Tällä kvartaalilla olen hankkinut talvikengät, mekon ja juoksuvälineitä: lenkkarit, juoksusukat ja -liivit. Lisäksi olen kunnostautunut turhilla lastenvaateostoksilla - siis hankkimalla makeampia vaatteita heille, vaikka ilmeistä puutosta kaapissa ei ole ollut - ja surullisilla vaunukaupoillani. Omia vaatehankintojani koskevan "virallisen" haasteen ulkopuolisten ostossektoreiden tulos oli siis heikko.
Juoksuvälineet olivat pitkälti tarveperusteisia. Toki elän vähän riskillä kun harrastusta on jatkunut vasta sen kaksi kuukautta, mutta puolustaudun kertomalla että takana on 19 lenkkiä ja 98 kilometriä, kävelyt ja juoksut yhteenlaskettuna. Toisaalta en uskalla ottaa riskiä, että rikon paikkani, jos se harrastus sitten jatkuisikin. Eli päätin, että kunnon tossut on ostettava, mikä minun kohdallani tarkoitti sadan euron sijoitusta juoksukenkiin. Juoksuliivit olivat myös nähdäkseni pakollinen ostos, sukat sitten taas hifistelyä. (Ja tässä yhteydessä lienee reilua mainita, että olen saanut tässä kvartaalissa juoksutrikoot ja ulkoilutakin mieheltä lahjaksi. Eli uutta paitaa vaille koko garderoobi hankittu tähän "ei varustelua vaativaan" urheiluharrastukseen. Ei hyvä.)
Mekko oli seurausta onnettomista shoppailuyrityksistäni. Kuten jo aiemmin kerroin, kävin vaatekaupassa lapsia varten ja tajusin tarvitsevani vaatteita, mutta en osannut sellaisia ostaa. Olen useampana kesänä peräkkäin hoitanut vuotuisen vaatekaapin päivitykseni Tukholmassa, mutta koska en ollut tänä kesänä menossa, keksin, että voisinhan mennä sinne virtuaalisesti, verkkokaupan avulla! Menin siis hovihankkijani sivuille ja tulin hulluksi. Näähän on ihan sairaan makeita. Ja halpoja! Kerrankos sitä. Jos vielä tuonkin... Latasin ostoskoriin seitsemän vaatetta. Paitoja, joita kuvittelin imetykseen sopiviksi, pääasiassa. Ostoshuumasta tuli yhtä aikaa kapinallinen voitonriemu ja morkkis.
Onnekseni vaatteet eivät sopineet. Hame olisi saanut olla M ja paidat S - jostain syystä olin tilannut toisin päin. Kaksi vaatetta laitoin vaihtoon, neljä palautin ja yhden pidin: leningin, jonka valtavista hihansuista pystyy imettämään. Paketti kun saapui paria päivää ennen nimiäisiä, eikä yksikään kaapissa ollut leninki soveltunut imetykseen. Näin siis ostokselle keksittiin tarve jälkikäteen.
No, tästä nettihairahduksesta selvittiin kuitenkin jonkinlaisella kunnialla.
Ja ne talvikengät - ihan typeränä hankintana en voi pitää niitäkään, koska vuonna 2009 ostamani (ainoat) talvisaappaani alkoivat olla jo tiensä päässä. Tarkan euron emäntänä ostin kengät jopa kevään alennusmyynnistä (huikealla 20% alennuksella). En ole ikinä koskaan osannut olla näin kauaskatseinen omissa vaatehankinnoissani, harvoin edes lasten kohdalla. Vein kengät suoraan laatikossaan kellariin, kulkematta kodin kautta.
Mikä minua hankinnassa hiukan mietityttää - viitaten viimeaikaisiin keskusteluihin blogien kaupallisuudesta* - on, että kengät ovat Sorellit. Joiden olemassaolosta tuskin tietäisin ilman blogeja. Joita en tietäisi ihan älyttömän lämpimiksi ja käteviksi puistossa seisoskeluun. Ja joita en varmasti ainakaan kuvittelisi jollain tasolla trendikkäiksi. Mutta sitten taas toisaalta: enpähän tuhlannut kallisarvoista aikaa elämästäni kenkäkaupassa!
Kvartaalin hankinnat: viisi (tai seitsemän, yhä odottelen verkkokauppaostosteni lopputulemaa), näistä kolme urheilutarpeita. Hinta: 270e. Jos jotain hyvää, niin mielestäni olen ainakin onnistunut yrityksessäni ostaa kallista ja toivottavasti myös kestävää - kalleinta ei toki ole ollut tarkoitus.
* Liina avasi mielestäni hyvin keskustelua blogimainonnasta lukijan kannalta, ja jatkan vielä sellaisella itseäänruoskivalla pohdinnalla, että edustaako tämän minun "kulutuskriittinen" postailuni oikeastaan yhtään sen vähempää ostosmaniaa kuin ostoksista ilahtuva postailu? Samaa tavaraa eri pakkauksessa: puhun ostamisesta ihmiselle merkityksellisenä tekijänä - monen muun merkityksellisemmän aiheen sijaan. Olisiko parempaa kriittistä kuluttajuutta jos en keskustelisi itsestäni kuluttajana lainkaan?
En silti ole valmis lopettamaan haastettani, myös koska huomaan sen motivoivan itseäni. Kun kiertelin toukokuussa henkkamaukassa katselemassa imetyskelpoisia paitoja, en miettinyt ainoastaan niiden elinkaarta, vaan myös sitä, että joutuisin raportoimaan ostokseni tänne. Enkä siis ostanut mitään.
Jään pohtimaan tätä ongelmakenttää vielä. Mutta siksi tässä postauksessa ei ole tuotekuvia. Jos ihmettelitte.
sunnuntai 30. kesäkuuta 2013
torstai 27. kesäkuuta 2013
Iloa tuottavat asiat, numero 12: välitön palvelu
Olen useasti jo tuuletellut onneani siitä, että vanhempani hoitavat aika ajoin - yleensä kerran viikossa - isompia lapsiamme. [Iloa tuottavat asiat nro 13.] Niihin päiviin mahdutan kaikki juoksevat asiat sekä kuvittelen siivoavani, lukevani, bloggaavani ja kirjoittavani vauvakirjaan. Niin ja tietysti vuorovaikuttavani niin vietävästi vauvan kanssa, koska vapaapäivän konseptiini kuuluu vielä se yksi lapsi.
Harvoin saan toteutettua puoliakaan, mutta yksi, mitä en jätä välistä, on lounas. Löydettyäni lähistöltä thai-ravintolan, olen lähes poikkeuksetta käynyt siellä. Olen vähän sellainen - kun tykkään, en kyllästy ihan heti.
Olen tavannut jättää vauvan nukkumaan ikkunan ulkopuolelle, mutta koska tänään oli niin vietävän kuuma, otin vauvan mukaan sisälle. Ja heräsihän se, tietenkin. Söin currya vauva sylissä, kun nainen tiskin takaa tuli pyytämään voisiko hän ottaa vauvan. Häkellyin, ojensin lapsen, ja juttelimme niitä näitä. (Myönnän, että yritin syödä vimmatun nopeasti kun pelkäsin häiritseväni hänen työntekoaan. Nainen sen sijaan oli täysin rauhallinen eikä vaikuttanut olevan kiireessä mihinkään.)
En haluaisi sortua siihen mantraan, että Suomessa ei A. osata palvella ja B. välitetä lapsista, mutta tämä meni kyllä välittömästi top kakkoseen hyvistä asiakaskohtaamisista lasten kanssa. Sitä toista paikkaa listalla pitää Turun pääkirjaston työntekijä, joka tuli auttamaan minua pukemaan c-kirjaimena kirkuvaa esikoistani ollessani viimeisillään raskaana kakkosesta. "Minulla on kuusi lasta," hän sanoi, ja viestitti ymmärtävänsä, ei ylenkatsovansa kädettömyyttäni äitinä.
Tällaisen ihmisen muistaa vuosia. Ihaillen.
keskiviikko 26. kesäkuuta 2013
Yksi jos toista ihanaa kesäasiaa
Hyvän mielen Siina haastoi hyvän mielen haasteella. Tarkoituksena on listata yksitoista hyvän mielen aiheuttajaa. Ja sen teen mielelläni, koska hyvä mieli on kiva juttu (ja koska ei tässä mitään vakavahenkisiä postausaiheitakaan ole jonossa).
Kuten jo haasteen esittämisen yhteydessä totesin, ykköspaikalle laitetaan se, että
1. Siina julkaisee kirjan! Edes yksi hyvä syy odottaa syksyä. Tämä on ollut viime aikojen ihan parhaita blogiuutisia.
2. Muutenkin tietysti blogit ilahduttavat minua päivittäin. Ja bloggaaminen. Blogiskenessä kuohuu kun monet isot nimet lähtivät uuteen markkinointipalveluun. Minä koen yhä olevani harrastuksessani saamapuolella, ja hyvä niin. Paitsi että olen kade Siinan kahdensadan blogin lukulistasta! Mullahan ei olisi koskaan enää yksinäistä jos niin montaa lukisin!
