Joulupukki,

Tahtoisin uudet luistimet,
hamahelmet.
Tahtoisin uuden villatakin [minä: millaisen villatakin?]
hevonen-kuviovillatakin,
kummitusvaate,
ja uudet kuviosakset.
Saisinko uuden vauvatuolin [et kyllä taida saada]
ja vauvaleluja pikkuveljelle.
Sitten kalenteri, sitten uuni,
sitten roskis.
Uudet murot.
Saisinko pepun.

Terveisin,
[nimi] maha ja sit pää

Näin siis keskimmäinen, kohta kolme.

Isosisko on aloittanut joulupukille kirjoittamisen kahdesti: ensimmäisellä kerralla hän tavasi "Rakas joulu-pukki, olen ollut kiltti, toivoisin rats" ja toisella kerralla "Hei puki, olen ollut kiltti, tahtoisin pitkähihais". Kolmannella kerralla minä kirjoitin sanelusta, jolloin sekä lelukuvastosta bongattu ratsastava barbi että pitkähihaiset paidat olivat unohtuneet. [Monet kuulemma kätkevät kuvastot lapsiltaan. Meillä niitä luetaan ja ihastellaan - se ei kuitenkaan tarkoita, että niitä tavaroita voisi saada. Ei ainakaan sadan euron ratsastavaa barbia, nimittäin.] Listalle pääsivät lukulamppu, "missä on päällä leppäkertun kuva", uimapuku, legoja, uudet legginsit ja "uudet omat kuviolliset sakset, missä on sydämiä".

Näemmä meillä on vakava puute kuviosaksista.

Olen joka vuosi tasapainoillut joululahjakysymyksen kanssa - en halua opettaa lapsia lahjaröykkiöihin, mutta toisaalta en henno järjestää täysin askeettistakaan joulua.

Osittain olen ratkonut ongelmaa säästämällä tarveperusteisia hankintoja syyspuolelta joululle: kuten ne uudet uimapuvut tai luistimet. 5000 helmen Hama-purkki saatiin juuri tyhjäksi (puolitoista vuotta se kesti), joten vinkkasin toivomaan niitä lisää jouluksi. Mutta sitten on vielä se paradoksaalinen leluosasto: kun minusta mitään lisää ei enää tarvita ja silti ajattelen että kyllä nyt joku ihan oikea lahja pitää olla. Esikoiselle se on legot, keskimmäisestä en vielä tiedä. (Kun mitään ei vain kertakaikkiaan enää tarvita.)

Huokasin kuitenkin vapautuneesti, kun listoille ei nyhtämälläkään saatu tämän enempää toiveita. (No okei, esikoisen listalle pyrki myös koira ja ipad, mutta annoin välittömän palautteen, että niiden toivominen ei varmaankaan kannata.) Onhan se mukavampaa kun ei toiveiden kanssa tarvitse pahasti pettyä.

Vaikka joulupukki on virallinen totuutemme, olemme lasten kanssa ostaneet jo yhden joululahjan miehelle.

- Minusta joululahjojen hankkiminen on hauskempaa kuin saaminen, pohti esikoinen.

Se oli hyvä hetki vanhemmuudessa.

Hyvä viikonloppu

Perjantaina puolen päivän aikaan istuin junassa yksin, neuloin pipoa esikoiselle ja pohdin, että tästä voi tuskin viikonloppu enää parantua. Mutta se parani! Jo perjantaihin mahtui kiireetön käynti Ateneumissa, innostuneita keskusteluita, mahdollisia yhteistyökuvioita, siikaa ja sienivaahtoa Sundmanilla ja shampanjaa Kämpässä.

Sunnuntai-ilta taas päättyi futisjoukkueemme vierasmatsiin, jossa - mikä ei kuulkaa harmittanut ollenkaan - tein kolme maalia (kun peli päättyi 2-3). Tai oikeammin ilta päättyi rauhalliseen saunomiseen ja bloggaamiseen vauvan unihengitystä kuunnellen. Näiden väliin taas mahtui ensilumen ihastelua - sitä tuli ainakin milli -, yövieraita, köyhiä ritareita, kaupunkireissuja ja kutomista. Niin ja noin seitsemän tuntia unta.

Laskeskelin, että jos nukkuisin edes joskus yli tunnin pätkiä, elämäni olisi kutakuinkin täydellistä. Nyt se on erittäin hyvää.

Sanoinko jo erittäin hyvää?

