Sesonginvaihto

Ei, en tietenkään viittaa pukeutumissesonkiin, välikauden jatkuessa tänä vuonna mitä ilmeisimmin sujuvasti talvesta talveen. Viittaan aktiivisuussesonkiin, joka edellisen kerran vaihtui tasan vuosi sitten. Juoksumotivaattorina toiminut puolimaraton oli suoritettu, kesällä ehkä oli hellettäkin, lomamatkoja, ja syksyllä (olevinaan) kiirettä. Kiinassahan tekosyitä löytyikin sitten vaikka muille jakaa: päällimmäisenä kaamea ilmanlaatu ja arjen logistiikkahaasteet. Illalla lasten nukahdettua autoteiden varsilla hortoilu ei tullut kyseeseen, joten muumioiduin mieluummin villasukkineni ja läppäreineni sohvan nurkkaan.

Kiitos urheilukausi 2014-15.

Siellä sohvannurkassa toisinaan pohdiskelin kuinka kirmaan vuorikauriin lailla Suomeen palattuani, ja niinhän toki kirmasinkin - terasseille ja festareille. Mutta sitten myös jalkapallokentille.

Selfie-koulussa on käyty. Ja hississä, kuten tosiurheilijoilla on tapana.

Tästä syttyi motivaatio. Onnistuttuani soluttautumaan vähintäänkin kaupungin siisteimpään joukkueeseen huomasin haluavani jaksaa taas juosta. Myös toki osata pelata jalkapalloa, mutta se on jo vähän suuremman luokan tavoite se. (Haaveilen tekniikkakoulusta, mutta haaveilen myös kahden työssäkäyvän vanhemman viikkoon muutamasta lisäillasta. Eli aloitetaan juoksukunnosta.)

Kulunut viikko kuulostaakin jo eri aktiiviselta: olen pyöräillyt tavoite(juoksu)lenkiksi määrittelemäni reitin, 15 kilometriä, käynyt suunnistamassa*, ratsastamassa ja luonnollisesti jalkapalloilemassa. Koska kuitenkin ollaan vielä siirtymävaiheessa uuteen urheilulliseen minuuteen, olen muistanut nauttia lenkkioluen, suunnistusoluen sekä jalkapallo-oluen. Eikä tarvitse sanoa, tiedän kyllä mitä ajattelette: mitä ihmettä tapahtui ratsastuksen jälkeen?

Ajoin takaisin mökille, ja illalla nukahdin lapsia nukuttaessa. Aina ei voi onnistua.

Virallinen juoksutavoitteeni on yhä määrittelemättä, mutta koska haasteen pitää olla haastava, lienee sen oltava joko puolimaraton alle kahteen tuntiin, tai sitten kokonainen, jos saisin jonkun toisen kajahtaneen kaveriksi. Tätä ehtii pohtia kunhan saa sen ensimmäisen tavoitelenkin suoritettua. Ja pääasiahan on että tunnin intervallitreenit kentällä sujuvat kunnialla.

* Kiitos kouluaikaisten suunnistuskisojen, joihin minut tuntemattomasta syystä lähetettiin, ja joissa eksyin armottomasti, suunnistus kuuluu asioihin, joita en tee, jos vain voin valita toisin. Suurmetsurin järjestämän laatuajan kyseessä ollen en voinut. Silti nytkin kieltäydyin ehdottomasti kantamasta tai katsomasta karttaa, ja keskityin suunnistamaan näkökenttäni rajamailla liikkuvan valkokeltaisen paidan ääriviivoista ja samanaikaisesti olemaan kompastumatta. Oikein laadukasta parisuhdeaikaa oli, koska alitettiin Hitachin määrittämä aikatavoite, mutta yhäkään en ymmärrä miksi ei ihminen voi juosta teitä pitkin, kun sellaiset on suurella vaivalla metsiin tehty. Hyvät tiet. Ei juuria eikä kantoja. Voi katsoa ylös tossunkärjistään jos mieli tekisi. Että.