Koitetaanpa sitten pikkuhiljaa päästä Siinasta eteenpäin ja jatketaan että
3. Lukeminen ylipäänsä. Hotkaisin männäviikolla Laura Gustafsonin Huorasadun, josta etukäteen olin melko vakuuttunut, että se olisi minulle liikaa, mutta tykkäsin, kuulkaa. Sitten lainasin Jonas Konstigin Totuuden naisista. Muistatteko, Konstigin? Mies kysyi, että haluanko oikein tarkoituksella provosoitua, ja totesin, että ehkäpä. Mutta tähän mennessä en ole provosoitunut, olen vain tykännyt. Eli riskillä on eletty ja löydetty helmiä. (Tämä onkin ehkä nykyisen elämäni suurinta riskinottoa.)
4. No kesä tietysti! Lämpimät päivät, rajattomat mahdollisuudet uimisineen ja retkineen - ja elämän helppous, mukavuus ja kivuus, vaikka ei menisi minnekään. (Jätetään pois disclaimerit kiukuttelevista äideistä ja lapsista, hyvän mielen listalla kun ollaan. Mutta vaikka ehkä pieniä notkahduksia (kaikkiin) päiviin mahtuu, joka ilta on sellainen olo, että hyvä, että tämäkin päivä oli!)
5. Ja hiki. Minervan Sanoissa keskusteltiin sukkahousuista, jotka tuottavat minulle iloa kymmenisen kuukautta vuodessa, mutta todella nautin näistä muutamista, jolloin sukkahousut voi jättää kaappiin. Moni alkaa näillä helteillä jo valitella turhan kuumasta, mutta antaa tulla vaan, sanon minä! Mieluummin nukunkin hikisissä lakanoissa kieriskellen kuin palelen puolta minuuttia.
6. Geisha-jäätelö. Talven elin Geisha-patukoilla, nyt olen siirtynyt jäätelöön. Jos ei muuta tekemistä ole, tai lapsia kiukuttaa, aina voi mennä jäätelöostoksille lähikauppaan. Elämä vaan on parempaa kesäisin.
7. Tukholma, sittenkin! Luulin jo, ettei tänä vuonna, mutta niin vaan päästäänkin reissuun. Kuopuksen passiprobleemi ratkesi soitolla Kelaan - jos ei Kela-kortti ehdi tulla, Kelasta saa mukaan väliaikaisen todistuksen. Säästin siis juuri 64 euroa! Serkulta pyysin lainaan tuplarattaat ja sattuupa kaupungissa olemaan yhtä aikaa hyvä ystäväperhe Helsingistä. Voiko enää suurempaa nerokkuutta ollakaan!
8. Hyvien asioiden odottaminen. On ihanaa kun (päänsisäisessä) kalenterissa on muitekin kivoja asioita odottamassa; pieniä retkiä, kivoja tapaamisia. Olen aktivoitunut ja soittanut kavereille, että Moi, koska voin tulla kylään? Siis muillekin kuin niille muutamille kavereille, joita näen jatkuvasti. Tässä kohtaa taputan itseäni selkään pitkään ja rivakasti, ja jatkan vielä erikseen että
9. Ystävät. Ystävät, joilla on mökkinä maatila, johon voi viedä lapset rapsuttelemaan lampaita. Ystävät, joiden kanssa voi mennä pullikoimaan kahluualtaaseen. Ystävät, joiden kanssa kuuden kaverin piknikistä tulee koko puiston täyttävät suviseurat. (Täsmennän, kun luulette, että liioittelen: meillä oli tänään puistossa yhdeksäntoista lasta mukana - joukossa muutama ohimennen mukaan tarttunut naapurin lapsi, mutta valtaosa omia. Ja ei, emme tunnusta mitään väkirikasta lahkoa.) Mietin mikä onni on ollut saada lapsia samaan aikaan kuin muutkin kaverit. On sitä kuuluisaa vertaistukea, ja ennen kaikkea: on (todella paljon) seuraa sinne puistoon!
10. Vähän postuumisti, että Vallan linnake, siis hyvää televisiota! Harvoin osuu kohdille. Ja koska surullistahan se olisi puhua juuri päättyneestä sarjasta, niin kehuskelen että minullapa - koska aloitin katsomisen vasta kakkoskauden puolivälistä - on vaikka kuinka paljon näkemättömiä jaksoja, kunhan hankin jostain lainaan ekojen kausien boksit! Hihii!
11. Mun perhe. (No pakko se oli laittaa. Ku on se.)
Koska hyvä mieli kasvaa jakamalla, jaan haasteen eteenpäin Leluteekin Emilialle, Jennijeelle, Rouva Ruuhkalle, Intoilijalle, Lupiinille sekä henkilökohtaisen blogiskeneni uusimmalle tähdelle Saaralle. Saa päivittää!
Kuten jo haasteen esittämisen yhteydessä totesin, ykköspaikalle laitetaan se, että
1. Siina julkaisee kirjan! Edes yksi hyvä syy odottaa syksyä. Tämä on ollut viime aikojen ihan parhaita blogiuutisia.
2. Muutenkin tietysti blogit ilahduttavat minua päivittäin. Ja bloggaaminen. Blogiskenessä kuohuu kun monet isot nimet lähtivät uuteen markkinointipalveluun. Minä koen yhä olevani harrastuksessani saamapuolella, ja hyvä niin. Paitsi että olen kade Siinan kahdensadan blogin lukulistasta! Mullahan ei olisi koskaan enää yksinäistä jos niin montaa lukisin!
Koitetaanpa sitten pikkuhiljaa päästä Siinasta eteenpäin ja jatketaan että
3. Lukeminen ylipäänsä. Hotkaisin männäviikolla Laura Gustafsonin Huorasadun, josta etukäteen olin melko vakuuttunut, että se olisi minulle liikaa, mutta tykkäsin, kuulkaa. Sitten lainasin Jonas Konstigin Totuuden naisista. Muistatteko, Konstigin? Mies kysyi, että haluanko oikein tarkoituksella provosoitua, ja totesin, että ehkäpä. Mutta tähän mennessä en ole provosoitunut, olen vain tykännyt. Eli riskillä on eletty ja löydetty helmiä. (Tämä onkin ehkä nykyisen elämäni suurinta riskinottoa.)
4. No kesä tietysti! Lämpimät päivät, rajattomat mahdollisuudet uimisineen ja retkineen - ja elämän helppous, mukavuus ja kivuus, vaikka ei menisi minnekään. (Jätetään pois disclaimerit kiukuttelevista äideistä ja lapsista, hyvän mielen listalla kun ollaan. Mutta vaikka ehkä pieniä notkahduksia (kaikkiin) päiviin mahtuu, joka ilta on sellainen olo, että hyvä, että tämäkin päivä oli!)
5. Ja hiki. Minervan Sanoissa keskusteltiin sukkahousuista, jotka tuottavat minulle iloa kymmenisen kuukautta vuodessa, mutta todella nautin näistä muutamista, jolloin sukkahousut voi jättää kaappiin. Moni alkaa näillä helteillä jo valitella turhan kuumasta, mutta antaa tulla vaan, sanon minä! Mieluummin nukunkin hikisissä lakanoissa kieriskellen kuin palelen puolta minuuttia.
6. Geisha-jäätelö. Talven elin Geisha-patukoilla, nyt olen siirtynyt jäätelöön. Jos ei muuta tekemistä ole, tai lapsia kiukuttaa, aina voi mennä jäätelöostoksille lähikauppaan. Elämä vaan on parempaa kesäisin.
7. Tukholma, sittenkin! Luulin jo, ettei tänä vuonna, mutta niin vaan päästäänkin reissuun. Kuopuksen passiprobleemi ratkesi soitolla Kelaan - jos ei Kela-kortti ehdi tulla, Kelasta saa mukaan väliaikaisen todistuksen. Säästin siis juuri 64 euroa! Serkulta pyysin lainaan tuplarattaat ja sattuupa kaupungissa olemaan yhtä aikaa hyvä ystäväperhe Helsingistä. Voiko enää suurempaa nerokkuutta ollakaan!
8. Hyvien asioiden odottaminen. On ihanaa kun (päänsisäisessä) kalenterissa on muitekin kivoja asioita odottamassa; pieniä retkiä, kivoja tapaamisia. Olen aktivoitunut ja soittanut kavereille, että Moi, koska voin tulla kylään? Siis muillekin kuin niille muutamille kavereille, joita näen jatkuvasti. Tässä kohtaa taputan itseäni selkään pitkään ja rivakasti, ja jatkan vielä erikseen että
9. Ystävät. Ystävät, joilla on mökkinä maatila, johon voi viedä lapset rapsuttelemaan lampaita. Ystävät, joiden kanssa voi mennä pullikoimaan kahluualtaaseen. Ystävät, joiden kanssa kuuden kaverin piknikistä tulee koko puiston täyttävät suviseurat. (Täsmennän, kun luulette, että liioittelen: meillä oli tänään puistossa yhdeksäntoista lasta mukana - joukossa muutama ohimennen mukaan tarttunut naapurin lapsi, mutta valtaosa omia. Ja ei, emme tunnusta mitään väkirikasta lahkoa.) Mietin mikä onni on ollut saada lapsia samaan aikaan kuin muutkin kaverit. On sitä kuuluisaa vertaistukea, ja ennen kaikkea: on (todella paljon) seuraa sinne puistoon!
