Oppeja Tallinnasta

Viikonloppureissu opetti jälleen monia asioita.

1. Jos matkustat ilman perhettä, kannattaa jo ennen Länsisatamaa tarkistaa, minkä passeista pakkasit mukaan. Pinon päällimmäinen ei välttämättä ole omasi.
2. Jos kuitenkin pakkasit päällimmäisen, ei tilannetta kannata tarkastaa Länsisatamassakaan. Todennäköisesti kukaan ei kysy passiasi, ja aito yllätys on aina parempi kuin näytelty.

3. Jos hotellin spa-osaston pukuhuoneen oven kyltti indikoi oudosti, että pukuhuone on sekä miehille että naisille, se tarkoittaa, että pukuhuone on sekä miehille että naisille.
4. Ei, et ole yhtä nopea vaihtamaan vaatteita kuin mitä kuvittelet.

5. Piritan Span betoniarkkitehtuuri ja sen ainutlaatuinen viimeistelmätön pinta ovat Viron museoviraston suojelemuksessa. (Tämän Vuoden siivooja kuvaisi, matkatoverini sanoi.)

6. Neuvostoaikaisen hotellin spa-osasto ei tarkoita poreammeita ja allasbaaria, vaan 25-metristä uima-allasta ratoineen sekä avaruusajan munakuppihöyrysaunaa.
7. Kilometrin aamu-uinti aloittaa matkapäivän spartalaisen reippaasti.

8. Sattuu ihan saatanasti kun ripsienvärjäysainetta menee silmiin. Mutta selviät kertomaan siitä.

9. Hyvästä ravintolasta saa hyvän pullon viiniä 16 eurolla. Kun poistuu vanhastakaupungista.
10. Kalamaja on muutenkin täynnä neroutta ja tyhjä ampiaiseksi pukeutuneista humalaisista suomalaisista.

11. Valkoiset taksit ovat halvempia kuin keltaiset.

Tässäpä tulikin samalla Pikkuplaneetan haasteeseen vastaukset ensi kesän lomavinkkeihin. Kenties lähiaikoina lisää vastauksia muihin kohtiin. Ja lisää Kalamajasta. Ah ja voih.

Sisustuslehden tyylikästä toimittamista

Olin kampaajalla ilman omaa luettavaa. Aina virhe. Etsin naistenlehtipinosta poissulkevalla menetelmällä luettavaa ja päädyin Dekoon. Valkoiset kodit ja niiden eripariset keittiöntuolit ehkä kyllästyttävät, mutta eivät nosta verenpainettani samassa määrin kuin meikkivinkit ja missitason julkkisten parisuhdehaastattelut.

Tai niin luulin. Kyseinen lehti järkytti kuitenkin - varmastikin naiveja - kuvitelmiani lehdenteon perusteista. Olkoonkin, ettei journalismin kriteerejä ole tarpeen ulottaa julkaisutyyppiin.

Lehdessä esiteltiin kekseliäästi remontoitu helsinkiläiskoti, jossa asuu sisustusstylisti ja -toimittaja, bloggaaja ja yrittäjä Maire Haarla perheineen.

Juttu rakentui perinteisesti asukkaiden omaan kertomukseen, tässä tapauksessa pääosin Mairen.

- Nautimme takkatulesta todella paljon, Maire kertoo.
- Laitoimme hihat heilumaan heti ensimmäisinä kuukausina, Maire kertoo.
- Ehkä lähiaikoina löytyykin se seuraava hoitamisen kohde, vihjaa Maire.

Lopussa oli myös odotustenmukainen viittaus Mairen sisustusblogiin, jonne en nyt tietoisesta valinnasta linkkaa.

- Kun sitä tavallaan olisi toivonut, että jutun olisi kirjoittanut joku muu kuin Maire itse, Täti-ihminen bloggaa.

