Halloweenkurpitsasta tuli luojansa kuva: pää savusi ja homehtui sisältäpäin.
Ennenaikaisen vanhuuden kokenut kurpitsa hymyilee lempeät
hyvästit ennen viimeistä matkaansa.
"Kyllä tippa tappaa."
sunnuntai 30. lokakuuta 2011
torstai 27. lokakuuta 2011
Luurangot komeroon
Kuva täältä. |
Kun nyt siivouksesta aloitin, niin haluan jatkaa tärkeällä aiheella: stailattujen sisustusten ja erityisesti kaappi- ja säilytysjärjestelmämainosten verenpaineennostatuskyky. Tämäkin kuva löytyi kuvahaulla mainosaiheisesta tekstistä "Vaatekaappi järjestykseen". Uskoisin, että kaapin kuin kaapin saa järjestykseen, jos siellä siellä säilytetään neljää kauluspaitaa, joogamattoa ja talouden kaikkia kuutta pyyhettä.
Meillä on asunnossa vain vähän enemmän säilytystilaa kuin tuossa kuvan kaapissa, ja voin kertoa, että niihin on mahdutettu hitusen verran enemmän tavaraa.
Eteisen säilytystilat ovat vielä hieman vaiheessa – olemmehan asuneet tässä vasta vuoden. Meidän kenkiämme säilytetään näin:
Ja tässä ostamani kivat oravanaulakot lasten ulkovaatteille:
Mutta kunhan kotimme stailataan Glorian Kotiin, sama osasto näyttää tältä:
Kaikki ymmärtävät, että mainoksissa kaunistellaan, mutta vähän realismia, pliis. Tämähän on sama kuin käyttäisi tekoripsiä ripsivärimainoksissa. Eiku, niinhän ne käyttääkin.
A clean house is a sign of a wasted life
Or money well spent, lisäisin.
Sitten kun minusta tulee iso, haluan siivoojan. Vähintään jokaviikkoisen – miksei ihan kokopäiväisen "elämän jälkiä" korjaamaan.
Yksin asuessani kaaos pysyi vielä jotenkin hallinnassa. Jopa niin, että mies ehti kuvittelemaan minua siistiksi ihmiseksi. Sittemmin harhaluulo on korjaantunut. Lapsiperheen kodin siistinä pitämineen en oikeastaan edes halua venyä. On sitä parempaakin tekemistä.
PS: Kuvan otin facebook-ryhmästä, kun en autenttisempaakaan lähdettä löytänyt.
Sitten kun minusta tulee iso, haluan siivoojan. Vähintään jokaviikkoisen – miksei ihan kokopäiväisen "elämän jälkiä" korjaamaan.
Yksin asuessani kaaos pysyi vielä jotenkin hallinnassa. Jopa niin, että mies ehti kuvittelemaan minua siistiksi ihmiseksi. Sittemmin harhaluulo on korjaantunut. Lapsiperheen kodin siistinä pitämineen en oikeastaan edes halua venyä. On sitä parempaakin tekemistä.
PS: Kuvan otin facebook-ryhmästä, kun en autenttisempaakaan lähdettä löytänyt.
keskiviikko 26. lokakuuta 2011
Rätei ja lumpui, ja kui helvetin pal niit voi ihmine rakasta
Maailmassa on virhe. On nimittäin täysin selittämätöntä, miten minulla, joka en shoppaile, voi olla kaappi järjettömän täynnä vaatteita, joita en käytä.
Asunnossamme on hyvin vähän kaappitilaa, mikä on terveellistä kaltaiselleni oravalle, mutta luo arkeen myös tiettyä haastetta. Nyt meni hermo ja sen seurauksena säkillinen vaatetta kierrätykseen.
Tässä muutamia inspiraatiokuvia:
Osaselitys kaappiahdinkooni on, että en (muka) heitä mitään pois. Mutta se ei pidä paikkaansa: edellisessä muutossa hävitin pari jätesäkillistä vaatteita, ja olen minä tehnyt näitä tyhjennyksiä ennenkin. Miten minulla voi olla säkkikaupalla ylimääräistä, jos en koskaan mitään osta?
Selvitetäänpä.
Mitä sieltä sitten lähti?
- Sepen grilli -wifebeater, rei'ille kulunut. Mut on se hei tosi funky. Viimeksi päällä n. vuonna 1999.
- Muita tositosi-ikisuosikkeja lukioajoilta, joita ei vain voi hävittää. Viimeksi yllä lukioaikoina.
- Brasilia-toppi, miehen tuliainen Saksasta. Vähän liian pieni. Ja ei, minä en tule laihtumaan. (Nyhyy.) Viimeksi päällä 2006.
- Useita liian lyhyitä toppeja. Olen ilmeisesti venahtanut pituutta tässä aikuisiällä.
- Wardrobe wandersin kirpparisäkistä ostettua kamaa, johon A: en mahdu ja B: en ole tarpeeksi trendikäs. (Tavallaan on masentavaa, että sen kirpparisäkistä tulee trendikkäämpää tavaraa kuin minä.)
- Poncho. (!!!) Ostettu Ecuadorista, päällä ei koskaan. Pelastettu kirpparisäkistä useita kertoja, koska olishan se kätsä vaate kotona koneella istuessa ja silleen.
- Matkoilta ostettuja villapaitoja. Olen ollut kylmissäni ainakin Riiassa, Nevadassa ja Malesiassa.
- Yrityksiä trendikkyyden ja/tai säästämisen suuntaan, tyyliin korkeavyötäröiset Cheap Mondayt edellisvuodelta Tukholmasta. "Kyl tää vois olla ihan kiva." (Eli hah: shoppailenpas!)
- Venahtaneita, kulahtaneita mustia t-paitoja. Pilalle nyppyyntyneitä neuleita. Nämä hyväksyn.
Mitä sinne jäi?
- Yhdet farkut ja kahdet housut, joita käytän aktiivisesti. Neljät muut farkut/housut, joita en käytä. Puhdistus jäi siis puolitiehen.
- Kolmet mikrosortsit. Jokaiselle vuoden käyttökerralle omat.
- Kaksi fleecepaitaa, yhdet fleecehousut ja neljät verskat. Niin ja tuulipuvun housut. Jep: näille tulee käyttökertoja.
Mitä tästä opimme?
- Näemmä shoppailen kun olen matkoilla.
- (Ja kenties koska en viime vuosina ole matkustellut) minulta puuttuu nykyiseen elämääni sopivia, normaaleja vaatteita, joita voisin käyttää vuodenvaihteen jälkeisessä elämässä, kun pitää jälleen päivittäin pukeutua ihmisten vaatteisiin. So. ei fleecekerrastoon.
- Pitää pakata lämpimiä paitoja lämpimiinkin kohteisiin. Ja kantaa niitä mukana lämpimänäkin päivänä. Koskaan ei tiedä milloin vilu yllättää.
Asunnossamme on hyvin vähän kaappitilaa, mikä on terveellistä kaltaiselleni oravalle, mutta luo arkeen myös tiettyä haastetta. Nyt meni hermo ja sen seurauksena säkillinen vaatetta kierrätykseen.
Tässä muutamia inspiraatiokuvia:
Osaselitys kaappiahdinkooni on, että en (muka) heitä mitään pois. Mutta se ei pidä paikkaansa: edellisessä muutossa hävitin pari jätesäkillistä vaatteita, ja olen minä tehnyt näitä tyhjennyksiä ennenkin. Miten minulla voi olla säkkikaupalla ylimääräistä, jos en koskaan mitään osta?
Selvitetäänpä.
Mitä sieltä sitten lähti?
