Iltasatuhetki upgrade

Eli olemme siirtyneet (liki) kuvattomiin kirjoihin. Jes!

Niin paljon kuin diggaankin Puppe-kirjojen luukkujen kääntelemisestä ja Barbapapoista (oikeasti siis diggaan), samojen kuvakirjojen toistaminen illasta toiseen on loppujen lopuksi melko puuduttavaa hommaa. Tatut&Patut ja Mauri Kunnakset ovat myös ihania, mutta niiden ideana on, että kuvia tarkastellaan huolellisesti ja, kuten taannoin esittelin, pitäisin ideaalina, että useampi lapsi voi kuunnella saman sadun omassa sängyssään maaten. (Ja myös, koska tässä kohtaa päivää haluaisi itsekin jo vapaalle, ei iltasatuhetki saa kestää liian kauaa.)

Tämänkertaisessa sängyssäpysymismotivaatiokampanjassani (osa 49) lähdin siis yrittämään kuvattomien kirjojen kanssa, ja se toimii! Ainakin melkein. Siis toimii siten, että esikoinen roikkuu pää ulkona yläsängystään kirjaa katsellen, mutta ei vaadi, että "näytä sitä kuvaa tänne".

Lukemistossa nyt R. Räppääjän kolmas osa.

Risto Räppääjä valikoitui lukemistoon Turun lastenkesäteatteritarjonnan ohjaamana: kesän 2011 Risto Räppääjä ja Villi Kone meni juonen osalta kolmivuotiaalta (ja varmaan aika paljon vanhemmaltakin) ohi korkealta ja kovaa, mutta silti yhä muistelemme siinä laulettua tunnaria. Ensi kesänä on ohjelmistossa jälleen Risto Räppääjää, joten hahmoon voisi tutustua, ajattelin. Ja esikoinen diggaa.

En toki tiedä mitä hän kirjoista poimii, mutta jaksaa hyvin kuunnella. Samoin minuun (mikä on tietysti keskeistä) Nopoloiden tyyli puree, vaikka eivät Räppääjät eivät ehkä ihan naisten parasta tykitystä ole. Ainoana miinuksena uudesta systeemista minun pitää esittää, että nyt iltasadun vuorottelu ei toimi - harmittaa kun jää keskeisiä lukuja välistä lukematta!

Tämän Räppääjän jälkeen voisi ehkä kuitenkin välillä vaihtaa genreä. Eemeliä ja Peppiä on luettu meillä lyhyttekstisinä versioina ennenkin, ehkä nyt voisi siirtyä Astrid Lindgrenin "oikeisiin kirjoihin"? Tai Nalle Puhia? Mitä sinä suosittelet?

Kyllähän näitäkin tietysti vielä luetaan. Kuten näkyy, näitä on luettu.

Kuopus joutuu tässä(kin?) asiassa osin elelemään isomman ehdoilla ja kuuntelemaan "isojen" satuja, mutta muutamat katselukirjat silti luetaan erikseen hänellekin. Ja tässä iässä se kuvakirjojen katselu onkin ihan palkitsevaa, kun uusia sanoja (ja lauseita) tulee lähes päivittäin.

For the record: ensimmäinen selkeästi artikuloitu kolmisanainen lause kuultiin muutamia viikkoja sitten koko perheen (eli todistajien) läsnäollessa.

"Äiti on kiva."

Isän tyttö pelaa korttinsa mielestäni erittäin viisaasti.

PS: Muistakaa myös kirja-aiheinen arvontani, jonka viimeinen osallistumispäivä huomenna sunnuntaina - kun ei kellonaikaa erikseen määrätty niin keskiyöllä. Ja arvonnan tulokset julkistetaan maanantaina. Jännää jännää!

Typerä, ennakkoluuloinen ja kapeakatseinen

Minä nimittäin. 

"Raskaus vesitti myös haaveeni aloittaa balettitunnit tänä syksynä." (Täti-ihminen 19.9.2012.) 

Viimeksi jalassa 90-luvun alussa.

Miksi kukaan teistäkään ei tarttunut tähän naurettavaan väitteseen? (Vastuun ulkoistaminen, sen osaan.) Päättelyketjuni kuului, että koska en voi jatkaa balettia, en voi aloittaa sitä. Ja tähän ajatukseen jumiuduin.

Viime viikolla kävi kuitenkin niin, että esikoisen tuntia loppuvaksi odottaessani koulun johtaja ehdotti, että tulisimme yhden toisen äidin kanssa kokeilemaan jo käynnissä olevalle aikuisbaletin lyhytkurssille. Neljän kerran kurssista oli puolet mennyt. Sille kurssille en siis edellä mainitusta syystä mennyt - koska luulin, että kurssi jatkuu pidempään. Luulo ei ole ja niin edelleen.
 
"Vaikka tiedän, ettei laji sopisi minulle - olisin siinä liian huono, enkä pidä asioista joita en osaa." (Täti-ihminen 19.9.2012.)

Ja tämä on se kohta, jossa todella meni pieleen.

Älkää käsittäkö väärin, olin aivan fenomenaalisen huono. Mutta se oli ihanaa!

Varmasti auttoi, että opettajana oli ystäväni, maailmanluokan tanssija. (No okei, jos ei yhtään liioitella, niin kaverini.) Ja koska muut kurssilaiset olivat selvästi harrastaneet minua "vähän" enemmän - myös se toinen ekakertalainen, jota epäilen Marinskista eläköityneeksi - minulla ei ollut mitään paineita pärjätä heidän tasollaan.

Olen kerran aiemminkin aloittanut aikuisbaletin, parikymppisenä, mutta en muista miksi harrastus ei tuolloin jatkunut. Sen pohjalta tunnen kuitenkin plién sekä asennot yksi, kaksi, viisi ja kuusi, ja osaan yhdistää relevén ja jetén tapaiset sanat liikkeisiin kun kuulen ne. Tältä vankalta pohjalta liihottelin muina ballerinoina toisten perässä arabeskeja ja piruetteja häpeilemättömän kökösti imitoiden. Kenties itsekriittisyyteni kasvaa kunhan viikkoja kuluu ja minun pitäisi oppia jotain - ehkä ei. Aion kokeilla.

Tuohon alun päätelmääni siis palaten - olen jouluna vasta kuudennella kuulla, joten ehdin harrastaa koko syksyn! Tämän lyhytkurssin ohella aion nimittäin loikata myös sille säännölliselle aikuisbalettitunnille.

Nyt potkin vain itseäni typeryydestä, jonka takia missasin lukukauden ensimmäisen kuukauden.