Arkikuva 5/5: Ikiliikkuja

Niille, jotka epäilevät ikiliikkujan olemassaolon mahdollisuuksia, tarjoan ilmaisia tutustumiskäyntejä Mielemme syvyyksiin. Kunhan ripustavat yhden koneellisen mennessään.

Haasteen viimeinen päivä, ja haastan vähänpä tietävän Anun. Haluaisin niin haastaa kaikki lukulistani blogit, mutta yritän olla ahnehtimatta. Ehkäpä haaste lähtee kiertämään.

Arkikuva 4/5: Aamutoimet

Yksi uppoutuu Areenaan, toinen testailee samalla full armia. Pertsaa mennään.

Mukaan haastan Ehtoisan (emännän), sieltä kaukomailta.

Arkikuva 3/5: Kesän ensimmäinen päivä

Ei tunnu kyllä arjelta tämä. Eikä toki määritelmän mukaan olekaan, vaan pyhä. Kymmenen tuntia ja kaikki ateriat nautittu pihalla. Minä sydän kesä.

Edit 20:25. Muistin haastavasta haasteesta ihan puolet. Mutta korjataan: haastan LQ:n! Sori, nyt pitää juosta terassille.

Arkikuva 2/5: Eka kerta

Kaupunkireissu rennosti pyörillä. Viisin.


Haastan Siinan.

Arkikuva 1/5: Sealife Naantali

Huomaa asianmukaiset pelastautumisvarusteet.

Veneretkellä näimme lokin. Naurulokin, tiesi esikoinen. Ja hänhän tietää, koska hänellä on lintukirja ja hänestä tulee isona lintututkija.

- Minusta tulee isona orava, tiesi keskimmäinen.

***

Siirsin Facebookissa pyörineen arkikuvahaasteen blogin puolelle. Sitähän varten tämän foorumin aikanaan perustin. Ettei tarvi lapsilla tukkia Facebookia, nimittäin. Mukaan haastan Bad Housewife Syndrome -blogin Jacarandan. Huhuu?

Haaste kuuluu: julkaise viitenä päivänä kuva arjestasi ja haasta mukaan viisi ihmistä.

Synttärikakku

Unohdin edellisen postauksen venyessä, että minulla oli kuvitustakin.

Noin.

Viimeinen vauvavuosi

Päivät hitaasti, vuodet nopeasti: eläkeläisen ajankulku on erityisen totta näin kotiäitinä. Kuinka monesti olen aamulla tuijottanut kelloon ja laskenut tunteja nukkumaanmenoon. Tai kello neljältä pohtinut, että mitenkään en jaksa enää kuuteen. Ja sitten noin vain on kulunut vuosi, onko se mahdollistakaan?

En edes yritä tehdä tilinpäätöstä vuodesta, sillä ihmettelen itsekin mitä on tapahtunut. Valokuva-albumin ajattelin tehdä, samasta syystä. Videointi ei ole minulle ominaista, mutta silti vähän järkytyin, kun huomasin, että kuopuksesta on tasan yksi vauvavideo: kesäkuun 23. päivältä, jossa nauratamme juuri nauramaan oppinutta kaksikuista. Videon taustalta kuuluu keskimmäisen katkera huuto ja ulina. Siinähän se vauvavuosi kiteytettynä. Video itse selittää miksi niitä ei ole. Mutta eipä niitä ole keskimmäisestäkään: mies siirsi tuon vauva-ajan videot läppärille, poisti ne kamerasta, ja, no, arvannette mitä sille läppärille sitten tapahtui. Aivan. 

Kuten olen monesti toitottanut, tämä kolmas äitiysvapaakierros on ollut ensimmäinen, jolloin en ole tehnyt nimeksikään töitä. Siksi vuosi on ollut uskomattoman stressitön - ja myös siksi, että olen ollut arjessani niin uskomattoman kiireinen, että stressaamiselle ei ole tuntunut löytyvän aikaa. Olen osannut nauttia äitiyslomasta, mutta myös nukkunut niin järjettömän huonosti, että muu ei olisi ollut mahdollistakaan. Nyt vuoden rajapyykin tultua täyteen (ja vanhempien lasten aloitettua osapäiväisen päivähoidon) mieleen hiipii myös huolta omasta työllistymisestä ja kotona velttoilusta. Onneksi sentään nukun yhä huonosti.