- Sepen grilli -wifebeater, rei'ille kulunut. Mut on se hei tosi funky. Viimeksi päällä n. vuonna 1999.
- Muita tositosi-ikisuosikkeja lukioajoilta, joita ei vain voi hävittää. Viimeksi yllä lukioaikoina.
- Brasilia-toppi, miehen tuliainen Saksasta. Vähän liian pieni. Ja ei, minä en tule laihtumaan. (Nyhyy.) Viimeksi päällä 2006.
- Useita liian lyhyitä toppeja. Olen ilmeisesti venahtanut pituutta tässä aikuisiällä.
- Wardrobe wandersin kirpparisäkistä ostettua kamaa, johon A: en mahdu ja B: en ole tarpeeksi trendikäs. (Tavallaan on masentavaa, että sen kirpparisäkistä tulee trendikkäämpää tavaraa kuin minä.)
- Poncho. (!!!) Ostettu Ecuadorista, päällä ei koskaan. Pelastettu kirpparisäkistä useita kertoja, koska olishan se kätsä vaate kotona koneella istuessa ja silleen.
- Matkoilta ostettuja villapaitoja. Olen ollut kylmissäni ainakin Riiassa, Nevadassa ja Malesiassa.
- Yrityksiä trendikkyyden ja/tai säästämisen suuntaan, tyyliin korkeavyötäröiset Cheap Mondayt edellisvuodelta Tukholmasta. "Kyl tää vois olla ihan kiva." (Eli hah: shoppailenpas!)
- Venahtaneita, kulahtaneita mustia t-paitoja. Pilalle nyppyyntyneitä neuleita. Nämä hyväksyn.
Mitä sinne jäi?
- Yhdet farkut ja kahdet housut, joita käytän aktiivisesti. Neljät muut farkut/housut, joita en käytä. Puhdistus jäi siis puolitiehen.
- Kolmet mikrosortsit. Jokaiselle vuoden käyttökerralle omat.
- Kaksi fleecepaitaa, yhdet fleecehousut ja neljät verskat. Niin ja tuulipuvun housut. Jep: näille tulee käyttökertoja.
Mitä tästä opimme?
- Näemmä shoppailen kun olen matkoilla.
- (Ja kenties koska en viime vuosina ole matkustellut) minulta puuttuu nykyiseen elämääni sopivia, normaaleja vaatteita, joita voisin käyttää vuodenvaihteen jälkeisessä elämässä, kun pitää jälleen päivittäin pukeutua ihmisten vaatteisiin. So. ei fleecekerrastoon.
- Pitää pakata lämpimiä paitoja lämpimiinkin kohteisiin. Ja kantaa niitä mukana lämpimänäkin päivänä. Koskaan ei tiedä milloin vilu yllättää.
maanantai 24. lokakuuta 2011
Liteprinsessahejsan!
Vietin viikonlopun siellä kurssimassa, ja ilmeisesti niitä liuottimia ei pitäisi hengitellä huonosti tuuletetuissa tiloissa. Kangaskaupassa kääntyessäni nimittäin kuvittelin olevani ompeleva äiti ja ostin tylliä ja kuminauhaa.
(Tiedätte varmaan ne ihanat lelukuvastot, joita näin joulun alla (sic) jaellaan. Sieltä meni heti tilaukseen prinsessamekko ja meikkipöytä. Meikkipöydästä pelastuin kun osoitin, että se on vasta viisivuotiaille.)
En lähtenyt kaavoilla kikkailemaan: kaksinkertainen tylli suoralla ompeleella kuminauhaan kiinni ja sitten kuminauha päistään yhteen. Pikkuisen tasoittelin toispuoleista helmaa, ja sen soiron laitoin ompelin mytyksi hiuspantaan. Voilá! Kahden sauman, kolmen euron ja neljän minuutin prinsessa-asu kelvannee tovin. (Ainakin se otettiin sänkyyn viereen – se yllä kun ei saanut mennä nukkumaan.)
Ja kun nyt kerran vauhtiin pääsin, korjasin myös tietokoneeni. Virtalähde hajosi kun kuopus sai suuhunsa johdon pään. 2,5 vuotta sitten uusin johdon edellisen kerran – ette varmasti arvaa miksi! Sen verran paljon harmitti 119 euron hinta, että nyt en ole uutta saanut ostettua.
Virheitä tehdään ja niistä ei opita.
(Tiedätte varmaan ne ihanat lelukuvastot, joita näin joulun alla (sic) jaellaan. Sieltä meni heti tilaukseen prinsessamekko ja meikkipöytä. Meikkipöydästä pelastuin kun osoitin, että se on vasta viisivuotiaille.)
En lähtenyt kaavoilla kikkailemaan: kaksinkertainen tylli suoralla ompeleella kuminauhaan kiinni ja sitten kuminauha päistään yhteen. Pikkuisen tasoittelin toispuoleista helmaa, ja sen soiron laitoin ompelin mytyksi hiuspantaan. Voilá! Kahden sauman, kolmen euron ja neljän minuutin prinsessa-asu kelvannee tovin. (Ainakin se otettiin sänkyyn viereen – se yllä kun ei saanut mennä nukkumaan.)
Ja kun nyt kerran vauhtiin pääsin, korjasin myös tietokoneeni. Virtalähde hajosi kun kuopus sai suuhunsa johdon pään. 2,5 vuotta sitten uusin johdon edellisen kerran – ette varmasti arvaa miksi! Sen verran paljon harmitti 119 euron hinta, että nyt en ole uutta saanut ostettua.
Virheitä tehdään ja niistä ei opita.
perjantai 21. lokakuuta 2011
Kuusi syytä miksi minun ei pitäisi harrastaa entisöimistä
1. Olen tietyissä asioissa täydellisyydentavoittelija. Haluan virheettömän lopputuloksen.
2. En ole tarpeeksi pitkäjännitteinen työskennelläkseni em. kohdan saavuttamiseksi. Haluan valmista heti.
3. En pidä puuduttavista pohjatöistä vaan sudin vähän sieltä täältä eri työvaiheita.
4. Jos minulla ei ole tarvittavia työvälineitä/taitoja, teen niillä joita on.
5. Jos työllä ei ole selkeästi määriteltävää valmistumispistettä, en osaa lopettaa hiomista.
6. Vihaan hiekkapaperin kosketusta yhtä paljon kuin styroksin. Myös hiontapöly tuntuu inhalta käsissä.
Vaihtoehtoinen otsikko postaukselle on "Viisi syytä miksi minun ei pitäisi olla tutkija".
2. En ole tarpeeksi pitkäjännitteinen työskennelläkseni em. kohdan saavuttamiseksi. Haluan valmista heti.
3. En pidä puuduttavista pohjatöistä vaan sudin vähän sieltä täältä eri työvaiheita.
4. Jos minulla ei ole tarvittavia työvälineitä/taitoja, teen niillä joita on.
6. Vihaan hiekkapaperin kosketusta yhtä paljon kuin styroksin. Myös hiontapöly tuntuu inhalta käsissä.
torstai 20. lokakuuta 2011
Suppilovahvero-kurpitsalasagne
Tein vihdoin sen lasagnen, ja pääsen aloittamaan urani ruokabloggaajana. Eli olkaatten hyvä, seuraa
Täti-ihmisen Suppilovahvero-kurpitsalasagne
suppilovahveroita runsaasti
kurpitsaa vähän vähemmän
1 tlk tomaattimurskaa
1 valkosipulinkynsi
1 punasipuli
suolaa
mustapippuria
Suppilovahverot oli tällä kertaa valmiiksi paistettu, kun käsittelin äitini mökkisaaliin jo edellisenä päivänä. (Vanhemmillani on pakastin täynnä, ei mahdu enää sieniä. Voi voi.) Samoin kurpitsan olin keitellyt välittömästi lyhtyprojektin jälkeen. Se odotteli siis viikon verran jääkaapissa, mutta ei ollut ainakaan näkyvästi kärsinyt.
