Vaikeita kysymyksiä

Olemme saapumassa siihen vaiheeseen, jota olen (suotta?) pelännyt jo etukäteen: vaikeitten kysymysten ikään. Pelännyt siksi, että joudun tunnustamaan, etten oikeastaan tiedä maailmasta paljoakaan.

Onneksi on tietokone.

- Kuinka kaukana on kuu?
- Tosi kaukana. Katsotaan kotona internetistä.

Eilen kauppamatkalla näimme sotilaspoliisiauton. (Se oli Volkswagen. Lapsi kiusaa minua myös kyselemällä automerkkejä. En kai minä tiedä ellen näe sitä logoa auton takana. Usein en sittenkään.)

- Mikä on sotilas?

Selitä siinä sitten ikätason (ja oman vakaumuksen) mukaisesti alle nelivuotiaalle mikä on sotilas ja mikä armeija ja miksi sellaisia tarvitaan. Ja minuutin päästä:

- Miksi meillä ei ole tuulimyllyä pihalla?

- No jaa, ensinnäkin meillä on aika pieni piha...
- Sellainen pieni tuulimylly.
- ...ja että mihin sitten sellaista tarvitsee...
- Kun tuulee niin se tuulee.
- ...että onko sille niin käyttöä...
- Minä pidän tuulimyllyistä. Ja porsaista. Ja lehmistä. Lehmä on mun lemmikkieläin. Se asuu meillä kotona, Mona Lisan luona. Minä olen Mona Lisan äiti.

Onneksi välillä saa siirtyä kertojista kuuntelijoihin.

Uskon asioita

Olen vähän tylsä: muistutan lasta toistuvasti että satuolennot ovat satuolentoja. Mielikuvitusjuttuja ruokin, mutta samalla muistuttelen, että ne ovat vain mitä ovat: mielikuvitusta. Jos tyttö sängystä huutelee pelkäävänsä mörköä (joskus se on mörkö, joskus pimeä, joskus ilmoitustaulu), en sano, että "älä huoli, möröt eivät tule tänne" vaan "älä huoli, mörköjä ei ole olemassa".

Puheeni taitaa kuitenkin olla vain sanahelinää, sillä tyttö on lohdutellut itseään toteamalla, että "ei hämähäkkejä ole olemassa".

Olenkin tainnut antaa lapselle liikaa vastuuta hahmojen fiktiivisyyden tajuamisesta.

Esimerkiksi hammaspeikot meillä seikkailevat – jotenkin se on tuntunut käyttökelpoisemmalta käsitteeltä kuin kariesbakteeri. Mutta olen kuvitellut, että kun ne hammaspeikot, joita sanomme hyppivän suusta ulos, ovat ilmiselvästi näkymättömiä, olisi niiden olemassaolo itsestäänselvästi kyseenalaista lapsenkin mielestä.

Näin joulukuun koitettua en enää ole varma.

Meillä nimittäin tonttu täyttää joulukalenterin. (Enemmän kuin lapsen huijauksena, olen pitänyt tätä yhteisenä leikkinä.) Luulin jo jääväni kiinni kalenterin täytöstä, kun yhtenä päivänä saavuimme kaupasta kalenterintäytteet kassissa ja lapsi säntäsi yläkertaan tarkastamaan päivän yllätystä.

Pienen hiljaisuuden jälkeen kuului kuitenkin portaista ääni:

- Entä jos se tonttu on vieläkin siellä?

Urhea äiti pelasti tilanteen, ja lupasin käydä edeltä katsomassa josko tonttu olisi jo toimittanut asiansa. Oli se.

Keskustelimme sitten tonttujen ontologiasta: miksi ne ovat niin nopeita ja näkymättömiä. Ehdotin, että ehkä siksi kun ne ovat satuolentoja.

- Kyllä tontut on totta. Niinkuin joulupukki.

- Samalla tavalla totta kuin joulupukki, myönsin.

Meidän perhejoulussamme vierailee tosiaan pukki. Joka vuosi, vaikka lapsia ei olisi ollut paikalla yhtään. Viime vuonna, kuten monena aikaisempanakin, pukinnaamarin takana juttuja veisteli parikymppinen serkkutyttöni.

- Joulupukilla on sukkahousut, huomioi tyttö isälleen.