Kolmas äitiysvapaakausi on yllättänyt pääosin eri tavoilla kuin kuvittelin yllättyväni. Olen ollut enemmän yksin vastuussa lapsista kuin aiemmin ja olen viettänyt enemmän öitä yksin kolmen kanssa kuin taannoin keskimmäisen vauvavuonna. Saati esikoisen, jolloin varmasti olisin täydellisesti kieltäytynyt ajatuksesta miehen työmatkaamisesta kahden tunnin päähän sekä viikottaisista etäöistä. Miehen isyysvapaat olivat myös lyhyemmät kuin koskaan ennen.

Tilannetta tasapainottamaan olen saanut lastenhoitoapua vanhemmiltani enemmän kuin ennen, ja kuopuksen viikottaiset yökyläilyt isovanhempiensa luona pahimpana valvomiskautena vuodenvaihteen tienoilla säästivät uskoakseni yhteiskunnalle paljon rahaa mielenterveydenhoitokuluissa. Olen myös varmasti itse harrastanut enemmän kuin aiempina vauvavuosina: olen pitänyt tiukasti kiinni omista vapaahetkistäni, ennen kaikkea urheillen, mutta myös ystäviä tavaten. 

Viime viikonloppu - vauvavuoden päättävä - oli aikataulutukseltaan jotenkin kuvaava. Perjantaina mies yöpyi Helsingissä, joten valmistelin kuopuksen syntymäpäiväjuhlat kaupassakäymisineen ja leipomisineen yksin lasten kanssa. Mies saapui lauantaina puoli kahdelta, vieraat kahdelta. Puoli viideltä minä lennähdin ulos ovesta etukäteen pakatun kassin kanssa futisjoukkueeni saunailtaan: juoksimme leppoisan kympin lenkin (sanamuoto, joka ei ole ollut minulle mahdollinen koskaan aiemmin), saunoimme, söimme hyvin, joimme viiniä ja suunnittelimme lottovoittoa. Aamuviideltä havahduin unen ja valveen välisestä koomasta miehen selkäkramppiin ja kuuden aikaan nousin pakkaamaan tavaroita esikoisen jumppakisoihin (minkä piti olla miehen tehtävä). Särkylääkkeen voimin mies vei lapsen kisoihin, mutta siirtyi sen jälkeen päivystyksen kautta lihasrelaksanttien kanssa vuoteeseen ja minä kaitsin loput lapset kisahallille, sen jälkeen virpomaan, puistoon ja saunaan. 

Nukkumaan mennessä tiesi taas eläneensä. Mutta sujuu se arki siis. Ja jos on täyttä, niin sitä tärkeämmältähän ihmisistä tapaa tuntua.

Konteksti on kaikki: käytössä nämä ovat ihan superhienoja. Ehkä voimme dreijata pyhäastiaston.

Raskauden alkuvaiheissa pyörittelin mielessäni kolmea suurta ongelmaa: asumista (kotiimme emme mahtuisi), uraa (jota ei koskaan tulisi) ja lastenhoitoapua (jota ei ainakaan koskaan tulisi). Kuten tunnettua, asuntoa emme ole vaihtaneet, ura vei miehen Helsinkiin ja on minulle yhä suuri tuntematon ja lastenhoito ei lopulta osoittautunut ongelmaksi lainkaan. Niin ja se lasten huomioiminen? No, ainakin koen laiminlyöväni lapsia tasapuolisesti.