Paista sipulit ja valkosipuli (voissa), lisää joukkoon sienet (leikitään vaikka että 3 dl paistettuna), kurpitsat (1,5dl) ja tomaattimurska. Sitten mausteet ja keitellään hetki kasaan.
Juustokastike meni ihan paketin ohjeella
50g voita
1 dl jauhoja
1 l maitoa
200 g juustoraastetta (Emmental)
mustapippuria (sen verran varioin)
Sulatettuun voihin sekoitetaan jauhot. Maito sekoitetaan hiljalleen joukkoon ja lopuksi juustoraaste. Kokemukseni mukaan tätä jää aina yli, eli n. 8 dl maitoa riittäisi isoon uunivuokaan.
Ladotaan voideltuun vuokaan kerroksittain (pohjalle sienikastike, sitten juustokastike, sitten lasagnelevyt). Päälimmäiseksi kerrokseksi juustokastike ja sen päälle vielä juustoraastetta. Paistetaan 175-asteisen uunin alatasolla n. 50 minuuttia.
Laitoin oikein basilikan kuvausrekvisiitaksi. Mutta vaikea lasagnea olisi saada huonolta näyttämään.
Koska olette vain minun sanani varassa, joku voisi kuvitella, että kehuskelen tekeleitäni lopputuloksesta riippumatta. Olen kuitenkin rehellinen ihminen, ja siksi minun on sanottava, että aivan älyttömän hyvää! Paras kasvislasagneni ikinä. Kurpitsa toi mehevyyttä, mutta ei hallinnut. Nyt vaan mietin saakohan sitä vähän kätevämmässä pakkauskoossa kuin 7 kilon mötiköinä. Koska tätä voisi tehdä toistekin.
Täti-ihmisen Suppilovahvero-kurpitsalasagne
suppilovahveroita runsaasti
kurpitsaa vähän vähemmän
1 tlk tomaattimurskaa
1 valkosipulinkynsi
1 punasipuli
suolaa
mustapippuria
Suppilovahverot oli tällä kertaa valmiiksi paistettu, kun käsittelin äitini mökkisaaliin jo edellisenä päivänä. (Vanhemmillani on pakastin täynnä, ei mahdu enää sieniä. Voi voi.) Samoin kurpitsan olin keitellyt välittömästi lyhtyprojektin jälkeen. Se odotteli siis viikon verran jääkaapissa, mutta ei ollut ainakaan näkyvästi kärsinyt.
Paista sipulit ja valkosipuli (voissa), lisää joukkoon sienet (leikitään vaikka että 3 dl paistettuna), kurpitsat (1,5dl) ja tomaattimurska. Sitten mausteet ja keitellään hetki kasaan.
Juustokastike meni ihan paketin ohjeella
50g voita
1 dl jauhoja
1 l maitoa
200 g juustoraastetta (Emmental)
mustapippuria (sen verran varioin)
Sulatettuun voihin sekoitetaan jauhot. Maito sekoitetaan hiljalleen joukkoon ja lopuksi juustoraaste. Kokemukseni mukaan tätä jää aina yli, eli n. 8 dl maitoa riittäisi isoon uunivuokaan.
Ladotaan voideltuun vuokaan kerroksittain (pohjalle sienikastike, sitten juustokastike, sitten lasagnelevyt). Päälimmäiseksi kerrokseksi juustokastike ja sen päälle vielä juustoraastetta. Paistetaan 175-asteisen uunin alatasolla n. 50 minuuttia.
Laitoin oikein basilikan kuvausrekvisiitaksi. Mutta vaikea lasagnea olisi saada huonolta näyttämään.
Koska olette vain minun sanani varassa, joku voisi kuvitella, että kehuskelen tekeleitäni lopputuloksesta riippumatta. Olen kuitenkin rehellinen ihminen, ja siksi minun on sanottava, että aivan älyttömän hyvää! Paras kasvislasagneni ikinä. Kurpitsa toi mehevyyttä, mutta ei hallinnut. Nyt vaan mietin saakohan sitä vähän kätevämmässä pakkauskoossa kuin 7 kilon mötiköinä. Koska tätä voisi tehdä toistekin.
Tunnisteet:
Herkullista kasvisruokaa,
Meillä Strömsössä
keskiviikko 19. lokakuuta 2011
Suuri päivähoitokeskustelu
Hesari avasi jälleen päivähoitokeskustelua. On hyvä, että päivähoidosta keskustellaan, mutta miksi minusta tuntuu, että Helsingin Sanomissakin ääneen pääsee vain Keltinkankaalainen koulukunta ja Bowlbyn kiintymyssuhdeteoriaan pohjaavat näkemykset, joissa ei päästä äidin hoivavastuun vaatimisesta eteenpäin.
Salamatkustaja jo penäsi isiä, "toissijaisia hoitajia", barrikadeille. Erja Rusanen kommentoi jutussa:
1. On tosiasiain "hämärtämistä" sanoa, että isä voi olla tasavertainen/tärkein vanhempi lapselle? Auts.
2. Mitä tarkoittaa olla "lapsen suhteen jaolla"? Ihan oikeasti, mitä tarkoittaa, kun en tajua?
No, pisteet Rusaselle, että esittää myös kehitysehdotuksia päivähoitoon, koska "kaikki eivät voi tai halua olla pienten lasten kanssa kotona". Mutta että omahoitaja, joka sitoutuisi lapseen hänen viisivuotispäiväänsä asti? "Ajattelin vuonna 2014 muuttaa Tampereelle, niin enpä voi ottaa enää uusia omahoidettavia. Sori."
Uskon kyllä, että päiväkotijärjestelmässämme on paljon parantamisen varaa, niin lasten kuin työntekijöidenkin näkökulmista. Mutta niitä ei ratkaista syyllistämällä äidit kotiin. Jos vaikka tuplattaisiin päivähoidon budjetit niin saataisiin ehkä tarpeeksi ja kunnolla palkattuja ihmisiä töihin. Mutta tämä on toki yhtä epärealistinen ratkaisuehdotus kuin Rusasen sitoutumisvaatimus.
Kuten huomaatte, täällä koira ulisee kun kalikka kalisee, eli tuskailen kun päätökset kuopuksen päivähoitourasta pitäisi saada lyötyä lukkoon ja olen kotiinsyyllistymisen rajamailla. Esikoisen kanssa aloitus oli helpompaa kun hoitopaikkana oli ihana kahdeksan lapsen ryhmis, nyt vaihtoehtona on vain jättipäiväkoti isoine ryhmineen. Ja valitettavasti olen nähnyt miten pihalla saa lapiosta huolella päähän ennen kuin yksikään hoitaja on paikalla. Miten sinne tuollaisen pienen, nyyh nyyh ja voi voi.
Salamatkustaja jo penäsi isiä, "toissijaisia hoitajia", barrikadeille. Erja Rusanen kommentoi jutussa:
"Olen sitä mieltä, että äidit ovat lapselle tärkeimpiä tietyssä vaiheessa, mitä nykyään yritetään jotenkin hämärtää. Vuosittain vain pieni osa väestöstä saa lapsen. Jotenkin tuntuu, että kaikki ovat sen lapsen suhteen jaolla. Lopulta ne muutamat vuodet ovat aika pieni aika naisen elämässä."Tämä piti lainata kahdestakin syystä:
1. On tosiasiain "hämärtämistä" sanoa, että isä voi olla tasavertainen/tärkein vanhempi lapselle? Auts.
2. Mitä tarkoittaa olla "lapsen suhteen jaolla"? Ihan oikeasti, mitä tarkoittaa, kun en tajua?
No, pisteet Rusaselle, että esittää myös kehitysehdotuksia päivähoitoon, koska "kaikki eivät voi tai halua olla pienten lasten kanssa kotona". Mutta että omahoitaja, joka sitoutuisi lapseen hänen viisivuotispäiväänsä asti? "Ajattelin vuonna 2014 muuttaa Tampereelle, niin enpä voi ottaa enää uusia omahoidettavia. Sori."