Ystävän puutahassa voi kasvaa vaikka tällainen pioni. Se aiheuttaa iloa (ei kateutta, vaikka minulla kukkivatkin vain ruohosipulit). |
10. Vähän postuumisti, että Vallan linnake, siis hyvää televisiota! Harvoin osuu kohdille. Ja koska surullistahan se olisi puhua juuri päättyneestä sarjasta, niin kehuskelen että minullapa - koska aloitin katsomisen vasta kakkoskauden puolivälistä - on vaikka kuinka paljon näkemättömiä jaksoja, kunhan hankin jostain lainaan ekojen kausien boksit! Hihii!
11. Mun perhe. (No pakko se oli laittaa. Ku on se.)
Koska hyvä mieli kasvaa jakamalla, jaan haasteen eteenpäin Leluteekin Emilialle, Jennijeelle, Rouva Ruuhkalle, Intoilijalle, Lupiinille sekä henkilökohtaisen blogiskeneni uusimmalle tähdelle Saaralle. Saa päivittää!
maanantai 24. kesäkuuta 2013
Oikea huoltosuhde
Juhannuksena jälleen kerran havainnoitui mikä on oikea huoltosuhde lasten kanssa. Se on yksi aikuinen enemmän kuin lapsia. Mutta ei tämä mikään uutinen ollut. Olin jo aiemmin päättänyt, että tänä kesänä emme mökkeile vain meidän perheen kesken: jos yksi imettää, yksi vahtii vanhempia lapsia rannassa ja yksi koittaa valmistaa ruokaa tai tiskata ilman juoksevaa vettä, niin siinä oli jo yksi aikuinen enemmän kuin meidän parisuhteessamme.
Polyamorian sijaan olemme suosineet ylisukupolvista mökkeilyä. Juhannusjuhlissamme jokainen lapsi sai olla aikuisen sylissä, ja silti vielä yksi pystyi paistamaan muurinpohjalettuja.
Minun tehtäväni oli selkeä: hoidin vauvaa. Ja kuulkaa, voin sanoa, että kyllä se työstä käy kun joutuu neljättä tuntia makaamaan riippukeinussa imettäen, torkkuen ja kirjaa lukien. Aurinkokin paistoi silmiin.
Muuten meni kyllä oikein mukavasti.
Erikseen täytyy mainita, että nukuimme loistavasti. Mökissämme ei ollut kylmä. Eikä hyttysiä! (Mihin tässä maailmassa voi enää luottaa, kysyn vaan.) Tämän lisäksi nukuin ensimmäistä kertaa vuosiin ilman korvatulppia, koska minulla ei ollut mukana meikkipussia, pesupussia, käsilaukkua tahi farkkujen taskua, joista kaikista olisi löytynyt pari jos toinenkin. Ja nukuimme koko perhe yhdessä huoneessa: keskimmäinen liinavaatelaatikossa, me neljä muuta kahdesta seitkytlukulaisesta vuodesohvasta muodostetussa jättiperhepedissä. Olen miettinyt ottaisivatkohan ne tämän suorituksen vastaan Guinnessin ennätysten kirjassa? Mutta tuskin. Ei tätä ilman virallisia todistajia usko kukaan.
Tänään huoltosuhde oli taas valitettavasti normaali, kun lähdin lasten kanssa vierailemaan (toistaiseksi lapsettoman) kaveripariskunnan mökillä. Mutta katso, tapahtui ihme! Istuimme tuvan pöydässä rivissä, lapset söivät tuomani lasagnen tomaattikastikkeineen mutisematta, ja minä join vauva sylissä kahvia. "Sulla on kyllä kilttejä lapsia," pariskunnan toinen osapuoli kiitteli.
Olin vaatimattomana ihmisenä hiljaa kun en tiennyt kiittäisinkö geenejä vai kasvatusta.
Polyamorian sijaan olemme suosineet ylisukupolvista mökkeilyä. Juhannusjuhlissamme jokainen lapsi sai olla aikuisen sylissä, ja silti vielä yksi pystyi paistamaan muurinpohjalettuja.
Minun tehtäväni oli selkeä: hoidin vauvaa. Ja kuulkaa, voin sanoa, että kyllä se työstä käy kun joutuu neljättä tuntia makaamaan riippukeinussa imettäen, torkkuen ja kirjaa lukien. Aurinkokin paistoi silmiin.
Muuten meni kyllä oikein mukavasti.
Erikseen täytyy mainita, että nukuimme loistavasti. Mökissämme ei ollut kylmä. Eikä hyttysiä! (Mihin tässä maailmassa voi enää luottaa, kysyn vaan.) Tämän lisäksi nukuin ensimmäistä kertaa vuosiin ilman korvatulppia, koska minulla ei ollut mukana meikkipussia, pesupussia, käsilaukkua tahi farkkujen taskua, joista kaikista olisi löytynyt pari jos toinenkin. Ja nukuimme koko perhe yhdessä huoneessa: keskimmäinen liinavaatelaatikossa, me neljä muuta kahdesta seitkytlukulaisesta vuodesohvasta muodostetussa jättiperhepedissä. Olen miettinyt ottaisivatkohan ne tämän suorituksen vastaan Guinnessin ennätysten kirjassa? Mutta tuskin. Ei tätä ilman virallisia todistajia usko kukaan.
Keskikesän sielunmaisemani. |
Kokko se on pienikin kokko. |
Se aito ja oikea. |
Tänään huoltosuhde oli taas valitettavasti normaali, kun lähdin lasten kanssa vierailemaan (toistaiseksi lapsettoman) kaveripariskunnan mökillä. Mutta katso, tapahtui ihme! Istuimme tuvan pöydässä rivissä, lapset söivät tuomani lasagnen tomaattikastikkeineen mutisematta, ja minä join vauva sylissä kahvia. "Sulla on kyllä kilttejä lapsia," pariskunnan toinen osapuoli kiitteli.
Olin vaatimattomana ihmisenä hiljaa kun en tiennyt kiittäisinkö geenejä vai kasvatusta.
perjantai 21. kesäkuuta 2013
Äkillinen lomastressi (ja -riemu)...
...saattaa syntyä jos pahaa-aavistamaton Tukholman-ystävä kysäisee ohimennen että oliko puhetta, että olisitte tänä vuonna tulossa käymään? Koska eihän sitä ihminen kehdannut enää viisihenkistä perhettä änkeä yhden hengen asuntoon yöpyilemään, mutta jos nyt tuolleen kutsumalla kutsutaan niin...
...äkkiä sitten laivayhtiöiden sivuille mahduttamaan mahdollisimman montaa matkapäivää siihen ainoaan mahdolliseen aikaikkunaan miehen loman alun ja seikkailukisojen väliin, kun esikoisen uimakoulu nappaa heinäkuusta yli puolet.
Epäsuotuisan varaustilanteen vuoksi puskutraktorin alle jäivät kahdet juhlat ja yksi rullaluistelutapahtuma. Pahalta tuntui kyllä harvinaislaatuisten juhlien takia, mutta vauvan kanssa perhematkailu eittämättä lienee palkitsevampaa kuin bileet. Ja miehelle etenkin pieni perheloma tekee hyvää - yhden urheilutapahtuman kustannuksella. Kuluneella viikolla keskimmäinen kutsui naapuria isäksi, kun tämä lohdutti kaatumisen jälkeen, ja esikoinen protestoi isälleen että "sinä olet aina jossain". (Ei mitään paineita, kulta. Kerron nää vaan täällä netissä!)
Matkan varaamisen jälkeen tuli mieleen, että kuopuksella ei ole ensimmäistäkään henkkaria - ei edes Kela-korttia, mikä ilmeisesti tuon ikäiselle riittäisi. Eli voipi joutua hankkimaan passin pikana, mikä tuntuu vähän turhasta maksamiselta. Mutta sen siitä saa kun tykkää elää hetkessä. (Tai tykkää ja tykkää. Minä kun mielelläni laittaisin hyvissä ajoin kalenteriin kaikki spontaanit ilottelut. Mutta kaikkeen näemmä sopeutuu.)
Ensin kuitenkin keskikesän juhlaa. Juhannuksesta se päivä taas lyhenee, muisti mammani lausua joka kesä lyömättömällä varsinaissuomalaisella optimismilla. Että nautitaanhan vielä niistä muutamasta pitenevästä!
...äkkiä sitten laivayhtiöiden sivuille mahduttamaan mahdollisimman montaa matkapäivää siihen ainoaan mahdolliseen aikaikkunaan miehen loman alun ja seikkailukisojen väliin, kun esikoisen uimakoulu nappaa heinäkuusta yli puolet.