Viikonloppu oli loistava, koska siihen sisältyi riittävästi suunniteltua ohjelmaa, ja siksi lopun ajan saattoi viettää ilman paineita mistään. Helmasyntini on, että lataan viikonloppuihin hirveästi odotuksia, koska arkisin ei ehdi mitään. Ja kuten kaikki ymmärtävät, liioissa odotuksissa voi vain pettyä.

Mutta nyt kun elämänpiirini on alkanut taas laajentua, huomaan miten paljon siitä nautinkaan. Kuopus oli Helsinginreissuni takia ensimmäistä kertaa useamman tunnin vanhempieni hoidossa. Jo nyt seitsemän kuukauden iässä! Aidosti kuvittelin, että helposti vierähtäisi toista vuotta ennen kuin saan kaikki kolme lasta yhtä aikaa hoitoon, lähinnä varmaan koska olin aikoinaan niin sidottu tuttipullosta kieltäytyvään tosikoiseen. Mutta vanhempieni mielestä nuorimmainen on oikein helppo tapaus - ja millään muulla ei juuri väliä olekaan.

Ensi viikolla onkin edessä piknik-risteily pallomeressä, toimittamani kirjan julkkarit sekä teatterireissu ystävien kanssa - kuohuviiniä ja verkkosukkahousuja! Parit puuroraivarit menevät tuossa välissä ihan heittämällä.

Tätä postausta voisi pitää kauheana lesoiluna, mutta sovitaanko, että se oli vain positiivisuusharjoitus? Sitä toista lajia olen harjoitellut ehkä jo riittävästi.

Minähän osaan! (Eli marraskuun ihme.)

Kaikkeen ne blogit ihmisen ajavat. Minä nimittäin aloin neuloa Project Maman Katjan innoittamana. Vuoden 2010 kynnyksellä Katja suunnitteli uudenvuoden lupauksia ja yksi niistä oli neulominen. Kaikki trendikkäät kaverini olivat jo marttoja, joten ajattelin, että tokihan sitten minäkin! Ensimmäinen projektini, tilkkupeitto (sellaisista neulotuista patalapuista jotka ompelin koneella yhteen) kesti vuoden valmistua.

Pitkään (ja syystä) olin sitä mieltä, että teen vain suorakulmion muotoisia kappaleita, mutta sitten päätin osata lukea ohjeita ja niin vaan olen tehnyt lapasia ja sukatkin. (Koskaan en ole nähnyt miehen käyttävän omiaan, mutta tehnyt olen.) Tänä syksynä olen pääasiassa uurastanut tiskirättejä lapsen jumpan joulumyyjäisiin. Nimenomaan uurastanut: kolmessa kuukaudessa olen tehnyt kolme ja puoli.

Ehkä pitäisikin aloittaa, että kaikkeen ne lasten harrastukset ihmisen ajavat. Marraskuun alkupuolella sain jumpan pukuhuoneessa käteeni kerän ärjynpinkkiä lankaa ja käsinkirjoitetut ohjeet - pitsineulesäärystimiin. Vaadin suusanalliset selitykset ohjeen tulkinnaksi ja laskeskelin, että kyllähän minä ehkä tuollaiset saan aikaan. Kenties jopa ennen Helsinkiin muuttoa.

- Ne pitää olla sitten jalassa sunnuntaina kisoissa, perääni huikattiin.

Vaatimaton ihminen kun olen, en osaa oikein hehkuttaa itseäni, mutta huomasin olevani virtuoosi myös neulomisessa ja tein, toden totta, kaksi säärystintä vaaditussa ajassa. Kisoja edeltävän perjantain vietimme Bowlbyn oppien mukaisesti - isommat lapset leikkivät mitä leikkivät, vauva teki mitä teki ja minä neuloin.

Jos leikitään, että olisin laittanut lapsen vaihtamaan sointuvammat sukkahousut kuvausta varten.

Toissapäivänä satuin kävelemään lasten kanssa tavaratalon pipo-osaston halki ja jäin haikailemaan jälleen kerran kadonneelle pipolleni korvaajaa. Löysinkin ihan kivoja neulottuja pipoja, mutta hurjaan hintaan. Ja esikoinen vierellä kärttämässä omaa. Koin modernin taiteen museon näyttelyvieraalle tyypillisen harhan: teen itse samanlaiset - ja halvemmalla!