Uskon kyllä, että päiväkotijärjestelmässämme on paljon parantamisen varaa, niin lasten kuin työntekijöidenkin näkökulmista. Mutta niitä ei ratkaista syyllistämällä äidit kotiin. Jos vaikka tuplattaisiin päivähoidon budjetit niin saataisiin ehkä tarpeeksi ja kunnolla palkattuja ihmisiä töihin. Mutta tämä on toki yhtä epärealistinen ratkaisuehdotus kuin Rusasen sitoutumisvaatimus.
Kuten huomaatte, täällä koira ulisee kun kalikka kalisee, eli tuskailen kun päätökset kuopuksen päivähoitourasta pitäisi saada lyötyä lukkoon ja olen kotiinsyyllistymisen rajamailla. Esikoisen kanssa aloitus oli helpompaa kun hoitopaikkana oli ihana kahdeksan lapsen ryhmis, nyt vaihtoehtona on vain jättipäiväkoti isoine ryhmineen. Ja valitettavasti olen nähnyt miten pihalla saa lapiosta huolella päähän ennen kuin yksikään hoitaja on paikalla. Miten sinne tuollaisen pienen, nyyh nyyh ja voi voi.
tiistai 18. lokakuuta 2011
Puheita ennen hautajaisia
Lauantain vaihtuessa sunnuntaiksi istuin savusaunan ja ihanan intialaisen illallisen jälkeen pirttipöydässä yhdeksäntoista rakkaan ihmisen ympäröimänä. Näistä kaikki olen tuntenut vähintään toistakymmentä vuotta, osan ala-asteen alimmilta luokilta.
Kuulin liikuttavia kertomuksia ensimmäisistä kohtaamisista – tunteita inhosta ihailuun – huikeita muisteloita nuoruusvuosien huikeilta seikkailuilta, ja todistuksia siitä, miten olen onnistunut monen elämää koskettamaan. Jopa hyvällä tavalla.
Osa kertomuksista on muodostunut osaksi ystäväpiirin omaa folklorea. Kuten kreisikomediatyyppinen Ahvenanmaan juhannusreissu, jonka kulminaationa yksi sankareistaimme istui kyydissä peukalo paketissa ja polvi sijoiltaan, yksi ohjasi ja kaksi meistä – vaikka en itsekään ymmärrä miten se oli fyysisesti mahdollista – työnsi hajonneen auton leirintäalueelta satamaan ja ylös ramppia Ruotsinlaivaan. Turun satamassa auto työnnettiin laivasta ulos ja kahden meistä isät pelastuspartiona ottivat vastaan hieman haisevan, kypsän kaksvitosen seurueen seikkailultaan.
Mikä mieletön voimavara on tällainen ystäväpiiri, joka on kulkenut kanssani kaikki nämä vuodet ja tuottanut lukemattomia ilon ja onnen hetkiä, joihin viime lauantainen kuuluu yhtenä suurena huipentumana.
Ja mikä onni on päästä tuollaiseen rinkiin, kuulla omat hautajaispuheensa – hieman x-rated. Tosin soisin mielelläni, että Ahvenanmaan juhannusta muisteltaisiin myös uurnani äärellä.
"Viimeinen ilta sinkkuna" on kahden lapsen äidille ja asuntovelanjakajalle enemmän kuin korni konsepti. Onneksi minun ystäväpiirissäni polttarit eivät takerru tähän ajatukseen, vaan häät toimivat verukkeena järjestää juhla ystäville ja ystävyydelle. Ystävyydelle, joka historiallaan ylittää puolison kanssa kuljetun matkan moninkertaisesti, ja joka on iso osa myös perhe-elämääni – se ympäristö, jossa lapseni kasvavat ja monia vuotuisia juhlia viettävät.
Tämän voimavaran tajuaminen tekee nöyräksi. Ja kiitolliseksi.
Kun on tällainen turvaverkko, uskaltaa kiivetä korkealle.
Kuulin liikuttavia kertomuksia ensimmäisistä kohtaamisista – tunteita inhosta ihailuun – huikeita muisteloita nuoruusvuosien huikeilta seikkailuilta, ja todistuksia siitä, miten olen onnistunut monen elämää koskettamaan. Jopa hyvällä tavalla.
Osa kertomuksista on muodostunut osaksi ystäväpiirin omaa folklorea. Kuten kreisikomediatyyppinen Ahvenanmaan juhannusreissu, jonka kulminaationa yksi sankareistaimme istui kyydissä peukalo paketissa ja polvi sijoiltaan, yksi ohjasi ja kaksi meistä – vaikka en itsekään ymmärrä miten se oli fyysisesti mahdollista – työnsi hajonneen auton leirintäalueelta satamaan ja ylös ramppia Ruotsinlaivaan. Turun satamassa auto työnnettiin laivasta ulos ja kahden meistä isät pelastuspartiona ottivat vastaan hieman haisevan, kypsän kaksvitosen seurueen seikkailultaan.
Mikä mieletön voimavara on tällainen ystäväpiiri, joka on kulkenut kanssani kaikki nämä vuodet ja tuottanut lukemattomia ilon ja onnen hetkiä, joihin viime lauantainen kuuluu yhtenä suurena huipentumana.
Ja mikä onni on päästä tuollaiseen rinkiin, kuulla omat hautajaispuheensa – hieman x-rated. Tosin soisin mielelläni, että Ahvenanmaan juhannusta muisteltaisiin myös uurnani äärellä.
"Viimeinen ilta sinkkuna" on kahden lapsen äidille ja asuntovelanjakajalle enemmän kuin korni konsepti. Onneksi minun ystäväpiirissäni polttarit eivät takerru tähän ajatukseen, vaan häät toimivat verukkeena järjestää juhla ystäville ja ystävyydelle. Ystävyydelle, joka historiallaan ylittää puolison kanssa kuljetun matkan moninkertaisesti, ja joka on iso osa myös perhe-elämääni – se ympäristö, jossa lapseni kasvavat ja monia vuotuisia juhlia viettävät.
Tämän voimavaran tajuaminen tekee nöyräksi. Ja kiitolliseksi.
Kun on tällainen turvaverkko, uskaltaa kiivetä korkealle.
maanantai 17. lokakuuta 2011
Kurssittu pöytä ja naama pastana
Vein sohvapöydän entisöintikurssille työstettäväksi. Seuraavana aamuna muka ihmetellen kyselin esikoiselta missä pöytä on. Hämäykseni ei mennyt läpi:
- Sä olet kurssinut sen!
Lapset ovat neroja ilmaisemaan. Kun sana puuttuu, se keksitään. Monesti jopa kuvaavampana kuin se tavanomainen sana.
Kun on nuha, nenä nuhisee. Tuulilasinpyyhkijät ovat huiskimet. Kolmevuotislahjaksi saadun Barbapapa-teltan myötä meille saatiin alakerran ja yläkerran lisäksi Barbapapakerta.
Pientä tautologiaa on havaittavissa ilmaisuissa ekammainen, tokamainen ja vikamainen.
