarassa teki tästä joulusta aiempia hektisemmän ja väsyttävämmän.

Kollektiivista väsymystämme kuvastaa että koko perhe, niin huonosti nukahtava minä kuin totaalikieltäytyjäesikoisemmekin, nukkui tänään päiväunet. Ja kas, palasimme elävien kirjoihin.

Vaikka pyhät siis oikeastaan jo menivät ja oikeat aikuiset joutuvat huomenna töihin, ajattelin jakaa muutaman suosikkihauskuutusblogeistani illan iloksi. Jos ei tämän niin jonkun muun.

1. Tarjoiluehdotus

Teddypunkkari ottaa elintarvikepakkausten "tarjoiluehdotukset" (eli kuvat, joilla tuotteita mainostetaan, mutta jotka sisältävät muutakin kuin pakkauksen sisältöä) kirjaimellisina tarjoiluehdotuksina. Hän laatii kuvista mahdollisimman uskolliset tosielämän toisinnot ja raportoi miltä maistui.

Valkosipulisipsien tarjoiluehdotus oli suolainen.

Kannattaa lukea ekasta postauksesta uudempiin päin. Huutonaurua.

2. Photoshop Disasters

Okei, kaikki tiedämme, että kuvia fiksaillaan lehtiin ja mainoksiin. Mutta kuinkakohan paljon näitten tuunareita nolottaa? Ja hei, eikö kukaan oikeasti katso mitä sinne lehteen painetaan?

Käsi kädessä kuljemme taloon autioon...

3. The "blog" of "unnecessary" quotation marks

No ei se nyt totta puhuen niin ilo ollut.

Vasta tästä "blogista" opin, miten "taajaan" ja miten "väärin" lainausmerkkejä käytetään "Amerikassa". Puoli huumoria piilee "sarkastisissa luennoissa".

Ja lisättäköön vielä blogimaailman ulkopuolelta Ei menny niinku Strömsössä, joka saattaa "ehkä äidilleni" olla uusi juttu.

Kuin itse olisin tehnyt.

Koska Tarjoiluehdotus päivittyy niin harvoin, ja nämä muut ovat enemmän yhden illan juttuja kuin jotain joiden päivittymistä jaksaisin seurata, kaipaan uutta luettavaa. Hyviä vaihtureita, anyone?

Keskellä ikää

Toisinaan kuvittelen olevani kovinkin nuori.

Päivittelen ikäisiäni ihmisiä tekemässä erilaisia asioita: Ulkomaankirjeenvaihtajana tuollainen nuori tyyppi! Kansanedustajana mua kaksi vuotta nuorempi! Tuon lapset ovat esiteinejä – kauheaa, teinivanhempi!

Harhani haihtuu kun tajuan, että jokuhan on saattanut olla duunissaan jo viisitoista vuotta. (Jos nyt ehkä ei se kansanedustaja.) Se joku siis saattaa olla ammatillisesti pätevä jo minun ikäisenäni. Ja joku on saattanut olla kypsä vanhemmaksi varhaisessa 25 vuoden iässä. Hämmästyttävää.

Olen tavallaan kuitenkin jo ihan aikuisen ikäinen eli koska tämä fiilis menee ohi? Mietinkö yhä viisikymppisenä että mitä moinen ikäiseni hupakko kuvittelee osaavansa?

Samaan aikaan – kiitos vanhemmuuden – todellisen ikäni huomaa siitä, että nuorisolaisia nähdessäni en enää muistele itseäni sen ikäisenä, vaan samaistun heidän vanhempiinsa. (Mikä pimeä polku edessäni siintääkään...)

Toinen varma keski-ikäisyyden merkki on se, että elämässäni on kaikkea sitä, jota kuusitoistavuotiaana vannoin, etten ikinä hankkisi/tekisi/olisi. Ja olen tähän poroporvalliseen todellisuuteen ihan tyytyväinen.

Mieleen tulee isoisäni, joka ysikymppisenä kutsui nuoriksi kasikymppisiä. Tosin ei hän vanhusten päiväsairaalassakaan viihtynyt – siellä oli vain vanhoja ihmisiä.

Ikä on vain numero. Kokemus siitä ristiriitainen.

Ihkutusta

Nuorempi ihmislapsi alkaa olla aika ihanassa iässä. Tai ainahan ne on. Paitsi silloin kun joku vaihe. (Ja ainahan on joku vaihe.) Mutta on ne silloinkin ihania.

Yhdeksänkuisen taju maailmasta kasvaa kohisten. Erilaiset kurkisteluleikit ovat todella hauskoja, ja lapsi aloittaa niitä myös itse spontaanisti. Hän tunnistaa outouden jos äiti pistää naamarin kasvoilleen tai isosisko pahvitötterön päähän, ja nauraa riemastuneesti. Naapurista saatu paristokäyttöinen koira meinasi saada kaverin ratkeamaan liitoksistaan.

Tänään hän ojensi minulle koiran talutushihnan, jossa on lelun katkaisija, ja sanoi "Ko". Älä yritä: tämä ei mitenkään voi olla sattumaa.

Natiainen tietää kun on menossa kiellettyyn paikkaan, ja äidin "äläpäs yhtään yritä mennä sinne" saa pienet potkuhousujalat sätkimään kuin vimmattuna kohti vessaa tai paperikoria.

Pieni osaa myös ennakoida. Hän ei naura enää vain kutitettaessa vaan jo kutituksen aikomista, kun kädet lähestyvät ja kutittavat ilmaa.

Iltaiset kahden lapsen kutitushetket ovat täyttä kultaa. Jos jotain tästä pikkulapsiajasta pitäisi yrittää muistaa, niin nämä.