Uskoa hahmoon, saati kokemaansa kauhua, tämä pieni detalji ei heikentänyt.

- Ei tullut setäpukkia, tuli tätipukki, tyttö totesi jälkikäteen.

Tämä avomielisyyden taso kun saataisiin pidettyä.

Ain laulain työtäs tee

Meillä leikitään mielikuvitusleikkejä. Paljon. Bussilla matkustamista, lääkäriä, eläinlääkäriä, kauppaa, autokauppaa, koulua, vauvaa – kyllästymiseen asti vauvaa. Ja prinsessaa tietysti. Ennen olin kuningatarha, nykyään vain kuningatar. Kuningas on usein töissä. (Auts.) Meillä vierailee myös mielikuvitusystäviä, mutta ne eivät vielä riitä leikkikaveriksi, niistä yleensä vain keskustellaan.

Kolmevuotiaan mielikuvitus näyttäytyy myös omassa laulutuotannossa. Esikoisen lauluissa on tarinallinen kaari, eli joku teema, johon poimitaan uusia aiheita, yleensä siitä mitä ympärillä on. Niissä on myös kertautuva sävel, jossa voi olla muistumia tutuista lauluista ja ihan omaa sävellystä.

Lauluja lauletaan rattaissa (nykyään laudalla), polkupyörän takana, usein autossa – liikkuminen, tai siis kenties paikallaanolon tylsyys, inspiroi lasta laulamaan. Täten laulut kestävät myös pitkään, usein niin kauan kuin matkakin jatkuu.

Tänään kotimatkalla autossa lauleskeltiin tällaisia:

Tulee talvi ja kylmä ja jää

Ja sulle jää

Ja mulle jää

Ja tulee talvi ja Gaian silmä

[…]

Ja me mennään uuteen kotiin

me muutettiin vanhasta kodista

se jäi sinne naapurille

minä haluaisin mennä sinne

ja tulee talvi ja tulee talvi

Kirjoitin sanat muistiin jälkeenpäin eli säkeet eivät ehkä tulleet juuri tässä järjestyksessä, mutta kovasti pinnistelin puuroaivojani painaakseni edes muutaman värssyn mieleen. Kotona pyysin laulamaan laulua uudelleen – mikä puolestaan on vähän keinotekoinen tilanne – ja sain kirjattua ylös seuraavan biisin:

Tulee talvi, tulee talvi, tulee jäätä jäätä jäätä

sitten tulee isä, äiti nukkumaan,

nyt mennään kaikki nukkumaan

kylmä on ja aina

sitten alkaa tulla talvi näin

tulee talvi

tule jo peiton ja makuupussin alle

tulee jää aina

ja sitten yksi jäi pois

yksi jäi pois

ja sitten kolmannen tuli tänne, ei

ja kun me mennään pihalle

ja jää

ja tulee jää

sulle jää

aina mulle jää

ja sitten tulee joo-joo-joo-joo joulu näin

Uusi ilmiö viime päiviltä on absurdi tajunnanvirtapuhe, eli mahdollisimman mahdottomien juttujen keksiminen. Tänään valmistelin iltapuuhia tutulla litanialla: "No niin, sitten iltapesulle ja hammaspesulle ja pissalle ja sitten yöpuku päälle..." Ja lapsi jatkoi: 

"Ja sitten mennään kakkalle ja sitten kakataan pussiin [jep, kakka- ja pissajutut ovat täällä] ja sitten mennään tauluun piiloon ja sitten mennään katolle ja laitetaan sortsit päälle [...]Ja sitten mennään kirjastoon ja sitten mennään laatikkoon ja sitten mennään matkalaukkuun ja sitten mennään lentokoneella [Malesian-serkun] luo ja sitten litistytään ja..."

Lapsi on keksinyt myös toiveammattinsa. (Ja hyvä niin, koska eikös sillä aina kuulu lapsia kiusata: "No pikku-Pentti, mikäs sinusta tulee isona?") Se on laulaja ja lääkäri. 

Ja miksi ei, Dr. Alban näytti hienon esimerkin miten yhdistää ne kaksi. Sanoituksia tuntuisi ainakin irtoavan.

Lisää vauvoja

"Aika iso vatsa sulla äiti! Siellä taitaa olla vauva."

Kiitos kiitos. Tätä ei oltukaan pariin kuukauteen kuultu.