Yleensä tällaiset helmet sanotaan vain kerran, koska seuraavalla kerralla oikea sana onkin mielessä, tai mieleen tulee joku muu.
Joskus kyseessä on väärinkuultu sana, joka on syytäkin haudata hiljaisuudessa:
"Tää on ihan pastana."
"Mitä?"
"Tää on ihan pastana tää naama."
"Aa, joo, se on rikki. Rikki kultaseni."
- Sä olet kurssinut sen!
Lapset ovat neroja ilmaisemaan. Kun sana puuttuu, se keksitään. Monesti jopa kuvaavampana kuin se tavanomainen sana.
Kun on nuha, nenä nuhisee. Tuulilasinpyyhkijät ovat huiskimet. Kolmevuotislahjaksi saadun Barbapapa-teltan myötä meille saatiin alakerran ja yläkerran lisäksi Barbapapakerta.
Pientä tautologiaa on havaittavissa ilmaisuissa ekammainen, tokamainen ja vikamainen.
Yleensä tällaiset helmet sanotaan vain kerran, koska seuraavalla kerralla oikea sana onkin mielessä, tai mieleen tulee joku muu.
Joskus kyseessä on väärinkuultu sana, joka on syytäkin haudata hiljaisuudessa:
"Tää on ihan pastana."
"Mitä?"
"Tää on ihan pastana tää naama."
"Aa, joo, se on rikki. Rikki kultaseni."
torstai 13. lokakuuta 2011
Meillä Strömsössä, osa I
Ensin kuva-arvoitus:
Lienee yleisesti miehisenä pidetty ominaisuus, että käydään toimeen suuren vision kanssa ja ilman ohjeita. Minä toimin näin. Strömsöläisenä superäitinä keksin, että olisipa kiva kaivertaa yksi kurpitsalyhty pihalle (kun naapurillakin oli).
Sain selville miksi kurpitsalyhdyillä on aina kolmion muotoiset silmät ja kulmikas suu: se on ihan pirun kovaa tavaraa. Niinpä yhteinen puuhahetki meni ihan perinteiseen malliin: äiti hikoilee veitsen ja toisen veitsen ja jäätelökauhan kanssa, kolmevuotias puhisee "On tää kovaa hommaa. En jaksa odottaa!" ja kuopus hiljennetään maissinaksuilla kunnes viedään aiennetuille päiväunille pihalle.
Ennen lopullista kyllästymistä (siinä kahden minuutin kohdalla) esikoinen valokuvasi. Kätevää kun ei tarvitse rajailla blogikelpoisiksi.
Sisuksen irrottaminen oli tuskallista ja epäilin tuotteen menekkiä meillä, joten en ihan hirveän nuukasti kaapinut hedelmälihaa. Yhden kattilallisen kuitenkin ja koemaistajana toiminut vauva näytti tykkäävän. Tosin se onkin meistä ainoa, joka ei ole oppinut vielä nirsoilemaan.
Haaveissa on kerran ravintolassa saatu taivaallinen kurpitsa-suppilovahverolasagne, mutta reseptiä ei tietenkään ole. Odotettavissa siis kokeiluja ruokablogin suunnalla.
Kurpitsansiemenet paahdoin. Ohjeita siihen googlaillessani löysin oikeita ruokablogeja, joista olisi saanut vinkkiä tuohon lyhtyhommaankin. Oh well.
Katsoin parhaaksi valokuvata siemenet ennen paistamista – just in case – mutta ne onnistuivat oikein mainiosti. (Vähän oliiviöljyä ja sormisuolaa, 125-asteisessa uunissa tunnin verran.) Nam!
Ja sitten lopputulos: ta-daa!
Vähän pelkistetyksi jäi kun oli noita aikarajoituksia. (Muuten olisin veistellyt filigraaniornamenttia). Mutta näkevät naapurit, että puuhasteltu on.
PS: Kuten arvelin, mutta en välittänyt: se kansi kärähtää jos ei käytä kannellista hautakynttilää. Ihan vielä se ei palanut ilmiliekeissä, mutta kärysi kulmasta.
keskiviikko 12. lokakuuta 2011
Oman edun varjelemisesta
Mies on nero. Se asensi vain minun puhelimeeni lasten muistipelejä ja Angry Birdsin.
Arvaa kumpi saa käyttää puhelintaan rauhassa.
Kuva täältä |
Arvaa kumpi saa käyttää puhelintaan rauhassa.
maanantai 10. lokakuuta 2011
Kuka, mitä, häh?
Harmittelin aamulla (mielessäni) kun eilen ei tullut pestyä lapsen tukkaa, lähti likaisilla hiuksilla hoitoon. Mies kertoi lapsen hoitoon vietyään, että tänään oli valokuvaus. Ei huomenna kuten minun kalenterissani lukee. Ja oliko asu äidin mieleen kivasti värikoodattu? No ei ollut.
Olen tietyissä asioissa tavannut olla pedantti. Maksan laskut ennen eräpäivää, säilytän tärkeät paperit ja merkitsen kaikki menot kalenteriin (oikein). Ja olen ajoissa. Jopa siinä määrin, että olen yrittänyt oppia myöhästymään, koska muu maailma ei ole yhtä ajoissa.
Nykyään kaikki on toisin.
Kaivoin esiin sen lapun, jossa valokuvauksesta kerrottiin, ja tosiaan: ihan muut ryhmät valokuvattiin tänään. Olin vain lukenut sen huonosti.
Kun sain uuden työsopimuksen postista, jätin sen keittiön tasolle lehtipinoon. Löysin sen huomattavasti myöhemmin vettyneenä, allekirjoitukset pois liuenneina. (Mutta kuka allekirjoittaa tussilla, kysyn vaan.)
Laskuja tupsahtelee vastaani milloin mistäkin. Unohdan palauttaa Kelan tai päiväkodin lappuset ajoissa. Veroilmoituksen tajusin täyttää viimeisenä päivänä kun joku kaveri facebookissa mainitsi sitä täyttäneensä.
Sanomattakin lienee selvää, että en enää ole kiusallisen ajoissa.
Paitsi, että en siis muista mitään (ja kiusaan siitä itseäni), koen menettääneni osan persoonastani. Osa palautunee kunhan joskus elämässä alan taas nukkua. Mutta entä se muisti? Sitä en voi jälkikäteen palauttaa.
Tänään nuorempi leikki sählypallon ja muovipurkin kanssa, laittoi palloa purkkiin, kaatoi sen, haki pallon jne. Yritin muistella samanlaisia hetkiä esikoisen vauva-ajalta ja päättelin että muistan ne mitä on valokuvattu. Hain siis kameran ja videokameran ja säilöin tämän leikin itselleni.
Seuraavaksi jäin toivomaan, että ne kaikki aiemmat videot, jotka mies tyhjensi kamerasta läppärilleen, joka sittemmin hajosi, saadaan pelastettua.
Se entinen minä olisi huolehtinut varmuuskopioinnista.
Olen tietyissä asioissa tavannut olla pedantti. Maksan laskut ennen eräpäivää, säilytän tärkeät paperit ja merkitsen kaikki menot kalenteriin (oikein). Ja olen ajoissa. Jopa siinä määrin, että olen yrittänyt oppia myöhästymään, koska muu maailma ei ole yhtä ajoissa.
Nykyään kaikki on toisin.
Kaivoin esiin sen lapun, jossa valokuvauksesta kerrottiin, ja tosiaan: ihan muut ryhmät valokuvattiin tänään. Olin vain lukenut sen huonosti.
Kun sain uuden työsopimuksen postista, jätin sen keittiön tasolle lehtipinoon. Löysin sen huomattavasti myöhemmin vettyneenä, allekirjoitukset pois liuenneina. (Mutta kuka allekirjoittaa tussilla, kysyn vaan.)