Kerran vielä pojat! Eli huonosti nukkumisesta (ja töistä ja sairastelevista lapsista)

Melkoinen viikko takana, eikä mitenkään erityisen hyvällä tavalla. Joskaan ei nyt maailmoja kaatavan huonollakaan tavalla.

Kuopuksella on jokin vaihe™. Useampana yönä tällä viikolla hän on päättänyt herätä kahden-neljän aikaan, haluta viereen ja olla nukahtamatta uudelleen. Siinä tahi omassa sängyssään. Johtuneeko tutista, en tiedä - tutin puute saattaa kyllä vaikeuttaa unen löytymistä uudelleen, vaikka ei lapsi rauhoittajaansa aktiivisesti kaipailekaan.

Koska työviikkoni ei odotusarvoisesti ollut järin kiireinen - työstän tällä hetkellä esitelmää, joka on lokakuun lopussa* - tein maanantaina ja tiistaina radikaalin ratkaisun ja jäin nukkumaan miehen vietyä lapset tarhaan ja tein töitä vain iltapäivän tunnit. "Luovaa kirjoitustyötä" tekevänä totesin, että tässä kohtaa koneen ääressä nuokkumisesta olisi pienempi hyöty töiden edistämisen suhteen kuin työpäivän lyhentämisestä.

Tiistai-illalla päätin yöpyä sohvalla, mikä usein on taannut paremmat unet koko perheelle. Mies ei herää lasten kitinöihin (ellen minä sohvalta huuda) ja jotenkin lapsetkin taitavat aistia, ettei niinä öinä maksa vaivaa herätellä. Tällä kertaa kuitenkin kuopus huusi katoamisestani huolimatta ja koska totesin, etten nukkunut sohvallakaan, kömmin yläkertaan ja havaitsin pienen hehkuvan patterina. Suppo, unta, ja keskiviikkona kotipäivä lasten kanssa.

Laskeskelin, että olin toista kertaa elämässäni sairaan lapsen takia töistä pois - ja kummallakaan kerralla kukaan ei oikeastaan ole ollut sairas. Kuumetta ei kuopuksella keskiviikkona nimittäin enää ollut.

Tämän yön jälkeen sama meininki jatkui, paitsi viime yönä, jolloin kuumana kitisevänä patterina hehkui isompi lapsi. Tänään lämpöä on ollut 37,5 eli tämä ei taida johtaa kotipäivään huomenna. Ellei sitten yöllä kuume nouse uudelleen. (Mutta marttyyrinä voin kertoa, että kauan odotettu kutomiskerhoni alku jäi sitten minulta tänään kokematta - tosin autonhuollot, anopin synttärit ja sairastelevat lapset taisivat kuivuttaa kasaan koko kerhon. Äiti-ihmisten elämässä jäävät ne omat menot niin kovin helposti viimeiseksi, huomaan.)

Ja huomenna voisin töihin kyllä mielelläni mennäkin. Miehellä on kuitenkin tiukempi tilanne hetkellä, joten sairaslomapäivä lankeaisi neuvottelematta minulle.

Itseohjautuvan työn ja sairastelevien lasten yhtälöä tämä viikko on kyllä saanut pohtimaan. Itseohjautuvalla tarkoitan, että jos minä tai mies olemme poissa töistä, kukaan ei töitä puolestamme. Mietin miten mahdotonta olisi suunnitella töitään jos jatkuvasti saisi olla kotona sairaiden lasten kanssa. Eli miten vanhemmat, joilla on vastaava työ ja sairastelevat lapset pystyvät hoitamaan asiansa? Kuukauden työhön varataan viisi viikkoa työaikaa, jotta yhden viikon voi olla sairaslomalla? Ja kun keskimäärin kaikilla taitaa olla kuukauden töihin aikaa vain kolme viikkoa.

No voihan tätä päivitellä. Hatunnosto niille, jotka tuon yhtälön kanssa painivat. Muistaapahan taas olla kiitollinen tästä tilanteesta; että tämä viikko on ollut poikkeusviikko.

* Älkää kertoko kellekään. Erinäisistä syistä johtuen en pysty edistämään suunniteltuja töitäni nyt (esim. kirjan toimittaminen on vaikeaa ilman toimitettavia tekstejä), joten seurauksena on, että nyt on löysää ja samalla tiedän että kahden kuukauden päästä tulee olemaan kamalaa. Mutta ei auta.

Lasinen lapsuus

Olipa todella pysäyttävä video.

Oma suhteeni alkoholiin on lähtökohtaisesti suhteellisen ongelmaton. Alkoholi on nautintoaine, jota voi kohtuudella ottaa lasten seurassa, ja aikuisten seurassa muutaman enemmänkin. (Meillä ei myöskään juoda "aikuisten mehua" tai "aikuisten limpparia", vaan "viiniä" tai "olutta".)

Kenties tämä juurtaa lapsuudenkodistani (eikö kaikki?), jossa alkoholia nautittiin, mutta kukaan ei örveltänyt. Muistan mukavina tilanteet, jossa minut ja veljeni pistettiin nukkumaan ja aikuisten puheensorina kohosi olohuoneessa. Juhlissa oli myös lapsilla hauskaa ehkä hieman väljemmän kontrollin ansiosta - vappuna aikuiset pelleilivät ja naapurin Matias söi serpentiiniä. Varmasti ratkaisevasti vaikutti se, että äitini ei juurikaan juonut (näin siis aikuisena päättelen), eikä kukaan muukaan käyttäytynyt mitenkään holtittomasti.

Samanlaisen ohjenuoran olen siis antanut itselleni. Yhden vanhemman (tai poikkeustilanteessa, kuten häissämme, jonkun muun aikuisen) on oltava "vastuuvanhempi", mikä tarkoittaa ajokunnossa pitäytymistä, eikä hillitöntä juopottelua tarvitse lasten nähdä lainkaan. Tätä ei ole ollut vaikea toteuttaa. Meillä tarjoillaan alkoholia jopa nimiäisissä, mutta ystäväpiirissäni ei tarvitse pelätä, että tilanne jotenkin riistäytyisi käsistä. Aikuisten illanvietoissa taas lapset eivät ole mukana. (Sieltä häistä lapset lähtivät yhdeksän jälkeen nukkumaan.)

Miehen ajatukset olivat etukäteen epärealistisemmat. Odottaessamme esikoista hän vakavana julisti, että seuraavaan kahdeksaantoista vuoteen ei sitten voi ottaa. Sittemmin hän on tullut toisiin ajatuksiin.