Epäsuotuisan varaustilanteen vuoksi puskutraktorin alle jäivät kahdet juhlat ja yksi rullaluistelutapahtuma. Pahalta tuntui kyllä harvinaislaatuisten juhlien takia, mutta vauvan kanssa perhematkailu eittämättä lienee palkitsevampaa kuin bileet. Ja miehelle etenkin pieni perheloma tekee hyvää - yhden urheilutapahtuman kustannuksella. Kuluneella viikolla keskimmäinen kutsui naapuria isäksi, kun tämä lohdutti kaatumisen jälkeen, ja esikoinen protestoi isälleen että "sinä olet aina jossain". (Ei mitään paineita, kulta. Kerron nää vaan täällä netissä!)
Matkan varaamisen jälkeen tuli mieleen, että kuopuksella ei ole ensimmäistäkään henkkaria - ei edes Kela-korttia, mikä ilmeisesti tuon ikäiselle riittäisi. Eli voipi joutua hankkimaan passin pikana, mikä tuntuu vähän turhasta maksamiselta. Mutta sen siitä saa kun tykkää elää hetkessä. (Tai tykkää ja tykkää. Minä kun mielelläni laittaisin hyvissä ajoin kalenteriin kaikki spontaanit ilottelut. Mutta kaikkeen näemmä sopeutuu.)
Kokko vuosimallia 2012. |
Ensin kuitenkin keskikesän juhlaa. Juhannuksesta se päivä taas lyhenee, muisti mammani lausua joka kesä lyömättömällä varsinaissuomalaisella optimismilla. Että nautitaanhan vielä niistä muutamasta pitenevästä!
tiistai 18. kesäkuuta 2013
Tarpeellisista varusteista, brändeistä ja heräteostoksista: Moraliteetti kolmessa näytöksessä
Näytös 1: Asiakas kävelee lastentarvikeliikkeeseen.
Asiakas: Niin matkarattaita.
Katselee esiteltyjä matkarattaita, pohdiskelee. Saa mielijohteen: Mites noi juoksurattaat sitten?
Koska hänhän on suuri lenkkeilijä, tulevaisuudessa. Katselee juoksurattaita, rumia ovat. Ja kalliita. Myyjä hakee rivin päästä yhdet.
Myyjä: Ja sitten on tietysti nämä Baby Joggerit. Lopetamme niiden myymisen, niin tässä on viimeinen kappale erikoishintaan.
Asiakas tunnistaa brändin: "Baby Jogger", siinäpä juoksurattaiden aatelia! Tutkii, rullailee, ihastelee. Asiakkaan päässä alkaa raksuttaa. Eihän nämä niin pieneen tilaan mene, mutta sitten pääsisi lenkille. Mutta on ne kalliit! Mutta on hyvä alennus kyllä. Mutta on ne silti kalliit! Mutta on ne hienotkin. Ja vahva brändi, saa varmaan myytyä eteenpäin myöhemmin. (Asiakas on hieman päättämätöntä sorttia.)
Asiakas ostaa Baby Joggerit.
Näytös 2: Asiakas menee lenkille.
Kahden korttelin päästä huomaa, että rattaiden kanssa ei voi juosta. Heti juoksuaskeltaessa etupyörät alkavat väpättää. Asiakas menee kotiin ja googlaa - sama kokemus ollut muillakin.
Näytös 3: Asiakas palaa Lastentarvikkeeseen.
Asiakas: Nämä rattaat - näissä olisi se ongelma, että näillä ei pysty juoksemaan.
Myyjä: Niin, ei nyt juosta varsinaisesti, reipasta kävelyä ehkä. Juoksurattaat ovat sitten erikseen...
Asiakas: Kun minä nämä juoksurattaina ostin, niin en saanut sitä mitä piti.
Myyjä kiistää myyneensä rattaita juoksurattaina. Asiakas nieleskelee kiukkuista jankutusta aiheesta kylläpä myit, keskustelimme puoli tuntia minun juoksusuunnitelmistani! Myyjä kieltäytyy palauttamasta rahoja, koska rattaita on käytetty. Asiakas protestoi, koska rattaat olivat alunalkaenkin näyttökappale, mutta myyjän mukaan rattaat ovat nyt muuttuneet uusista käytetyiksi. Myyjä suostuu kuitenkin vaihtamaan vaunut (oikeisiin) juoksurattaisiin. Jollaisia asiakas ei oikeastaan halua, koska hän on jo googlannut, että netistä saa sen kirotun harhaanjohtavasti nimetyn Baby Joggerin (tyylikkäämpiä) juoksurattaita (edullisemmin). Keskustelussa käy ilmi, että oikeastaan näin pienen vauvan kanssa ei juoksemista suositella lainkaan. Valmistajan mukaan yhdeksästä kuukaudesta ylöspäin. Eli ensi vuonna, jolloin asiakas aikoi jo juosta ilman lapsia - jos nyt herra ties niin kauaa mitenkään pysyy harrastuksessaan.
Myyjä: Mutta ei tässä mitään lakia ole, että äidit tekevät ihan niin kuin tekevät.
Asiakas siirtyy katselemaan niitä alunperin etsimiään matkarattaita, mutta ei enää pysty muistamaan miksi niitä tarvitaan. Kun ei se keskimmäinen lapsikaan enää nuku päiväuniaan ulkona.
Asiakas päättää pitää kalliit (mutta tyylikkäät!) joggerinsa ja kuvittelee myyvänsä ne käypään hintaan kunhan tietää tarvitsiko oikeastaan matkarattaat vai juoksurattaat.
Myyjä: Eihän jäänyt harmittamaan? Että tule toki toistekin! Annetaan sitten ensi kerralla hyvitystä jostain seuraavasta ostoksesta, muistutat vaan.
Epilogi
Jos tämä surkea tarina olisi tapahtunut minulle, jäisin pohtimaan miten helppoa minulle on myydä jotain mitä en oikeastaan ollut ostamassa, koska en tiedä mitä olen ostamassa. Eli mikäli olisin kiinnostunut tutkimaan ja vertailemaan tämäntyyppisiä tuotteita, "shoppailemaan", en ehkä olisi hurahtanut näin pahasti harhaan.
Mutta toisaalta, miksi sitten niin riehaannuin ihkupihkuista Baby Joggereista? Olen kuljettanut lapsiani viisi vuotta aivan tyytyväisenä veljeltäni perimissä kulahtaneissa yhdistelmävaunuissa ja halvoissa matkarattaissa (jotka ovat nyt siis tulleet tiensä päähän), ja yhtäkkiä en malta luopua luksusrattaista, joiden pääasiallista hienoutta (eli muunneltavuutta) en millään tasolla tarvitse.
Vaunuepisodin jälkeen menin viereiselle kirpparille, ja ostin vauvalle pillifarkut koossa 74, vaikka onhan sillä housuja. Puheeni kuluttamisesta ja toimintani kuluttajana eivät ole oikein linjassa. Pitäisikö tässä mennä itseensä, vai pitäisikö vain pysyä poissa kaupoista - vai blogeista?
maanantai 17. kesäkuuta 2013
Yhden käden ateriat
Niin se ruokahuolto.
Ihan niin tyylikkäästi tämä ei ole mennyt kuin mitä ensimmäisen viikonlopun perusteella annoin uskoa. Tiedän, shokeeraavaa!
Tein toki exceliin reilun kolmenkymmenen aterian ruokalistan, mutta mitään järkevää rotaatiosysteemiä en ole jaksanut ylläpitää. Ja loppujen lopuksi se kolmekymmentä on aika vähän - semminkin kun useimmiten vaihtelu tapahtuu kymmenen perusruoan välillä. En myöskään suunnittele aterioita päiväkohtaisesti vaan laitan kauppalistalle aineksia muutamiin eri ruokalajeihin, ja teen niitä niinä päivinä kun ehdin. Ja kun en ehdi, syövät pinaattikeittoa.
Olen kuitenkin myös kunnostautunut, etenkin reseptien virtaviivaistamisessa. Lounaan otan useimmiten pakkasesta, ja päivittäinen ruoan valmistus tapahtuu usein lasten välipala-aikaan. Eli tarjoilen lapsille välipalan, ja heidän syödessään valmistelen ruoan uunikuntoon. Usein yhdellä kädellä, koska sylissä on myös vauva.
Yhden käden lasagne (katso aineksiin osviitta täältä)
1. Sekoita kulhossa kastikeainekset (kuten pinaatti, feta ja raejuusto tai soijajauheliha ja tomaattimurska tjsp) sekä purkki ruokakermaa, puoli litraa maitoa ja pari kourallista juustoraastetta (juustokastikkeen valmistamisen sijaan).
