Tilanteen nollaus

Kyllä näistäkin viikoista sitten selvittiin, kunnialla joskaan ei uhrauksitta. Mitään en ole harrastanut enkä kavereita tavannut, olen siirtänyt herätyskelloa puoli tuntia aiemmaksi (toki yhä seiskan jälkeen) ja perunut kolmea kuukautta aiemmin varatun kampaajan, koska kahdeksan vuoden projekti oli jälleen kerran muuttunut minuuttipeliksi.

Kuulostaa ehkä pieneltä ja sitä onkin, mutta toverit ei-aamuvirkut ymmärtävät keskimmäisen uhrauksen painoarvon: olen ollut miehen kanssa yksissä seitsemän vuotta, enkä ole koskaan noussut häntä aiemmin aamuisin. Paitsi viimeisen kahden kuukauden ajan. Käyn suihkussa, laitan puurot ja valmistelen vaatteita ennen kuin herätän lapsia. Uskokaa, tämä tapa tulee loppumaan nopeasti.

Peruin myös tästä minuuttiaikataululla laaditusta viimeisestä viikosta yhden työpäivän valvoakseni nukutettujen lasteni unta. (Mutta kun epäilin, että joutuisin muuttamaan ajatustani sairastelemattomuudestamme, niin huomasin etten. Uskon yhä vakaasti että meidän perheessä ei sairasteta. Denial, denial, denial: siinä minuuteni perusta.)

Mutta jotenkin ihmeellisesti kaikki on loksahdellut paikoilleen. Normaalitoimintaani järkevämpänä taktiikkana otin ohjenuoraksi että jokaisena iltana lasten nukahtamisen jälkeen pitää tehdä yksi asia. Yhtenä joulukorttien tilaus, toisena lapsivakuutuksen hankkiminen, kelalaput, joululahjojen hankkiminen, esikoisen vakuutuskorvausten hakeminen (tältä vuodelta, köh) ja niin edelleen. Sellainen mukavan toimelias joulukalenteri.

Eli koska minulla on tapana ahdistua tekemättömien asioiden painosta, tällä taktiikalla sain oikeasti mielettömän kasan rästihommia työstettyä parissa viikossa.

Ja onnekseni jossain kohtaa tajusin, että minun ei tarvitse mennä kauppaan jouluostoksille, koska internet. Viime perjantaina tilatut lahjat jopa tulivat ajoissa postista ja ovat melkein jo paketissakin. (Se oli eilisen puhde, mutta paperi loppui.*) Joulukoristeita en hakenut kellarista mutta jouluvaloja on jopa kahdet (niitä ei koskaan viety kellariin), ja on myös esikoisen maalaama tonttu ja joulukuusi ja saadut joulukortitkin seinällä, niin ei paremmasta väliä.

Niin ja sen väitöskirjan lähetin siis vastaväittäjälle. Tammikuussa alkaa taitto ja vihonviimeisten viilausten tekeminen (sitä vihonviimeistä deadlinea tässä kyllä on ollut jo puoli vuotta, tuntuu). Eli tästä päivästä alkoi melkein kahden loma, mikä tuntuu epäuskottavalta, mutta kai siihenkin pian turtuu.

Se on siili, koska etteköhän tekin ole jo tonttuja nähneet.

Silti suurimpana salaisuutena joulurauhaani on se mainitsemani alisuorittaminen. Meille ei tullut tänä vuonna

- täytettävää joulukalenteria
- joulukorttiaskartelua
- joulukoristeita
- joulukuusta 
- jouluruokia
- joulusiivousta (edellistä kolmea ei toki ole ollut aiempinakaan vuosina)
- joululaulujen kuuntelemista (ei liity aiheeseen, mutta eipähän ehdi leipääntyä niihin ennen joulua)

Ja vaikka nyt kuulostan maailman suurimmalta ankeilijalta, niin huoli pois lapsiparoistani: he saavat viettää sitä ihanaa tunnelmallista lapsuuden joulua mummolassa koko joulun ajan. Saavat hakea tuoksuvan kuusen ja koristella sitä, kuunnella joululauluja, olla syömättä jouluruokaa ja jännittää pukkia. Kaikki se on minustakin ihan ihanaa.

Erityisesti kun sitä ei tarvitse tehdä kotona.