Kuten huomaatte, kiittelen kauniisti omaa toimintaani. Hyvin teen. Silti tämä mainos pysäytti kyseenalaistamaan paitsi niiden ongelmatapausten, myös omaa alkoholinkäyttöä. Kuinka hyvin aikuinen voi päätellä mikä lapsesta on pelottavaa? Puristien mukaan tietysti jo yksikin juoma muuttaa aikuisen käytöstä.

Kommentti youtubesta: "Olen 5 kymppinen äijä, ja en voi itkemättä katsoa tätä. Olen jokainen noista lapsista. Edelleen."

Pistää miettimään.

Blogiäidit kiittää

Poistin nälkäpäiväkeräyksen lippaan tuosta sivupalkista - virallisesti kampanja päättyi jo viime lauantaina. (Mutta jos sun niin piti lahjoittaa, ja se sitten kuitenkin meni ohi, lahjoittaa voit toki yhä.)

Blogiäitit ruokkii -keräys tuotti 1332 euroa. Mahtava homma! Kiitos keräyksen perustajille, kiitos kaikille osallistujille! Pidetään hyvä työ ylhäällä!

Kielletyt huvit

Menin sitten kysymään lääkäriltä, että pitkällekö raskautta saa harrastaa kontaktilajeja. Ei olisi pitänyt. Nyt jälkikäteen tajuan, että eihän hän lääkärinä olisi muuta voinut sanoa - muuten itkisin vahingon sattuessa että sinähän lupasit!

- Jokainen ottaa tietysti omat riskinsä, lääkäri sanoi.

- Mutta jos olisit minun vaimoni niin kieltäisin.

Menemättä sen enempää tähän monella tavalla hämmentävään lausuntoon, päätin keskustelun seurauksena lopettaa futiksen. Oikeastaan ajankohta oli ihan sopiva, koska jalkapallojoukkueessamme on ollut pientä kuohuntaa ja olen huomannut ottavani homman ehkä liian vakavasti - oletan korkeampaa sitoutumista (itseltäni ja myös muilta) kuin mitä porukassa on ilmeisesti ollut tapana.

Olin jo pohtimassa josko menisin kokeilemaan toiseen joukkueeseen, sellaiseen joka pelaa divarissa ja on siis enemmän tosissaan. Puolitoistavuotisen futisharrastushistoriani valossa saan siis todellakin kiittää tätä raskautta, että pelasti minut tuolta nöyryytykseltä.

Äitiysloma korjannee loputkin tästä "kriisistä", sillä vuoden päästä olen taas niin rapakunnossa, etten varmaankaan hihku pelikentille yhtä tulisesti kuin nyt, ja kolmilapsisen perheen äitinä olen vain onnellinen siitä että pääsen pariksi tunniksi pois kotoa, sama se mikä syy.

Uhoamaltani puolimaratonilta, joka olisi ollut muuten tällä viikolla, raskaus pelasti myös. Tosin kerran yritin mennä lenkille raskausellotuksen hiukan hälvettyä - vain huomatakseni, että olen hukannut lenkkarini. (Miten voi ihminen hukata lenkkarinsa?! Varmaan samalla tavalla kuin takkinsa... Enkä edes ole käynyt baarissa tai junassa. Ihme touhua.)

Baarissa käyminen on muuten yksi harrastus joka minun piti aloittaa. Eli kavereiden näkeminen ilman että istutaan lattialla kylmä kahvi kirjahyllyssä ja hoetaan että ei saa ottaa kädestä. Noh.

Raskaus vesitti myös haaveeni aloittaa balettitunnit tänä syksynä. Vaikka tiedän, ettei laji sopisi minulle - olisin siinä liian huono, enkä pidä asioista joita en osaa.

Entisöimiskurssillekaan ei tarvitse mennä hengittelemään höyryjä tänä syksynä, joten raskaus on oikeastaan aika kivasti karsinut harrastukseni - jääpä enemmän aikaa miehelle omiin menoihinsa.

Keskimääräisesti minua ärsyttää aika paljon tällainen ruinaus, että voi kamala kun on raskaana eikä saa edes sushia syödä. Ehkä ikää on tullut sen verran, että vuosi ihmisen elämässä tuntuu aika lyhyeltä ajalta (ja raskauttahan on jäljellä enää puolikas) ja tällaiset uhraukset siten melko mitättömiltä. Sen sijaan hiukan huolestunut olen siitä, että mihinköhän tahtiin poisjätettyjä harrastuksia saan sitten palautettua kalenteriin suurperheen äitinä. (Kun samaan tahtiin sieltä pitäisi karsia niitä miehen menoja.)

Jumpassa nyt koitan urhoollisesti käydä, että edes jotain tekosyytä olisi omalle ajalle. Ja että pystyisin kiipeämään yläkertaan vielä huhtikuussakin - nyt jo hengästyttää.

Ja sitten onhan mulla kutomiskerho kavereitten kanssa! Alkaa taas ensi sunnuntaina. Kudotaan ja syödään pullaa! <3 (Mulla onkin kivasti vaiheessa se kaulahuivi, jonka huhtikuussa olen käsistäni viimeksi laskenut.)

Ihan kaikkea ei siis ole menetetty.

Tasapuolisuus ja tavaran pelko

Tiedän kaivavani omaa kuoppaani pohtimalla sellaista triviaalia asiaa kuin lapsen sukupuoli. Koska sillähän ei ole mitään väliä. Teen sen silti. Tai ehkä jopa siksi.

Kokemukseni mukaan oman sukupolveni ihmiset erikoistuvat aiempaa paremmin. Lapsuudessani kaikissa perheissä oli yksi tyttö ja yksi poika. Tai jos kolme, niin sitten kaksi jompaakumpaa ja yksi toista. Sen sijaan valtaosa omista ystävistäni tuottaa vain yhden sukupuolen edustajia.

Ja todellakin, tällä tilastolla ei varmasti ole minkäänlaista referenssiä todellisuudessa. Mutta silti - ja koska ilmiselvästi omaan rajoittuneen mielikuvituksen - minun on hyvin vaikea kuvitella, että tämä meidän kolmosemme voisi olla poika. Teoriassa kaiketi todennäköisyys on suurinpiirtein viidenkymmenen prosentin luokkaa.

Ja senkin uhalla, että ruokin sukupuolistereotypioita, tunnustan, että minusta olisi tavallaan kauhean hauskaa jos tulokas olisikin poika.

