Neljäntienristeys ja ylpeä lukija

Vastasin hiljan kirja-aiheisessa haasteessa, että ylpeys ei kuulu kirjojen lukemisen minussa herättämään tunneskaalaan. Perun täten puheeni, sillä sain käsiini* kirjan, jonka lukeminen on tehnyt minut ihan äärettömän ylpeäksi.

Tapasin Tommin ensimmäistä kertaa joskus 1990-luvun alussa, jolloin minä olin ihan teinari ja paria vuotta vanhempi Tommi taas jo ihan aikuinen. Vuosikymmenen puolivälissä esiinnyimme ensimmäistä kertaa samassa näytelmässä ja sitä myötä ystävystyimme - kenties vielä tarkemmin ilmaistuna harjoitusten jälkeen Apteekissa.

Viime kesänä Tommi kertoi saaneensa kustannussopimuksen. Tommin mökkipaikassa ei ole nettiä eikä televisiota, ja mies oli siis lauantai-iltaisin, siipan mentyä nukkumaan, joutessaan naputellut kirjan. (Tästä syntyy kieltämättä kaikenlaisia jänniä ajatuksia ajankäytöstä ja lahjakkuudesta, mutta jos nyt kerrankin en puhuisi itsestäni.) Ystävä, jolle Tommi oli antanut tekstin luettavaksi, oli kysymättä kiikuttanut käsikirjoituksen WSOY:lle, ja loppu on nyt ostettavissa kirjakaupoista.

Olen välttänyt taidekriitikon leikkimistä blogissani, ja nytkin viittaan teoksen arvionnissa Antti Majanderiin (HS 26.2.):

"Jo muutaman sivun jälkeen viriää vaikutelma, että käsissä on tapaus. Kun pääsee loppuun, on asiasta varma. Näin painokkaita ja varmaotteisia proosadebyyttejä ilmestyy harvoin. Jos sanon, että muutaman kerran vuosikymmenessä, saatan intoilla jo liikaakin. Vaan menköön. Kritiikin mittatikut joutavat rovioon."

Aina toisinaan kuulee, että kirjallisuuskritiikki on hajautunut enenevissä määrin blogeihin (ja blogistanian arviota minäkin jännityksellä odotan), mutta suuri on yhä Helsingin Sanomien valta. Onkin ollut mahtavaa sivusta seurata Majanderin arvion jälkeistä räjähdystä. Kirja on loppuunmyyty monista kirjakaupoista ja kuuleman mukaan toinen painos on jo tulossa - kun julkkareitakin juhlitaan vasta ensi viikolla! Pääkaupunkiseudun kirjastoihin on keskiviikon jälkeen tilattu 33 uutta nidettä sitä edeltäneiden kymmenen lisäksi. Tarpeeseen, varmasti, sillä teokseen on tällä hetkellä HelMet-tietokannassa kuudensadan varauksen jono.

Ja ehdottomasti on Neljäntienristeys kiitoksensa ja suuren suosion ansainnut. Käyn siis levollisesti jännittämään esikoiskirjapalkintoa ja Finlandiaa. Kyllä voi ylpeä ja onnellinen olla ystävän menestyksestä!

* Edit 1.3. Tajusin juuri hämärtäneeni tietoa kirjan alkuperästä epämääräisellä kirjoitusmuodollani ja vieläpä tällaisessa mainostekstissä, voi minua! Täten ilmoitan, että kirja on ostettu omilla rahoilla palvelevasta turkulaisesta kirjakaupasta. (Siitä huolimatta kirja "tupsahti postilaatikkomme", koska ystävällinen kirjakauppias sen sinne henkilökohtaisesti toimittí - kun sattuu olemaan melkein naapuri.) Täydellistä jääviyttäni en toki kiistä.

Kirjaihmisten haasteluissa

Liina heitti haasteella Siinan laatimin kysymyksin. Ei kehtaa jättää vastaamatta.

1. Montako hyllymetriä kodissasi on kirjoja?

Kuusitoista. Ja kaksi lastenhuoneessa.

2. Mitkä ovat mielestäsi parhaita kirjannimiä, noin esimerkiksi?

Sadan vuoden yksinäisyys (Cien años de soledad). Pahuus (Ondskan). Missä kuljimme kerran. Noin esimerkiksi.

3. Voiko kirjoja olla liikaa?

Voi. Meillä kotona siis. Ja voi kai tietysti teoriassa noin muutenkin, mutta sellaisen kommentoiminen olisi vähän turhan suureellista. Pidän paljonkin kirjahyllystä ihan vain itsensä vuoksi, mutta koska en käytännössä katsoen koskaan lue kirjoja toiste, minun ei ole mitään järkeä omistaa niitä. Siksi joitakin vuosia sitten otin tavakseni antaa lukemani pokkarit suoraan eteenpäin kavereille "lainaan". Jos joku on palautunut, olen antanut uudelleen eteenpäin. Seuraava askel oli kuitenkin vielä fiksumpi: palasin päätoimiseksi kirjastoasiakkaaksi! Olemassaolevista kirjoista on kuitenkin kovin vaikea luopua.

