Olen palannut (muualle)!

No moi! Yhäkö sinä siellä? Eihän tässä lopulta mennyt kuin, mitä, puolitoista vuotta? Tuntuu pidemmältä.

Se kertoo ehkä siitä, että blogi on kummitellut toisinaan takaraivossa, mutta koska työillat-futis-pyykit-netflix-kaverit-nukkuminen-ja-kirjojakin-pitäisi-lukea ja ehkä myös syvällisemmällä tasolla koska varautuneisuus duunista, josta en ole halunnut avata mitään edes salanimen takaa (ymmärrätte varmaan, FSB ja niin pois päin), tämä Arjen takaa kurkistelu jäi vajavaiseksi. Vaikenemalla työstä vaikenee niin suuresta osasta tämänhetkisestä identiteettiäni.

Mutta nyt tuli aihe. Tuli aihe ja tuli mahdollisuus (eli unohdetaan työillat ja kaverit, eikä siivouksestakaan kukaan enää kohta napise - leikitään kuitenkin, että ei unohdeta futista): tuli uusi blogi. Uuteen osoitteeseen, uudella kirjoittajaidentiteetillä ja uudella alustalla. Ihan vain, että näkisitte tekin hiukan vaivaa seurataksenne.

Tyylilaji viittaa Suurmetsurin löytämiin esimerkkeihin saman subgenren blogeista. Ja sitähän minunkin lajini on pohjimmiltaan aina ollut: hempeä, lempeä ja pastellinsävyinen. Elämän pieniin iloihin kohdentava. (Ja todella: pienestä ne on jatkossa löydettävä.)

Ai mitä ihmettä tämä nyt?

No tule katsomaan: c'est une fête!

Yritys olla nostalginen

Blogin luonnoksissa on hyvän kolme vuotta sitten laadittu otsikko "Nyt kun en enää asu täällä". Postauksen ideana oli hehkuttaa kotipihaamme ja juoruta naapureista sitten, kun se olisi mahdollista. Mutta nyt kun asunto vihdoin on myyty, lähdöstä on ehtinyt kulua liki kaksi vuotta.

Okei, se oli ihana koti. Ja ennen kaikkea täydellinen piha, jossa lapset saivat leikkiä nelivuotiaasta keskenään (ja naapurin lapset kaksivuotiaasta). Jossa aina oli leikkikaveri. Ja kahvikaveri. Barbilla oli bestis ja Barbilla bestikset. Iltapuurolla yhdestä viiteen lasta, riippuen vähän kuka puurot viitsi keittää. Itkuhälyttimenä toimi ovikello.

Varmaan sitä hehkutin blogivuosinakin, mutta ylläolevaa en kirjoittanut. Varoin kuvia, joissa näkyisi kotimme seinää, ettei se olisi paikannettavissa. En kertonut idyllisestä Kakolanmäestä, joka pihastamme alkoi. Kuvailin, kuinka meillä oli lyhyt päiväkotimatka, mutta en sanonut sen pihan näkyneen olohuoneemme ikkunasta. En varmasti kertonut antavani lasten olla pihalla ilman valvontaa.

Tuolla me asuimme.

Vaikka olemme siis muuttaneet pois aikaa sitten, jätimme asuntoon jotain pientä. Tällä tarkoitan kaikkea suurta: kirjoituspöytä, olohuoneen lamppu, jukeboksi, kirjahylly. Sekä tietysti kaikki se romu, jotka kellariin kerätään.

Veimme viimeksimainitut Topinojalle (mikä puhdistava kokemus*), terassikalusteet ja työkalut kesämökille, kirjoituspöydän ja jukeboksin annoimme pois (mikä puhdistava kokemus**). Kirjahylly katselee minua tuosta vierestäni ja rakastan sitä, mutta se ei ole puhdistava kokemus, pikemminkin vähän ahdistava samaisesta syystä kuin luopuminen oli puhdistavaa.

Neljällä lapsella palvelleista Teutonioista katkesi asia Harbin vauvavuonna. Metalliosistaan pääsi kierrätykseen.

Vessanpönttöä emme muutaneet, mutta katsokaa nyt mikä täydellinen kierrätysmaailma. Jokaiselle asialle oma kontti!

Tabula rasa seuraavalle kertomukselle.