Ensinnäkin pääsisin testaamaan omia kuvitelmiani sukupuolen toissijaisuudesta kasvatuksessani - olisinko oikeasti tasapuolinen. (Koska se mitä kaipaan äitiydeltä on nimenomaan haastetta elämääni.) Saisiko poikalapsi suurempia vapauksia? Olisivatko pojat vain poikia meillä? (Helppoahan se on sanoa että ei niin kauan kuin käytäntöjä ei tarvitse todellisuudessa testata.) Tai kauanko poikani kulkisi vaaleanpunaisissaan?

Ja toiseksi, poika voisi tuoda vähän tasapainottavaa vaikutusta naisvaltakuntaamme. Mies saisi jakaa oman lapsuutensa poikakokemuksia. Ja olisihan se hauskaa tutustua lähietäisyydeltä myös yhteen pieneen poikaan.

Jotenkin kuvittelen tosiaan, että kolmen tytön kanssa olisi helpompaa - tyttökolmikko voisi saumautua todella hyvin yhteen ja olla mahtava voimavara toisilleen. Paitsi oh sweet lord en edes uskalla kuvitella ovien pauketta kahdentoista vuoden kulutta.

Ja myös toisaalta: voivathan ne kaikki inhota toisiaan sukupuolesta piittaamatta, eli äidin suloisia kuvitelmiahan nämä kaikki ovat.

(Tästä voisi ihan erikseenkin joskus avautua, mutta pidän liioitteluun saakka tärkeänä sisarusten tasapuolista kohtelua. En tavaroiden suhteen - eli en välitä jos kuopus ei saa uusia kamoja vaikka esikoinen saa - se kun ei minusta ole merkityksellistä. (Eli tästä niitä traumoja on sitten hyvä nuorempien ammentaa.) Mutta aineettomien asioiden suhteen: huomion, ajan, ja panostuksen suhteen. Harrastaa pitää saada samoin ehdoin, sikäli kun haluavat. Saada samanlaisia etuoikeuksia ja velvollisuuksia. Esimerkkejä on tietysti tähänastisesta elämästä vähän, mutta vaikka nyt nimiäiset halusimme kuopukselle järjestää yhtä suureellisesti kuin esikoiselle, ja niin haluan myös kolmannella kerralla - huolimatta siitä, että vieraita alkaa ehkä jo konsepti kyllästyttää.)

Tavaroiden periytymisestä pääsemme ehkä suurimpaan pelkooni tämän tulevan kuopuksen sukupuolen suhteen: jos kyseessä tosiaan olisi poika, kuinka paljon lisää romua talouteemme tulee? Okei, teinivuosina kierrätys tyttöjenkään välillä ei varmasti tule toimimaan kuten nyt, mutta hyvän kymmenen vuotta synergiaetu saman sukupuolen lapsissa on suuri.

Nytkin toki on sukulaisia, jotka tuovat nukkeja kaksin kappalein, koska pitäähän molemmilla olla omansa. Mutta jossain kohtaa saturaatiopiste vaatteissa ja leluissa on tyttötaloudessa saavutettu. (Jos minulta kysyy niin pari vuotta sitten.) Mutta jos saamme pojan: sehän mahdollistaa rajattomasti uuden poikatavaran ostamisen. Uudet vaatekerrat, uudet leluvarannot, uudet harrastusvälineet.

Vaikka eihän se uusien kulutusyksiköiden tuottaminen mikään ekoteko ole milloinkaan, niin juuri tässä pienessä mittakaavassaan se saa minut hengittämään paperipussiin.

Tähän liittyen, olimme haudanneet muuttoajatukset hetkeksi. Tätä miettiessäni tajusin, että jos lapsi syntyy huhtikuun alussa, niin viimeistään huhtikuun puoleenväliin mennessä mies on valmis muuttamaan uuteen asuntoon. Tyttö tai poika - mihin ihmeeseen me joudumme kaiken sen tavaran kanssa?!

Juhla-arvonta!

Arjen takaa täytti vuoden! Rummunpärinää ja ilotulitteita!

Lukijamääräni on suorastaan räjähtänyt käsiin - kuukausiluvut hipovat varmaan jo keskivertomuotibloggareitten päivälatauksia ja tuossa sivupalkissakin on yli 30 naamaa, joista tiettävästi vain yksi sukua - joten ihan tyhjään bittiavaruuteen en edes tätä märinääni päästä. Mikä parasta, purkaukseni saavat aikaan myös vastakaikua (mutta yhtään häirikköanomuumia en ole vielä kohdannut), mistä lämmin kiitos teille ihanille lukijoilleni!

Juhlan kunniaksi siis arvonta! Jännittävää! Lisää huutomerkkejä!

Sinun ei tarvitse olla kirjautunut käyttäjä, mutta käytä vastatessasi jotain tunnistettavaa nimimerkkiä (ja jos sinulla ei ole blogia, johon ilmoittaa voitosta, muista tulla kurkkimaan palkintojenjakoa lokakuun alussa). Kuitenkin - täysin puolueellisesti - rekisteröityneitä lukijoita suositaan, eli jos osallistut arvontaan ja naamasi on tuossa sivupalkissa niin osallistut kahdella äänellä - helpotat duuniani jos mainitset sen kommentissasi. Ja naamansa saa luonnollisesti lisätä sinne tässä yhteydessä.

Arvonnassa jaetaan tämä fabuloosi ja katu-uskottava kassi, jonka kanssa kulkiessasi voit teeskennellä olevasi minä - kukapa ei sitä haluaisi?  (Eli toivon salaa, että palkinto menisi Helsinkiin tai Tampereelle, kiäh kiäh.)

Kassin täytteeksi tietysti lukemista (koska kuohuviinin postittaminen tuntui riskialttiilta): saat valita yhden kirjan kummastakin kategoriasta (no okei, mitkä vaan kaksi) - kirjat ovat tietenkin omasta kirjahyllystäni.
 
1: Non-fiktio teemalla "äitiys ja työ".

Tutkimusmatkoja äitiyteen on esseekokoelma, jossa eri alojen tutkijat pohtivat kokemuksiaan äitiyden ja tutkimustyön yhdistämisestä, eli pätkätyön aiheuttamia ongelmia ja luovia lastenhoitoratkaisuja. Yliopisto ja apurahakuviot tuovat tietysti omat vääntönsä näihin tarinoihin, mutta kosketuspintaa löytyy työssäkäyvien äitien arkeen myös laajemmin.

Kirsi Piha: Äitijohtaja. Pihan toimittama, myös kokemuksellinen, mutta haastatteluihin perustuva teos, jossa äidit peilaavat asemaansa johtajina - tai johtajat asemaansa äitinä. Molemmat kirjat luonnollisesti kannustavat uran ja äitiyden luovaan yhdistämiseen.