Unelmalaji

Kauan kauan sitten syyskuun alussa järjestettiin kaukaisessa Vantaan valtakunnassa vuoden paras urheilutapahtuma. Siitä kirjoittaminen on maannut rästissä jo kohta kuukauden. Mutta, koska tapahtuma järjestetään myös ensi vuonna, on oikeastaan juttu viivästyessään koko ajan jälleen ajankohtaisempi.

Kyseessä on Unelma Cuppi (pahoittelen, mutta se todellakin oikeasti kirjoitetaan noin - jatkossa kirjoitan sen väärin oikein), päivän kestävä futisturnaus naisille kaikista pelaajataustoista. Turnaus jakaantuu nyttemmin kolmeen eri tasosarjaan: A-cuppi on ilman pelikokemusta oleville hassuttelujoukkueille, B-cuppi sellaisille, jollaiseksi mekin itsemme koemme, jonkin verran pelanneille täysamatööreille, ja tänä vuonna ensimmäistä kertaa järjestetty C-cuppi sarjatasolla pelanneille naisille.

A-cupin palkintojenjakoseremoniaa.

Missä naisille järjestetty tapahtuma, siellä zumbaa.

Paitsi, että jalkapallo nyt vain on perusteluja vaatimatta maailman hienoin urheilulaji, futispelit ovat upea tilaisuus kilpailuvietilleni lyödä kättä katteettoman optimismini kanssa: Tänään me kyllä voitetaan kaikki, uhoan. Joka kerta.

Joka kerta emme voita.

Mutta sillä taas ei loppujen lopuksi ole mitään tekemistä minkään kanssa. Futispeleissä – meidän joukkueessamme – hienointa on se, että onnistumiset muistetaan pitkään, mutta karvaat tappiot unohdetaan heti jälkipelien jälkeen. Ja omien kanssa ei kiukutella koskaan.

Unelmacupissa olin tänä vuonna neljättä kertaa. Ensimmäisellä kerralla osallistuin futaajamiestemme vaimokkeista kertaluonteisesti koostetussa joukkueessa A-cupin puolelle, ja Turkuun muutettuamme olen onnistunut raskauksien välissä osallistumaan laskujeni mukaan jopa kolme kertaa B-cuppiin, melkein oikeaa jalkapalloa siis pelaamaan. (Pelin kesto on maltillinen 16 minuuttia ja sitä pelataan pienin joukkuein pienillä kentillä.) Joka kerralla päivä on ollut alusta loppuun aivan mahtava.

Eli oli tässä yksi vissi taka-ajatus miksi kerroin tästä nyt. Kiinaan ja Helsinkiin muuttaessamme joudun jättämään rakkaan futisjoukkueeni, mutta en halua lopettaa harrastusta. Hyvä porukka on paras ja kenties ainoa tapa minulle saada itseni treeneihin vaikka aina ei huvittaisikaan. (Leijonanosa taannoisen puolimaratonini harjoituskauden juoksuaskeleista tehtiin futistreeneissä.) Harrastamallamme tavalla homma ei maksa juuri mitään, yhden salivuoron talvikaudella ja kenttävarauksen kesäkaudella, pallon ja uudet kengät muutaman vuoden välein. Eikä pidä unohtaa saunailtoja!

Tavoitteeni on siis vuonna 2016 osallistua Unelmacuppiin uudella joukkueella. Tuo joukkue vain puuttuu.

Epäröin vähän kirjoittaa futishehkutuspostaustani juuri tänään, koska eilinen turnauspäivämme päättyi dramaattisesti ambulanssikyytiin: yksi tovereistani otti ja katkaisi sääriluunsa. Napsahdus kuului toiselle puolelle kenttää ja nyt on muuten teräksisen naisen jalassa titaania. Mutta tänään sairaalasta saatujen terveisten mukaan hän on kevään ekoissa ulkotreeneissä taas mukana.