Laskuja tupsahtelee vastaani milloin mistäkin. Unohdan palauttaa Kelan tai päiväkodin lappuset ajoissa. Veroilmoituksen tajusin täyttää viimeisenä päivänä kun joku kaveri facebookissa mainitsi sitä täyttäneensä.
Sanomattakin lienee selvää, että en enää ole kiusallisen ajoissa.
Paitsi, että en siis muista mitään (ja kiusaan siitä itseäni), koen menettääneni osan persoonastani. Osa palautunee kunhan joskus elämässä alan taas nukkua. Mutta entä se muisti? Sitä en voi jälkikäteen palauttaa.
Tänään nuorempi leikki sählypallon ja muovipurkin kanssa, laittoi palloa purkkiin, kaatoi sen, haki pallon jne. Yritin muistella samanlaisia hetkiä esikoisen vauva-ajalta ja päättelin että muistan ne mitä on valokuvattu. Hain siis kameran ja videokameran ja säilöin tämän leikin itselleni.
Seuraavaksi jäin toivomaan, että ne kaikki aiemmat videot, jotka mies tyhjensi kamerasta läppärilleen, joka sittemmin hajosi, saadaan pelastettua.
Se entinen minä olisi huolehtinut varmuuskopioinnista.
lauantai 8. lokakuuta 2011
En enää ikinä!
Sattuipa tänään:
Tytär tulee yläkerrasta käsivarret piirrettynä museokaupasta ostetuilla "tatuointigeelikynillä".
- Enkö minä sanonut, että pitää odottaa iskää tatuointien kanssa?
- Mutta minähän kysyin luvan!
- Niin, ja minä vastasin ei.
(Tässä vaiheessa lapsi on lähempänä ja näen puuterikasaumat poskilla.)
- Ja olen myös monta kertaa sanonut, että ei saa mennä äidin meikkipussille yksin kaivelemaan.
- Ei se puuteri ollut meikkipussissa vaan ihan siinä pöydällä.
No niin.
Myöhemmin illalla tyttö pesi makuuhuoneen peiliä öljymäisellä Ceridal-rasvalla. Huomautin tästä hieman tiukempaan sävyyn (koska toissapäivänä Ceridalilla valeltiin olohuoneen pöytää) ja vastaukseksi sain:
- Ehkä ei vaan pitäisi jättää asioita sellaiseen paikkaan, mistä minä löydän ne!
Totta sekin. Ja joku voisi tietysti kehottaa myös valvomaan lapsiaan hieman enemmän.
Sama keskustelu versioitiin tuntia myöhemmin, kun lapsi saapui iltapalalle – kuljettuaan vieraiden jäljiltä katetuksi jääneen olohuoneen kautta – naama täynnä suklaamuruja.
- Söitkö suklaakakkua?
- En.
- Juksaatko?
- No ehkä minä en vaan ole sellainen ihminen, että voi jättää suklaakakkua pöydälle. Pitää korjata pois.
- Joo, pitää korjata pois. Voisitko kuitenkin koittaa olla sellainen ihminen?
- Joo. Ens kerralla.
Pienellä jännityksellä odotan mihin taituruuteen porsaanreikien löytäminen vanhempien sanomisista kohoaa. (Samalla myönnän, että nokkeluudella pääsee tässä perheessä aika pitkälle.)
Ja vakavasti puhuen, millaista tasapainoilua vanhempana! En haluaisi nipottaa jokaisesta pienestä, mutta haluan tottelevaisuutta lapsilta. Ja haluan luottaa myös lapsen lupaukseen. ("En enää ikinä tee niin!") Joku sanoo varmasti, että kasvatan lapsistani pikku huligaaneja, jonkun toisen mielestä napisen turhista. Toivottavasti eivät molemmat ole oikeassa.
Jotain vapaan kasvatuksen ja sisäoppilaitoksen välistä haetaan.
Tytär tulee yläkerrasta käsivarret piirrettynä museokaupasta ostetuilla "tatuointigeelikynillä".
- Enkö minä sanonut, että pitää odottaa iskää tatuointien kanssa?
- Mutta minähän kysyin luvan!
- Niin, ja minä vastasin ei.
(Tässä vaiheessa lapsi on lähempänä ja näen puuterikasaumat poskilla.)
- Ja olen myös monta kertaa sanonut, että ei saa mennä äidin meikkipussille yksin kaivelemaan.
- Ei se puuteri ollut meikkipussissa vaan ihan siinä pöydällä.
No niin.
Myöhemmin illalla tyttö pesi makuuhuoneen peiliä öljymäisellä Ceridal-rasvalla. Huomautin tästä hieman tiukempaan sävyyn (koska toissapäivänä Ceridalilla valeltiin olohuoneen pöytää) ja vastaukseksi sain:
- Ehkä ei vaan pitäisi jättää asioita sellaiseen paikkaan, mistä minä löydän ne!
Totta sekin. Ja joku voisi tietysti kehottaa myös valvomaan lapsiaan hieman enemmän.
Sama keskustelu versioitiin tuntia myöhemmin, kun lapsi saapui iltapalalle – kuljettuaan vieraiden jäljiltä katetuksi jääneen olohuoneen kautta – naama täynnä suklaamuruja.
- Söitkö suklaakakkua?
- En.
- Juksaatko?
- No ehkä minä en vaan ole sellainen ihminen, että voi jättää suklaakakkua pöydälle. Pitää korjata pois.
- Joo, pitää korjata pois. Voisitko kuitenkin koittaa olla sellainen ihminen?
- Joo. Ens kerralla.
Pienellä jännityksellä odotan mihin taituruuteen porsaanreikien löytäminen vanhempien sanomisista kohoaa. (Samalla myönnän, että nokkeluudella pääsee tässä perheessä aika pitkälle.)
Ja vakavasti puhuen, millaista tasapainoilua vanhempana! En haluaisi nipottaa jokaisesta pienestä, mutta haluan tottelevaisuutta lapsilta. Ja haluan luottaa myös lapsen lupaukseen. ("En enää ikinä tee niin!") Joku sanoo varmasti, että kasvatan lapsistani pikku huligaaneja, jonkun toisen mielestä napisen turhista. Toivottavasti eivät molemmat ole oikeassa.
Jotain vapaan kasvatuksen ja sisäoppilaitoksen välistä haetaan.
Tunnisteet:
Lasten suusta,
Niin tai näin,
Palkitseva vanhemmuus
perjantai 7. lokakuuta 2011
Harmonikka ja silmälasit
Isällä oli tytölle tuomisia ja yritti saada tätä arvaamaan mikä se on.
- Jotain mitä sinulla ei ole ja tarvitset
- Harmonikka!
- Harmonikka? Tarvitsetko sinä harmonikkaa?
- Joo. Pyydetään joulupukilta sitten.
- No, tämä on jotain, mitä aamulla puhuttiin, että tarvitset
- Silmälasit!
- Ei...
- Koska minä oikein saan silmälasit...?
Se oli mekko (pitkähihainen näin säiden kylmetessä). Täytyy vähän koittaa ohjailla tuota vapaata assosiaatiota kun sille joulupukille sitten joskus kirjoitellaan.
- Jotain mitä sinulla ei ole ja tarvitset
- Harmonikka!
- Harmonikka? Tarvitsetko sinä harmonikkaa?
- Joo. Pyydetään joulupukilta sitten.
- No, tämä on jotain, mitä aamulla puhuttiin, että tarvitset
- Silmälasit!
- Ei...
- Koska minä oikein saan silmälasit...?