2: Fiktio, viime vuosien kärkikolmikko.

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa. En lähde perustelemaan, kun Ina on sen jo tehnyt.

Jhumpa Lahiri: Unaccostumed Earth. (Tuore maa). Ina sanoo senkin paremmin.

Riikka Pulkkinen: Totta. En uskaltanut lukea pitkään aikaan Rajan jälkeen, koska luulin, ettei se voisi olla yhtä hyvä ja joku taisi jossain Pulkkista haukkuakin. Joskus kirjan ahnehtii, mutta tätä en raaskinut lukea kuin pieniä paloja - säästelin, ettei loppuisi. (Voi Ina kun et ole arvioinut...)

Näitä kaikkia yhdistää paitsi kirjoittajan sukupuoli ja kyynelehtivä minä, myös voimakas magentan käyttö kansissa. Tietää jatkossa minkä värisiä kirjoja minun kannattaa ostella.

Arvonta suoritetaan randomgeneraattoria käyttäen, eli nokkeluutta ei tällä kertaa tarvita. Voit kuitenkin halutessasi jättää kommenttilaatikkoon joko lukusuosituksia, tai kertoa olenko mielestäsi ennen kaikkea hauska, fiksu vai kaunis.

Arvonta on auki kaksi viikkoa eli 30.9. asti, ja osallistut siis kommentoimalla tämän postauksen perään. Onnea arvontaan!

Ihmisiä ne on oikolukijatkin

Tai siis olivat, silloin kun sellainen ammattikunta vielä tunnettiin.

Kuva kaapattu Lehtilehdestä.

Netissä leviävä linkki ei kerro alkuperäislehteä, mutta sen verran on jäänyt tuota nimiriviä näkyviin, että lähteeksi paljastuu Tuurissa ilmestyvä mainoslärpäke Ykköset! Voi vain kuvitella millaisella miehityksellä tällaista mainoslehteä painetaan. Eikä Törnävä-salillakaan taida olla palkattua tiedotushenkilökuntaa.

Samantyyppinen uutisointi ei valitettavasti ole tavatonta isommissakaan lehdissä, vaan tiedotteet julkaistaan sellaisinaan.

Eräs ystävä taannoin ehdotti duunia mainoslehtijuttujen kirjoittajana - duunina olisi siis ollut muotoilla firman tuotteita mainostavia tekstejä lehtijuttujen näköiseksi. Sellaisena ne kuulemma menevät lehtiin suoraan, ja ymmärrettävästi markkinointikulut jäävät minimaaliseksi näkyvyyteen nähden. Tämä tuntui eettisesti jotenkin arvelluttavalta ja varmaan esitinkin sen verran moraalisia varauksia sekä korkean hintapyynnön, että homma kuivui kasaan.

Tarinan toinen opetus, minkä itse olen ottanut ohjenuoraksi kauan sitten, on että missään teksteissäni en käytä muotoiluja [tarkista tämä viite!] tai [jatka tästä vielä] vaan olen siirtynyt wordin työkaluihin, jotka pitävät nämä huomiot poissa leipätekstistä. Joskus aina kuitenkin tulee kiire sitä send-nappulaa painaessa.

Tähän joku naseva loppulause.

Nuorisolaiset ******n!

Nyt kun aloitin kiukuttelun, mutta ensimmäinen aihe tuntuu jo loppuun ammennetulta (tää on niin nopeasyklistä tää post-postmoderni internetelämä), niin jatkanpa hetken hiukan eri kulmasta - nuorista kuitenkin.

Toisinaan lapsiperhekeskusteluissa kuulee valitusta yhteiskunnan lapsivihamielisyydestä, mikä minusta on aina kuulostanut vieraalta. Tai ilmeisesti omat lapseni ovat niin kerrassaan hellyyttäviä otuksia, että olen siksi kohdannut vain lähes pelkästään lapsirakkautta. No okei, ehkä joku kirkumiskohtaus Ikean kassajonossa on saattanut korveta kanssalaatuajanviettäjiä, mutta voiko heitä syyttää? Itsekin olen yrittänyt katseella lamaannuttaa keuhkoavaa kolmivuotiasta lentokoneessa. (En omaani, toim. huom. Niitä yritän lamaannuttaa tehokkaammin keinoin.)

Sen sijaan kun se söpö lapsi tulee teini-ikään, vihamielisyys alkaa. Nuoret halutaan pois kauppakeskuksista, huoltoasemilta, kahviloista ja pihoilta - mistä vain mihin ne pääsevät. Lorvivat juomalla yhden kahvin per pöytä ja pitävät meteliä. Huikeimmillaan niitä on yritetty karkottaa häiritsevillä korkeilla äänillä, joita me isomman rahan kuluttajat emme enää vanhoilla korvillamme kuule.

Nuorison vikahan on tietysti se, että ne tekevät vääriä asioita. Kuuntelevat paskaa musiikkia (liian lujalla) ja muutenkin vievät liikaa tilaa ympäriltään. Ne töhrivät, räkivät ja kiroilevat. Eivät kuluta tarpeeksi. Niin ja skeittaavat.

Ja skeittaaminenhan on väärin, koska se ei ole asiallista liikkumista niinkuin käveleminen. Ja siitä tulee kolinaakin. Ja paikat menee rikki. Iltasanomat raportoi eilen, että Helsingin kaupunki oli rouhinut asfaltin Baanalle tilaamansa Janne Siltalan skeitattavan teoksen ympäriltä - jotta siinä ei voisi skeitata.

"Syynä oli se, että skeittausmelu häiritsi lähiympäristön asukkaita," Pekka Sauri valaisi. (Ja kertoi, että asfaltti tulee takaisin, yöskeittauksen kieltävän kyltin kera.)

Sama syy on varmasti ollut näissä muissakin kohteissa? (Kuvat Spot Digger facebooksivuilta.) Mannerheimin patsaan ympärillä skeittimelu ei ehkä häiritse lähialueen asukkaita, mutta siellä se nyt vain on muuten tosi väärin.

Toinen esimerkki samasta teemasta nousi päiväkotimme vanhempainillasta, missä (tänäkin vuonna) yhtenä keskeisenä puheenaiheena oli pihassa iltaisin notkuva nuoriso. Kyllä, ne roskaavat - ja minäkin olen toistuvasti käskenyt niitä korjaamaan roskansa lähtiessään. Aina ovat myös korjanneet (niin kauan kuin valvova silmä on paikalla).