2. Lado vuokaan vuorotellen lasagnelevyjä ja soosia. Pinnalle juustoraastetta.
3. Laita uuniin.
Yhden käden risotto (vrt. oikeaoppisempi risotto)
1. Kuullota sipuli (jos jaksoit pilkkoa) ja riisi oliiviöljyssä.
2. Kaada joukkoon mukillinen viiniä*.
3. Lisää puoli litraa vettä, liemikuutio sekä pilkotut herkkusienet (raakoina) ja/tai murskatut kuivatut sienet.
4. Hiljaisella tulella keitellen joudut muutamaan kertaan kyllä sekoittamaan. Sori.
5. Lopuksi lisää kerma ja parmesaani.
Yhden käden makaronilaatikko
1. Keitä pussillinen makaroneja. (Tässä on siis ikävästi kaksi työvaihetta.)
2. Kaada makaronit uunivuokaan.
3. Kaada perään soosiaineet, kuten vaikkapa jauheliha tai lohi.
4. Lisää litra maitoa tai kunnes makaronit melkein peittyvät, riko päälle 2-3 kananmunaa.
5. Poimi yhdenkädentaktiikan aiheuttamat kuorenpalaset joukosta, sekoita.
6. Päälle juustoraastetta ja uuniin.
* Kun kehuskelen, että minimoin ruokahävikkiä, niin uskotteko, että sama pätee tuplana alkoholijuomiin. Normaalioloissa tämä ei olisi niin suuri ongelma, mutta karonkkani jälkeen olemme syöneet risottoa liki yhden viinitonkallisen verran. Lisäksi käytän risotossa kasvissosekeitosta ylimääräiseksi jäävän keitinliemen. Bataattikeitto ja risotto siis toistuvat rotaatiossa peräkkäin. Nerokasta, sanoisin.
Ihan niin tyylikkäästi tämä ei ole mennyt kuin mitä ensimmäisen viikonlopun perusteella annoin uskoa. Tiedän, shokeeraavaa!
Tein toki exceliin reilun kolmenkymmenen aterian ruokalistan, mutta mitään järkevää rotaatiosysteemiä en ole jaksanut ylläpitää. Ja loppujen lopuksi se kolmekymmentä on aika vähän - semminkin kun useimmiten vaihtelu tapahtuu kymmenen perusruoan välillä. En myöskään suunnittele aterioita päiväkohtaisesti vaan laitan kauppalistalle aineksia muutamiin eri ruokalajeihin, ja teen niitä niinä päivinä kun ehdin. Ja kun en ehdi, syövät pinaattikeittoa.
Olen kuitenkin myös kunnostautunut, etenkin reseptien virtaviivaistamisessa. Lounaan otan useimmiten pakkasesta, ja päivittäinen ruoan valmistus tapahtuu usein lasten välipala-aikaan. Eli tarjoilen lapsille välipalan, ja heidän syödessään valmistelen ruoan uunikuntoon. Usein yhdellä kädellä, koska sylissä on myös vauva.
Yhden käden lasagne (katso aineksiin osviitta täältä)
1. Sekoita kulhossa kastikeainekset (kuten pinaatti, feta ja raejuusto tai soijajauheliha ja tomaattimurska tjsp) sekä purkki ruokakermaa, puoli litraa maitoa ja pari kourallista juustoraastetta (juustokastikkeen valmistamisen sijaan).
2. Lado vuokaan vuorotellen lasagnelevyjä ja soosia. Pinnalle juustoraastetta.
3. Laita uuniin.
Yhden käden risotto (vrt. oikeaoppisempi risotto)
1. Kuullota sipuli (jos jaksoit pilkkoa) ja riisi oliiviöljyssä.
2. Kaada joukkoon mukillinen viiniä*.
3. Lisää puoli litraa vettä, liemikuutio sekä pilkotut herkkusienet (raakoina) ja/tai murskatut kuivatut sienet.
4. Hiljaisella tulella keitellen joudut muutamaan kertaan kyllä sekoittamaan. Sori.
5. Lopuksi lisää kerma ja parmesaani.
Yhden käden makaronilaatikko
1. Keitä pussillinen makaroneja. (Tässä on siis ikävästi kaksi työvaihetta.)
2. Kaada makaronit uunivuokaan.
3. Kaada perään soosiaineet, kuten vaikkapa jauheliha tai lohi.
4. Lisää litra maitoa tai kunnes makaronit melkein peittyvät, riko päälle 2-3 kananmunaa.
5. Poimi yhdenkädentaktiikan aiheuttamat kuorenpalaset joukosta, sekoita.
6. Päälle juustoraastetta ja uuniin.
* Kun kehuskelen, että minimoin ruokahävikkiä, niin uskotteko, että sama pätee tuplana alkoholijuomiin. Normaalioloissa tämä ei olisi niin suuri ongelma, mutta karonkkani jälkeen olemme syöneet risottoa liki yhden viinitonkallisen verran. Lisäksi käytän risotossa kasvissosekeitosta ylimääräiseksi jäävän keitinliemen. Bataattikeitto ja risotto siis toistuvat rotaatiossa peräkkäin. Nerokasta, sanoisin.
lauantai 15. kesäkuuta 2013
Tuskaiset siirtymävaiheet
Leluteekin Emilia oikeastaan kirjoitti jo tämän ajatuksen tyhjentävästi, joten lue sieltä.
No, jos nyt yhä olet täällä, voit teeskennellä ettet lukenut.
Ja ennen kuin aloitetaan, vietetään vielä pieni hiljainen hetki äitiysblogille, jossa ei puhuta pissasta ja kakasta.
***
Noin.
Sitten heti asiaan. Keskimmäisestä on yhtäkkiä tullut iso. Mikä ei sinänsä yllätä, tulihan hänestä isosisko. Lapsi vitsailee, vaatii, tavuttaa sanoja, pelleilee, kiipeilee ja menee kaikkiin huvipuistolaitteisiin mihin viisivuotiaskin.
Ja kulki näihin päiviin asti vaipoissa.
Tämän myöhäisyys on painanut minua, mutta koska talvella oli niin huono hetki aloittaa, niin vaipoista luopumisen projekti on odottanut kesää. (Saara, joka vihdoin perusti oman blogin, ihmetteli missä tätä kesävaipattomuutta voi niin kätevästi toteuttaa. No esimerkiksi lähipuistossa, jos ei hävetä kävellä kotiin housuttoman lapsen kanssa.)
Kuten Emilia siis oivasti kuvaili, monien uusien asioiden lanseeraaminen on eniten kiinni vanhemman mukavuudenhalusta tai jännityksestä uuden edessä. Helpompihan olisi pitää lapsi tukevasti vaipassa kuin miettiä tuleeko vahinko väärässä paikassa.
Aika nopeasti ollaan kuitenkin päästy vaiheeseen, jossa lapsi ilmoittaa itse vessahädästä - joskus ajoissa ja toisinaan liian myöhään. Ja onhan tässä hieno uusi aika edessä, kun vain siirtymävaiheen yli jaksaa houkutella lasta ajoissa potalle vaikka yhtään ei ole hätä ja sietää seuraukset nipotuksesta lipsumisessa.
Aivan kuten unikouluissa: urakan palkintona olisi paremmat yöt, mutta ensin pitäisi sinnitellä se kolmesta useampaan yötä siirtymävaihetta eli heräilyä ja huutoa. Harvoin on sellainen hetki, että tällä viikolla haluan valvoa.
Toinen iso siirtymä, joka on kokeilussa, on päiväunien poisjättö keskimmäiseltä. Tässä hyötynäkökulma on vähän kiikun kaakun. Toisaalta voitamme "omassa ajassa" iltaisin jos kaikki lapset nukahtavat yhdeksältä eivätkä vaihtelevasti puoli yhteentoista mennessä - toisaalta minä menetän sen ainoan rauhallisen hetken ja hengähdystauon päivän aikana.
Tämä kokeilu alkoi vähän yllättäen. Pari päivää sitten jätin keskimmäisen terassille rattaisiin nukkumaan - kuten aina - ja siirryin vauvan kera lueskelemaan esikoiselle yläkertaan. Kuulin ulkoa huutelua - kuten yleensä - ja seuraavaksi tepastelua olohuoneesta. Lapsi oli kavunnut viisipistevöistä, avannut ulko-oven ja tullut sisään.
En aio kokeilla lähteekö se joskus toiseen suuntaan.
Tämän jälkeen päivälepo siirtyi lastenhuoneeseen - sillä seurauksella, että kukaan ei nukahda. Mutta iltanukahtaminen on aikaistunut, ja vaikka keskimmäinen onkin vähän turhan väsynyt illan viimeiset tunnit, uskoisin, että tämä tasaantuu kunhan uusi rytmi normalisoituu.
Sitä paitsi - miten paljon helpompaa onkaan toteuttaa erilaiset retket ja seikkailut, kun aikataulut eivät rajaudu vain kymmenestä kahteentoista ja kolmesta eteenpäin. Vauva kun nyt nukkuu ihan omia aikojaan, ihan missä vaan. Muumimaailma, Särkänniemi, Junibacken, täältä tullaan!
Vertailu lasten välillä on tarpeetonta, mutta moni tällaisista siirtymistä on tapahtunut esikoisella nuorempana kuin toisella, ja kuvittelisin, että tämä heijastelee osin myös meidän vanhempien aktiivisuutta.