Ongelma, jota en tuolloin osannut sanallistaa, mutta johon sopeutuessa on mennyt yllättävän kauan, on suurperheellisen identiteettiin asettuminen. Siihen, että hymyillen otan vastaan hyväntahtoiset ihmettelyt siitä, että ovatko kaikki nämä sinun (kun tottuneesti haen lisää käsipaperia Citymarketin kahviosta pyyhkiäkseni pöydälle kaatuneet kaakaot kauppareissun venähdettyä kahvitaukoa vaativaksi). Näen sen piilotetun kauhun kysyjän sarveiskalvoilla, mutta en koe tarvetta selitellä. Huikentelevainen lapsiluku ei enää nolota.

Onhan se paljon. Mutta paljon se antaakin.

Siemennäkkileipä

Ihan aina en ole internetissä, vaan joskus näen ihmisiä ihan elävinä. 

Yleensä silloin syödään.

Parin viikon takaisen luksusteluviikonlopun jälkeen [kyllä, toden totta, totta kuin rotta: olen ollut poissa kotoa kokonaisen viikonlopun!] kotiintuomisina oli jälleen kaksi nerokasta reseptiä, joista tätä kyseistä olen kokeillut jo useampaan otteeseen.

Resepti on peräisin niinkin eksoottisesta lähteestä kuin maissijauhopussin kyljestä - ja löytyy googlailemalla monestakin blogista. Mutta ylläpitääkseni mainettani pakettien kyljistä löytyvien reseptien uudelleenjakajana, haluan mainostaa tätä hienoutta myös täällä.

Mums mums.

Resepti on ihan käsittämättömän simppeli; sellainen, että sen oikeasti pyöräyttää lasten kanssa ihan tuosta vain ohimennen.

Ainekset

 

2 dl siemeniä: kuvassa auringonkukan, kurpitsan ja pellavan niitä

2 dl maissijauhoja 

2 dl kuumaa vettä (so. keitettyä tahi mikrotettua)

1/2 dl ruokaöljyä

sormisuolaa

Valmistus

- Sekoita kuivat aineet keskenään

- Lisää öljy ja vesi, sekoita

- Kaada taikina pellille

 

Löysä taikina, aina yhtä esteettinen.

- Tasoita taikina ohueksi kerrokseksi. [Muualla sanotaan, että määrästä tulee pellillinen, mutta minun lähteeni sanoo, että puolitoista, ja leipä onkin kyllä sitä rapsuvampaa mitä ohuempaa.] Helppo tapa "kaulita" taikina on laittaa taikinan päälle toinen leivinpaperi ja sivellä käsin taikina ohueksi - öljyinen taikina ei tartu kiinni. Ja paperintuhlauksesta huolestuneet (miten nyt tulikin mieleen): se päällipaperi ei mene hukkaan, kun laitat ekasta pellistä ylijääneen kolmanneksen taikinaa siihen, taitat paperin kahtia, tasoittelet, avaat ja ta-daa, sinulla on nyt puolitoista peltiä näkkäritaikinaa!

- Sirottele suola leivän pinnalle.
- Paista 150-170 -asteisessa uunissa 45 minuuttia.
- Murra jäähtynyt leipä paloiksi.

Keksin tässä yhtenä päivänä, että tätä voi tosiaan syödä kuin näkkileipää, ja laitoin päälle juustoa ja salaatinlehden. Muuten se onkin napsittu menemään ihan sellaisenaan.

Huutomerkkihyvää!

Nuorisotalo sekä muita kotiäitielämän parhauksia

Tänään oli sellainen niin sanottu hyvä päivä. Ja sellainen, jolloin ymmärtää pysähtyä ihmettelemään miten hyvin voikaan elää kotiäitinä Suomessa ja Suomen Turussa.

Myöhäisen aamiaisen ja varhaisen lounaan jälkeen ajoimme bussilla - ilmaiseksi tietenkin - avoimeen päiväkotiin, jossa lastenkasvatuksen ammattilainen - ilmaiseksi - lorutti lapsia ja askarrellutti virpomisvitsoja. Paluumatkalla pysähdyimme torilla ja poimimme Sorrilta salaattia ja valtavan basilikapuskan, Vimmasta valmiiksi lasitetut savityöt sekä hallista ahvenia - ei ilmaisia, mutta hintansa väärtejä - ja toisella bussilla kotiin. Päivälliseksi ahvenia ja perunaa kera sormisuolan ja Oivariinin, vähän vihreää. Onko parempaa? No ei ole.