Sunnuntaina suljimme kodin oven viimeistä kertaa. Kodin, johon muutimme yksilapsisena jatko-opiskelijapariskuntana ja pois kolmilapsisena perheenä, uudet urat edessä. Siellä harjoittelimme häävalssin ja kahdet lektiot.

Tällaista nostalgiaa yritin kehitellä, mutta jännä kyllä, en saanut sisimpäni ripseä värähtämään. Se oli ihana koti, mutta arvaatteko: niin on nykyinenkin. Olkoonkin objektiivisilla mittareilla vähemmän idyllinen.

Kiitos Kakola 2010-2014. Näin on hyvä.

* Puhdistavaa, koska kuormaamme ei kaadettu läjänä kaatopaikan massaan, kuten kuvittelin, vaan jokaisen asian sai viedä omaan kierrätyspisteeseensä. Jätemaksu peräkärryllisestä tavaraa oli kolme euroa. Kolme!

** Miten mahtavaa luopua jostain, jota kuvittelee pitävänsä tärkeänä, mutta joka esineenä ei kuitenkaan sitä ole. Ah, mitä kolmen pennin Kon-mari-filosofiaa. Ei kestä kiittää!

Haamuraaja

Olette varmasti nähneet sen meemin, jossa ihanasti sanotaan, että ystävät ovat kuin tähtiä. "Vaikka et aina näkisi niitä, tiedät että ne ovat siellä." Samis, minäkin inhoan sitä! Vaikka on siinä jotain surullistakin, etenkin, kun sitä jaetaan sosiaalisessa mediassa ystävänpäivänä, vakuutellen, että on okei vaikkei ystäviä näekään.

Mutta nyt tämä lähti ihan oudoille poluille aivan alkutelineissä. Anteeksi. Tarkoitukseni oli viihdyttää itseäni blogin parissa näin perjantai-illan kunniaksi, ja itsensä viihdyttäminen ja lukijan viihdyttäminen eivät tunnetusti aina käy ihan käsi kädessä.

Tarkoitukseni oli tietysti sanoa, että blogini on kuin kolminelikymppisen perheenäidin ystävyyssuhteet. Niiden kuvittelee olevan siellä, vaikkei niitä koskaan ehdikään kohdata. Ja on siinä vähän jotain surullistakin: minä nimittäin yhä bloggaan mielessäni. Siksi olikin vähän shokki avata sivusto, ja huomata, että olen viimeksi julkaissut tammikuun alussa.

Haamuraaja.

Olen hieman saanut täytettyä tätä osa-aluetta elämässäni perustamalla työhön liittyvän sometilin - eli paitsi, ettei minun enää tarvitse kätkeä Facesivua, kun joku kävelee huoneeni ohi, minulla on kanava, jossa maanisesti seurata tykkäysten kasvua! Palkitsevaa kuin nurmikon tuijottaminen.

Ei sekään meinaan aina kasva.

Mutta mitenkäs sitä haamuraajaa kutittamaan juuri tänään? No koska hiihtoloma! Siis ensi viikolla. Muistan erään äitibloggaajan, joka töihinpalattuaan piiskasi blogiaan aina perjantai-iltaisin, kertoen, että hurja viikko oli, mutta nyt kädessä siideri ja rauha maassa. Samalla tavalla minä huomaan lipuvani kuvioon, jossa avaan blogin aina lasten kyläillessä mummolassa. Myönnettäköön: hänen tähtensä loistivat vähemmän pilvisellä taivaalla kuin minun. Perjantai tulee joka viikko ja minun lapseni vierailevat mummolassa kerran kvartaalissa. Mutta eivätpäs ole siellä vielä. Eli hah, en siis suinkaa bloggaa vain kertoakseni olevani lapsivapaalla! Tai siis, no, jos unohdetaan tämä sivujuonne.

Mutta yllämainitusta syystä varmaan tämä viikonloppu oli unohtunut kalenterissa tyhjäksi. Tajusin vasta tänään kotimatkalla ratikassa, että herramunjee meillä ei ole mitään ohjelmaa ennen sunnuntaista lastenkotoapäästöä. Kerroin huoleni Suurmetsurille, joka tomerasti kävi järjestämään meille vieraita illaksi. Kävi kuin hiirellä räätälinä: ei tullut koko perhettä, tuli vain sen perheen isä, jonka kanssa Hitachi lähti oluelle. Kakskytprosenttinen suoritus kuitenkin.