Nyt olisi sitten kolmannen kanssa mahdollisuus skarpata alusta asti. Olenkin tässä pohtinut, pitäisikö jättää tutti kokonaan pois, kun ei se siitä oikein perusta (ja ovat hukassakin olleet jo monta päivää). Säästyisi sitten vierottamisen ongelmilta myöhemmin.
Kakkosta emme koskaan saaneet totutettua tuttipulloon, mikä rajoitti minun elämääni varsin konkreettisesti. Tämän hyvin tietäen ja muistaen, en ole saanut vieläkään aikaiseksi aloittaa pullokoulutusta kuopukselle.
Miksikäs tätä toteuttamaani vanhemmuusideologiaa sopisi parhaiten kutsua? Helppousvanhemmuus? Matala-aita-vanhemmuus? Laiskuusvanhemmuus? No en nyt sentään laiska ole.
Ahkeruudelta rajoittunut korkeintaan.
No, jos nyt yhä olet täällä, voit teeskennellä ettet lukenut.
Ja ennen kuin aloitetaan, vietetään vielä pieni hiljainen hetki äitiysblogille, jossa ei puhuta pissasta ja kakasta.
***
Noin.
Sitten heti asiaan. Keskimmäisestä on yhtäkkiä tullut iso. Mikä ei sinänsä yllätä, tulihan hänestä isosisko. Lapsi vitsailee, vaatii, tavuttaa sanoja, pelleilee, kiipeilee ja menee kaikkiin huvipuistolaitteisiin mihin viisivuotiaskin.
Ja kulki näihin päiviin asti vaipoissa.
Tämän myöhäisyys on painanut minua, mutta koska talvella oli niin huono hetki aloittaa, niin vaipoista luopumisen projekti on odottanut kesää. (Saara, joka vihdoin perusti oman blogin, ihmetteli missä tätä kesävaipattomuutta voi niin kätevästi toteuttaa. No esimerkiksi lähipuistossa, jos ei hävetä kävellä kotiin housuttoman lapsen kanssa.)
Kuten Emilia siis oivasti kuvaili, monien uusien asioiden lanseeraaminen on eniten kiinni vanhemman mukavuudenhalusta tai jännityksestä uuden edessä. Helpompihan olisi pitää lapsi tukevasti vaipassa kuin miettiä tuleeko vahinko väärässä paikassa.
Aika nopeasti ollaan kuitenkin päästy vaiheeseen, jossa lapsi ilmoittaa itse vessahädästä - joskus ajoissa ja toisinaan liian myöhään. Ja onhan tässä hieno uusi aika edessä, kun vain siirtymävaiheen yli jaksaa houkutella lasta ajoissa potalle vaikka yhtään ei ole hätä ja sietää seuraukset nipotuksesta lipsumisessa.
Aivan kuten unikouluissa: urakan palkintona olisi paremmat yöt, mutta ensin pitäisi sinnitellä se kolmesta useampaan yötä siirtymävaihetta eli heräilyä ja huutoa. Harvoin on sellainen hetki, että tällä viikolla haluan valvoa.
Toinen iso siirtymä, joka on kokeilussa, on päiväunien poisjättö keskimmäiseltä. Tässä hyötynäkökulma on vähän kiikun kaakun. Toisaalta voitamme "omassa ajassa" iltaisin jos kaikki lapset nukahtavat yhdeksältä eivätkä vaihtelevasti puoli yhteentoista mennessä - toisaalta minä menetän sen ainoan rauhallisen hetken ja hengähdystauon päivän aikana.
Tämä kokeilu alkoi vähän yllättäen. Pari päivää sitten jätin keskimmäisen terassille rattaisiin nukkumaan - kuten aina - ja siirryin vauvan kera lueskelemaan esikoiselle yläkertaan. Kuulin ulkoa huutelua - kuten yleensä - ja seuraavaksi tepastelua olohuoneesta. Lapsi oli kavunnut viisipistevöistä, avannut ulko-oven ja tullut sisään.
En aio kokeilla lähteekö se joskus toiseen suuntaan.
Tämän jälkeen päivälepo siirtyi lastenhuoneeseen - sillä seurauksella, että kukaan ei nukahda. Mutta iltanukahtaminen on aikaistunut, ja vaikka keskimmäinen onkin vähän turhan väsynyt illan viimeiset tunnit, uskoisin, että tämä tasaantuu kunhan uusi rytmi normalisoituu.
Sitä paitsi - miten paljon helpompaa onkaan toteuttaa erilaiset retket ja seikkailut, kun aikataulut eivät rajaudu vain kymmenestä kahteentoista ja kolmesta eteenpäin. Vauva kun nyt nukkuu ihan omia aikojaan, ihan missä vaan. Muumimaailma, Särkänniemi, Junibacken, täältä tullaan!
Keskimmäisen varpaat keväällä 2012, ennen pinnasängyn hylkäämistä. Siinä oli muuten siirtymä, joka ei ole kannattanut edes keskipitkällä tähtäimellä - sängystä karkailu on jatkunut tähän päivään. |
Vertailu lasten välillä on tarpeetonta, mutta moni tällaisista siirtymistä on tapahtunut esikoisella nuorempana kuin toisella, ja kuvittelisin, että tämä heijastelee osin myös meidän vanhempien aktiivisuutta.
Nyt olisi sitten kolmannen kanssa mahdollisuus skarpata alusta asti. Olenkin tässä pohtinut, pitäisikö jättää tutti kokonaan pois, kun ei se siitä oikein perusta (ja ovat hukassakin olleet jo monta päivää). Säästyisi sitten vierottamisen ongelmilta myöhemmin.
Kakkosta emme koskaan saaneet totutettua tuttipulloon, mikä rajoitti minun elämääni varsin konkreettisesti. Tämän hyvin tietäen ja muistaen, en ole saanut vieläkään aikaiseksi aloittaa pullokoulutusta kuopukselle.
Miksikäs tätä toteuttamaani vanhemmuusideologiaa sopisi parhaiten kutsua? Helppousvanhemmuus? Matala-aita-vanhemmuus? Laiskuusvanhemmuus? No en nyt sentään laiska ole.
Ahkeruudelta rajoittunut korkeintaan.
keskiviikko 12. kesäkuuta 2013
Mysteeri nimeltä naisen käsilaukku
Miehen lompakko oli kateissa. Olemme yhteisen elämämme aikana oppineet, että yleensä syypää miehen kadonneisiin tavaroihin olen minä, joten etsinnät aloitettiin minusta. Mies muisti, että hän oli ojentanut lompakon minulle Ruissalon retkellämme, kun vauvaa vyötettiin häneen. No minä en muistanut, mutta se ei yllättäne ketään.
Mies tyhjensi käsilaukkuni lattialle. Siellä oli:
Kyllähän näillä yhden Ruissalo-iltakävelyn pärjää. Eli hyvä laukku on, tilava. Laukusta puuttuivat neuvolakortit ja tyhjä vesipullo, koska siivosin laukkua juuri viime viikolla. Ja tietysti neuvolakorttia olisi tarvittu heti seuraavana päivänä rokotustutkimuskäynnillä. Eli mitä tästä opimme: pakkasin kuvaamisen jälkeen kaiken likaista vaippaa lukuun ottamatta takaisin.
Mutta niin se lompakko. Se oli luonnollisesti auton katolla. Nahka oli tarrannut onneksi sen verran tiukasti kiinni märkään kattoon, että oli pysynyt kyydissä kaksikymmentä kilometriä, ja sen verran huomaamattomasti, että oli välttänyt rantojen kulkijat.
Ja minähän sen sinne olin laittanut. Tai paha kiistääkään, kun ei yhtään muista.
Mies tyhjensi käsilaukkuni lattialle. Siellä oli:
Yksi kappaletta käytettyjä vaippoja. Yhden yön vanha vasta. |
Kolme ja puoli kappaletta käyttämättömiä vaippoja. |
Lompakko, joka oli laitettu käsilaukkuun taannoisen kauppareissun yhteydessä. |
Pyyhkimisvälineitä, kuten silmälasienpyyhintälappu (vuodelta 2007) ja vähän rypistyneitä servettejä. |
Käsilaukun mukana tullut mainoslehtinen. |
Yhdeksän mustetäytekynää/tussia sekä puuvärit. |
Ensiapuosasto. |
Kaksi kameraa - esikoisen käytössä oleva vanha sellainen sekä oma. |
Kuitteja ja muistilappuja (joista ilmeni myös taannoinen neuvola-aika). |
Meikkejä. (Huulikiilto ostettu viime marraskuussa Ars Novasta tuttavalapselle tuliaisiksi. Nykyään odottaa "sopivaa hetkeä" antaakseni sen esikoiselle.) |
Vaihtovaatteet vauvalle: pipo, body, kolme sukkaa. |
Vaihtovaatteet itselle: pipo, kaksi liivinsuojaa. |
Välipalaa. |
Keskimmäisen lapsen aurinkolasit. |
Kaksi muistitikkua - ei siis olisi tarvinnut pyytää nimiäiskuvia isältäni hänen muistitikullaan. |
Korvatulpat. Melko puhtaat. |
Pieni pyyhe. |
Niin ja tietysti kirja, koska koskaan ei tiedä milloin olisi aikaa lukea. (Vitsi.) |
Kyllähän näillä yhden Ruissalo-iltakävelyn pärjää. Eli hyvä laukku on, tilava. Laukusta puuttuivat neuvolakortit ja tyhjä vesipullo, koska siivosin laukkua juuri viime viikolla. Ja tietysti neuvolakorttia olisi tarvittu heti seuraavana päivänä rokotustutkimuskäynnillä. Eli mitä tästä opimme: pakkasin kuvaamisen jälkeen kaiken likaista vaippaa lukuun ottamatta takaisin.