* Edit 23:42: se oli myös tämänpäiväinen duunini mutta paperi loppui taas kesken. Herää kysymys onko mulla sittenkin paljon lahjoja vai ovatko nykyajan paperirullat vain tosi lyhyitä. (Eli kyllä, täysin maailmaatuhoten tiimaripaperilla mennään. Ei tule silkkiliinoihin käärittyjä lahjoja meiltä enkä nyt lapsille ilkeä sanomalehteenkään kääriä vaikka synttärilahjoja usein sillä tyylillä toimitankin.)

Ja tuli muuten mieleen siinä paketoidessani, että olen naapurille kilon sokeria velkaa (oli kaksi viikkoa sitten juhlat) ja että viime jouluna taisimmekin saada heiltä omatekoista viikunakompottia. Eli lisättäköön siihen listaan "asioita joita meillä ei ole" joulumuistamiset naapureille. Ja päiväkodin tädeillekin taitaa olla vähän myöhäistä alkaa keksiä. Nämä eivät siis menneet menneet minkään karsitaan rauhoittumisen nimissä strategian piikkiin, vaan, no, siihen toiseen.

Kun nyt aiheesta aloitin

...niin johan alkoi vakuutukset kannattamaan. Ihan yhdellä lääkärikäynnillä. Pöydällä odottaa kuopuksen vakuutusmaksulasku 265 euroa sekä kustannusarvio tuubituksesta 1100 euroa - per tyttö. Vaikka kai se julkinenkin korvat tuubittaisi, eikö? Jos ei nyt ehkä ihan kahden päivän varoitusajalla joulunalusviikolla.

Esikoinen ei ottanut uutista hyvin. "Ei enää puhuta niistä korvajutuista." No ei puhuta. Ainakaan ennen huomista.

Vannon ja vakuutan

Täytin lapsivakuutushakemuksen kolmoselle. Parempaa tahtoani vastaan.

Ristiriita syntyy siitä, että näen lapsivakuutuksen julkisten palveluiden nakertamisena. Niiden yleistyessä syntyy kehä, jossa vakuutus pikkuhiljaa tekee itsestään pakollisen. Jos jokainen joka vähänkin kynnelle kynenee ottaa lapsivakuutuksen, voidaan julkisista perusterveyspalveluista leikata yhä enemmän. Ja vaikka Amerikka onkin hieno ja iso maa, sikäläistä terveydenhoitosysteemiä en Suomeen ottaisi.

Vielä Helsingissä asuessamme soitin kerran neuvolaan kysyäkseni miten menetellä päästäkseni näyttämään lapsen ihottumaa lääkärille.

"Eikö teillä ole vakuutusta?" aloitti kunnallinen terveydenhoitaja. Kun myönsin, hän selitti miten työlästä erikoislääkärille olisi kunnallisen kautta päästä, ja minä uskoin ja menimme yksityiselle. Ja sinne kiertoon olemme rahamme sittemmin laittaneet. Tosin, kuten tuossa todettua, laskutettavaa vakuutuksesta ei juuri ole ollut.

Esikoisen kohdalla tätä jo tuskailin, mutta päädyimme kuitenkin lapsivakuutukseen - en täysin muista perusteluitamme, mutta luullakseni järkeilimme, että jos vauvalla olisi syntyessään joku haastava sairaus niin vakuutus voisi helpottaa kaikkien elämää.* Vakuutuksen voisi sitten tämän riskin rauettua irtisanoa. (Ja todellinen vitsi tässä logiikassa lienee se, että jos sairaus menee todella haastavaksi, hoito siirtyy kuitenkin julkisten palveluiden puolelle. HUSiin se yksityinen ihotautilääkärikin meidät muuten lähetti, kun ei keksinyt nokkosrokon aiheuttajaa.)

No, onneksi ei ollut, mutta vakuutus on silti voimassa yhä. Ja tässä tulee se todella ongelmallinen kohta, sanottakoon vaikka kohtalo- tai taikauskoisuus, jota en tietenkään oikeasti myönnä omaavani. Kun järjellä ajatellen voisi todeta, että jonkinlainen tapaturmavakuutus olisi meidän kohdallamme ihan riittävä vaihtoehto - ne harvat (kopkop) korvakäynnit voisi sitten maksaa ihan suoraan lääkärille kierrättämättä maksua vakuutusyhtiön kautta - niin jossain takaraivossa kytee irrationaalinen pelko, että jos sen nyt irtisanoo niin kyllä sitten jotain tapahtuu. Ja kun se vakuutusmaksukin pikkuhiljaa laskee vuosien myötä, niin taloudellinenkaan kannuste irtisanomiseen ei enää ole niin suuri. Eli ehkä katsomme taas "vielä tämän vuoden".