Päiväkodin johtaja kehotti meitä lähialueen vanhempia soittamaan poliisit, jos näemme nuoria pihalla. Kuvittelin hetken puheluani poliisille, että partio tänne, täällä on nuoria keinumassa ja polttamassa tupakkaa päiväkodin pihalla! (Kuiskaten:) Luulen, että aikovat roskata.

Sitten esitin, että eihän pihassa oleskelu ole laitonta - onhan se ihan julkista kaupungin tilaa. Väärin tämä - ovat yrittäneet polttaa pihan leikkikatoksenkin. Okei, se on laitonta, mutta se ei tee muiden pihassa hengailusta poliisiasiaa.

Huojennukseksemme saimme kuulla, että päiväkoti on saanut järjestymään vartijoita hätyyttelemään nuoria pois pihalta. Valaistusta ei kaupungilta heru, joten eräs äiti ehdotti, että emmekö me vanhemmat voisi maksaa valosensoreita pihaan. Ja portit lukkoon. Ja korkeammat aidat tarvittaisiin tietysti. Mieluummin se, että alueen lapsiperheet eivät saa leikkiä iltaisin pihassa kuin se, että siellä on lapsiperheiden lisäksi myös nuoria.

Minä ehdotin vanhemmille, että josko mieluummin perustettaisiin kansanliike, että saataisiin alueelle nuorisotalo, niin niilläkin olisi joku paikka johon mennä. (En kuitenkaan pelotellut, että meidänkin lapsista tulee joskus nuoria.) Tämä kerrottiin seuraavan päivän vanhempainillassa jonkinlaisena kevennyksenä (paikalla oli sillä kertaa mies, en minä). Ja kehotettiin soittamaan poliisille jos pihalla näkyy nuorisoa.

Kriminalisoida pitäisi koko nuoruus.

PS: Ohessa tällä kertaa vähän siistimmin artikuloitu toinen näkemys samasta aiheesta. Tuomas Rantanen puhuu laajemmin kaupunkikulttuurista, mutta kummasti siistimistoimenpiteiden kohteina ovat nimenomaan nuorisokulttuurin ilmiöt. Okei, juopot ovat toinen yhtä ikävä ihmisryhmä.

Ihan tavallista punavihreää hikoilua

Erehdyin lukemaan Ihan tavallisia asioita -sivustoa. Somessa jo kiertäneiden paolocoelhomaisten viisauksien ohella kuvittelin presidentti Niinistön asettaman nuorten syrjäytymisenestoprojektin sivuilta löytyvän jotain konkreettisempaakin sisältöä. Mutta ei.

"Ei ole vain yhtä syytä siihen, miksi elämän tapahtumat joskus karkaavat käsistä. Vain harvoin edes jälkikäteen tiedämme, miksi on käynyt niin kuin on käynyt. Jotain tiedämme: apua ja tukea tarvitseva voi olla sinun lapsesi, lapsenlapsesi, sisaresi, veljesi, naapurisi tai ystäväsi. Me kaikki olemme osallisia. Ihan tavallisten asioiden, arkikeinojen, avulla me aikuiset voimme yhdessä tehdä lasten ja nuorten arjesta turvallisempaa."

Vertailun vuoksi, THL (mikä tässä yhteydessä tarkoittaa tutkittua tietoa) sanoo näin:

"Syrjäytyminen on prosessi, josta tunnetaan monia tärkeitä altistavia ja suojaavia tekijöitä. Altistavia tekijöitä ovat esimerkiksi maahanmuuton tai köyhyyden tuoma erillisyyden kokemus, vanhemman päihde- tai mielenterveysongelmat tai poikkeuksellisen ankara kasvatus. Suojaavia tekijöitä ovat muun muassa läheiset lämpimät ihmissuhteet kasvuympäristöissä tai onnistuminen koulunkäynnissä. Näihin prosesseihin voidaan vaikuttaa."

Yksi keskeinen pointti, mikä Ihan tavallisia asioita -selfhelpissä menee pieleen on se, että siinä suljetaan silmät Suomen räikeältä jakautumiselta hyväosaisiin ja huono-osaisiin. Jos Elin­kei­no­elä­män val­tuus­kun­nan joh­ta­ja Matti Apunen ojentaa kätensä kummilastaan kohti (kuten hän Hesarin pääkirjoitussivulla tänään neuvoo meitä kaikkia tekemään), hän tuskin kohtaa siellä syrjäytymisvaarassa olevaa nuorta. Syrjäytymisvaarassa ovat ne nuoret, joilta tuo kättäojentava tukiverkko puuttuu (ks. THL yllä).

Monet sivuston arkiset neuvot paljastavat kenelle vinkit on tarkoitettu. "Ihan tavallisiin" ei selkeästi kuulu päihde- tai mielenterveysongelmaisia, saati lastenhakkaajia. Sivusto neuvoo esimerkiksi "tolkkua törsäämiseen":

"Helpolla ja ansiotta saatu laiskistaa. Seurauksena on tyytymättömyys ja tyhjyyden tunne. Älä anna nuorelle liikaa rahaa, tavaraa tai herkkuja. Se opettaa ajattelemaan, että kaikki aina vain tulee jostain automaattisesti. Jos nuori omaksuu tällaisen asenteen, hän ei ehkä opi hankkimaan elantoaan työllä."

Kummalle tämä neuvo sopii, keskiluokkaisen perheen rahalla poissaoloaan paikkaavalle äidille vai toimeentulotuella sinnittelevälle päihdeongelmaiselle yksinhuoltajalle? (Sori räikeä kärjistys.) Ja kumman lapsi oikeastaan olikaan suuremmassa syrjäytymisvaarassa?

Henkilökohtainen on poliittista, julistivat feministit aikoinaan. Rakenteellisista ongelmista ei voi tehdä yksilötason ongelmia, joita paikataan lukemalla lasten kanssa kasvikirjaa - ei, vaikka niistä rakenteellisista ongelmista kärsivät ovatkin yksilöitä. Lastensuojelun asiakkuus periytyy, usein jopa kolmanteen sukupolveen, kertoi Hesari tällä viikolla. (Mikä tietysti kertoo myös siitä, ettei lastensuojelu nykymuodossaan onnistu tavoitteessaan.)

Apunen isällisesti neuvoi meitä punavihreitä marisijoita ottamaan rauhoittavat päiväunet ja kokoamaan sen aikana ajatuksensa. Apunen halusi puolustaa hanketta, jota hänen sanoillaan kritisoidaan "hol­hoa­vaksi, alen­tu­vaksi, se­tä­mäi­seksi, oi­keis­to­lai­seksi, tar­pee­ttomaksi ja nau­ret­ta­vaksi" käyttäytymällä holhoavasti, alentuvasti, setämäisesti ja naurettavasti. Vankka veto.