Mutta niin se lompakko. Se oli luonnollisesti auton katolla. Nahka oli tarrannut onneksi sen verran tiukasti kiinni märkään kattoon, että oli pysynyt kyydissä kaksikymmentä kilometriä, ja sen verran huomaamattomasti, että oli välttänyt rantojen kulkijat.
Ja minähän sen sinne olin laittanut. Tai paha kiistääkään, kun ei yhtään muista.
maanantai 10. kesäkuuta 2013
Tämän kevään ylioppilaat
Aina välillä havahdun olevani uuden edessä, tienhaarassa, miten sitä nyt sitten haluaakaan metaforisoida. Katson edessä aukeavaan tuntemattomaan tulevaisuuteen kuin tämän kevään ylioppilas - jolla on kolme lasta ja asuntolainaa. Tosin ehkä minussa on vielä pieni hitunen ylioppilasta, koska en järin suuresti tulevasta stressaa. Asioilla on tapana järjestyä.
Perheemme melko tapahtumarikkaalta kuulostava ensimmäinen vuosipuolisko huipentuu pian miehen väitökseen, ja näin hänestäkin saadaan tuore lakkipää avoimen tulevaisuushorisontin eteen. Koska minä olen sementoinut itseni äitiyslomalle, hän olisi 1950-lukulaisen perhemallimme mukaan velvoitettu löytämään jotain uutta toimeentuloa suurperheemme elatukseen. Jännä juttu, että häntä tilanne siis vähän enemmän stressaa.
Työkuvioita on kaavailtu akselilla Turku-Helsinki-Nantes-Wuhan, ja minä olen antanut vapaat kädet kohteen suhteen. Vaikka lasten ja erityisesti esikoisen kanssa muutossa olisi varmasti omat haasteensa, tässä on vielä pari vuotta henkisesti vapaampaa ennen kuin kouluikä suomalaisittain koittaa. Helsinkiin mies ei olisi innoissaan palaamaan (toisin kuin minä), vaan kuulemma mieluummin pendelöisi sinne. Wuhaniin ei voisi pendelöidä, joten siellä työskentely olisi hieman isompi operaatio, mutta laskin, että ainakin saisi blogiin sisältöä, niin ei se kai ihan huono juttu olisi sekään.
Ja sitten yht'äkkiä ilmestyi työtarjous minulle. Tai ei nyt sentään työtarjous, mutta kutsu hakemaan yhtä paikkaa, minkä tulkitsen vähintään indikoivan että minua pidetään vahvana hakijana. Ja niin: se alkaisi syyskuussa.
Jouduin sitten kysymään itseltäni olisinko valmis tulemaan pois täältä 1950-luvulta ja palaamaan töihin vauvan ollessa alle viisi kuukautta. Vastaus oli aika selvä: en halua. Mutta entä pakon edessä - jos mies ei löydäkään sopivaa työtä heti? Luotan, että löytää, mutta haku tähän pestiin päättyy aiemmin kuin se tiedetään.
Miehen olisi jäätävä koti-isäksi, jotta tätä voisi edes harkita, se on selvä. Ja hänen urasuunnittelunsa menisi uusiksi, koska hän ei voisi ottaa mitään duunia vastaan seuraavaan vuoteen. Mutta tulisiko siitä silti mitään? Annan itselleni syitä imetyksestä ja yöheräilyistä, joita en voisi ulkoistaa miehelle. Pelkään, että arjesta tulisi liian rankkaa meille kaikille. Tämä työpaikka ei olisi mikään lepotyö, mistä pääsisi ajoissa kotiin.
Mutta totuus lienee, että siitä tulisi liian rankkaa minulle. Että en halua - olinhan suunnitellut nauttivani kotielämästä pitkään tällä kertaa. Nyt vielä kun siitä olen tosiaan nauttinutkin.
Uskoisin, että päätökseni on tehty, mutta silti hieman pohdituttaa. Tässä aiemmin keväällä tein päätöksen olla hakematta yhtä post-doc-pestiä, ja nyt olisin kääntämässä selkääni harvinaislaatuiselle työpaikalle - kuinka kauan niitä mahdollisuuksia tulee vastaan? Enkö kanna vastuuta perheestäni? (Jäänkö ikuisesti tänne viisikymmenluvulle?)
Puolustaudun vastakysymällä kuinka kauan kestää tämä pikkuvauvariippuvuuskaan (minun siis).
Yhtä epämääräistä se oli varmaan silloin lakkiaisvuonnakin. Paitsi että silloin pääsi Provinssiin, jossa soitti Suede. Sen oikeudesta ei ollut mitään epäselvyyttä.
Perheemme melko tapahtumarikkaalta kuulostava ensimmäinen vuosipuolisko huipentuu pian miehen väitökseen, ja näin hänestäkin saadaan tuore lakkipää avoimen tulevaisuushorisontin eteen. Koska minä olen sementoinut itseni äitiyslomalle, hän olisi 1950-lukulaisen perhemallimme mukaan velvoitettu löytämään jotain uutta toimeentuloa suurperheemme elatukseen. Jännä juttu, että häntä tilanne siis vähän enemmän stressaa.
Työkuvioita on kaavailtu akselilla Turku-Helsinki-Nantes-Wuhan, ja minä olen antanut vapaat kädet kohteen suhteen. Vaikka lasten ja erityisesti esikoisen kanssa muutossa olisi varmasti omat haasteensa, tässä on vielä pari vuotta henkisesti vapaampaa ennen kuin kouluikä suomalaisittain koittaa. Helsinkiin mies ei olisi innoissaan palaamaan (toisin kuin minä), vaan kuulemma mieluummin pendelöisi sinne. Wuhaniin ei voisi pendelöidä, joten siellä työskentely olisi hieman isompi operaatio, mutta laskin, että ainakin saisi blogiin sisältöä, niin ei se kai ihan huono juttu olisi sekään.
Ja sitten yht'äkkiä ilmestyi työtarjous minulle. Tai ei nyt sentään työtarjous, mutta kutsu hakemaan yhtä paikkaa, minkä tulkitsen vähintään indikoivan että minua pidetään vahvana hakijana. Ja niin: se alkaisi syyskuussa.
Jouduin sitten kysymään itseltäni olisinko valmis tulemaan pois täältä 1950-luvulta ja palaamaan töihin vauvan ollessa alle viisi kuukautta. Vastaus oli aika selvä: en halua. Mutta entä pakon edessä - jos mies ei löydäkään sopivaa työtä heti? Luotan, että löytää, mutta haku tähän pestiin päättyy aiemmin kuin se tiedetään.
Miehen olisi jäätävä koti-isäksi, jotta tätä voisi edes harkita, se on selvä. Ja hänen urasuunnittelunsa menisi uusiksi, koska hän ei voisi ottaa mitään duunia vastaan seuraavaan vuoteen. Mutta tulisiko siitä silti mitään? Annan itselleni syitä imetyksestä ja yöheräilyistä, joita en voisi ulkoistaa miehelle. Pelkään, että arjesta tulisi liian rankkaa meille kaikille. Tämä työpaikka ei olisi mikään lepotyö, mistä pääsisi ajoissa kotiin.
Mutta totuus lienee, että siitä tulisi liian rankkaa minulle. Että en halua - olinhan suunnitellut nauttivani kotielämästä pitkään tällä kertaa. Nyt vielä kun siitä olen tosiaan nauttinutkin.
Uskoisin, että päätökseni on tehty, mutta silti hieman pohdituttaa. Tässä aiemmin keväällä tein päätöksen olla hakematta yhtä post-doc-pestiä, ja nyt olisin kääntämässä selkääni harvinaislaatuiselle työpaikalle - kuinka kauan niitä mahdollisuuksia tulee vastaan? Enkö kanna vastuuta perheestäni? (Jäänkö ikuisesti tänne viisikymmenluvulle?)
Puolustaudun vastakysymällä kuinka kauan kestää tämä pikkuvauvariippuvuuskaan (minun siis).
Yhtä epämääräistä se oli varmaan silloin lakkiaisvuonnakin. Paitsi että silloin pääsi Provinssiin, jossa soitti Suede. Sen oikeudesta ei ollut mitään epäselvyyttä.