Illalla vieläpä pakotin itseni ilmaiselle lenkille, joka osoittautui ihan pirteäksi kaupunkia katsellen, tageja bongaillen. Kotona minua odotti hämmästyttävästi kaksi nukkuvaa lasta ja sille kolmannelle sain sylissä juottaa iltamaidoksi Valion Arkea. Sitten laskin lapsen sänkyyn, se sulki silmänsä ja nukahti. Enkä edes valehtele.

Se oli kuulkaa vauvavuoden viimeinen päivä se. Hyvä päivä muistaa.

Esikoisen huopasydän, keskimmäisen savitoukka.

Mutta niistä savitöistä varsinaisesti piti kertomani (joukossanne piileville turkulaisille vinkiksi, ennen muuta), kun itsekin löysin "Nuorten taide- ja toimintatalo Vimman" vasta pari kuukautta sitten. Tai tiesinhän minä sen olemassaolon, mutta hölmösti luulin nuorisotaloksi.

Vaan ei. Pientä sisäänpääsymaksua (2e alle 29-vuotiailta - kas siinä menee Suomen lain määrittämä nuorisolaisen ikäraja - 5e yli) ja nimellistä materiaalimaksua vastaan saa kuka hyvänsä tehdä sielunsa kyllyydestä (ja ohjattuna) savitöitä ynnä tekstiilisellaisia, kuten huovutusta ja kankaanpainantaa. Savityöpajan hinnalla saa vieläpä kaupan päälle lasituksen, jonka parissa hurahtaa toinen iltapäivä.

Koska kyllähän minä niitä lapsia ihan mielelläni kuskaan harrastamaan, mutta onhan se nyt mahtavaa jos voi tehdä jotain mikä on kaikista kivaa. Ja tämä on - kaikista kolmesta, kun isä ja kuopus on jätetty kotiin.

Ainoa pieni ongelma on, että rumien savitavaroiden tehtailu sopii vähän huonosti yleiseen antimateriahankkeeseeni. Mutta se hinta on kai vain maksettava.

Kunhan ei käy liian usein.

Laiska töitään luettelee

Kodinhuoltopäivät jatkuvat. Tänään pesin asunnon kaikki ikkunat, eteisen matot sekä keittiön verhot. Mainituista viimeiset jopa silitin.

Ihan normi viikkosiivous siis. Tämä viikko vain tulee kerran parissa vuodessa.

Mutta sellaisenaan, vailla muilla tavoitteita, ihan hyvä lauantai. Kaikissa keskusteluissa ja tutkimuksissa lasten kanssa vietetystä ajasta korostetaan, että lapset kaipaavat eniten ihan tavallista kotona puuhastelua.

Ja, todeksi se on uskottava, koska lapset kiittivät:

- Ihan paras päivä!

Valoa kohti.

Vaikka eihän tämä toisaalta tavallista arkea ole. Että mäntysuovalla kuurataan mattoja kylppärin lattialla. Lystiähän se on itsestäkin. Täytyy vain muistaa tämä, kun seuraavan kerran kinuavat hoploppiin.

Ja tämän siisteyden ylläpitäminen seuraavat puoli vuotta näyttöjä varten, se ei tunnu niin lystil - Älä koske niihin verhoihin!

Mihin jäinkään? No mutta, onneksi katteeton optimisti minussa myy tämän ensimmäisellä näytöllä. Tai joka kerta sillä seuraavalla.

Äiti internetissä

Osui silmiini juttu "muistatko ajan ennen internetiä" (jota en tietenkään klikannut, koska eihän nettijutuista lueta kuin otsikot), ja mietin, että muistanhan minä, mutta mahdankohan tajuta muutoksen syvyyttä.