4. Ovelliset kirjakaapit, uhka vai mahdollisuus?

Mies tykkäisi, minä en. Siis uhka, hyvin todellinen uhka.

5. Lempikirjasi ahmintaiässä?

Sinuhe egyptiläinen. Luin sen varhaisteininä, heti Agatha Christien tuotannon selätettyäni. On myös yksi hyvin harvoista kirjoista, jotka olen lukenut kahdesti. Ihan näin nopeasti en toista esimerkkiä keksikään. (Klassikon Puppe mummolassa olen toki lukenut seitsemänsataa kertaa.)

6. Mistä kirjasta olet nähnyt painajaisia?

Väitöskirjastani.

7. Minkä kirjan lukemisesta olet ylpein ja miksi?

Jos t-paitoja uskoisi niin pitäisi vastata Alastalon salissa, mutta en näe siinä syytä ylpeillä, koska se oli aidosti hyvä kirja. Toisaalta en tiedä tekeekö yhdenkään tylsän opuksen loppuun kahlaaminenkaan minua ylpeäksi. Kovasti koitin miettiä lukemiani alkukielisiä klassikkoja, mistä ylpeillä... Mutta ei, ylpeys ei näemmä kuulu kirjojen lukemisen minussa herättämään tunneskaalaan.

8. Mitä sellaiset ihmiset tekevät, jotka eivät lue?

Hoitavat kolmea lasta ja kirjoittavat blogia.

9. Mikä kirjaan perustuva elokuva kannattaisi katsoa?

Hohto on kyllä aika kova.

10. Jos olisit kirja, millainen kirja olisit?

Inhorealistinen epookkidraama.

11. Mitä luet juuri nyt?

Fedja-setää, kissaa ja koiraa sekä Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajia. Jälkimmäinen oli minulla kirjastosta lainassa jo kerran aiemmin, mutta jännitin niin paljon, että pettyisin suurissa odotuksissani, etten uskaltanut edes avata kirjaa ennenkuin palautuspäivä koitti. Toisella kertaa syöksyin kirjan pariin suinpäin kuin kylmään veteen, etten ehtisi jäätyä aikeeni äärellä. Kannatti.

(Ei niissä Siinan kysymyksissä oikeasti ollut yhdettätoista, mutta halusinpahan kertoa.)

Ura-äiti, kortti-äiti, isoäiti

On sitten tullut luettua äitikirjallisuutta.

Kovasti mielisin sanoa lukemiston herättäneen vaikka mitä uusia ajatuksia, mutta ilmeisesti ajatuskapasiteettini tämän elämän osalta on jo käytetty. Erilaisia tuttuja ajatuksia nousi kuitenkin kiertoon kenties hieman uusissa järjestyksissä.

Sheryl Sandberg: Lean in - Naiset ja menestymisen taito

Nappasin ystävältä lainaan tämän kovasti puhutun uranaisen voimaannuttamiskirjan, mutta täytyy sanoa, että kulttuurinen konteksti on niin kovasti erilainen, että koin pieniä samaistumisongelmia. Amerikkalaiseen verrattuna kun suomalaisäidillä on ikuinen piknik. Tämä ei tarkoita, etteikö ongelmia ja parannettavaa löytyisi yhtä lailla meiltä, mutta ongelmat ovat toisenlaisia. Googlella ja Facebookissa vaikuttanut Sandberg kertoo esikoisensa synnyttyä lyhentäneensä työpäiväänsä siten, että ehti imettää lapsen aamuisin ennen töihinlähtöä ja iltaisin vielä ennen sen nukkumaanmenoa. Siis palatessaan töihin lapsen ollessa kolmikuinen. Ja tuntien tästä äärimmäisen huonoa omaatuntoa - töissä. Kirjoittaja puhuu myös vanhemmuuden jakamisesta avaimena menestykseen, mutta rivien välistä ja muutaman kerran suoraankin mainitaan ehkäpä vielä tärkeämpänä hyvä palvelusväki. Sandbergin neuvot naisten itsevarmuuden kasvattamiseksi ja oman paikkansa ottamiseksi ovat kyllä ihan pätevää tavaraa, ja elämänkertakirjallisuutena luettuna teos on kiehtova.

Anu Silfverberg: Äitikortti

Sattuipa sitten, että edellisen viimeisteltyäni vapautui vihdoin kirjastosta jonottamani Äitikortti. Tiedän, olen niin jäljessä. Ja tuntuu todella pahalta sanoa tämä, mutta lukukokemus oli minulle pieni pettymys, niin valmis fani kuin olin ennen lukemista. Ehkä juuri siksi: odotin jotain mullistavaa. Toki myötäilen monia Silferbergin ajatuksia - etenkin äitien työntekoon ja lapsenhoidon työnjakoon liittyen, mutta jotenkin kirjan perusasetelma äitiydestä koko universumin keikauttavana kokemuksena oli minulle vieras. En ole koskaan ajatellut olevani erityisen happy-go-lucky, mutta Silfverbergin kokemukseen verrattuna taidan olla. Silfverberg myös sanoutuu kovasanaisesti irti erilaisista kasvatus-ismeistä - näistä kantoliinoista sun muistahan koitettiin kohua nostatella kirjan ilmestyessä - mutta en ole ihan varma mitä hän tarjoaa tilalle. Kannattaa lukea yhtä kaikki. 

Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä - Isovanhemmista ja lapsenlapsista

Myös Äitiyskortti hupeni parissa illassa, samoin kuin Siinan suosituksesta kirjastosta napattu Colm Tóibínin Brooklyn, joten jouduin etsimään eilisillaksi luettavaa kesämökin kirjahyllystä. Luontevaksi jatkoksi harjoittamaani äitiysnäkökulmaan löysin Merete Mazzarellan teoksen isoäitiydestä. Kirja limittyi myös siihen mitä olimme miehen kanssa saunan terassilla pohtineet suvun yhteisen kesäpäivän iltana - piilevästä odotuksesta siitä, että omasta perheestä muodostuu kokonainen joukko ihmisiä, lauma. (Laskeskelimme, että kolmesta lapsesta tuskin kaikki vihaavat meitä niin, etteivät koskaan halua nähdä ja kenties joku ei-vihaava voi saada joskus lapsiakin. Ja vaikkapa jos kaikki hankkivat vain puolison ja tulevat kanssamme yhteiseen pöytään, meitä on jo kahdeksan. No, näitä ei uskalla liikaa pohdiskella, mutta pyörryttäviä ajatuksia, jos uskaltaa joskus kuvitella sinne puolen vuoden horisontin tuolle puolen.) Mazzarellan kirja oli mielestäni kaunis, rehellinen ja siksi koskettava kertomus kirjoittajan omasta isoäitiydestä, joka muodostui suhteessa ainoan lapsen Amerikassa asuviin lapsiin. Ei pelkkää idylliä, vaan täynnä ristiriitoja - kuten kaikki ihmissuhteet - ja virkistävä lukukokemus juuri siksi, että se kiepauttaa näkökulman vähän pidemmälle kuin vain usein äitiydestä puhumisesta kirvoittavaan pikkulapsiaikaan.

Mutta nyt kun olen jälleen kirjastopinoni äärellä, pohdin vieläkö tarttua niihin pariin vanhemmuus- ja kasvatusaiheisiin teoksiin mitä hankin. Vai ollaanko nyt saman ongelman äärellä kuin Silfverberg: ihmetellessään "äitiyden mustaa aukkoa" hän tulee osaltaan vahvistaneeksi sitä korostamalla ylenmääräisesti aiheen suuruutta. Eli ehkäpä pitäisi lukea ihan muuta - koti ja elämä kun on jo täynnä sitä yhtä lajia.

Heidi Linde: Jo nyt on!

Nimet muutettu yksityisyyden suojaamiseksi.

Aikakäsityksistä

Esikoinen katseli* sängyssään** Koiramäen lapset kaupungissa -kirjaa*** ja muisteli aiemmin kuulemaansa, että

- Täällä oli se tosi iso tulipalo, silloin kun sinä olit äiti pieni.
- Ei, kulta, kyllä se oli vielä paljon aikaisemmin.
- Silloin kun oli vielä vaan dinosauruksia.

No just siinä välissä.

* Lukemaan oppimista odotellessa. Esteenä ei nähdäkseni ole kuin oma halu: sopivan lahjuksen tarjolla ollessa, tai sopivan välineen kanssa, kuten ipadin näytöltä, kaksitavuiset sanat sujuvat heittämällä.

** Meillä on tapana, että yhteisesti luetun iltasadun jälkeen lapset saavat katsella muutamia (kymmeniä) kirjoja itsenäisesti ennen nukahtamista. Se ei ole nähkääs mikään nopea prosessi, se nukahtaminen.

*** Kuten Bleue huomautti edellisen postaukseni kommenteissa, on myös hyviä lastenkirjoja. Tämä yksi ehdottomista omista lemppareistani lapsuudesta.

Tämän postauksen todellinen sisältö piilee kuitenkin loppukaneettiin kätketyssä tilastollisessa havainnoinnissa: tämä on liki puolitoistavuotiaan blogini 250. postaus, lukijamäärä kipusi juuri tänään 45:een (tervetuloa Ehtoisa emäntä!) ja kävijälaskurini näyttää päivittäin yli kahtasataa kävijää, mikä on kai pakosti enemmän kuin mitä äitini pystyy sivunlatausnappia painamaan. Ihan hullua, ja hauskaa!

Sensuuriviranomaisena

Saimme lahjaksi Hanhiemon lorulippaan, "englantilaisia lastenrunoklassikkoja Suomen parhaiden lastenrunoilijoiden suomentamina". Loistavaa!

Paitsi että eihän näitä voi lapsille lukea. Useampi runo tyssää kahden ensimmäisen säkeen jälkeen.