Se oli mekko (pitkähihainen näin säiden kylmetessä). Täytyy vähän koittaa ohjailla tuota vapaata assosiaatiota kun sille joulupukille sitten joskus kirjoitellaan.
torstai 6. lokakuuta 2011
Jaa, se olisi sitten ensi vuosi
Postilaatikkoon tipahti liiton terveisinä kalenteri ensi vuodelle. Tämä pisti harmittamaan ja jännittämään. Harmittamaan, koska olisin halunnut sellaisen kivan Moleskinen kalenterin. Jännittämään, koska se tarkoittaa, että ensi vuosi on jo ihan lähellä.
Ensi vuoden lähestyminen jännittää siksi, että tuolloin koittaa minun töihinpaluuni. (Täysipäiväiseksi siis.) Mikä jännittää siksi, että sitten tämä "ikimuistoinen vauvavuosi" on taas kulunut loppuun ihan huomaamatta ja edessä on ihan hullu työvuosi. Pelottaa selviänkö siitä, saanko duunia valmiiksi, osaanko ollenkaan.
Vuodenvaihde valittiin ihan Kela-teknisistä syistä eli tuolloin on viimeinen mahdollisuus miehen aloittaa isyyskuukautensa. Nyt tuntuu, että se tulee vähän liian pian. Joku voisi sanoa, että ainahan se tulee liian pian, mutta en ole samaa mieltä: minusta ei ole vuosikausiksi kotiinjääjäksi. Johtuuko sitten työkuvioiden ahdistavuudesta vai kotona olemisen lokoisuudesta näin toisella kertaa, että minkäänlaista hinkua töihinpaluuseen ei vielä ole. Varmaan molemmista.
Nyt siis olen sellainen parjattu äiti, joka ei halua antaa isälle osuutta lapsenhoitovuoroista. Ja meillä kun mies ei suorastaan anellut saada jäädä kotiin, vaan aloite tuli minulta, niin on vähän noloa olla perumassa sitä...
Mutta jos vaikka kuukauden vielä... Pari pientä viikkoa niin sitten olen valmis lopettamaan. Ihan yksi päivä vain. Ihan pikkuisen enemmän vain? Jooko?
Ensi vuoden lähestyminen jännittää siksi, että tuolloin koittaa minun töihinpaluuni. (Täysipäiväiseksi siis.) Mikä jännittää siksi, että sitten tämä "ikimuistoinen vauvavuosi" on taas kulunut loppuun ihan huomaamatta ja edessä on ihan hullu työvuosi. Pelottaa selviänkö siitä, saanko duunia valmiiksi, osaanko ollenkaan.
Vuodenvaihde valittiin ihan Kela-teknisistä syistä eli tuolloin on viimeinen mahdollisuus miehen aloittaa isyyskuukautensa. Nyt tuntuu, että se tulee vähän liian pian. Joku voisi sanoa, että ainahan se tulee liian pian, mutta en ole samaa mieltä: minusta ei ole vuosikausiksi kotiinjääjäksi. Johtuuko sitten työkuvioiden ahdistavuudesta vai kotona olemisen lokoisuudesta näin toisella kertaa, että minkäänlaista hinkua töihinpaluuseen ei vielä ole. Varmaan molemmista.
Nyt siis olen sellainen parjattu äiti, joka ei halua antaa isälle osuutta lapsenhoitovuoroista. Ja meillä kun mies ei suorastaan anellut saada jäädä kotiin, vaan aloite tuli minulta, niin on vähän noloa olla perumassa sitä...
Mutta jos vaikka kuukauden vielä... Pari pientä viikkoa niin sitten olen valmis lopettamaan. Ihan yksi päivä vain. Ihan pikkuisen enemmän vain? Jooko?
tiistai 4. lokakuuta 2011
Vaatteet on mun aatteet
Lapsen pukeminen on asettanut minut monenlaisten uusien ongelmien ääreen. Ja unohdetaan nyt ne ilmeisimmät miten saan pipon tuohon kirkuvaan päähän tai miten ihmeessä tämän saa enää ikinä puhtaaksi ja keskitytään tyylillisiin ja eettisiin ongelmiin.
Itse kuulun siihen koulukuntaan, jolle taannoinen blogeissa kiertänyt "kuuden vaatteen haaste" ei olisi tuottanut minkäänlaisia ongelmia. Suunnilleen sen verran vaatteita on normaalirotaatiossani. Shoppailu ei niin sanotusti ole mun juttuni, vaan vaatteita ostetaan tarpeeseen.*
No, lapsella niitä tarpeita onkin sitten ihan pirusti enemmän. On kuraa ja ties mitä keliä, nakkia ja sinappia rinnuksilla jatkuvasti. Ja koko garderoobi uusitaan aluksi puolikuukausittain, myöhemmin vain vuosittain.
Koska lapsen vaatteen käyttöikä on niin lyhyt, en kertakaikkiaan raaski ostaa niitä luomupuuvilla-asuja ja käsityönä tehtyjä kierrätysihanuuksia, mitä noin niinku silleen teoreettisella tasolla kannattaisin. Onneksi vieläkin ekologisempi vaihtoehto on käsillä: kavereilta saadut vaatteet sekä kirpputorit.
Tästä voi siis päätellä, että kädenjälkeni lasten vaatekaapin sisällössä on rajallinen. En mitenkään pysty perustelemaan itselleni uuden vaatteen ostoa jos sellainen jo kotoa löytyy.
On myös ollut mielenkiintoista huomata, että koska kolmevuotiaamme saa pääsääntöisesti päättää omasta pukeutumisestaan, (tytöiltä saadut) perintövaatteet nauttivat paljon suurempaa suosiota kuin minun valitsemani.
Olen tähän asti sinnikkäästi ostanut housuja, koska mielestäni ne ovat "järkevä" ja "käytännöllinen" ja usein myös "tyylikäs" valinta. Säässä kuin säässä, esikoisen asuna on mekko.
Ostan myös raitapaitoja, ja "tyylikkäitä" yksivärisiä. Lapsi valitsee sen missä on kissan kuva. Kyllä, vaikka se jäisi sinne mekon alle piiloon – tässä ei järkipuhe paina. Sen sijaan värien tai sävyjen yhteensopivuus ei vielä kuulu tytön tuntemiin kategorioihin.
Minuun esteettiseen silmääni sattuu värien täydellinen kakofonia, jota toisinaan kaapista päälle löytyy, joten koitan hienovaraisesti opastaa tyttöä tällä saralla esimerkiksi kehumalla jotain (itselaatimaani) asukokonaisuutta: "Katsopa, olet ihan sävy sävyyn."
Tässä yhtenä aamuna tyttö tuli huoneestaan, ja esitteli vaaleanpunaisen Hello Kitty -mekkonsa ja keltaiset Hello Kitty -pikkarit, heilutellen vihreää Hello Kitty -nenäliinaa. "Katso äiti: sävy, sävy, sävyyn!"
Kesäeleganssia vuodelta 2010 Tukholmassa. "It's a girl alright" tiesi ohikulkeva amerikkalaisturistikin. (Jalassa muistaakseni ensimmäinen Hello Kitty -vaate, lainatavaraa. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä.)
* Pidätän kuitenkin itselläni oikeuden määritellä "tarpeen" hyvin tilannekohtaisesti.
Tästä voi siis päätellä, että kädenjälkeni lasten vaatekaapin sisällössä on rajallinen. En mitenkään pysty perustelemaan itselleni uuden vaatteen ostoa jos sellainen jo kotoa löytyy.
On myös ollut mielenkiintoista huomata, että koska kolmevuotiaamme saa pääsääntöisesti päättää omasta pukeutumisestaan, (tytöiltä saadut) perintövaatteet nauttivat paljon suurempaa suosiota kuin minun valitsemani.