Vaikkapa tiedonhaku yleisesti ja tarkemmin ottaen akateemisen tutkimuksen saavutettavuus on muuttunut internetin myötä joksikin, mitä en oikeastaan osaa edes aiempaan verrata. Vaikka kyllä meille 90-luvun opiskelijoille vielä opastettiin paksujen puhelinluettelotyyppisten hakemistojen käyttöä akateemisista julkaisuista. Ei tullut niille enää väitöskirjavaiheessa käyttöä.

Juuri tällä hetkellä kuitenkin sosiaalinen media nousee minulla esiin keskeisimpänä muuttujana. Ja tältä osin suhteeni internetiin on hypännyt uusiin ulottuvuuksiin parin viime vuoden aikana, vaikka olenkin somessa elänyt jo vuodesta 2007. (Ja sitä ennen kerran tsätännyt irkissäkin. Mutta se oli Jyväskylässä, niin en tiedä lasketaanko sitä.) Tuntuu hullulta ajatella, että vielä nykyistä puhelinta ostaessani kinasin mieheni kanssa nettipaketin ottamisesta. (No uskoin miestä, ja otin - vaikka maksankin siitä pöyristyttävän vitosen kuussa.)

Ja tämä tapahtui lokakuussa 2012. (Tiedän ajankohdan, koska yritin eilen ostaa uutta puhelinta kuopuksen käsiteltyä tämän yksilön kosketusnäytön auts-kosketusnäytöksi. Tällä kertaa ymmärsin olla kinaamatta miehen kanssa siitä tarvitsenko nopeampaa 4G-yhteyttä, mutta kävi ilmi, että kytkyliittymäsopimukseni sitoo minut 3G-verkkoon vielä lokakuuhun 2014 ellen sitten maksa itseäni irti sopimuksesta. En nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin olla ostamatta ehjää puhelinta.)

Samana vuonna hankin pokkarikameran ja naureskelin erään kameran toiminnolle, että kuvia voi langattomasti lähettää kamerasta tietokoneelle. Ei muuten paljoa naurata enää. Miten kätevää se olisikaan!

Vitosella puhelimeni tuo siis maailman minulle. Luen Facebookista tuttujen kuulumisia, sähköpostilla kuulen ystävien elämästä ja Twitteristä seuraan uutiset. (Jos luen Hesarin, sekin tapahtuu netin kautta.) Blogeissa liikutun, viihdyn ja viisastun. Ja toiseen suuntaan: Facebookissa marisen turhia, Twitterissä esitän fiksua, chatissa päivittelen päivän tapahtumat ja blogissa avaudun äitiaiheista, kuten internetistä. Valtaosa sosiaalisesta elämästäni siis siivilöityy tuon pirstoutuneen lasin läpi (mitä nyt blogin kirjoitan öisin pöytäkoneelta).

En kuitenkaan osaa haikailla internetiä aikaan, jossa sitä ei ollut. Dramaattisena ihmisenä pidän esimerkiksi siitä dramaattisuudesta, mitä oli maailman toiselle puolelle lähdössä 16-vuotiaana, kun kotiin soitettiin rätisevä puhelu kerran viikossa ja kaverit kierrättivät paperikirjeitä kädestä käteen. Ei ole nykyään lähteminen kuten ennen.

Kiitollinen saa olla myös kännykkäkameroiden ja internetin puuttumisesta nuoruusvuosien riennoista. Vaikka ehkeivät nykynuoret siitä aikuisena välitä. Maailma on toinen.

Sitä kuitenkin ihmettelen, kun jostain muistan lukeneeni [tutkimuksesta, jonka otanta oli varmaankin 42 ohiolaista perheenäitiä, kuten näissä tapaa olla], että ihmiset - tai vanhemmat tai ohiolaiset kotiäidit - katsovat puhelintaan keskimäärin 6,5 minuutin välein.

Että niin harvoin.