Toinen sympaattiseksi kuvittelemani klassikkoteos Babar ei ole joutunut suoranaisen sensuurin alle, mutta kylläkin aika vapaan taiteellisen tulkinnan.

"Aterian jälkeen Babar siivoaa jäljet ja lähtee sen jälkeen ongelle."

Eikä Babarissa nyt sinänsä mitään, mutta kun se arvomaailma on niin viiskytlukulaista. (No, vuodelta 1966.) Babar seikkailee ja Seleste hoitaa kotihommat (vaikka on niillä toki palveluskuntaakin). Babar saa valita pojannimet ja Seleste tytön nimet. Isä pelastaa, äiti hoivaa.

Ja entäs lastenlaulut sitten? Meillä on yksi lastenlaulu-cd seikkailuteemalla - virheellisesti kokoelmaa ei otsikoitu "Suomen rasistisimmat lastenlaulut".

"Istuva Härkä, takapuoli märkä, mahtava sankari on..."
"Asui kerran Afrikassa, Chikadua-joella, pieni poika Huua Kotti, tiddi-di-di-diddi, diddii-dii."

Kesti kauan ennen kuin opin, ettei levyä oikeasti tarvitse kuunnella.

Ehkä on henkistä laiskuutta kun en halua näitä asioita lasten kanssa vielä keskustella. Usein kuitenkin tuntuu, että pelkistetyissä lasten tarinoissa on arvomaailma niin vahvasti pedattuna esiin, että uudessa on vara parempi.

No luetaan meillä sentään Pikku Marjan Eläinkirjaa. Vaikka Pikku-Oton kaneille käy vähän huonosti, niin ei niitä kukaan haulikolla pamauta.

Peppiä Etelämerellä en ole uskaltanut vielä kokeilla. Uskaltaako?

Lukeminen ja naisen tie

Tällainen hieno kuvio tuli vastaan tänään facebookissa. Wikipedian mukaan julkaistu 1900-luvun alussa "Social Hygiene" nimisessä lehdessä. Totta tahi ei.

Itse otan ylimmäisestä sarakkeesta oikeanpuoleisen, kaksi seuraavaa vasemmalta. A loving motheriin laitetaan pari vuotta lisää. Mutta entäpä alarivi? Jännäksi menee.

Päivän iloinen (naisasia- ja politiikka)uutinen on, että kuntavaaleissa Turun suurimmaksi ääniharavaksi nousi Li Andersson, 25-vuotias vihervasemmistolainen nainen. Vaikka perussuomalaiset nostivatkin valtuustopaikkojaan kahdesta kuuteen, ei kaikkea toivoa ole kaupungissa menetetty.

Espoossa iloitsemme tietysti Katjan menestyksestä. Katja meni komeasti valtuustoon nollan euron vaalibudjetilla - bloggaamisessa on voimaa. Mahtava homma!

Sit tää niinku lähtis työmatkalle...

Minä lähden ulkomaille! No Ruotsiin, mutta ulkomaille kuitenkin. Yksin! Työmatkalle tietysti, mutta siis yksin omaan hyttiini ja omaan hotellihuoneeseen viideksi yöksi! Ja nyt voin hehkuttaa sitä etukäteenkin, kun kukaan blogiani stalkkaava murtovaras ei saa tietoa asuntomme tyhjäksi jäämisestä. Ha!

Olen varustautunut matkaan hyvin.

Koska minun ei tarvitse riekkua yömyöhään illanvietoissa, voin keskittyä lukemiseen. Hyvällä tuurilla hotellin netti toimii, mutta jos ei, niin ei pitäisi loppua lukemisen kesken.

Ja muuten ei varustautua juuri tarvikaan. Kirjojen ja läppärin lisäksi pakkaan mukaan kaikki vaatteeni joihin mahdun, ja jotka riittävät ehkä viideksi päiväksi, jos en kovasti suttaa (mikä on todennäköistä).

Pakkaan mukaan myös konferenssin ohjelman, mutta koitan suhtautua siihen viitteellisesti. Ajattelin syödä hyvin. Käydä museoissa (enkä tarkoita nyt Junibackenia), ja jos haluan vähän kiusata itseäni niin joululahjaostoksilla.

Mieskin käski käydä museoissa ja kahviloissa parin vuoden edestä. Tosin jos hän ajatteli, että varastoon, niin todellisuudessa alan nyt kuroa umpeen menetettyjä käyntejä vuodesta 2008 alkaen. Mutta aion yrittää olla toiveensa mittainen vaimo. Tehokkaimmin tehtävä hoitunee museokahviloissa.

Så lång sockerbitarna!

Vuoden turkulainen humanisti on: Silmäilijä!

Onnea voittajalle!

Ilmoita postiosoitteesi sekä toivomasi kirjapaketin sisältö osoitteeseen arjentakaa(at)gmail.com, niin laitan paketin postiin! (Tai ilmoita toki se kirjapaketin sisältö tuossa kommenttiosiossa - syistä, jotka selviävät muutaman virkkeen kuluttua.)