Joukkuehenki, paras henki.

Joissa minä en valitettavasti ole. Niin voinko tätä houkuttelevammaksi enää kirjoittaa? En voi. Eli perustetaanko futisjengi ensi syksynä Helsinkiin? Kaikki juoksijaihmiset ainakin: loistavaa intervallitreeniä! Ja maalissa ei tarvi edes juosta!

Pistäkäähän hautumaan.

Pallojalkoja

Sain suurella työllä houkuteltua esikoisen kokeilemaan jalkapallokoulua ja mukaan pääsi myös yli-innokas alaikäinen keskimmäinen. Tunnin jälkeen meillä oli perheessä neljä jalkapalloentusiastia. Hyvin menee, hykertelimme me vanhemmat intoilijat.

Lasten jalkapallon jälkeen oli rouvaitten vuoro.

Tästä syystä Ranskan ja Nigerian pojat pääsivät nauhalta katsottaviksi lasten nukuttamisen jälkeen. Myöhäispelikin piti katsoa, mutta ei vain ihminen pysynyt hereillä. Vaikka hyvin ymmärrän miksi, en voi olla kokematta vääryyttä siinä, että yhteen päivään tuhlataan monta peliä, kun jää niin monta päivää vuodessa käyttämättä.

Onneksi ei tämä!

Kielletyt huvit

Menin sitten kysymään lääkäriltä, että pitkällekö raskautta saa harrastaa kontaktilajeja. Ei olisi pitänyt. Nyt jälkikäteen tajuan, että eihän hän lääkärinä olisi muuta voinut sanoa - muuten itkisin vahingon sattuessa että sinähän lupasit!

- Jokainen ottaa tietysti omat riskinsä, lääkäri sanoi.

- Mutta jos olisit minun vaimoni niin kieltäisin.

Menemättä sen enempää tähän monella tavalla hämmentävään lausuntoon, päätin keskustelun seurauksena lopettaa futiksen. Oikeastaan ajankohta oli ihan sopiva, koska jalkapallojoukkueessamme on ollut pientä kuohuntaa ja olen huomannut ottavani homman ehkä liian vakavasti - oletan korkeampaa sitoutumista (itseltäni ja myös muilta) kuin mitä porukassa on ilmeisesti ollut tapana.

Olin jo pohtimassa josko menisin kokeilemaan toiseen joukkueeseen, sellaiseen joka pelaa divarissa ja on siis enemmän tosissaan. Puolitoistavuotisen futisharrastushistoriani valossa saan siis todellakin kiittää tätä raskautta, että pelasti minut tuolta nöyryytykseltä.

Äitiysloma korjannee loputkin tästä "kriisistä", sillä vuoden päästä olen taas niin rapakunnossa, etten varmaankaan hihku pelikentille yhtä tulisesti kuin nyt, ja kolmilapsisen perheen äitinä olen vain onnellinen siitä että pääsen pariksi tunniksi pois kotoa, sama se mikä syy.

Uhoamaltani puolimaratonilta, joka olisi ollut muuten tällä viikolla, raskaus pelasti myös. Tosin kerran yritin mennä lenkille raskausellotuksen hiukan hälvettyä - vain huomatakseni, että olen hukannut lenkkarini. (Miten voi ihminen hukata lenkkarinsa?! Varmaan samalla tavalla kuin takkinsa... Enkä edes ole käynyt baarissa tai junassa. Ihme touhua.)

Baarissa käyminen on muuten yksi harrastus joka minun piti aloittaa. Eli kavereiden näkeminen ilman että istutaan lattialla kylmä kahvi kirjahyllyssä ja hoetaan että ei saa ottaa kädestä. Noh.

Raskaus vesitti myös haaveeni aloittaa balettitunnit tänä syksynä. Vaikka tiedän, ettei laji sopisi minulle - olisin siinä liian huono, enkä pidä asioista joita en osaa.