Jätin siis pipot sijoilleen ja ostin kaksi kerää valkoista lankaa - yhden hileillä lapsen pipoa varten, yhden luonnonvalkoisen itselleni. Niin ja paksut puikot. Kotona menin Novitan neulehakuun ja syötin sinne ostamani langan: kah, löytyi pipo-ohje*. Tämän pitkäjänteisen suunnittelutyön jälkeen pääsin vihdoin aloittamaan.

Tänään aamulla päättelin langat.

Kuvausassistenttina hieman pienempi pää.

*Vähän sovelsin ohjetta. Siis sovelsin! Sanoinhan, että olen virtuoosi. Tein palmikon kuudella kerroksella seitsemän sijaan ja kavensin opastettua nopeampaan tahtiin - en halunnut löysää kuuppaa päälaelle vaan napakan mallin.

Kas näin napakka se on, kertoo klassinen "minä ja mun kamera".

Olen huumaantunut tästä uudelleensaavutetusta taidosta. "Uudelleen" siksi, että teinhän minä yläasteellakin palmikkolapaset. Ja nyt neljän vuoden puikottelun jälkeen koen sen verran varmuutta, että uskallan jopa ostaa lankoja ja puikkoja - että niille tulee käyttöä. Ei tarvitse keksiä loputtomasti projekteja niistä samoista jämälangoista niillä ainoilla puikoillani.

Eli kiitos Katja, kiitos jumppa! Tästä se lähtee: hulluna pipoihin AW13-14!

Ainekirjoitus IV, Sankaritarina: Kooste

Kröhöm. Tässä se viimein tulee: ainekirjoitushaasteen kooste! (Pahoittelen sankaribloggaajan kiireiseen elämään vedoten.) Olen nautiskellut suuresti tekstien parissa, sydänlämpöiset kiitokset kaikille osallistujille! Koosteen laatiminen oli äärimmäisen antoisaa, sillä taso oli korkea ja näkökulmat ihastuttavan erilaisia. TJEU.

Arjen takaa: "En halua päteä kantamalla mahdollisimman suurta taakkaa."

Bad Housewife Syndrome: "Kakkoskierroksella koti-isäksi jäävälle sankarille, tai entiselle alkoholistille taas haluaisin sanoa: olisit tehnyt ensimmäisellä kerralla oikein."

Ehdoton ehkä: "Paras supersankareista on Batman."

Ehtoisa emäntä: "Räjähtävä suolentoiminta muistuttaa elämän hauraudesta, siitä, kuinka kannattelemamme rakennelmat ovat kestämättömälle pohjalle tehdyt."

Ihminen välissä: "On vaikea pitää silmiä kiinni, rauhoittua, kun on niin paljon kaikkea jännää, niin monta juttua mahtavaa kerrottavana."

Kupla: "Elsi pelkäsi joutuvansa vanhainkotiin."

Leluteekki: "Mutta elävässä elämässä musta on hyvä huomata niitä toisten erinomaisia ominaisuuksia, ja ehkä myös nostaa niitä itselleen ihanteeksi."

Leopardikuningatar: "Jotenkin tuntui itsestäänselvältä, että papan elämällä ei ollut enää merkitystä, kun mummo oli lähtenyt."

Mukki Makki: "Isäni ei ole muiden silmissä kovinkaan erityinen."

Per*****he-elämää: "Sateen ropistessa äiti kantoi lapsen autoon samalla kuumeisesti miettien toimintasuunnitelmaa."

Periaatteen nainen: "Ja niin leijona kertoi Ompulle, että se asui puistossa mutta sitä pilkattiin."

Pudonneita omenoita: "Sankariäiti potkaisi sitä sutta, joka meinasi viedä kuopuksen pulkasta."

Sutkautuksia: "Jos kuolisin nyt, niin muistokirjoitukseksi haluaisin: "I did it my way"."

Talo Leino: "Jäädessäni vaunusta pois näen salkkumiehen pinkovan suojatieltä kohti raitiovaunua."

Tuulista: "Kulkurilla ja Kaunottarella on neljä somaa pentua – kolme herttaista poikaa ja yksi villinlainen tyttö."

Uusioperheen kuviot ja kaviot: "Olo tuntui hyvältä, veri virtasi ja tuntui että ajatuskin on liukkaamman kirkas."

Ylpeänä voin esitellä myös seuraavan haasteen antajan: hän on äitiysblogien Georg von Wright, Leluteekin Emilia. En malta odottaa seuraavaa kierrosta!