Arvonta suoritettiin äärimmäistä rehellisyyttä noudattaen puolueettoman ja pitkälti lukutaidottoman onnettaren toimesta.

Ylimääräinen kiitospalkinto lähtee ilman arvontatoimikunnan osallisuutta Liinalle kommenttiosiossa esitetyistä internetin kauneimmista kehuista. Palkinnon sisältönä on vapaavalintainen teos Silmäilijältä ylijäävistä kirjoista.

Kiitos kaikille osallistujille! Ihania olette!

Tämä täytyy ottaa pian uudelleen - kirjahyllyssä on metritolkulla hyviä palkintoja.

Iltasatuhetki upgrade

Eli olemme siirtyneet (liki) kuvattomiin kirjoihin. Jes!

Niin paljon kuin diggaankin Puppe-kirjojen luukkujen kääntelemisestä ja Barbapapoista (oikeasti siis diggaan), samojen kuvakirjojen toistaminen illasta toiseen on loppujen lopuksi melko puuduttavaa hommaa. Tatut&Patut ja Mauri Kunnakset ovat myös ihania, mutta niiden ideana on, että kuvia tarkastellaan huolellisesti ja, kuten taannoin esittelin, pitäisin ideaalina, että useampi lapsi voi kuunnella saman sadun omassa sängyssään maaten. (Ja myös, koska tässä kohtaa päivää haluaisi itsekin jo vapaalle, ei iltasatuhetki saa kestää liian kauaa.)

Tämänkertaisessa sängyssäpysymismotivaatiokampanjassani (osa 49) lähdin siis yrittämään kuvattomien kirjojen kanssa, ja se toimii! Ainakin melkein. Siis toimii siten, että esikoinen roikkuu pää ulkona yläsängystään kirjaa katsellen, mutta ei vaadi, että "näytä sitä kuvaa tänne".

Lukemistossa nyt R. Räppääjän kolmas osa.

Risto Räppääjä valikoitui lukemistoon Turun lastenkesäteatteritarjonnan ohjaamana: kesän 2011 Risto Räppääjä ja Villi Kone meni juonen osalta kolmivuotiaalta (ja varmaan aika paljon vanhemmaltakin) ohi korkealta ja kovaa, mutta silti yhä muistelemme siinä laulettua tunnaria. Ensi kesänä on ohjelmistossa jälleen Risto Räppääjää, joten hahmoon voisi tutustua, ajattelin. Ja esikoinen diggaa.

En toki tiedä mitä hän kirjoista poimii, mutta jaksaa hyvin kuunnella. Samoin minuun (mikä on tietysti keskeistä) Nopoloiden tyyli puree, vaikka eivät Räppääjät eivät ehkä ihan naisten parasta tykitystä ole. Ainoana miinuksena uudesta systeemista minun pitää esittää, että nyt iltasadun vuorottelu ei toimi - harmittaa kun jää keskeisiä lukuja välistä lukematta!

Tämän Räppääjän jälkeen voisi ehkä kuitenkin välillä vaihtaa genreä. Eemeliä ja Peppiä on luettu meillä lyhyttekstisinä versioina ennenkin, ehkä nyt voisi siirtyä Astrid Lindgrenin "oikeisiin kirjoihin"? Tai Nalle Puhia? Mitä sinä suosittelet?

Kyllähän näitäkin tietysti vielä luetaan. Kuten näkyy, näitä on luettu.

Kuopus joutuu tässä(kin?) asiassa osin elelemään isomman ehdoilla ja kuuntelemaan "isojen" satuja, mutta muutamat katselukirjat silti luetaan erikseen hänellekin. Ja tässä iässä se kuvakirjojen katselu onkin ihan palkitsevaa, kun uusia sanoja (ja lauseita) tulee lähes päivittäin.

For the record: ensimmäinen selkeästi artikuloitu kolmisanainen lause kuultiin muutamia viikkoja sitten koko perheen (eli todistajien) läsnäollessa.

"Äiti on kiva."

Isän tyttö pelaa korttinsa mielestäni erittäin viisaasti.

PS: Muistakaa myös kirja-aiheinen arvontani, jonka viimeinen osallistumispäivä huomenna sunnuntaina - kun ei kellonaikaa erikseen määrätty niin keskiyöllä. Ja arvonnan tulokset julkistetaan maanantaina. Jännää jännää!

Juhla-arvonta!

Arjen takaa täytti vuoden! Rummunpärinää ja ilotulitteita!

Lukijamääräni on suorastaan räjähtänyt käsiin - kuukausiluvut hipovat varmaan jo keskivertomuotibloggareitten päivälatauksia ja tuossa sivupalkissakin on yli 30 naamaa, joista tiettävästi vain yksi sukua - joten ihan tyhjään bittiavaruuteen en edes tätä märinääni päästä. Mikä parasta, purkaukseni saavat aikaan myös vastakaikua (mutta yhtään häirikköanomuumia en ole vielä kohdannut), mistä lämmin kiitos teille ihanille lukijoilleni!

