Arki 3.0

Niin ikuisesti kuin kotiäiteily iltapäivisin kestikin, lopulta loppui äitiyslomailu ja hoitovapailu. Viime viikolla lähetin lapset kunnan hellään huomaan vailla sen suurempia draaman kaaria. Ehtihän toki kuopus juuri täyttää vuoden ja neljä kuukautta, ollen siten lapsistamme vanhin hoitouran alkaessa. Olisin toki silti saattanut vähän tunnelmoida lapsen hoitoonmenoa näin viimeisellä kerralla, mutta pienen päiväkotiura tuntuu lähinnä ohijuoksulta: parin kuukauden päästähän olemme mitä todennäköisemmin roudaamassa lasten kerhotossuja Kiinaan, jossa omaksunen jälleen kuopuksen täysipäiväisen hoitovastuun.

Kaiken kaikkiaan uusi arkiarki on alkanut varsin hyvissä merkeissä. Esikoinen on viihtynyt esikoulussa erinomaisesti, toivoen ainoastaan myöhempää hakuaikaa. Keskimmäisellä - joka toki tapaa viihtyä aina ja kaikkialla - kaikki on päiväkodissa kivaa ja ruoaksi salaattia. Ja kuopus - raukka, eikö niin - päästää protestihuudon päiväkotiin mentäessä ja pienen nyyhkäyksen haettaessa. Siinä välissä on kuulemma oikein reipas. Niin ja poikkeuksellisen fiksu tietenkin. Kuinkas muuten.

Minä taas, kiitos vain, olen viihtynyt uuden tutkimussuunnitelman parissa niin mainiosti, että alan varmaan pian uskoa sen vakuuttavuuteen muidenkin mielestä. Mutta ei nyt vielä riehaannuta.

Paitsi päivien, arki on muuttunut radikaalisti myös iltaohjelman osalta. Vielä keväällähän kaikki arki-illat olivat enemmän tai vähemmän harrastusaikataulutettuja, mutta nyt olemme Kiinaan muuton verukkeella - ja koska täysipäiväinen päiväkotiarki on alkanut - lopettaneet lasten kaikki ohjatut harrastukset. Ja minunkin harrastukseni ovat jotenkin nuupahtaneet.

Ihan mahtavaa! (Sovitaan, että en sanonut tuota ääneen.)

Jos nyt jostain pitää valittaa, ja pitäähän sitä, niin nukkuminen aiheuttaa haasteita tähän uuteenkin arkeen. Esikoinen on uuden jännän arjen myötä kovin väsynyt iltaisin. Keskimmäinen taas nukkuu päiväkodissa komeat päiväunet, joten nukkumaanmenoaika tulee pari tuntia liian aikaisin. Ja kuopus? Riittänee jos sanon, että kokonaisia yöunia yhä odotellaan.

Yleistä väsymystä varmasti lisää, että ensimmäistä kertaa - ikinä lapsille ja minulle kutakuinkin kahteentoista vuoteen - herätyskello soi joka aamu seitsemän jälkeen. Joudun siis herättelemään lapset unestaan, ja sitten suurimmalla mahdollisella hermopaineella päiväkotiin, se on rentoa. Aina aiemmin päiväkotiaikoina lapset ovat syöneet aamupalan kotona ja menneet päiväkotiin vasta yhdeksän jäljistä, ja kotiaikoina taas olen tehnyt kaikkeni venyttääkseni laiskaa aamua mahdollisimman myöhäiseksi. Mutta nyt kun minä sekä vien että haen lapset päivittäin ja haluan siinä välissä tehdä töitäkin, laskeskelin, että tiukalla aamunaloituksella saisin päivät pidettyä helpommin järjellisen pituisina: sekä lapsille että minulle.

Suurmetsuriparan herätyskello soi yhä neljältä, mutta etäpäivien määrä on kesäloman jälkeen ollut korkeampi kuin aiemmin, eli tiukkaa taitaa tehdä sielläkin suunnassa. Toki etätöiden tekeminen lienee hieman helpompaa kuin kotona on kolmen huutavan lapsen sijaan vain yksi huutava vaimo. Vitsi vitsi, minä mitään huuda. Korkeintaan, että "mennäänkö lounaalle", ja senkin chatti-ikkunaan.

Ensimmäisen päiväkotipäivän lounas: en malttanut lähikauppaa kauemmas. Toisena sentään kävin hakemassa thaini ravintolasta. Ja kolmantena ja neljäntenä. Tänään kokeilin varovasti ruoanlaittoa.

Eli oikein hyvä arki tuli. Pidetään tämä. Ainakin sen pari kuukautta, jooko?

Yhtä perhettä

Suomessa on olemassa sukunimilaki. Sen toisessa pykälässä sanotaan näin:

"Lapsi saa syntyessään sen sukunimen, joka vanhemmilla on lapsen syntymän hetkellä, jos vanhemmilla on yhteinen sukunimi.

Jos vanhemmilla ei ole yhteistä sukunimeä, lapsi saa sen sukunimen, jonka vanhemmat ilmoittavat lapsen sukunimeksi ja joka jommallakummalla vanhemmalla on ilmoitusta tehtäessä. Jos vanhemmilla on yhteisessä huollossa yhteinen alaikäinen lapsi, lapsi saa kuitenkin syntyessään sen sukunimen, joka hänen sisaruksellaan on."