En valita toki. Lasten nukahdettua voi aina laskeutua äidin laatuaikaan.* Kävin viettämässä Suurmetsurin lämmittämän saunan, ettei mene tuhlunkiin, totesin etten vieläkään uskalla lukea Lopottia, koska jos sen lukee, sitten se on luettu, ja aloin raapia haamuraajaa.

Tiedätte kyllä, miten hyvän ystävän tuntee siitä, että vaikka olisi pitkäkin väliaika tapaamisessa niin aina voi jatkaa siitä mihin jäi.

Hieno lainaus Lincolnilta sekin.

* Lukekaa tässä sellainen itseironinen ja intertekstuaalinen viite äitijargoniin. Ja jos olette Twitterissä, seuratkaa tiliä Man who has it all. Niin hauskaa, koska niin totta.

Mitä tekis?

Suurmetsuriparka joutui eilen lähtemään Havaijille. Ja koska minulla alkoivat tänään työt arviolta kolmen kuukauden pituisen joululoman jälkeen, mutta koulu jatkuu vasta torstaina, lähetin sydämeni alla kasvaneet isovanhempilaan ja jäin yksin ikävöimään. En taida tietää mitään ikävämpää kuin olla yksin kotona. Paitsi ehkä joutua Havaijille tammikuussa.

Kuten kaikki edes karkealla tasolla elämäntilanteeni jakavat ymmärtävät, oman ajan käytön maksimointi vaatii mitä tarkinta suunnittelua, jotta rentoutuminen tulee mahdollisimman täysipainoisesti suoritettua.

Uhkaava rentoutumisstressi on kuitenkin vältetty muutamilla ajankohdan aiheuttamilla reunaehdoilla:
- On niin kylmä, ettei tarvitse urheilla.
- Syksyllä väliin jääneet teatterikappaleet eivät pyöri näillä päiväyksillä.
- Ainoa ei-lastenelokuva, josta olin kuullut, oli joku sota-aiheinen, missä esiintyy tähtiä, enkä välitä sotaelokuvista.
- Museoihin kannattaa mennä vasta keskiviikkona, koska se on pyhäpäivä, ja pyhäpäivä kuulostaa hyvältä hetkeltä mennä museeon.
- Kauppaankin voi mennä pyhäpäivänä, museon jälkeen, sillä lapset tulevat vasta keskiviikkona.

Vietin siis illan jatkamalla eilisiltaista siivousmaratoniani. Lapsiperhekodin siivoushan on tunnetusti meditatiivista työn tulosten hauraan hetkellisyyden tuottaman kirpeänsuloisen tunteen vuoksi.

Ja kuten aina sanotaan, ei ne suuret surut, vaan ne pienet ilot. Tänään olen vilpittömästi ja sydäntä läikähdyttävästi ilahtunut muun muassa kun heräsin (1) kellon soittoon (2) ja saatoin torkuttaa kahdesti, vailla kiirettä, (3) juoda aamukahvin maidolla [joka on normiaamuista poistettu liian hitaana prosessina] ja (4) lukea samalla puhelimesta päivän lehteä; (5) jättää sängyn petaamatta [mistä suurmetsuri napisee], (6) viedä roskat ulosmennessäni [koska käytössäni oli kaksi kättä] ja (7) olla ihan älyttömän aikaisin töissä.

Töissä olin (8) suunnittelematta liki kuuteen (9) ilman paniikkia tai huonoa omaatuntoa ja (10) ratikassa leikittelin mahdollisuudella mennä silti vielä teatteriin. Kotimatkalla (11) piipahdin kaupassa ja ostin (12) vain (13) sienirisottoainekset, mutta (14) söinkin improvisoitua avokadopastaa (15) vaihtamallani valkoisella pöytäliinalla ja (16) luin samalla puhelimesta Kuukausiliitettä.

(17) Hyllytin kesähatut ja (18) paritin lasten sukat.

(19) Bloggasin.

Aijjettä.

Kun Liina niin minäkin

Blogi-esikuvani ja sieluni sisar Liina valitteli aiemmin tänään bloginsa likikuolemaa ja lupasi tehdä paluun postaamalla joka päivä marraskuun ajan johonkin neljästätoista blogistaan. Ja kun sanoin, että kun Liina niin minäkin, tarkoitin että minäkin aion voivotella blogini terminaalivaihetta. En postata marraskuun jokaisena päivänä, mutta jos nyt edes tänään.