Juhlan kunniaksi siis arvonta! Jännittävää! Lisää huutomerkkejä!

Sinun ei tarvitse olla kirjautunut käyttäjä, mutta käytä vastatessasi jotain tunnistettavaa nimimerkkiä (ja jos sinulla ei ole blogia, johon ilmoittaa voitosta, muista tulla kurkkimaan palkintojenjakoa lokakuun alussa). Kuitenkin - täysin puolueellisesti - rekisteröityneitä lukijoita suositaan, eli jos osallistut arvontaan ja naamasi on tuossa sivupalkissa niin osallistut kahdella äänellä - helpotat duuniani jos mainitset sen kommentissasi. Ja naamansa saa luonnollisesti lisätä sinne tässä yhteydessä.

Arvonnassa jaetaan tämä fabuloosi ja katu-uskottava kassi, jonka kanssa kulkiessasi voit teeskennellä olevasi minä - kukapa ei sitä haluaisi?  (Eli toivon salaa, että palkinto menisi Helsinkiin tai Tampereelle, kiäh kiäh.)

Kassin täytteeksi tietysti lukemista (koska kuohuviinin postittaminen tuntui riskialttiilta): saat valita yhden kirjan kummastakin kategoriasta (no okei, mitkä vaan kaksi) - kirjat ovat tietenkin omasta kirjahyllystäni.
 
1: Non-fiktio teemalla "äitiys ja työ".

Tutkimusmatkoja äitiyteen on esseekokoelma, jossa eri alojen tutkijat pohtivat kokemuksiaan äitiyden ja tutkimustyön yhdistämisestä, eli pätkätyön aiheuttamia ongelmia ja luovia lastenhoitoratkaisuja. Yliopisto ja apurahakuviot tuovat tietysti omat vääntönsä näihin tarinoihin, mutta kosketuspintaa löytyy työssäkäyvien äitien arkeen myös laajemmin.

Kirsi Piha: Äitijohtaja. Pihan toimittama, myös kokemuksellinen, mutta haastatteluihin perustuva teos, jossa äidit peilaavat asemaansa johtajina - tai johtajat asemaansa äitinä. Molemmat kirjat luonnollisesti kannustavat uran ja äitiyden luovaan yhdistämiseen.

2: Fiktio, viime vuosien kärkikolmikko.

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa. En lähde perustelemaan, kun Ina on sen jo tehnyt.

Jhumpa Lahiri: Unaccostumed Earth. (Tuore maa). Ina sanoo senkin paremmin.

Riikka Pulkkinen: Totta. En uskaltanut lukea pitkään aikaan Rajan jälkeen, koska luulin, ettei se voisi olla yhtä hyvä ja joku taisi jossain Pulkkista haukkuakin. Joskus kirjan ahnehtii, mutta tätä en raaskinut lukea kuin pieniä paloja - säästelin, ettei loppuisi. (Voi Ina kun et ole arvioinut...)

Näitä kaikkia yhdistää paitsi kirjoittajan sukupuoli ja kyynelehtivä minä, myös voimakas magentan käyttö kansissa. Tietää jatkossa minkä värisiä kirjoja minun kannattaa ostella.

Arvonta suoritetaan randomgeneraattoria käyttäen, eli nokkeluutta ei tällä kertaa tarvita. Voit kuitenkin halutessasi jättää kommenttilaatikkoon joko lukusuosituksia, tai kertoa olenko mielestäsi ennen kaikkea hauska, fiksu vai kaunis.

Arvonta on auki kaksi viikkoa eli 30.9. asti, ja osallistut siis kommentoimalla tämän postauksen perään. Onnea arvontaan!

Eheytyneille tuplabonukset!

Homoseksuaalisuus on muutettavissa!

Näin markkinoi (huutomerkin kera) Prisma vasta-avatussa nettikaupassaan kyseenalaista eheytysopasta. Ja linkki levisi kohisten somessa.

Maineikas hollantilainen tri Gerard J. M. van den Aardweg "kumoaa yleisen käsityksen, että homoseksuaalisuus on synnynnäistä. [...] Homoseksuaalisuus on oire kokonaispersoonallisuuden neuroottisesta häiriöstä ja on sen tähden hoidettavissa. [...] Tri van den Aardweg antaa ohjeita, joihin asianomainen itse voi perusteellisesti paneutua hoitajansa, terapeuttinsa tai sielunhoitajansa kanssa."

Itsekin pistin linkkiä jakoon, ja vasta luettuani S-ryhmän boikottiherjailua uutisvirrassani perehdyin jutun taustoihin hiukan enemmän (ensin hutkitaan, sitten tutkitaan -metodi) ja jäin pohtimaan sananvapauden rajoja myös väärien mielipiteiden osalta. Kiellettyjen kirjojen lista kuulostaa sentään hiukan liian putinistiselta minun makuuni.

