Lasinen lapsuus

Olipa todella pysäyttävä video.

Oma suhteeni alkoholiin on lähtökohtaisesti suhteellisen ongelmaton. Alkoholi on nautintoaine, jota voi kohtuudella ottaa lasten seurassa, ja aikuisten seurassa muutaman enemmänkin. (Meillä ei myöskään juoda "aikuisten mehua" tai "aikuisten limpparia", vaan "viiniä" tai "olutta".)

Kenties tämä juurtaa lapsuudenkodistani (eikö kaikki?), jossa alkoholia nautittiin, mutta kukaan ei örveltänyt. Muistan mukavina tilanteet, jossa minut ja veljeni pistettiin nukkumaan ja aikuisten puheensorina kohosi olohuoneessa. Juhlissa oli myös lapsilla hauskaa ehkä hieman väljemmän kontrollin ansiosta - vappuna aikuiset pelleilivät ja naapurin Matias söi serpentiiniä. Varmasti ratkaisevasti vaikutti se, että äitini ei juurikaan juonut (näin siis aikuisena päättelen), eikä kukaan muukaan käyttäytynyt mitenkään holtittomasti.

Samanlaisen ohjenuoran olen siis antanut itselleni. Yhden vanhemman (tai poikkeustilanteessa, kuten häissämme, jonkun muun aikuisen) on oltava "vastuuvanhempi", mikä tarkoittaa ajokunnossa pitäytymistä, eikä hillitöntä juopottelua tarvitse lasten nähdä lainkaan. Tätä ei ole ollut vaikea toteuttaa. Meillä tarjoillaan alkoholia jopa nimiäisissä, mutta ystäväpiirissäni ei tarvitse pelätä, että tilanne jotenkin riistäytyisi käsistä. Aikuisten illanvietoissa taas lapset eivät ole mukana. (Sieltä häistä lapset lähtivät yhdeksän jälkeen nukkumaan.)

Miehen ajatukset olivat etukäteen epärealistisemmat. Odottaessamme esikoista hän vakavana julisti, että seuraavaan kahdeksaantoista vuoteen ei sitten voi ottaa. Sittemmin hän on tullut toisiin ajatuksiin.

Kuten huomaatte, kiittelen kauniisti omaa toimintaani. Hyvin teen. Silti tämä mainos pysäytti kyseenalaistamaan paitsi niiden ongelmatapausten, myös omaa alkoholinkäyttöä. Kuinka hyvin aikuinen voi päätellä mikä lapsesta on pelottavaa? Puristien mukaan tietysti jo yksikin juoma muuttaa aikuisen käytöstä.

Kommentti youtubesta: "Olen 5 kymppinen äijä, ja en voi itkemättä katsoa tätä. Olen jokainen noista lapsista. Edelleen."

Pistää miettimään.

Nälkä

Huomaatte varmaan tuossa sivupalkissa uuden elementin. Nyt kuvittele minut seisomaan käyttämäsi ostarin ovelle tuo lipas kädessäni - et kehtaa kävellä ohi heittämättä sekaan edes paria lanttia. Ja tällä kertaa ei tarvitse olla edes käteistä mukana, sillä lahjoittaa voit kätevästi täällä.

Punaisen Ristin Operaatio Nälkäpäivä järjestetään 13.-15.9.2012.

"Punaisen Ristin tehtävä on auttaa haavoittuvimmassa asemassa olevia ihmisiä kaikkialla maailmassa, myös täällä Suomessa. Nälkäpäivänä keräämme sitomattomia varoja katastrofirahastoon, jotta olemme valmiina auttamaan heti, kun apua tarvitaan. Jo parilla sentillä saa rokotuksen tai puhdasta vettä, 5 eurolla huovan ja 17 eurolla äitiyspakkauksen. Kotimaassa apu on usein henkistä tukea kriisiin joutuneelle tai hätäapua tulipalossa kotinsa menettäneelle. Avun perillemenoa valvotaan tiukasti alusta loppuun. Keräyskulujen keskiarvo viimeisen kymmenen vuoden ajalta on 13 %." Näin siis SPR.

Viime viikkojen ajan media on pyörittänyt silmiimme kotimaan lasten ahdinkoa - tarinoita, joita on lähes mahdoton kohdata. Eivätkä hätä ja kurjuus ole sillä välin päässeet muualtakaan maailmasta loppumaan. Minut kohtaa usein keräyslippaan tai joululahjavuohen äärellä kyyninen turhautuminen; näinkö vähän minä teen, näinkö vähän autan. Muutamalla vaivaisella eurolla ostaa omantuntonsa puhtaaksi, jotta saa taas hetkeksi unohtaa kaiken kauheuden.

Ja kuitenkin. Parempi vähän kuin ei mitään.

Onneksi kaikki eivät lamaannu kyynisyytensä tai välinpitämättömyytensä alle. Blogiäidit ruokkii -keräyksen takaa löytyy kaksi äitibloggaria, Kepulaisen äiti Äidinmaitoa-blogista ja Suski Piiri pieni pyörii -blogista. Heille hatunnosto hienosta tempauksesta: koossa on jo komeat 800e.

Nyt myös sinut on haastettu mukaan!