(Ja kyllä, ei kotivakuutustakaan pidetä sen takia, että saisi joka vuosi sieltä omat maksunsa takaisin korvauksina, tai siksi, että olisi todennäköistä että koti palaa, vaan riskien jakamiseksi. Jos se palaa, ei oma maksukyky riitä mitenkään. Terveydenhuollon saralla tuo riskien jakaminen hoituu kuitenkin myös veronmaksun kautta. Vielä.)

* Ja seuraaville lapsille se on pitänyt ottaa, koska, no, on vaan sitten pitänyt toimia samoin.

Hyvän mielen täytepostaus

tai miksei täyttämispostaus.

Miehen mukaan suustani tuleva viestintä (hänelle) on pelkkää valitusta. Ja myönnän, joskin vastahakoisesti, että joka toinen lauseeni (kuten myös jokainen postaukseni) on tiivistettävissä sanoihin: "kun kiire", "kun stressi" tai "ja kun vielä joulukin".

Eli siis vaihteeksi: kymmenen syytä olla onnellinen.

1. Euroopan paras pulkkamäki omassa pihassa.
2. Maailman parhaat virolaismummon neuvomat lapaset, joissa huovutettu vuori. (Ja jotka olen jopa vaivautunut paikkaamaan.)
3. Tiedossa oleva Tallinnan-matka joululomalla, jolloin voi hankkia uuden parin. 
4. Kylppärin lattialämmitys.
5. Jumppakortin hyllytys. Ei tarvitse enää yrittää.
6. Monta joululahjaa urakoituna internetistä - ennen kello yhtätoista.
7. Äiti, joka oli löytänyt esikoisen joululahjatoiveluistimet kirpparilta.
8. Kesken oleva aidosti hyvä kirja, jonka vuoksi kannattaa sammuttaa tietokone. (So. Franzenin Freedom. Lukutahtini on noin kolme sivua illassa ennen sammumistani, joten saan sen loppuun jo muutamassa vuodessa.)
9. Lapset, jotka on pakko hakea päiväkodista neljältä vaikka ei yhtään ehtisi, ja joiden takia menee pulkkamäkeen.
10. Ettei tarvitse väkisin edes jatkaa listaa kymmeneen.

Fiksatut identiteetit

Mainitsin tuossa edellisessä postauksessa termin "flunssakausi" aivan kuin se olisi osa normaalia elämäämme. Ei ole (ollut).

Uhosin lokakuun alussa että jos en käy jumpassa viidesti kuussa, vedän tilanteesta johtopäätökseni kuten politiikot konsanaan. No, lokakuussa kävinkin viidesti ja sitten marraskuussa kaikki yhden kerran ja joulukuussa en vielä kertaakaan. Kiireen, laiskuuden ja huvittamattomuuden lisäksi käyntejä on estänyt puolet mainituista kuista kestänyt flunssa. Marraskuussa oli omansa, nyt joulukuussa uusi.

Ja miehellä sama.

Lapsilla taas diagnosoitiin lokakuussa korvatulehdus: esikoisella elämänsä toinen (nelivuotiaana) ja kuopuksella ensimmäinen (kaksivuotiaana). Marraskuun kontrollikäynnillä havaittiin ärhäkkä, märkivä korvatulehdus, ja nyt joulukuun kontrollikäynnillä saimme kotiinviemisiksi diagnoosin alkavista liimakorvista. Kahden viikon päähän kontrolli ja harkintaan tuubitus.

Siis meillä?

Kun eiväthän meidän lapset sairasta. Niinkuin emme me vanhemmatkaan.

Esikoisen ensimmäinen korvatulehdusdiagnoosi tehtiin viime keväänä ja silloin, kuten nytkin, muun tutkimuksen yhteydessä. Tulehduksiin ei ole kummallakaan lapsella liittynyt kipua, kuumetta, tai mitään havaittavaa oireilua. Nyt jälkeenpäin osaan yhdistää kuopuksen satunnaisen kaatuilun sekä valituksen kovista äänistä korvatulehduksen oireiksi.