Olen tähän asti sinnikkäästi ostanut housuja, koska mielestäni ne ovat "järkevä" ja "käytännöllinen" ja usein myös "tyylikäs" valinta. Säässä kuin säässä, esikoisen asuna on mekko.
Ostan myös raitapaitoja, ja "tyylikkäitä" yksivärisiä. Lapsi valitsee sen missä on kissan kuva. Kyllä, vaikka se jäisi sinne mekon alle piiloon – tässä ei järkipuhe paina. Sen sijaan värien tai sävyjen yhteensopivuus ei vielä kuulu tytön tuntemiin kategorioihin.
Minuun esteettiseen silmääni sattuu värien täydellinen kakofonia, jota toisinaan kaapista päälle löytyy, joten koitan hienovaraisesti opastaa tyttöä tällä saralla esimerkiksi kehumalla jotain (itselaatimaani) asukokonaisuutta: "Katsopa, olet ihan sävy sävyyn."
Tässä yhtenä aamuna tyttö tuli huoneestaan, ja esitteli vaaleanpunaisen Hello Kitty -mekkonsa ja keltaiset Hello Kitty -pikkarit, heilutellen vihreää Hello Kitty -nenäliinaa. "Katso äiti: sävy, sävy, sävyyn!"
Kesäeleganssia vuodelta 2010 Tukholmassa. "It's a girl alright" tiesi ohikulkeva amerikkalaisturistikin. (Jalassa muistaakseni ensimmäinen Hello Kitty -vaate, lainatavaraa. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä.)
* Pidätän kuitenkin itselläni oikeuden määritellä "tarpeen" hyvin tilannekohtaisesti.
maanantai 3. lokakuuta 2011
Statuspäivitys
En pidä Facebookia mitenkään erityisen loistavana välineenä, mutta olen silti suunnattoman onnellinen, että sosiaalinen media nousi suuruuteensa ennen kuin minä jäin äitiyslomille. Sosiaalinen elämäni taisi nimittäin olla suurin häviäjä kun tulin äidiksi. Illuusio ystävien kanssa tekemisissä olemisesta on parempi kuin ei sitäkään.
Mieluiten näen ystäviäni in vivo, mutta kovin harvoin siihen on aikaa. Minulla tai muilla. Tai ainakaan yhtä aikaa.
Viime viikonloppu oli tässä mielessä todellista luksusta: kestitimme vieraita kaukaa, ihan 100 kilometrin päästä, ja siksi oikein yökyläilyn merkeissä. Erityisen hienoa oli, että koska vieraat olivat meillä torstaista perjantaihin, oli viikonloppua yli puolet viikosta. Sopiva määrä ihan vakioksi.
Perjantaina mies lähti töihinsä ja minä vierainemme ihmettelemään eurooppalaista tunnelmaa: syyskuun viimeinen päivä ja terassikeli! Ylimääräinen kesäpäivä tuli puskista ja otettiin avosylin vastaan.
Tämä suklaakakku oli myyjän mukaan "taivaassa tehty", ja vaikka epäröinkin pitkää kuljetusmatkaa, oli kakku todellakin sitä. Ah.
Lauantaina matkustimme Porvooseen tapaamaan toisia ystäviä, yövyimme Haikon kartanossa, ja vielä paluumatkalla tunkeuduimme Helsingissä 2-vuotissynttäreille väärään aikaan sankarin päiväunet pilaten. Mutta kun kaukaa tultiin ja silleen. (Eivät kovin vihaisilta vaikuttaneet ja kahviakin saimme.)
***
Nyt sitten ollaan siellä arjen takana taas: meillä sairastetaan. Pienellä kuumetta riittää, mutta muita oireita ei. Tällä perusteella veikkaan (ja toivon) vauvarokkoa, joka oli (myös?) esikoisen ainoa vauvana sairastamana tauti, ja tuntui melko vaarattomalta.
Minulla puolestaan on pitkäkestoinen ja yhdessä unenpuutteen kanssa voimat vienyt flunssa ja yskä. Kuten tapana on, yksi meistä leikkii huoletta 39 asteen kuumeessa ja toinen paljon pienemmin oirein leikkisi vain kuollutta ja vaikeroi kovaa kohtaloaan.
Onneksi muutimme sinne missä apu on lähellä kun hätä on keskisuuri. Äitini haki esikoisen leikkimään ja minä sain koomassa parantaa itseäni kuopuksen päiväunien ajan. Lepo auttoi väsymykseen ja uskoni tulevaan on suuri.
(Keksin jopa teorian, että nuorempi nukkuu huonosti tautinsa takia ja varmaankin siis jo ensi viikolla nukkuu paremmin. Pidän tätä osoituksena siitä, että hormonit ovat pilaneet kykyni rationaaliseen ajatteluun lopullisesti.) Mutta hei, pakkohan sen on pian alkaa nukkua. On.
Mieluiten näen ystäviäni in vivo, mutta kovin harvoin siihen on aikaa. Minulla tai muilla. Tai ainakaan yhtä aikaa.
Viime viikonloppu oli tässä mielessä todellista luksusta: kestitimme vieraita kaukaa, ihan 100 kilometrin päästä, ja siksi oikein yökyläilyn merkeissä. Erityisen hienoa oli, että koska vieraat olivat meillä torstaista perjantaihin, oli viikonloppua yli puolet viikosta. Sopiva määrä ihan vakioksi.
Perjantaina mies lähti töihinsä ja minä vierainemme ihmettelemään eurooppalaista tunnelmaa: syyskuun viimeinen päivä ja terassikeli! Ylimääräinen kesäpäivä tuli puskista ja otettiin avosylin vastaan.
Tämä suklaakakku oli myyjän mukaan "taivaassa tehty", ja vaikka epäröinkin pitkää kuljetusmatkaa, oli kakku todellakin sitä. Ah.
Lauantaina matkustimme Porvooseen tapaamaan toisia ystäviä, yövyimme Haikon kartanossa, ja vielä paluumatkalla tunkeuduimme Helsingissä 2-vuotissynttäreille väärään aikaan sankarin päiväunet pilaten. Mutta kun kaukaa tultiin ja silleen. (Eivät kovin vihaisilta vaikuttaneet ja kahviakin saimme.)
***
Nyt sitten ollaan siellä arjen takana taas: meillä sairastetaan. Pienellä kuumetta riittää, mutta muita oireita ei. Tällä perusteella veikkaan (ja toivon) vauvarokkoa, joka oli (myös?) esikoisen ainoa vauvana sairastamana tauti, ja tuntui melko vaarattomalta.
Minulla puolestaan on pitkäkestoinen ja yhdessä unenpuutteen kanssa voimat vienyt flunssa ja yskä. Kuten tapana on, yksi meistä leikkii huoletta 39 asteen kuumeessa ja toinen paljon pienemmin oirein leikkisi vain kuollutta ja vaikeroi kovaa kohtaloaan.
Onneksi muutimme sinne missä apu on lähellä kun hätä on keskisuuri. Äitini haki esikoisen leikkimään ja minä sain koomassa parantaa itseäni kuopuksen päiväunien ajan. Lepo auttoi väsymykseen ja uskoni tulevaan on suuri.
(Keksin jopa teorian, että nuorempi nukkuu huonosti tautinsa takia ja varmaankin siis jo ensi viikolla nukkuu paremmin. Pidän tätä osoituksena siitä, että hormonit ovat pilaneet kykyni rationaaliseen ajatteluun lopullisesti.) Mutta hei, pakkohan sen on pian alkaa nukkua. On.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)