Kävin nimittäin lenkillä, toiveikkaana, koska samainen Liina väitti, että sitä seuraavassa euforiassa on hyvä kirjoittaa blogia. Euforiaa ei tullut, mutta kenties puoli tuntia lisää hereillä. Otan sen.

Ja syksyn ensimmäiselle (kuinkakohan monta kertaa niitä voi kutsua syksyn ensimmäisiksi) lenkille jouduin, koska en päässyt futistreeneihin oltuani eilen työmatkalla. Näemmä minulle varattujen iltojen laskuri toimii Suurmetsurin päässä niin automaatiolla, ettei tästä edes tarvinnut keskustella vaan Hitachi saapui kotiin vasta harkkareitteni jo alettua. En toki vaivautunut kysymään oliko kyseessä tahallisuus vai vahinko, vaan kirjoitan spekulaationi mieluummin Internettiin. Onneksi voin olla vakuuttunut siitä, että Suurmetsuri entisen yleisöni tavoin on täysin unohtanut blogiharrastukseni. (No et sinä, äiti. Tiedän.)

Mutta jottei ihan metabloggaamiseksi menisi, kerronpa vaikka sitten siitä eilisestä työmatkastani.

No niin. Olin siis työmatkalla. Oikein ulkomailla. Tukholmassa, ja niin hyvin ohjelmani suunnitellut, että kokousten välissä ehdin piipahtamaan sekä Fotografiskassa että Medelhavetsmuseetissa, jonka olemassaolosta en aiemmin ollut ollut missään määrin tietoinen. Ja siinä missä olen tänä syksynä ollut monissa kulttuuririennoissa vähän kyynisen epäkiinnostunut, nämä molemmat toimivat aivan erinomaisesti. Fotografiskassa nyt toki oli aika takuuvarmaa kamaa: Martin Schoellerin jättimäisiksi suurennettuja kasvokuvia, jotka paljastivat, että ei, meikki ei todellakaan peitä todellista ikääsi, Donatella Versace (vaikka tokikaan siihen ei tarvita kaksimetristä kasvokuvaa, mutta kuitenkin) ja Magnus Wennmanin dokumentaarisia kuvia pakolaislapsista vuoteissaan (tai pahveillaan) karun kirjallisin kuvauksin varustettuna. Ruotsalainen tuutulaulumusiikki oli mielestäni hieman tarpeeton lisä, mutta poistuin silti näyttelystä ajoissa, että kehtaisin mennä vielä kokoukseeni näyttämättä Donatella Versacen meikkaamalta.

Anteeksi, meneepäs nyt henkilökohtaiseksi. Ei mitään henkilökohtaista Donatella!

Värimerenmuseoon eksyin sekoillessani remontissa olevan Nationalmuseetin tilapäissijaintia kohti, ja huonosti googlattuani sen olevan jo suljettu. Lähinnä minua houkutti museon ravintolaksi mainostettu Bagdad Cafe, josta saikin aivan mainiota feta- ja munakoisorörasalaattia. (Röra. Mikä hieno sana, mikä hieno konsepti.) Mutta kahviossa istuskellessani ja Hercule Poirotia Egyptissä pohdiskellessani päätin tehdä nopean iskun kokoelmien puolelle ennen Arlanda Expressenini lähtöä. Olkoonkin, että siellä olisi ne samat etruskien pienoisveistokset kuin kaikissa muissakin vastaavissa museoissa.

Papin pää Palmyrasta, 150-200 eaa. Palmyra, jossa en koskaan ole käynyt - merkittävä vaikuttaja elämässäni.

Mutta koska tämä kyseinen kokoelma oli sopivan pieni, kerrankin keskityin tutkiskelemaan esineitä, enkä vain suorittamaan huonetta toisensa perään. Ja pistäähän se miettimään näiden muinaisten kulttuurien aarteiden määrää, että johonkin Pohjolan perukoille riittää tällainen kokoelma. (Eikä vain toisille pohjoisille perukoille British Museumiin.) Ahdistusta aiheutti Palmyra-huone, johon oli ruotsalaisen tunnollisesti kerrattu ISISin tuhovietti alueella.