Eli kysymys herää onko esikoinen sairastanutkin elämässään oikeasti kahdeksankymmentä korvatulehdusta, joita ei vain koskaan ole havaittu, koska ne ovat oireettomia. Vai onko kyseessä sittenkin se päiväkoti - päiväkoti, jonka superresistentit virukset tunkevat myös meidän perheemme aiemmin hyvän immuniteetin läpi? Meillä vanhemmilla varmasti stressi, huonostinukkuminen, -syöminen ja liikunnan puute ajavat elimistön ottamaan vastaan jokaikisen vastaantulevan pöpön.

Mutta jotenkin en osaa hyväksyä ajatusta; minun on hyvin vaikea identifioitua uuteen rooliini "korvalasten" äitinä. Ja tuntuu hurjalta ajatella, että tähän asti niin terveiden lasten korvat pitäisi tuubittaa vain muutaman tulehduksen jälkeen. Mutta lääkärimme lohdutti, että hänen esikoisellaan tarvittiin tuubitukseen vain yksi korvatulehdus - yksi joka ei millään parantunut.

No, eräs ystävä - kolmen lapsen äiti - tuossa juuri pohdiskeli miten vaikeaa on päästä eroon lapsettoman ihmisen identiteetistä.

Kai se pitää hyväksyä, että asiat voivat muuttua.

Tärkeintä

Esikoinen oli kulturoitunut päiväkodissa ja tiesi että tänään on "Suomen syntymäpäivä".

- Kaikkein tärkein päivä, hän lausui painokkaasti.

- Ja kaikkein tärkeintä tänä päivänä on tehdä joulukortit!

Selvä.

Mutta työtä käskettyä, tilaus lähti äsken. Aivan uniikin upeat kortit tuli. (Totesin, että yhtään valokuvaa ei löydy viimeiseltä kuudelta kuukaudelta, niin että molemmat lapset näyttäisivät fiksulta yhtä aikaa, eli laitoin kaksi täysin eriparista kuvaa. Esikoisesta olisi ollut hienoja tonttutanssikuvia, mutta ainakin lapsen isoäiti olisi loukkaantunut kuopuksen puolesta moisesta puolueellisuudesta.) Eli sori vaan kaverit - jos olette aiempina vuosina saaneet meiltä kortin, tänä vuonna ei tule, sillä otin vain minimimäärän sukulaisille, joiden suhteen on aito loukkaantumisriski.

Aion nimittäin ylittää itseni tänä vuonna alisuorittamisessa. Pukki on tänä vuonna vähän väsynyt. Totesin tuossa viime viikolla, että jopa sen joulukalenterin hakeminen kellarista, saati täytteiden haaliminen, olisi täydellisen ylivoimainen suoritus. Onneksi vanhempani hankkivat lapsille paperikalenterit (olivat hankkineet joka tapauksessa, puol. huom.) eikä esikoinen ole muistanut täytettävää kalenteria pyytää, eli nyt oikeastaan vain vältyimme tuplakalentereilta.

Ajattelin pitää koko joulukoristelaatikon kellarissa kunnes joku sitä rupeaa kinuamaan. Itse joulun vietämme kuitenkin vanhemmillamme, ja siellä lapset saavat koristella kuusta ja nauttia tontuista.

Elämme melkoisessa kädestä suuhun -tilanteesta. Kauppareissulla ostetaan talvihaalarit, kun näyttää olevan pakkastakin ja oman lapsen syntymäpäivälahja.

Onneksi on flunssakausi, niin mies joutui perumaan tälle päivälle suunnittelemansa 60 kilometrin (juu ei ole kirjoitusvirhettä tuossa) lenkin ja minä iltapäivän kahvittelut. Mies oli sen sijaan aamupäivän töissä ja minä parkkeerasin työpaikan autiolle parkkipaikalle iltapäivällä. Tajusin kuitenkin pian, että ei tänään kuulu olla töissä vaan facebookissa, joten pistin koneen kiinni ja lähdin kotiin perheen kanssa saunomaan. (Matkalla jonotin Siwassa puoli tuntia maitoa, koska kaikilla muillakin oli olut juuri loppunut. Mahdoton ajatus (muillekin), että yhtenä päivänä kuukaudessa olisivat kaupat kiinni.)

Huonosta ajankäytöstä johtuen - en lopulta voi muuta syyttää - jouduin siis ensimmäistä kertaa toteamaan, että deadline ei pidä: en saa yhtä lupaamaani juttua huomiseksi millään.