Uutinen osoittautui myös ankaksi siltä osin, että kirjaa myy myös moni muu nettikauppa (kuten sympaattinen Levykauppa X). Silti teoksen myymistä ei voi vastuullinen kauppias perustella.

Eli vaikka nyt pohjimmiltani olenkin sitä mieltä, että tällaisenkin kirjan saa kirjoittaa, painaa ja sitä levittää (mutta kuka on Terttu Pihlajamaa, jonka förlag tämän helmen on käännättänyt ja julkaissut?) vaadin tämäntasoiselle shaiballe tupakkaan verrattavaa markkinointikieltoa, haittaveroa, ja tiskin taakse piilottamista. Sekä tietysti varoitustarraa kanteen:

• Tämän lukeminen vahingoittaa vakavasti sinua ja ympärilläsi olevia 

• Pyydä apua lukemisen lopettamiseen: soita 09 681 2580

• Suojele lapsia - älä pakota heitä kuulemaan tästä kirjasta 

PS: Salaliittoteoreettikko minussa miettii tuliko skuuppi sittenkin Prisman suunnalta. Vai tietäisimmekö ilman tätä moraalipaniikkia Prisman avanneen verkkokaupan viikko sitten?

PS2: Tsekatkaa muuten brasilialaisen version kansi (ja nimi):

"Taistelu seksuaalisen normaaliuden puolesta"

Ei pukinkonttiin.

Yllättävät edut

Peruin Hesarin.

Hurjaa, eikö? Mutta kun vertasin pöydällä makaavaa 93e tilauslaskua (kolmelta kuukaudelta) viimeisen kolmen kuukauden aikana käyttämiimme lehdenlukuminuutteihin, totesin, ettei tilaus vain kertakaikkisesti kannata. (Ja kun perheeseemme kuitenkin tulee työsuhde-etuna Suomen johtava formulalehti Turun Sanomat, ajattelin, että niitä mahdollisia tulevia lehdenlukuminuutteja voi hyödyntää siihen suuntaan. Tai jotain.) Kuukausiliitteen saa varmaan pöllittyä naapurilta tai porukoilta.

Raha-asian voi kuitenkin jättää sivuun ja kylillä kertoa, että tein sen ekologisista syistä. Vähemmän sademetsää meidän postiluukusta ja niin edelleen. (Kun tuli se autokin ostettua.)

Jonotus maksulliseen puhelimeen kesti kolme minuuttia, minkä aikana ehdin hahmottelemaan seuraavan kiukkuisen lausunnon. Että kuluttajaa palvellaan siihen asti, kunnes hän haluaa palvelusta luopua. Kaikenlaiset tilausmuutokset on mahdollista tehdä netissä, mutta tilausta ei voi perua. Puhelimeen vastannut kaveri selitti syyksi mahdollisten tilausmaksujen palauttamisen/karhuamisen, mutta en näe mitään syytä miksi näiden tietojen käsittely ei onnistuisi samalla tavalla kivasti ruutuja täyttämällä kuin muutkin muutokset. Todellinen syy on tehdä peruuttamisesta pilkun verran vaikeampaa - itsekin melkein jätin soittamisen "johonkin toiseen päivään."

Opin myös, ja sen tässä nyt halusin teille kertoa, että pitkäaikaisena tilaajana olisin ollut oikeutettu yhden kuukauden maksuttomaan tilausjaksoon kolmen vuoden välein. Vähän mainostettu etuisuus, sanoisin. Kysyttiin, josko jatkaisin tilausta mikäli saisin tuon ilmaisen kuukauden nyt. Harmittaa kun en kysynyt miksi en saisi niitä kaikkia viittä ilmaista kuukautta mitä olen aikuisiälläni ehtinyt kerryttää.

Mutta ilmeisesti tämän tilaajaedun saa vain soittamalla asiakaspalveluun (ja sanomalla peruvansa tilauksen?). Ring ring, yhden kuukauden Hesarit nyt superedullisesti hintaan 8,28 snt/puh + 17,04 snt/min!

PS: Soittaako mulle nyt puhelinmyyjät ja tarjoaa Hesaria halvemalla? Koska niin ne teki aina kun Imagen lopetti. Ja aina kannatti.

Oikolukeminen kannattaa aina

Sarjassamme lastenkirjallisuuden epätavallisemmat aistimet.

Informaatiotulva

Usein sanotaan, että yksi sanomalehti sisältää enemmän tietoa kuin mitä keskiajan ihminen kohtasi koko elämässään. (Voi olla, mutta pitäisi määritellä mitä tiedolla tässä tarkoitetaan. Varmuudella se sisältää enemmän mainoksia ja tv-ohjelmatietoja.)

Tänään kuitenkin tuntui, että yhdessä Hesarissa kohtasi enemmän tietoa kuin mitä ihmisen pitäisi kohdata koko elämässään.