Ruissalon Saaronniemen rantaa tänään. Eli asioita, joilla enimmäkseen päätäni vaivaan. |
keskiviikko 5. kesäkuuta 2013
Woo hoo!*
Juokseminen on nyt sen verran kovasti blogiuskottavaa sekä tietenkin
keski-ikäisen ja keskiluokkaisen trendikästä, että parempi kirjoittaa
siitä vielä kun voi. (So. vielä kun juoksen.)
Kuukausi on jo vierähtänyt siitä kun julistin aloittavani juoksemisen, ja olenkin käynyt urheasti kävelyillä. Yhdeksän kertaa, kertoo Sports Trackerini. Eli niistä ulkoistetuista motivaattoreista tuo tallennusvehje on kyllä kummasti tuonut lisää intoa touhuun.
Tärkein juoksuvarusteeni onkin puhelin, sillä asensin kapulaan myös Spotifyn ja kirjauduin miehen tunnareilla sisään: hänen harrastelija-dj:n ominaisuudessaan karonkkani jatkojen jatkoja varten laatimansa soittolista on aivan kerrassaan menojalkaa vipattavaa kamaa. (Harmi etteivät juhlat jatkuneet niin pitkään.) Suorastaan siten, että on ollut vaikeaa vain kävellä listan tahtiin.
Kun nyt sitten sain viime viikolla neuvolan tädiltä luvan aloittaa juoksemisen ("niin kauan kun ei tunnu pahalta" ja "jos olet juossut ennenkin, niin kroppa on kyllä tottunut siihen" - tämän jälkimmäisen tulkitsin aika väljästi), niin hylkäsin vauvan kotiin, pistin napit korviin, ja kirmasin kuin vuoristokauris vapautuneena, oman ruumiini haltijana. En olisi ikinä uskonut, mutta niin vaan juoksin menemään sen siihen asti kävelemäni viiden kilsan lenkin!
Näin suunnittelin kirjoittavani kahden ensimmäisen korttelin matkalla, jolloin jalka ei painanut lainkaan, vaan tunsin täysin painottomana kiitäväni vapauteen. Kolmannessa risteyksessä palasin keuhkot pistellen kävelyyn.
Kävelin ja juoksin (ja hyppelehdin muina poneina) kuusi kilometriä kolmeen varttiin (eli juoksufanaatikoille tiedoksi: keskivauhtia 7,7km/h). Paljon on siis matkaa kymmenen kilometrin juoksemiseen, mutta tavallaan se alkoi yhä enemmän haasteena kiehtomaan. Että jaksaisinko olla niin pitkäjänteinen, että tästä rapakunnosta pääsisin siihen pisteeseen?
En vieläkään sano odottavani lenkille pääsyä, paitsi merkityksessä "Kun tulet kotiin, minä lähden lenkille", mutta lenkin jälkeen fiilis on aika mukava. Ja tapahtuipa sellainenkin historiallinen käänne parisuhteessamme, että menimme miehen kanssa yhdessä lenkille! Tytöt olivat vanhempieni kanssa mökillä, ja minä ilmoitin miehelle tuon ylläolevan lainauksen, niin hän ehdotti jos tulisikin mukaan vaunuja työnnellen. Ja ilman ilveilyjä hän lönköttelikin lenkin minun vauhtiani. Toki kyllä sopimamme kuuden kilsan lenkki venyi seitsemään - kyöni mies.
Lenkin lopuksi pyysin miestä ottamaan kuvan minusta blogia varten. Kaikkensa antoi, kuten yleensä näissä fotohommissa.
No, eipähän tarvinnut sensuroida kasvoja. Huomaa myös äitienpäivälahjaksi saadut juoksutrikoot. (Paidassa lukee Jag sprang Stockholm marathon, mikä saattaa hämmästyttää vastaantulijoita. En nyt viitsi mainita kummalta puolelta vaatekaappia se on peräisin.)
PS: Meinasin Liinan tyyliin arvuuttaa biisiviittausta, mutta liian helppohan se olisi ollut. Jos ei tuossa lähde tossu toisen eteen, niin on kumma.
Multitaskaaja: juoksee ja kuvaa. Ymmärrätte pian miksi. |
Kuukausi on jo vierähtänyt siitä kun julistin aloittavani juoksemisen, ja olenkin käynyt urheasti kävelyillä. Yhdeksän kertaa, kertoo Sports Trackerini. Eli niistä ulkoistetuista motivaattoreista tuo tallennusvehje on kyllä kummasti tuonut lisää intoa touhuun.
Tärkein juoksuvarusteeni onkin puhelin, sillä asensin kapulaan myös Spotifyn ja kirjauduin miehen tunnareilla sisään: hänen harrastelija-dj:n ominaisuudessaan karonkkani jatkojen jatkoja varten laatimansa soittolista on aivan kerrassaan menojalkaa vipattavaa kamaa. (Harmi etteivät juhlat jatkuneet niin pitkään.) Suorastaan siten, että on ollut vaikeaa vain kävellä listan tahtiin.
Kun nyt sitten sain viime viikolla neuvolan tädiltä luvan aloittaa juoksemisen ("niin kauan kun ei tunnu pahalta" ja "jos olet juossut ennenkin, niin kroppa on kyllä tottunut siihen" - tämän jälkimmäisen tulkitsin aika väljästi), niin hylkäsin vauvan kotiin, pistin napit korviin, ja kirmasin kuin vuoristokauris vapautuneena, oman ruumiini haltijana. En olisi ikinä uskonut, mutta niin vaan juoksin menemään sen siihen asti kävelemäni viiden kilsan lenkin!
Näin suunnittelin kirjoittavani kahden ensimmäisen korttelin matkalla, jolloin jalka ei painanut lainkaan, vaan tunsin täysin painottomana kiitäväni vapauteen. Kolmannessa risteyksessä palasin keuhkot pistellen kävelyyn.
Kävelin ja juoksin (ja hyppelehdin muina poneina) kuusi kilometriä kolmeen varttiin (eli juoksufanaatikoille tiedoksi: keskivauhtia 7,7km/h). Paljon on siis matkaa kymmenen kilometrin juoksemiseen, mutta tavallaan se alkoi yhä enemmän haasteena kiehtomaan. Että jaksaisinko olla niin pitkäjänteinen, että tästä rapakunnosta pääsisin siihen pisteeseen?
En vieläkään sano odottavani lenkille pääsyä, paitsi merkityksessä "Kun tulet kotiin, minä lähden lenkille", mutta lenkin jälkeen fiilis on aika mukava. Ja tapahtuipa sellainenkin historiallinen käänne parisuhteessamme, että menimme miehen kanssa yhdessä lenkille! Tytöt olivat vanhempieni kanssa mökillä, ja minä ilmoitin miehelle tuon ylläolevan lainauksen, niin hän ehdotti jos tulisikin mukaan vaunuja työnnellen. Ja ilman ilveilyjä hän lönköttelikin lenkin minun vauhtiani. Toki kyllä sopimamme kuuden kilsan lenkki venyi seitsemään - kyöni mies.
Lenkin lopuksi pyysin miestä ottamaan kuvan minusta blogia varten. Kaikkensa antoi, kuten yleensä näissä fotohommissa.
Tätä haettiin (täältä). |
Tällainen saatiin. |
No, eipähän tarvinnut sensuroida kasvoja. Huomaa myös äitienpäivälahjaksi saadut juoksutrikoot. (Paidassa lukee Jag sprang Stockholm marathon, mikä saattaa hämmästyttää vastaantulijoita. En nyt viitsi mainita kummalta puolelta vaatekaappia se on peräisin.)
PS: Meinasin Liinan tyyliin arvuuttaa biisiviittausta, mutta liian helppohan se olisi ollut. Jos ei tuossa lähde tossu toisen eteen, niin on kumma.
tiistai 4. kesäkuuta 2013
Päivä kuvissa
07: Rise and shine. Ainakin aurinko. |
08: Jos vielä toisella kyljellä. |
09: Kesä on hullu, ooo-o. |
10: Päiväunilla. |
11: Vauvan toinen moodi. |
12: Lounas. Ihan salaattia ja kaikkea. |
13: Kodinraivaus. |
14: Lukutuokio esikoisen (ja kuopuksen) kanssa. |
15: Nimiäiskakkua jäi yli. |
16: No jos vaikka vähän lisää vesileikkejä. |
17: Ensi kerralla pinaattikeitto taas kattilassa. |
18: Kansallisbaletti kesäkiertueella. |
19: Esikoinen seurasi esitystä, minä muita lapsia. |
20: Vauvan nukutus. |
21: Päivän lehti. |
22: Bloggin' time. |
23: Syötön viihdykkeenä Molanders. |
00: Vielä tän jutun luen... |
01:56. |
03:30. |
07: Rise and shine. Ainakin aurinko. |
Ja niin edelleen.
Kansallisbaletin kesäkiertue jatkuu muuten tänään Tampereella, huomenna Helsingissä ja 13.6. Kuopiossa. Tsekkaa muut paikat ja ajat tuolta linkistä ylempää!)
Tunnisteet:
Terveisiä perheestä,
Tällaista olen touhuillut
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)