En oikeastaan halua puhua siitä.

Mutta lapsiperhematkaajille vinkiksi: lisätkää tämä ohjelmaanne seuraavan Junibackenin reissun kylkeen. Museon koko Egypti-osuus oli toteutettu lapsivieraita ajatellen, ja hienon esillepanon lisäksi "hautakammiossa" oli oikein vaikuttava mediapöytä, jossa saattoi tarkastella kokoelmassa olevan muumion kääreitä, arkkuja ja läpi- ja poikkileikkauksia. Onneksi paikalla ei ollut lapsia häiritsemässä leikkiäni.

Kas noin, eihän se ollut ollenkaan vaikeaa. Kirjoittaa ainakaan. Kiitos vaan Liina!

Ei oo helppoa

Jotenkin säälin sitä tyyppiä, joka laatii meidän hankalan suurperheemme päivähoitolaskutusta. Olemme nyt vastaanottaneet kuusi maksupäätöstä elokuulta, vähän vaihtelevin läsnäoloprosentein ja lopputulemin.

Mutta mikäs siinä. Kunhan laskuja tulee vain yksi.

Noin muuten tämä arkiarki on jälleen osoittanut että mitä enemmän elämässä tapahtuu, sitä vähemmän siitä ehtii kertomaan. Blogiharrastuksen kannalta toivoisi toisinpäin. Tänään illalla kuitenkin luvassa postaus. No niin, no niin, ei tarvitse ääneen hihkua.

Tai ehkä huomenna. Ellei mene hiomishommiksi, kuten Turun kaupungin laskutusosastolla.

Same same but different

Kiinaan siis ollaan menossa. Kai. (Pakollinen ehtolause, jonka esitän varmasti lentokentälle asti.) Muuton kunniaksi ajattelin, että olisikin kiva hylätä myös tämä vakiintunut blogi, jolla on mukavasti lukijoita ja kohta kolmivuotinen historia, ja aloittaa toinen - samanlainen.

En ihan itsellenikään osaa selittää miksi. Mutta siellä se lepää, internetissä, uusi blogi, jonne päivitän lähtöön liittyvistä asioista - epäilisin, että enenevissä määrin ja tänne vähenevissä määrin, kunnes muuton yhteydessä vaihdan kokonaan toisen blogin puolelle.

Olen yhden blogin nainen, kai kuitenkin.

Mikä sitten muuttuu?

Anonymiteetin taso: kuten sivupalkista huomaatte, pseudonyymini "Täti-ihminen" on vaihtunut koodinimeksi "Johanna". (En jaksa opetella toisen blogialustan käyttöä, saati käyttää rinnakkaista sähköpostiosoitetta.) Ja huolella salatun naamataulunihan julkaisin jo tovi sitten pyöräkärrypostauksessa. Että sori vaan, Suotar.

Muut perheenjäsenet saavat yhä pitää anonymiteettinsä. Kysyin Siinan esimerkin mukaisesti mieheltä, miksi hän haluaa itseään kutsuttavan uudessa blogissani. Kuulemma suurmetsuri Kyösti Hitachiksi. Yritä siinä sitten pitää asiablogia.

Jutun taso: Tuskin. Mihinkäs sitä tiikeri bloggausmaneereistaan pääsisi.

Että niin. Kovasti toivon, että pysyt matkassa mukana! Ja minä.

Luukku 21: Bloggaajan paradoksi

Vietin tänään hyvinkin toista tuntia pohtien postaanko jotain yhdentekevää vain siksi, että olen antanut itselleni päämäärättömän haasteen. Päätin, että en.

Eiku.

Kesän loppu*

Jos puhelimeni säätiedotussovellukseen on uskominen, eikä siihen ole, niin tämä oli viimeinen kesäinen päivä tähän intiaanikesään. Sen kunniaksi vein isommat lapset uimaan uimahalliin (kun kerran kenties viimeistä kertaa olisi tarjennut maauimalassakin).

Kuva lähipuistosta ensimmäisenä "kesän viimeisenä päivänä" elokuun alkupuolella.

Eilen söimme jo syksyn ensimmäisen jäätelön syötyämme niin monta kesän viimeistä jäätelöä, ettei se enää tuntunut uskottavalta. Vaikka yhtä epäaidolta kuulostaa termi syysjäätelö.