Informaatiotulva

Usein sanotaan, että yksi sanomalehti sisältää enemmän tietoa kuin mitä keskiajan ihminen kohtasi koko elämässään. (Voi olla, mutta pitäisi määritellä mitä tiedolla tässä tarkoitetaan. Varmuudella se sisältää enemmän mainoksia ja tv-ohjelmatietoja.)

Tänään kuitenkin tuntui, että yhdessä Hesarissa kohtasi enemmän tietoa kuin mitä ihmisen pitäisi kohdata koko elämässään.

Hätkähdyttävintä Norjan terrorismioikeudenkäynnin ensimmäisenä päivänä maanantaina oli yhä vain se, miten ampumisia seurasi aina seuraava ampuminen ja uusi uhri, seuraava ampuminen ja uusi uhri. (Breivik-oikeudenkäynti, B1)

Perhesurmaan syyllistyneistä henkiin jääneistä miehistä noin 70 prosentilla diagnosoitiin jokin persoonallisuushäiriö [...] Perhesurmista enemmän kuin puolet on äitien tekemiä. (Laajasalon ja Bulevardin perhesurmat, A10)

"Tavallisia" terrori-iskuja on vaikea estää, koska ne ovat niin yksinkertaisia: nuori mies käsketään vyöttämään itsensä räjähteillä, marssimaan keskelle toria ja räjäyttämään itsensä. (Uutisanalyysi Kabulin iskuista, B2)

Obaman vastaehdokkaaksi syksyllä asettuva republikaani Mitt Romney maksoi viime vuonna 43 miljoonan dollarin vuosituloistaan veroa 15 prosenttia. (USA:n verolakiesitys, B2) 

Jättää taakseen sorto - olipa se Stalinin kaltaista veren tahrimaa kauhua tai vain populistisen enemmistön arkista tyranniaa. (Björn Wahlroos kirjailijana, C1)

Ikirouta sulaa jo. Siperiassa jäiset turvesuot sulavat mutaisiksi lammikoiksi. (Ilmastonmuutos, D1)

Eniten Tuomolaa huolestuttaa nyt tuberkuloosin leviäminen. Klinikalla on löydetty jo kolme varmaa tapausta. (Pekka Tuomola, paperittomien klinikan perustaja, C6)

Ja tämä kaikki kuudessa minuutissa ohimennen aamiaisella. Sitten lehti paperinkeräykseen ja elämän todellisten haasteiden kuten lasten pukemisen pariin.

Eikö?

A-aaa-frica!

Vapaus yllätti kuin talvi autoilijat. Vaikka toki tiesin, että jonain päivänä voin taas poistua kotoa kepein mielin, myönnän rypeneeni mä-en-koskaan-pääse-mihinkään -tyyppisissä tunnelmissa kuluneen vuoden aikana. Mutta nyt on toisin: voin hypätä aamulla junaan ja tulla illalla takaisin. Tai sulkea kotioven iltasella ja tulla yöllä takaisin.

Nyt tein sen ensinmainitun: kävin Afrikassa.

Aloitin visiitin ilman sen suurempaa suunnitelmaa kävelemällä Kiasman ensimmäiseen pimennettyyn huoneeseen, jossa sattui olemaan Alfredo Jaarin videoteos Ruandan kansanmurhasta.

Katsottuani miten oman ikäpolveni nainen kertoo tyynin sanankääntein maanneensa ruumiskuopassa – "tyttäreni oli jo kuollut" – ja tavoitelleen kädellään poikaansa, osuen hänen murskaantuneeseen kalloonsa, on vaikea enää lähteä analysoimaan näyttelyä. Tällaisen teoksen käsittely pinnallisesti (ja muuhun en nyt pysty) tuntuisi aiheen mitätöimiseltä. Jotkut asiat ovat liian suuria sanoille, mutta onneksi niitäkin joku uskaltaa käsitellä – myös taiteen keinoin.

Suurten, ja aivan liian kauheiden, ihmiskohtaloiden käsittelyn osaa myös Chimamanda Ngozi Adicie, jonka (äidilleni juuri lahjaksi ostamani) novellikokoelman Huominen on liian kaukana otin matkalukemiseksi. Ikäiseni Adicie on huikea kirjailija, ja Puolikas keltaista aurinkoa viime vuosien vaikuttavimpia lukukokemuksia (katso ihmeessä Inahduksen arvio täältä). Muistan kyllä lapsena kuulleeni Biafran nälkäänäkevistä lapsista, mutta vasta Adichie toi Biafran-Nigerian sisällissodan tajuntaani. ARSin nigerialaisen J. D. 'Okhai Ojeikeren valokuvia tajusin katsovani Adicien antaman tarinan kautta.

J. D. 'Okhai Ojeikere, Untitled, 1970. Kuva täältä.

Kuten sanottu, hyvin syvien vesien liikuttelun jälkeen on vaikea analysoida äidin vapaapäivää, muuta kuin toteamalla, että onneksi lähdin. Pientä maailmantuskaa, joo, mutta se on vain hyvästä. (Elina Salorannan teos, jossa hän esiintyi nunnana Sambiassa, halusi varmasti kommentoida täysin toisia tasoja lähetystyössä, mutta minua se muistutti lähinnä omasta feikistä kokemuksestani vapaaehtoistyössä ja syyllistymisestä siitä kun en palvele paremmin ihmiskuntaa.)

Upeaa ja vaikuttavaa. Lämpimästi suosittelen sekä ARSia ja Adichieta.