Entisöimiskurssillekaan ei tarvitse mennä hengittelemään höyryjä tänä syksynä, joten raskaus on oikeastaan aika kivasti karsinut harrastukseni - jääpä enemmän aikaa miehelle omiin menoihinsa.

Keskimääräisesti minua ärsyttää aika paljon tällainen ruinaus, että voi kamala kun on raskaana eikä saa edes sushia syödä. Ehkä ikää on tullut sen verran, että vuosi ihmisen elämässä tuntuu aika lyhyeltä ajalta (ja raskauttahan on jäljellä enää puolikas) ja tällaiset uhraukset siten melko mitättömiltä. Sen sijaan hiukan huolestunut olen siitä, että mihinköhän tahtiin poisjätettyjä harrastuksia saan sitten palautettua kalenteriin suurperheen äitinä. (Kun samaan tahtiin sieltä pitäisi karsia niitä miehen menoja.)

Jumpassa nyt koitan urhoollisesti käydä, että edes jotain tekosyytä olisi omalle ajalle. Ja että pystyisin kiipeämään yläkertaan vielä huhtikuussakin - nyt jo hengästyttää.

Ja sitten onhan mulla kutomiskerho kavereitten kanssa! Alkaa taas ensi sunnuntaina. Kudotaan ja syödään pullaa! <3 (Mulla onkin kivasti vaiheessa se kaulahuivi, jonka huhtikuussa olen käsistäni viimeksi laskenut.)

Ihan kaikkea ei siis ole menetetty.

Kuningaslaji

Klenkkasin tänään taas töihin. Mutta kyllä kannatti.

Maanantaisin en myöhäisten harkkareiden takia pääse nukkumaan ennen kuin liian myöhään ja tiistaisin kiroilen. Mutta kyllä kannattaa.

Jalkapallo on nimittäin hieno laji. Etenkin kun sitä pelaa itse. Ja etenkin kun voittaa.

Mietin olisikohan minusta tullut enemmän urheiluihminen, jos olisin löytänyt oman lajini aiemmin (kuin kolmevitosena). Mutta tuskin. Tässä iässä on helppo aloittaa uusi laji kun ei enää vaadi itseltään liikaa. Koska eihän sitä nyt tämänikäisenä voi kunnolla oppia mitään lajia. Pääasia sitten, että on hauskaa. (Ja voittaa.)

Kokeilin kyllä paljon harrastuksia lapsena. Pianonsoittoa (järjestin itselleni soitonopettajan kolmevuotiaana seurakunnan kerhosta, piano ostettiin vasta vähän myöhemmin), piirustuskoulua, ratsastusta (äitini oli nero, sain aloittaa kovilla pakkasilla ulkoratsastuksen - en jatkanut kauaa), yleisurheilua, tanssia. Partioonkin päästivät, mutta siellä tosiaan tehtiin solmuja niin en mennyt toiste. Teatteri oli sitten se joka vei mennessään.

Mutta koskaan en harrastanut mitään joukkuelajia. Enkä balettia. (Olen niin wannabe Wannabe Ballerina!)

Nyt täytyy sitten tyytyä lasten kautta elämään unelmiaan. Baletti on jo hyvin työn alla, koska esikoinen haluaa tanssia balettia. Sitten isompana. (Nyt vielä vähän jännittää.) Jos sitten tämä pienempi rämäpää pelaisi jalkapalloa.

PS: Sanotaan, että ajan myötä pariskunnat alkavat muistuttaa toisiaan. Vai oliko ne koirat? No, joka tapauksessa. Miehestä tuli tapaamisemme jälkeen kasvissyöjä ja väitöskirjatutkija. Minä aloin pelata jalkapalloa. Ja meistä tuli vanhempiakin ihan yhtä aikaa. Ja puutaloasujia. Ajatella.