Sankaritarina

Välillä huomaan sortuvani siihen. Käytyäni kaupassa koko pesueeni kera. Matkustettuani junalla Helsinkiin yksin lasten kanssa. Raahattuani kolmikon sateessa bussilla harrastamaan. Siivottuani. Kylläpä olen sankari, taputtelen itseäni olkapäälle. Olen sankariäiti, kun teen asiat vaikeimman kautta ja selviän kertomaan hassuja anekdootteja.

Mutta kun en minä ollenkaan halua olla sankariäiti. Uskon vakaasti, että itsensä äitiyden alttarilla uhraava nainen saa palkakseen vain kiittämättömät lapset eli vanhuuden omaa uhrautumistaan muistellen. Luovun monista asioista lasteni takia, tietenkin. Mutta enimmäkseen olen mukavuudenhaluinen ihminen ja haluan myös harrastaa omiani, vaikka minulla pieniä lapsia onkin. Mielelläni ottaisin enemmänkin vapaa-aikaa.

Siksi olinkin hieman järkyttynyt, kun mieheni näytti minulle sankariäitikorttia eräässä väsyneessä aamukeskustelussa. Miehen mukaan yritän yli omien voimieni, kun haluan pitää isommat lapset pois päiväkodista. Jos isommat lapset olisivat päiväkodissa, voisin levätä päivisin silloin kuin vauvakin lepää, miehen järkeily kuului. Vauva kun ei oikein vieläkään perusta yöllä nukkumisesta.

Huolestuttavinta kuitenkin oli, että kuulin vastaavani sankariäitiretoriikalla: lasten parasta minä vain ajattelen. Tosiasiassa ajattelen myös aamuja, joita ei tarvitse aikatauluttaa, ja päiviä, jotka sujuvat mukavasti isojen lasten kanssa harrastaen - verrattuna pyjamahiippailuun yksin vauvan kanssa. Vaikka näen valinnassa ehdottomia hyötypuolia, argumentoin tavalla, joka ei anna toisen luulla minun pääsevän liian helpolla. Ja tämä tässä on se aivohäiriö, josta haluaisin eroon. En halua päteä kantamalla mahdollisimman suurta taakkaa.

Koska tunnistin ajatuksen ja epäilen, että väsymys on muutenkin saattanut sumentaa järkeäni, päätin tehdä poikkeuksen ja kuunnella miestäni. Päätöstä edesauttoi esikoisen toistuva kysely siitä milloin hän pääsee takaisin päiväkotiin. Siispä hain ja sain paikan lapselle tämän vanhasta päiväkotiryhmästä. (Entä se muutto Helsinkiin, kysytte. No siinähän kysytte.)

Kun vien esikoisen päiväkotiin, saan rikottua ideaalin kotonahoidetuista lapsista. Mutta samalla huomaan laskevani miten työtaakkani itse asiassa kasvaakin esikoisen muutaman tunnin päiväkotipäivistä. Pitää herätä ja ties mitä. Sisäinen sankariäiti täällä hei! Onneksi myös keskimmäisen hakemus on sisällä kevättä odottamassa. Pääsee siitäkin argumentista.

Samaisessa keskustelussa mies ehdotti, että etkö voisi käyttää blogiyhteisöäsi niiden dogmienne purkamiseen. Tietoisen tasolla nähdäkseni sitä jo teemme. Nauramme epätäydellisyyksillemme, kiroamme vastoinkäymisiämme. Mutta entä se sisäinen ääni, joka haluaa ettei kukaan pääse sanomaan että velttoilen? Miten se vaiennetaan?

Minne pystytetään sankariäitien muistopaasi?

***

Tämä oli ainekirjoitushaasteen neljäs aine. Haastajana toimin minä ja koostepostaus seuraa, mutta kenties vasta tiistaina. (Tahtoo tuo elämä häiritä bloggaamista, pahoittelen.) Samalla nimeän myös seuraavan aiheen antajan. Jos et vinkannut osallistumisestasi haasteen annossa, teehän se nyt!

Jääkaappihaaste, the real life edition

Kuukausi sitten viiteryhmäni bloggajat avasivat jääkaappinsa ovet haasteen merkeissä. Vähän sen jälkeen mieheni avasi pakastimemme oven ja jätti sen yöksi raolleen. (Sattuu sitä paremmissakin perheissä.) Ei niin pahasti, että olisin heittänyt ruoat jätteenpolttoon, mutta niin pahasti, että kapineen sulatus oli väistämättä edessä. (Näin jälkikäteen voi todeta, että arvio oli oikea: kukaan ei sairastunut tyhjennysoperaation myötä.)