Kun raskauteni toisesta lapsesta oli pitkällä, puhuimme aika paljon siitä tulevasta pikkusisaruksesta, "masuvauvasta" (pardon my French). Juttelin vauvan äänellä isosiskolle ja pohdimme miten päin vauva siellä mahassa oli.

Varmastikin looginen seuraamus oli, että myös esikoinen alkoi odottaa vauvaa, ja hienosti hän osasikin vatsaansa pullistaa. Mutta toisin kuin voisi kuvitella, esikoisen raskaus on jatkunut pikkusiskon syntymän jälkeen. Vauva syntyy yliviikolla tai viiden viikon päästä. Mona Lisan vauva syntyi kotona, kun hän unohti lähteä sairaalaan. "Voi sitä pöhköpäätä!"

Mutta epäselväksi ei siis jäänyt, että mahaa kasvattaa vauva. Kun pikkusisko oli syntynyt, esikoinen antoi klassisen kannustavan kommentin: "Kyllä siellä vielä toinen voisi olla. Toinen pieni."

Kesän kuluessa napero alkoi puhua pikkuvelivauvasta, joka olisi kivampi kuin pikkusisko. Ja huomautettakoon tässä, että hän ei ollut vaihtamassa pikkusiskoa pois, vaan nyt puhuttiin siitä toisesta vauvasta minun vatsassani. Kun koitin ystävällisesti, mutta jämäkästi kertoa, ettei vatsassani ollut vauvaa, esikoinen ohitti selitykset toteamuksella, että mahani vaan "isontuu ja isontuu!" (Myös miehelle sain ystävällisesti, mutta jämäkästi kertoa, ettei raskauden ensioireita ole massiivinen keskivartalon kasvu, vaan ilmiö tunnettiin ns. lomalihomisena.)

Pyykkilautavatsa tai koiranpentu. Niillä pääsisi pahimman yli, eikö?

Mona Lisa, Edin ja Vedin

Olen sikäli onnekas (ja onnellinen) ihminen, että lapsuuteni suuriin traumoihin luetaan kuviolaastarit. Tai siis tietysti niiden puute. Äitini on kyllä, myöhemmän valitukseni kuultuaan, kompensoinut traumaani ostamalla minulle Peppi Pitkätossu -laastareita (vaikka sanoin, ettei se silloin kaksvitosena ollut ihan sama) ja, kuten arvata saattaa, omat lapseni on pilalle hemmoteltu kuviolaastareiden osalta. Äitini toimesta. Meillä kotona on vain tavallisia laastareita tai vielä pahempaa, metrilaastaria. Laastaroidessa kerron opettavaisesti, miten ei minunkaan nuoruudessani mitään kuviolaastareita ollut. Tukkikuorma selässä hiihdettiin kouluun kesät talvet, ihonväriset laastarit varpaissa.

Toinen asia, mitä olen surrut, on mielikuvitusystävien puute. Ja tästä en voi syyttää edes vanhempiani vaan vain oman mielikuvitukseni köyhyyttä. Onneksi voin kuitenkin elää haaveitani lasteni kautta. Meillä on nimittäin Mona Lisa.

Mona Lisa on kulkenut esikoisen matkassa jo useita kuukausia. (Ei yllättäne, jos sanon, etten ihan tarkkaan muista milloin kuulimme Mona Lisasta ensimmäisen kerran.) Kotioloja ei tästä korkeakulttuurisesta nimenvalinnasta ole kiittäminen vaan vanhempieni jääkaappimagnettia. Mona Lisa on isompi, taitavampi, ja saa tehdä monenlaisia asioita, joita esikoinen ei vielä saa. Usein hän vain kulkee mukana. Tänään hän juoksi auton rinnalla ja hyppäsi kyytiin, esikoisen viereen istumaan.

Tänään matkassa kulkivat myös harvemmin tavatut pikkuveli ja isoveli Edin ja Vedin. ("Se on vähän vaikea lausua: veedin.") Taisi olla myös kaksi sen nimistä koiraa. Ja/tai kissaa. ("Koska kissat on mun mielestä ihanimpii.") Pyysin joskus kertomaan tarinan minulle muistiin kirjoitettavaksi, mutta "ei sitten enää muista sitä". No en muista minäkään enää kotiin päästyä. Pitää varmaan nauhoittaa tämä elämä.