No, siitäkin selvittäneen. Ja palatakseni tuohon mikä on tärkeitä (eli pelastaakseni omat äitipisteeni armottoman nettiyleisön edessä): onneksi meitä vanhempia on kaksi. Jompikumpi hakee lapset hoidosta neljältä. Ja koska työt jäävät töihin, kotona eletään kotiarkea. Eli uskaltaisin väittää, ettei tätä kiirettä kuitenkaan lapsilla maksateta. Kaikella muulla kyllä.

Voi toki ajatella, että ihminen tekee itseään tärkeäksi olemalla kiireinen. Ja enemmän minua varmaan tulee hajottamaan se kotiäitiyden aikakäsitys. 

Mutta tuskin minua kamalasti harmittaa kun tämä on ohi.

Do not fold when baby within, eli käyttöohjeita idiooteille

Liekö vähän väritetty, mutta tällaisesta ohjeesta muistan kuulleeni amerikkalaisissa kokoontaitettavissa lastenrattaissa.

Tämäntyyppisiä käyttöohjeita olisin kaivannut myös rakkaaseen kahvikoneeseeni. Maitovaahdon sijaan kone tekee nimittäin nykyään homevaahtoa.

Tilanteen - eli kun kone ilmoittaa, että on purulokeron tyhjennyksen aika, astia kasvaa kaunista oranssia hometta - jatkuttua muutamia kuukausia sain aikaiseksi soittaa huoltoon ja purnata aiheesta. Mieleeni hiipi ajatus, että jos home onkin jo koko koneessa ja siemailen joka aamu aamiaiseksi pienen homeannoksen. Ja vielä raskaana. Iik iik.

Selvittelimme huollon kaverin kanssa asiaa, ja hän diagnosoi ongelmaksi, että keitän kahvia liian harvoin. So. joka päivä, mutta yhden kupin päivässä. Huoltohenkilön mukaan oli itsestään selvää, että "märkä kakku" alkaa homehtua noin kolmessa päivässä. Ja kone suosittelee jäteastian tyhjennystä 15 kupillisen välein. Ihminen suositteli tyhjentämään joka päivä.

Minä tähän kunnon valittajana purnasin, että jos kone itse ohjeistaa tyhjentämään tietyin välein, voisi olla reilua ilmoittaa käyttöoppaassa, että tämä tyhjennysväli ei suinkaan riitä.

Mutta "kaikkea ei voi kirjoittaa käyttöohjeeseen."

En tyytynyt kuitenkaan ensimmäiseen diagnoosin, vaan vaadin selitystä sille, miksi kone ei ensimmäiseen kahdeksaan kuukauteen tehnyt hometta, vaikka tyhjennysväli oli sama. Mikä on muuttunut? Tämä olikin mysteeri.

Kaveri ehdotti, että lähetän koneen huoltoon puhdistukseen hintaan 120e, takuu ei korvaa. Anekdootinomaisesti kertoi asiakkaasta, joka oli säilyttänyt kahvinpavut jääkaapissa (kuvitelkaa - mistä lie moisen keksinyt?) ja koneen terät olivat menneet ruosteeseen pavuista kondensoituneesta vedestä. Ei mennyt takuuseen sekään. (Terien vaihto 250e.) Sekin asiakas oli kysynyt, miksei tätä lue käyttöohjeesta, mutta, niin:

"Kaikkea ei voi kirjoittaa käyttöohjeeseen".

Ja nyt tietysti jo arvaatte missä minä olen säilyttänyt kahviani.

Huollon kaveri oli kuitenkin ihan sympaattinen eikä tuominnut konettani vielä menetetyksi, vaan pohdimme, että jos nyt saan koneen kuivaksi (terissä on kuulemma nyt märkä möykky kahvia) ja siirryn kuiviin (so. ei jääkaapissa säilytettyihin papuihin) niin ehkä jauhatusteho palaa ennalleen, eikä kahvi homehdu enää niin nopeasti kuin nyt.

Koska onko luksusta omistaa kahvikone, jonka joutuu siivoamaan joka päivä?

Niin.

Sivuhuomio: osasinpas kirjoittaa postauksen joka ei liity kiireeseen töissä! Hah. Vielä jos keksin jonkun lapsiaiheen.

Ja tosiaan: että luenko käyttöohjeen sillä tarkkuudella, että tiedän, ettei noita asioita mainita siellä? En tietenkään. Mutta juuri tuo koneen pilaava jääkaappisäilytys sekä tyhjennysväli pitäisi ilmoittaa vilkkuvilla keppikirjaimilla koneen kyljessä. Koska jos tieto on minulle tärkeä, on se absoluuttisesti tärkeä.