Pari viikkoa pakkasellisen syömiseen meni.

Ensin lapset söivät makaroonilaatikkoa, sitten makaroonilaatikkoa, sitten pinaattikeittoa ja sitten vielä vähän makaroonilaatikkoa. Yksi kasvislasagne ja yksi sienimakaroonilaatikko löytyi minulle. Nakkikeittoa tein kahdesti. Tässä on herneitä? ihmetteli mies. No oli pakkasessa herneitä. 

Thaipussillinen vihreää curryä syntyi, kaksi quornkastiketta ja yhdet perunasuikalelaatikot. Toukokuisilta esikoisen synttärijuhlilta ylijäänet pakastecocktailpiirakat oli tavallaan aikakin syödä pois.

Leipää riitti yllättävän kauan. Kuminaleivän heitin pois. Sen olisi ehkä voinut tehdä myös käyttämättä pakkasen kautta.

Kaupan marjasekoitukset keitin soseeksi ja kaksi pakastettua mustaa banaania tein pannukakuksi (joka meni kammottavalla tavalla pieleen ja roskiin - vieläkin sattuu sieluun). Pinaattipussit pastakastikkeeseen ja vähän hileinen vaniljajäätelö pirtelöksi. Jäätelöpuikoista ja ylimääräisistä pullahetkistä ei tullut valituksia.

Viimeisellä pakastinaterialla lapset jakoivat yhden kalapuikon ja kolme lihapullaa. Lisää kun ei tietenkään ollut voinut ostaa.

Viimevuotisista sienistä oli onneksi päästy eroon jo hieman aiemmin: vein ne mökille juhlia varten ja siellä pakkaslokero oli jätetty auki koko viikoksi. Ei tarvinnut arpoa jatkokäytön kanssa. Tänä vuonna ei sieniä ole löytynyt (meidän pakastimestamme, jonne niitä tuovat vanhempani, siis - heidän todistajanlausuntonsa mukaan sieniä ei ole löytynyt edes metsistä).

Viimeisenä vuoroaan pakastimessa odottivat kaksi valmistaikinapohjaa, suolainen ja makea. Niistä saatiin isänpäivän vastaväripiiraat (täysin suunnitellusti tottakai): punajuurivuohenjuusto ja mansikka.

Kun sitten isänpäivän jälkeinen maanantai aukesi nollalukemissa, en voinut välttää kohtaloani. Kuten järjetöntä on, jääkaappipakastinhirviöstä ei voinut sammuttaa vain toista osaa, joten jouduin tyhjentämään myös kaapin yläosan. Enkä sitten kehdannut täyttää sitä uudelleen pesemättä välillä.

 

 

Kyllä, kuvassa on todellakin tyhjä jääkaappipakastin. Otin myös "ennen"-kuvan, mutta sitä ei kehtaa edes vitsillä. Tyydyn lausumaan, että kolme vuotta on yllättävän pitkä aika. 

Tämä oli toinen siivousaiheinen postaus peräjälkeen. Lupaan lopettaa. Sen siivoamisen nyt ainakin.

Päivän ekopesuvinkki

Olen pitkään ihaillut erään ystäväni taloutta, jossa ei käytetä lainkaan talouspaperia. Viime vierailulla huomasin sanovani, että kyllä minäkin sitten kunhan tuo vaippapyykki loppuu. Kotona, taistellessani pitääkseni talouspaperia poissa vauvan suusta, mietin miksi odottaa. Paljonko voi muutama harso tuoda lisää täytettä valmiiksi täysiin koneellisiin?

Ratkaisu oli nopea ja kivuton: lastenhuoneesta vanha koripussukka (eräästä ruotsalaisesta sisustusbutiikista hankittu), pino harsoja neljään osaan, sekaan muutamat pikkuiset froteepyyhkeet, keittiötasolle, ja voilà - talouspaperin kulutus laski välittömästi kahdeksallakymmenellä prosentilla.

Paitsi ekologista, tämä on myös ekonomista - yhtä harsoa voi käyttää likimain ikuisesti, eivätkä tilavuudeltaan pienet harsot merkittävästi lisää pyykkikuormaa. Sitä paitsi, kostutettu harso tuntuu kasvoilla mukavammalta kuin talouspyyhe, se imee paremmin ja kestää hankaamista sekä vauvan imeskelyä. Jos pyykkihuoltomme toimisi keittiön välittömässä läheisyydessä, en keksisi kuviosta yhtään miinusta.