Lukekaapa tuo viimeinen virke vielä toisen kerran, ja kuulkaa sitten tarina. On pariskunta, oikein rekisteröitynyt pariskunta, jolla on yksi lapsi yhteisessä huollossa, perheen sisäisen adoption virallistamana. Syntyy toinen lapsi, eli täytetään paperit samalle sukunimelle kuin mitä sisaruksellakin on - tämähän on selkeä tapaus, eikö?

Kun lapselle ei ala kuulua Kela-korttia, ryhtyy vanhempi kysymään maistraatista miksi lasta ei ole viety väestörekisteriin.

- No me ollaankin tätä tapausta täällä vähän ihmetelty...

Käy ilmi, että pariskunnan toisen osapuolen synnyttämälle lapselle ei voida antaa sisaruksen nimeä, koska sisäinen adoptio kyseisestä lapsesta ei ole selvä. Perheen sisäistä adpotioprosessia ei taas voida viedä eteenpäin ilman lapsen virkatodistusta, jota varten lapsen luonnollisesti pitää olla kirjattu väestörekisteriin. Jonne tätä ei voida halutulla nimellä viedä, koska sisäistä adpotiota ei ole tehty.

Jep.

Erikoisen vivahteen tarinaan tuo, että perheen ensimmäisen lapsen kohdalla sisäinen adoptio sujui jouhevasti - ja vailla virkatodistuksia - Turun kaupungin sosiaalitoimen lastensuojelutyöntekijän laatimana. Vuonna 2014 Turun kaupunki on kuitenkin ostanut adoptioneuvonnan Pelastakaa Lapset ry:ltä, jonka lomakkeisiin samaa sukupuolta olevan parin perheen sisäinen adoptio tuntuu mahtuvan huonosti.

Pelastakaa Lapset ry kannattaa virallisessa kannanotossaan tasa-arvoista avioliittolakia, "koska se takaa yhdenvertaisen kohtelun riippumatta sukupuolisesta suuntautumisesta." Kuitenkin se omilla käytännöillään estää mahdollisimman yhdenvertaisen kohtelun toteutumista nykyisten lakien puitteissa.

Kun mieheni tunnusti synnyttämäni lapsen isyyden, lastenvalvoja ei kysynyt hänen tulotiedoistaan eikä terveydentilastaan; on vastoin yhdenvertaisen kohtelun ideaalia, että samaa sukupuolta olevan perheen toinen vanhempi joutuu tällaisen tarkastelun alle. Kaikki kohtuuden rajat ylittyvät siinä kohtaa kun yhdessä osoitteessa asuvan pariskunnan kaksi lasta saavat eri sukunimen, koska

- Ettehän nyt ihan tarkkaan ottaen ole samaa perhettä.

Tämän vuoksi tarvitaan tasa-arvoinen avioliittolaki. Nyt.

Turun käsityöläismuseo

Nyt kun moni fiksu bloggari on ymmärtänyt Turun hienouden matkakohteena ja löytänyt Turun Linnan, annan ensi kesän muumivisiitin kylkeen täkyksi toisen mahtavan kulttuurikohteen lapsiperheelle: Luostarinmäen käsityöläismuseo!

Keskustan kupeessa sijaitseva Luostarinmäki on sanan varsinaisessa merkityksessä ainutlaatuinen matkailukohde: useamman korttelin kaupunkikokonaisuus, joka selvisi Turun vuoden 1827 suurpalosta, ja on siten (ainoa) paikka, jossa voi fiilistellä kaupunkilaiselämää Suomessa parisataa vuotta sitten. Jos olette lukeneet Mauri Kunnaksen Koiramäen lapset kaupungissa -kirjaa, niin tuolla on ihan kuin siellä! Tai siis toisinpäin. (Jos ette, niin lukekaa.)

Pihamaalla kasvaa perunaa.

Kortteleiden talot ovat siis alkuperäisillä paikoillaan, mutta niihin on tiivistetysti sisutettu eri alojen ammattilaisten pajoja ja verstaita - on satulaseppää, kelloseppää ja kirjapainoa. Museo on auki ympäri vuoden, ja kesäaikaan verstaissa työskentelee käsityöläisiä, jotka toimivat myös oppaina ja kertovat entisaikain työtavoista. (Ja onhan noissa pimeissä, kylmissä huoneissa vähän synkkää talvisaikaan. Sitäkin autenttisempaa, varmasti.)

Meidän käynnillemme osui aivan harvinaislaatuisen hieno tapahtuma - museossa oli valokuvaaja kuvaamassa visiittikorttikuvia 1900-luvun alun ateljeekameralla. Puvustaja auttoi pukeutumaan asianmukaisiin varusteisiin (tyttöjen mekkoja oli vain yksi, mutta kolmivuotias keskimmäinen sujahti sujuvasti vauvan paitaan), ja lopputulos oli kerrassaan hämmentävän todenoloinen kuva raskaan työn näännyttämästä kahden lapsen äidistä. (Se kolmas, joka ei olisi pitänyt päätään paikoillaan vaadittuja sekunteja, jätettiin kuvasta suosiolla pois, semminkin, kun vailla suurmetsuria perhepotrettimme jäi vääjäämättä vajaaksi.)

 

Kuva syntyy valvovien silmien alla.

Nopealiikkeiset paikalliset ehtivät tähän tapahtumaan vielä huomenna, mutta muille voin lämpimästi suositella kohdetta minä tahansa muuna päivänä.