Hätkähdyttävintä Norjan terrorismioikeudenkäynnin ensimmäisenä päivänä maanantaina oli yhä vain se, miten ampumisia seurasi aina seuraava ampuminen ja uusi uhri, seuraava ampuminen ja uusi uhri. (Breivik-oikeudenkäynti, B1)

Perhesurmaan syyllistyneistä henkiin jääneistä miehistä noin 70 prosentilla diagnosoitiin jokin persoonallisuushäiriö [...] Perhesurmista enemmän kuin puolet on äitien tekemiä. (Laajasalon ja Bulevardin perhesurmat, A10)

"Tavallisia" terrori-iskuja on vaikea estää, koska ne ovat niin yksinkertaisia: nuori mies käsketään vyöttämään itsensä räjähteillä, marssimaan keskelle toria ja räjäyttämään itsensä. (Uutisanalyysi Kabulin iskuista, B2)

Obaman vastaehdokkaaksi syksyllä asettuva republikaani Mitt Romney maksoi viime vuonna 43 miljoonan dollarin vuosituloistaan veroa 15 prosenttia. (USA:n verolakiesitys, B2) 

Jättää taakseen sorto - olipa se Stalinin kaltaista veren tahrimaa kauhua tai vain populistisen enemmistön arkista tyranniaa. (Björn Wahlroos kirjailijana, C1)

Ikirouta sulaa jo. Siperiassa jäiset turvesuot sulavat mutaisiksi lammikoiksi. (Ilmastonmuutos, D1)

Eniten Tuomolaa huolestuttaa nyt tuberkuloosin leviäminen. Klinikalla on löydetty jo kolme varmaa tapausta. (Pekka Tuomola, paperittomien klinikan perustaja, C6)

Ja tämä kaikki kuudessa minuutissa ohimennen aamiaisella. Sitten lehti paperinkeräykseen ja elämän todellisten haasteiden kuten lasten pukemisen pariin.

Eikö?

M, A, O, T.

Esikoinen tavaili maito-sanaan kuuluvia kirjaimia ilman kirjoitettua mallia. Vain i jäi puuttumaan.

Näin alkuun ystävällinen varoitus lukijalle: postaus on pohdintaa oman lapsen kehityksestä, mikä saattaa aiheuttaa A: ärtymystä ("oih, lapseni on ihmeellinen") ja B: tylsistymistä ("blaa blaa blaa"). Jatka omalla vastuulla.

No niin. Esikoinen on nyt aika tarkkaan kolme ja puoli. Aika tarkkaan vuosi sitten muutimme tähän asuntoon, ja muistan laulelleemme illat pitkät aakkoslaulua. Joululahjaksi saamastaan leikkitietokoneesta hän osasi pelata pelejä, joissa piti tunnistaa aakkoset (ja numerot).

Malesian-serkun vanhasta aakkoskirjasta hän luki: A niinkuin lentokone, B niinkuin kori, S niinku spagetti (sentään). Aakkosilla ei siis ollut juurikaan yhtymäkohtia lukemisen kanssa: kaksivuotiaana tunsi merkit, mutta ei osannut käyttää niitä.

[Taannoin eräs tuttu kertoi osanneensa kaikki aakkoset kaksivuotiaana. En pitänyt tarinaa lainkaan uskottavana. Hyi minua. En kuitenkaan liikaa halua korostaa ikää, vaan kiinnostavaa tässä mielestäni on se miten oppiminen tapahtuu. Eli jatketaan:]

Aakkosilla voi tietysti aloittaa sanoja. V niinku Vertti, P niinku pappa. Aluksi tämä sekoittui niin, että lapsi yhdisti kirjaimen koko nimeen. "Tossa lukee Vertti!" – kun luki V. Ja parkkipaikalla: "Pappa!"

Aina kirjain ei ole ensimmäinen: "O niinku Sampo", ja joskus assosiaatiot kantavat liian kauas: "J niinku äiti".

Nyt viime kuukausien aikana lapsi on alkanut rytmittämään sanoja, tavuttamaan. Tavujen määrä lasketaan samalla sormin. Au-to, le-lu-ko-ri, Jou-lu-pu-kki. Ja tästä päästiin aika nopeasti uuteen "läpimurtoon", eli muidenkin kuin alkukirjaimen keksimiseen.

Kirjoittaminen on helppoa tietokoneella, mutta käsin tyttö ei ole juurikaan kirjaimia edes harjoitellut. Piirrämme kotona turhan vähän, enkä ole pitänyt aiheellisena lähteä opettamalla opettamaan, vaan menköön oman kiinnostuksen mukaan. Oma nimi menee ainakin melkein oikein ja muita kirjaimia hän osaa laittaa peräkkäin sanelun mukaan – jos niikseen sattuu.

Tämä on sanelun mukaan kirjoitettu.

Kotona lukemisesta se kiinnostus kaiketi lähtee jos on lähteäkseen. Olen itse oman legendani mukaan oppinut lukemaan kun seurasin Kapteeni Mursun seikkailut -kirjaa ja samaan aikaan kuuntelin sitä kasetilta isäni lukemana, noin miljoonatta kertaa.

Meillä soisi luettavan enemmänkin – itsekseen ja lapsille. Onneksi tämäkin vähä.