Olkoon tämä myös päivän taidekuva. Itse tykkään erityisesti tuosta nousujohteisesta sähköjohdosta, joka kuvaa onnellisuuskäyräni linjaa harsoidean toteutuksen jälkeen.

Vailla punaista lankaa

Jonotin tänään tunnin Robinin nimmaria paikallisessa ostarissa. Vieläpä omasta vapaasta halustani; tahdon opettaa fanittamaan, huomaan. Esikoinen oli kovasti jännissään ja pikkusiskokin jonotti urheasti tärkeän asian vuoksi. Nimmarin jälkeen kysyi "Mennäänkö me nyt katsomaan sitä Robinia?" 

Vauvalle syötin tänään Aurajuusto-tiramisua. Voin kertoa, että ihmisvauvan ilme oli muikea, ja päärynäsoseet tippuivat suoraan ruokalapulle tämän lusikallisen jälkeen. Eihän siinä korkattukaan kuin maito, sokeri, suola, kaakao, kahvi ja karies yhdellä kertaa. Silti, parempi näin, jos miettii että vaihtoehtoisesti olisin laittanut omaan suuhuni siitä toisesta lusikasta Hippin nuudelia ja kinkkua. Huh.

Välittömästi tämän jälkeen lapsi, oletettavasti kakun buustaamana siis, sai niin sanotusti jalat alleen, eli yhdisti tähän asti puujalkana raahaamansa oikean jalan menomeininkeihin ja alkoi kontata. Kirjaan tänne, etten vauvakirjaa suotta töhri.

Herkkulakko: yltiöyksityiskohtainen loppuraportti

Jotkut viettivät lihatonta lokakuuta, minä osallistuin Onian herkkulakkoon. (Ja toivoisin muuten alullepanijalta tarkempaa raporttia, jookos kookos?)

Kuukauden kestävä kieltäytyminen herkuista saattaa kuulostaa yksiviivaiselta, mutta ei ole sitä jos on varustettu minunkaltaisellani saivartelevalla luonteella. Vietin puoli kuuta pohtien kysymystä mikä on herkku. Onko herkku jotain mikä ylittää tietyn sokeri-, rasva- tai suolapitoisuuden? Vai onko herkku vain jotain mistä pitää erityisen paljon? Jos syön turkkilaista jugurttia marjoilla, onko se herkku? Entä jos lisään päälle sokeria? En pidä irtokarkeista, eli voisinko syödä niitä herkkulakkoni aikana? Tai miksi söisin? Oliko haasteen ideana syödä terveellisesti vai ruokaa, josta ei niin välitä? Ja terveellinen avaakin taas ihan kokonaan uuden ongelmavyyhdin.

Ainoa tapa ratkaista ongelma oli tukeutua Onian määritelmään, joka kuului "ei karkkia, ei kahvileipää, ei suklaata, ei sipsiä tai snäksejä - poikkeuksena ovat kyläillessä tarjotut herkut". (Joskin tästäkin jäin pohtimaan kahvileivän tarkempia määreitä. Päättelin ilmaisun viittaavan makeisiin herkkuihin, ei juustoleipiin, joita pidän kyllä herkullisina.)

Ja näin se sitten meni:

1. päivä: Harvoin olen pohtinut niin paljoa herkkuja kuin tänään. Vältän kuitenkin niiden syömisen voimallisella ruoansyömisellä. Huomaan puistossa takkini taskussa jemmasuklaata. Syötän lapsille. Illalla teen iltapalaa.
2. päivä: Kauaa ei tarkkaavaisuus kestä, sillä syön työkaverin läksiäisissä epähuomiossa täytekakkua. Jälkikäteen tajuan virheeni, vaikka Onian määrittelemissä sallituissa puitteissa liikutaankin. Päätän skarpata.
3. päivä: Mies tekee iltapalaksi lettuja. En osaa päättää kuuluvatko ne haasteen piiriin: syön voileipää.
4. päivä: Kylässä tarjotaan korvapuusteja. Vieläpä kansainvälisen korvapuustipäivän kunniaksi. Siis juhlapyhä, suorastaan. En ota. Huomaan toisen takkini taskussa jemmasuklaata. Joko olen todella suklaariippuvainen, koska kätken suklaata kaikkialle, tai sitten olen todella välinpitämätön suklaan suhteen, koska jätän suklaajemmani koskemattomiksi. Jätän yhä.
5. päivä: Jälleen kylässä ja pöydässä uunituoretta kakkua ja suklaata. Jätän ottamatta ja tunnen itseni epäkohteliaaksi idiootiksi. Illalla teen lapsille popcorneja leffailtaan, ja vasta jälkeenpäin pohdin, että kah nepä olisivat myöskin olleet kiellettyjen listalla. Siinä meni taas kourallinen epäonnistumista.
6. päivä: Kieltäydyn jäätelöstä (kotona), munkista (uimahallissa), ja letuista (kotona, niitä taannoispäiväisiä). Kutomuskerhossa otan kakkua, koska sovimme kollektiivisesti, että kyseistä kaukkua ei voinut laskea herkuksi. Vegaaninen raakakakku ilman sokeria tai jauhoja on minun nähdäkseni pelkkää terveyttä. Vihannes, ehkä.
7. päivä: Liekö haasteen ensimmäinen päivä, kun minulle ei tarjota herkkuja. Tarjoan kyläilevälle vieraalle suklaata. Itse jätän välistä.
8. päivä: Äitini tulee kahville ja tuo pullaa. En syö. Lapset syövät ja hyvä niin, kun ei lounas niin maistunutkaan. Eiku siis!
9. päivä: Mies käy ruokakaupassa ja ostaa kolme pussia sipsiä. Ei sentään normisetti, vaan tarjouksessa. "Sinussa on ollut hyvää juuri se, ettet harrasta mitään kuureja," mies sanoo. Fiksu mies. Jään toiveikkaaksi josko jotain hyvää olisi silti vielä jäänyt.
10. päivä: Raskaan päivän jälkeen totean henkisen suolatasapainoni olevan niin pahasti järkkynyt, että vaaditaan joko sipsejä tai sitten Maldonia suoraan suoneen. Syön puoli kourallista sipsejä. Ne maistuvat oikein hyvältä. Ensimmäinen virallinen repsahdus. En ota lisää.
11. päivä: Menemme viikonlopuksi kyläilemään kavereiden luo, mutta en maistele itse viemiämme sipsejä enkä suklaata. Juustoja kylläkin.
12. päivä: Fazerin kahvilassa unohdan taas hetkellisesti herkkulakon, ja jätän munkin ostamatta vain koska lasken saavani puolet keskimmäisen munkista. No, okei, vähän hinnankin takia. Tästä ei seuraa repsahdusta, koska ennen syöntivuoroani muistan taas lakon. Koska munkin kuorrute on syöty ja loppumunkki hyvin läämätty, ei ole vaikeaakaan kieltäytyä. Kahvinkylkiäissuklaan jaan lapsille.
13. päivä: Sujautan ravintolan laskun yhteydessä tuodun Fazerin sinisen taskuun odottelemaan parempia aikoja.
16. päivä: Synttärit! Ystävä lapsineen kyläilee päivällä ja tuo korvapuusteja, minulla on jo pannari uunissa. Juhlimme pannarilla, hillolla, jätskillä ja korvapuusteilla. Hyvä synttäri! Illaksi mies on junaillut yllätysjuhlat (iiiih!): muutaman vieraan ja erinomaisen kakun. Syön kakkupalani, keskimmäisen kakkupalan ja esikoisen kakkupalan. (Onneksi tapaan leikata pieniä kakunpaloja.) Loistava synttäri!
17. päivä: Tiukka päivä: maassa vai jumalattoman suussa? Eli pakkohan sitä kakkua on rääppiä, roskiin menisi muuten. Iltapalakakusta tulee paha olo. Jätän kuitenkin tasoittavat sipsit syömättä ja mietin, että ei tämä makea kuitenkaan niin ole minun juttuni.
18. päivä: Eli maahan menee, kakku. Synti ja häpeä.
20. päivä: Äitini syntymäpäivä. Syön ravintolassa lapsen syömättä jääneen jäätelön (niinkin näemmä voi käydä). Jumalattoman suu voittaa tällä kertaa. Miehen kotiintuomaa pullaa en syö.
22. päivä: En ota ravintolassa jälkkäriä vaikka mieli tekee. Ja kauppaan on tullut Geisha-keksejä! Mitä neroutta! 
23. päivä: Äitini tuo pullaa. En ota. 
25. päivä: Täydellisen unettoman yön jälkeisissä otan iltapäiväkahvillani suklaata. Palan, toisen ja lopulta yhdellä istumalla koko patukan. Ajattelen, että tosi dramaattista, kunnes tarkistan, että  Geisha-patukassani on suklaata vaivaiset 37 grammaa! Huijausta, sanon minä. Mutta lievä paha olo tuostakin määrästä tulee. Ostan kauppareissulla pari patukkaa lisää seuraavan päivän juoksutankkausta varten.
26. päivä: En muista pakata suklaita mukaan, enkä niitä kaipaa. Mutta päivän tekosyynä toimii kotibileet! 1990-luvulla tämän porukan kotibileet tarkoittivat, että jokainen leipoi kakun ja ne myös syötiin. Vuodet ovat näemmä vähentäneet kakunkulutusta, kun taas vyötärö on kasvanut yhdellä jos minullakin. Hyvin mystistä! Söin vain banaanikakkua ja mutakakkua. Kahdesti.
27. päivä: Ompelukerhossa teen korjausliikkeen ja jätän kakut ja jäätelöt syömättä.
31. päivä: Totean, että mies on saanut yksin viimeisteltyä lähestulkoon kolme Kartano-pussia: otan iltasella viimeisen kourallisen. Takintaskussani on yhä jemmasuklaata.