Apunen toivoo myös aitoa kansanliikettä.

"Ken­ties myös yli­ver­tai­suut­taan hi­koi­le­vat blo­gis­tit ym­mär­tä­vät, et­tä työ­ryh­män esiin nos­ta­ma yh­tei­söl­li­syys ei ole vain juo­ni ra­han sääs­tä­mi­sek­si."

Mutta kun ei ymmärrä.

Ihan tavallisia asioita -sivustolle voi jättää myös oman vinkkinsä. Aktiivinen kansalainen Kaisa Kangas jätti seuraavan:

"Voimme äänestää päättäjiä, jotka ovat valmiita lisäämään resursseja nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseen - siis esimerkiksi käyttämään yhteiskunnan varoja nuorille suunnattujen mielenterveyspalveluiden parantamiseen. Monissa tapauksissa tarvitaan ammattiauttajan apua."

Vastaus tuli Sakari Huovisen nimissä: "Ihan tavallisia asioita -tiimi" katsoi, että ehdotusta ei voi julkaista "koska niin lainsäädännölliset, taloudelliset kuin hallinnolliset rakenteet eivät kuulu presidentin toimivaltaan." (Aika harva vinkki sivulla muuten kuuluu suoraan presidentin toimivallan alle.) Ja vastaus jatkuu: "Ammattiauttajia todella tarvitaan nyt, mutta eikö olisi hyvä, jos niitä tulevaisuudessa tarvittaisiin vähemmän, kun ei olisi niin paljon ongelmiakaan."

No se olisi kyllä todella hyvä. Poistetaan toki loputkin tukirakenteet - sen sijaan "Voimme auttaa esimerkiksi ikkunanpesussa." Ja "Voimme järjestää työpaikalla tutustumiskierroksen ja mehujuhlat työntekijöiden perheille." Ja vielä "Voimme neuvoa, miten oikea ystävä toimii ja miten ei."

Sakari Huovinen, joka ilmeisesti siis toimii Ihan tavallisia asioita -hankkeen tiedottamisessa (onhan hän väitellytkin pörssitiedottamisesta) toimii myös Sauli Niinistön ja Hjallis Harkimon perustaman Tukikummit-säätiön hallituksessa. Tukikummit kanavoi yksityisten ihmisten tekemiä lahjoituksia nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi Kirkon diakoniatyön kautta.

Ja siinä ei toki ole mitään vikaa - on hienoa, että korkeilla palleilla istuvat ihmiset (hallituksessa myös Sari Baldauf ja Björn Wahlroos) antavat aikaansa ja arvovaltaansa hyväntekeväisyydelle. Hyväntekeväisyys ei kuitenkaan pysty korvaamaan eikä kattamaan hyvinvointiyhteiskunnan perusteita. Sen hämärtämisessä Ihan tavallisia asioita menee metsään.

Siksi punavihreä marina, Matti.

PS: 21:40. Lue myös kiukkuisempi punavihreä marisija.

Nälkä

Huomaatte varmaan tuossa sivupalkissa uuden elementin. Nyt kuvittele minut seisomaan käyttämäsi ostarin ovelle tuo lipas kädessäni - et kehtaa kävellä ohi heittämättä sekaan edes paria lanttia. Ja tällä kertaa ei tarvitse olla edes käteistä mukana, sillä lahjoittaa voit kätevästi täällä.

Punaisen Ristin Operaatio Nälkäpäivä järjestetään 13.-15.9.2012.

"Punaisen Ristin tehtävä on auttaa haavoittuvimmassa asemassa olevia ihmisiä kaikkialla maailmassa, myös täällä Suomessa. Nälkäpäivänä keräämme sitomattomia varoja katastrofirahastoon, jotta olemme valmiina auttamaan heti, kun apua tarvitaan. Jo parilla sentillä saa rokotuksen tai puhdasta vettä, 5 eurolla huovan ja 17 eurolla äitiyspakkauksen. Kotimaassa apu on usein henkistä tukea kriisiin joutuneelle tai hätäapua tulipalossa kotinsa menettäneelle. Avun perillemenoa valvotaan tiukasti alusta loppuun. Keräyskulujen keskiarvo viimeisen kymmenen vuoden ajalta on 13 %." Näin siis SPR.

Viime viikkojen ajan media on pyörittänyt silmiimme kotimaan lasten ahdinkoa - tarinoita, joita on lähes mahdoton kohdata. Eivätkä hätä ja kurjuus ole sillä välin päässeet muualtakaan maailmasta loppumaan. Minut kohtaa usein keräyslippaan tai joululahjavuohen äärellä kyyninen turhautuminen; näinkö vähän minä teen, näinkö vähän autan. Muutamalla vaivaisella eurolla ostaa omantuntonsa puhtaaksi, jotta saa taas hetkeksi unohtaa kaiken kauheuden.

Ja kuitenkin. Parempi vähän kuin ei mitään.

Onneksi kaikki eivät lamaannu kyynisyytensä tai välinpitämättömyytensä alle. Blogiäidit ruokkii -keräyksen takaa löytyy kaksi äitibloggaria, Kepulaisen äiti Äidinmaitoa-blogista ja Suski Piiri pieni pyörii -blogista. Heille hatunnosto hienosta tempauksesta: koossa on jo komeat 800e.

Nyt myös sinut on haastettu mukaan!

Cold turkey

Tämä on ihan yhtä hyvä hetki kuin kaikki muutkin, päätin tänään aamulla viiden aikoihin. Ja sitten ei ollut enää tuttia.

Puoli seitsemän aikaan sitten jo vähän kyseenalaistin päätöstäni - oliko se hetki sittenkään niin hyvä. Mutta tutti oli jo rikki. Ja periaatteena on, että jos tarpeeksi kauan on jotain sanottu, sitä ei enää peruta - jo lapsenkin takia. Lapsi voi luottaa, että aikuisen sana pitää.

Nukahdimme me lopulta vielä hetkeksi, mutta voi sitä loukkaantuneen naaman määrää, kun päiväkodin pihalla kerroin hoitajalle lapsen raskaasta yöstä. "Sinä se olit," ilme sanoi.

Illan mittaan aina harmistuksen tullen tyttö kaipaili tuttia. Mutta ihme: illalla lapsi nukahti nopeammin kuin tavallisesti. Jos se tuolla yhdellä puolentoista tunnin huudolla meni, niin... No, koputetaan puuta.