Itse leivottu leipä: se on herkku!

Havaintoja:

1. Olen jatkuvasti makean äärellä

Kuvittelin pullan tahi suklaan syömisen olevan minulla paljon harvinaisempaa, mutta huomaan olevani asian ytimessä lähes päivittäin. Myös lapset syövät herkkuja useamman kerran viikossa - joskaan karkkipäivänä ei välttämättä yhtään sen todennäköisemmin kuin muina päivinä. En kuitenkaan ole herkkujen äärellä yksin, eli tilanne selittyy ilmeisesti myös kuvittelemaani vilkkaammalla sosiaalisella elämällä. Sitä en pidä pahana. 

2. Iltapäivän sudenhetki vaatii makeaa

Kotiäidin tiukin heti - ainakin jos päivää viettää kotona sairaiden lasten kanssa - koittaa alkuiltapäivästä. Kahdelta on päivää takana jo seitsemän tuntia, ja edessä on neljä ennenkuin toinen käsipari ja niiden välissä kulkeva mies palaavat kotiin. Kaikki muuttuu astetta raskaammaksi ja tuntuu kuin voisi helposti nukahtaa seisaalleen: tämä on se hetki jolloin keitän kahvin ja otan palan (okei, kaksi) suklaata kaapista. Mutta näemmä sudenhetkestä noustaan yhtälailla pelkällä kahvilla. Onko jatkuva kieltäymysharjoitus kuitenkaan tarpeen? Tuskin.

3. On muitakin iltapaloja kuin sipsit

Laitoin monena iltana itselleni iltapalaa tai söin jopa lämmintä ruokaa illalla. Siitä tulee kylläinen eikä yhtään paha olo! Niinä iltoina, kun en jaksanut lasten nukahdettua kävellä alakertaan, en syönyt mitään. Alkukuusta olin tietoisesti syömättä sipsejä, mutta loppukuusta en välttämättä muistanut vaihtoehtoa. Oi katso, riippuvuus katkesi!

4. Minulla ei ole vaakaa

No olen minä tämän havainnut ennenkin. Mutta täten en pysty sanomaan oliko sipsittömyydellä mitattavia tuloksia. Silmämääräisesti arvioiden vyötärönseutu on saattanut kaventua, tai sitten ei. Housut eivät nyt varsinaisesti putoa vielä.

5. Ruokavaliotani voi parantaa myös pysyvästi

En ottanut haastetta täydellisenä kieltäytymisharjoituksena, vaan annoin periksi kun siltä tuntui. Ja muutaman kerran kun unohdin. Kuten Iines kommentoi kuureja haasteen aloituspostauksessani "jossain vaiheessa yleensä havahdun miettimään, ettei mun ole pakko". Minäkin mietin, että minun ei ole pakko väkisin kiusata itseäni, enkä kiusannut: valtaosalla kerroista kieltäytyminen ei tuntunut pahalta.

Pysyväksi tavaksi voisinkin täten ottaa - iltapalan tekemisen lisäksi - hetken pohdinnan ennen tarjotun makean syömistä. Sosiaalinen herkuttelu jokaisena viikonpäivänä on nimittäin minusta turhan paljon: kun en minä siitä makeasta niin välitäkään. Vai miten se nyt meni?