Samaan aikaan esikoisella on käynnissä motivaatiokampanja, että pysyisi koko yön omassa sängyssään. Esikoinen on aina tykännyt nukkua vieressäni, kuopus ei yösyöttöajan jälkeen koskaan. Paitsi nyt. Eli viimeisen kuukauden on sängyssä alkanut olla ahdasta kun mies valtaa korkeampine petareineen 90 cm sängystä ja molemmat tytöt haluavat olla minun kainalossani siinä toisella yhdeksälläkymmenellä sentillä.

Eihän se tosiaan iso asia olisi kantaa tytöt takaisin sänkyynsä yöllä, mutta kun se on. Olen maailman huonoin unikouluttaja, koska pitkäntähtäimen palkinto ei kannusta minua luopumaan juuri tämän yön unista. Unikoulu kuuluu asioihin, jotka aloitetaan aina ensi kuussa.

Mutta nyt taas toiveikkaana uuteen elämään. Esikoinen omassa sängyssään (ollut ainakin jo kaksi yötä) ja kuopukselta tutti pois, niin sitä ei tarvitse enää kontata sängyn alta yön pimeinä tunteina.

Eiköhän tämä tästä (kunnes raskaus parin kuukauden päästä vie unet. Ja sen jälkeen vauva.)

Hulvatonta.

Aukko tulevaisuudessa

Minut on (toistuvasti) yllätetty työpaikalla hyvin loogisella kysymyksellä:

- Mitäs sitten väitöksen jälkeen?

- No, ajattelin olla tekemättä mitään puolisentoista vuotta; katsellaan sitten.

Todella vakuuttavaa kunnianhimoisen ammattilaisen puhetta. Mutta eihän minulla tietenkään ole mitään suunnitelmia - enää. Ei ole postdoc-tutkimussuunnitelmaa vireillä, työpaikoista puhumattakaan.

Ihan vielä en halua kuitenkaan julistaa raskaudestani (koska ei sekään oikein kunnianhimoisen tutkijan valinnalta kuulosta). Mutisen siis jotain jatkorahoituksen suunnittelemisesta ja tietokirjasta, jonka aion tehdä väikkärini pohjalta. Ja siihen intouduin tänään oikeastikin hakemaan apurahaa (mikä tavallaan tuntuu tyhmältä, koska en olisi käyttämässä sitä ennen kuin 2014, mutta helpottaisihan se jatkoa jos olisi jotain mihin "palata"...)

Tajuntaani hiipi näitä pohtiessani myös pieni epämiellyttävä tosiasia. Tämänhetkinen rahoitukseni päättyy tammikuun puolessavälissä ja Kelan tukema elämä alkaa helmikuun lopulla. Väliin jää siis reilu kuukausi tulotonta aikaa. Onneksi, mutta myös valitettavasti vain kuukausi: eihän sellaiselle ajalle voi/jaksa/kehtaa hakea mitään apurahaa - ja ehdinkö edes työttömäksi, vai menisikö moinen pätkä karenssissa? Mukavapalkkaiseen työpaikkaan tietysti pääsisi varmasti helposti kahdeksannella kuulla, jos vain viitisi hakea. (Ja joo, äitiysloman aloitusta voi varhentaa, mutta koska edessä on kuitenkin myös hoitovapaajakso, on tämä ele vähän hölmöläisen peitonpidentämistä. Lisäksi tuntuisi vähän hassulta väitellä äitiyslomalla.)

No, isompi aukko odottaa tietysti äitiysloman muodossa. Väitöskaronkasta äitiyslomalle ja aivot naftaliiniin pariksi vuodeksi. Mitäs sitten?

Kaikenlaista.

Tunnustuksia ja juhlaa

Sain tunnustuksen rouva runomitalta eli Suvi Trokee-Daktyyliltä. Kiitos kaunis! Aina yhtä mukavaa. Tällä kertaa ei tarvitse edes kertoa seitsemää satunnaista faktaa ja joutua metatason määrittelyongelmiin, joten mahtavaa.

Tunnustuksen säännöt ovat seuraavat: 
1.  Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi tunnustuksen.
2.  Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3.  Kopioi Post it - lappu ja liitä se blogiisi.
4.  Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu
    vain Post it - lapulla ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat
    sen eteenpäin. 

Sen sijaan pitää nimetä viisi lempiblogiaan, mikä ei sekään ole ihan helppoa, koska A. niitä on kovin monta ja B. silti tuntuu, että aina kiittelen niitä samoja. No, enihuu: viidestä lempiblogista on pakko aloittaa Tytöstä koska...

1. Tyttö sinä olet rätti. 

...kuten tuosta sivupalkista huomaa, tyttö karkasi (jännittävien juonenkäänteiden saattelemana) lomalle about kuusi viikkoa sitten ja katosi jäljettömiin. Toivottavasti kuulemme uudesta hollantilaisesta kartanonrouvasta pian! Missä olet Tyttö?

2. Pudonneita omenoita.

Sarjassamme bloggaajia, joista kuvittelisin pitäväni myös tosielämässä. Tai ehkäpä harvoja sellaisia, joista ei niin kuvittelisi, kauaa jaksa lukea. Joskus mietin, että millaistakohan se oikeasti olisi. Loistavan kiusallista tai kiusallisen loistavaa, epäilemättä.

3. Pihalla kotona.

Blogi, jota varmastikin useimmiten kommentoin. Osaa vetää omasta elämästään yleisempien asioiden pohdintaa. Niinkuin hyvässä blogissa pitäisi.

4. Ite puin.

Terävä havainnointikyky ja kirpeä kirjoituskieli toimii, aiheena arkinen arki. Erityisbonarit siivouksenvälttelypostauksista.

5. Valeäidin tunnustukset.

Arkea turbovaihteella. Ja kaikkea siltä väliltä. (Pakosta hiukan maaninen, sillä päivittääkin noin kolmesti päivässä kahden alle kolmevuotiaan kotiäitinä.)

**

Tästä postausta kirjoittaessani tajusin, että Arjen takaa täytti juuri vuoden! Eli ohi livahti moinen merkkipaalu - mikä ei sinänsä yllätä. Juhlan kunniaksi pitää järjestää selebraatio! Vieraiksi yllämainitut, sushia ja samppanjaa! No. Jos sitten kolmevuotisjuhliin...

Mutta arvonta, eikö blogeissa kuulu järjestää arvontoja? Arvonnan osa 1: keksi hyvä palkinto - voit voittaa sen!

Mutta joo, mielettömän hauskaa ja antoisaa on ollut. Pidetään tämä! Cheers!