Olenkin pohtinut, että mitä loppujen lopuksi palvelee se, että kesällä relataan kaikista säännöistä: syödään jäätelöä ja joustetaan nukkumaanmenoajoista. Kun elämä tuntuu leppoisalta, tehdään kaikkea mukavaa. Ja kun tehdään kaikkea mukavaa, tuntuu elämä leppoisalta. Ja sitten pimeänä talvena, kun on muutenkin vaikeaa ja hiki nousee pelkästä haalareiden pukemisen ajattelemisesta, pidetään viimeiseen asti kiinni kaikista nipoista säännöistä. Kurjuuden maksimointia. (Jos haluat sanoa, että "ei se lomakaan tuntuisi lomalta jos ei olisi arkea välissä" niin minä vaadin todisteita, sillä en usko.) Mutta näinhän sen on oltava, koska muuten tulee hammaspeikko ja paha karma jos liikaa ruvetaan ilottelemaan. Eli kivan syksyinen asenteen olen jo saanut päälle!

Koska "lapsuuden kesät" on myyttisiin mittasuhteisiin kasvanut käsite, on jotenkin huikea ajatus, että tämä kesä on varmaankin ensimmäinen, josta esikoinen tulee muistamaan asioita aikuiseksi saakka. Muistaakohan lapsi loputtomat pihaleikit vai sen, kun joutui muita aiemmin paimennetuksi kotiin? Muistaako leppoisan lauleskelevan äidin vai sen, joka sadatta kertaa käskee, kun nyt ei vaan kerta kaikkiaan jaksaisi tuota pelleilyä?

Minä tulen varmasti muistamaan tämän kesän pihastamme. Yhteisöstä ja idyllistä, jota jo aktiivisesti ikävöin, vaikka poismuutosta ei ole minkäänlaisia todellisia suunnitelmia. Ja tietenkin vauvakesänä - kotiäitiyden kesänä par excellence. (Tällä hienolla fraasilla toivottavasti hämärretään se, etten onnistunut keksimään mitään kuvaavia anekdootteja virkettäni tukemaan.)

Lähestyvä syyskuu tuo mukanaan paitsi nyt ihan oikeasti sen syksyn ja arjen, niin myös Arjen takaan kaksivuotissynttärit! Nämä kaksi vuotta ovat opettaneet minulle ihan älyttömästi. Esimerkiksi sen, että blogilla kannattaisi olla nimi, jota voi taivuttaa virkkeessä.

Blogin syntymäpäiväjuhlaa vietetään siis tulevana sunnuntaina Liinan alullepaneman ainekirjoitushaasteen merkeissä. (Vielä ehtii mukaan! Vielä ehtii vaikka perustamaan blogin, jonka nimeä voi taivuttaa!) Aine kuuluu osuvasti otsikolla Minusta tulee isona - osuvasti koska on niin sanotusti pikkuisen päällä tämä kyseinen dilemma. No, ikuinen itsensäetsimisaika äitinä ja ihmisenä on varmasti omiaan blogistille. Omanapaisen tekstin tuotanto taattu.

* Tekijänoikeuskorvauksia tämän omaperäisen aiheen jatkokäytöstä voi osoittaa allekirjoittaneelle.

Kikati kikati

Esikoisella on ensimmäistä kertaa kaveri yökylässä. Eihän niitä raaski komentaa nukkumaan millään! Kummasti mielen sopukoita kutittelee muisto yökyläilystä, miten jännää, miten hauskinta!

Uunissa on perheen aikuisten päivän ensimmäinen lämmin ateria kesäkurpitsa al parmigiano al forno alla Ehtoisa emäntä (johon epäortodoksisesti lisäsin purkillisen kuohukermaa mozzarellanlisäysvaiheessa - näytti kuivuvan kasaan paistokseni). Työn alla banaanikakku huomisiin kemuihin.

Ennen illallista mies lähti vielä roudailemaan levyjä paikalliseen soittojuomalaan, harrastaakseen huomenna pitkästä aika levynsoitantaa.

Yökyöpeleitä, tänään.

(Usein tuntuu, että juttuni taipuisivat parhaiten Facebookin muotoon, mutta arastelen tilin avaamista. Ensinnäkin sitten minulla olisi käsissäni toinenkin media, jonka päivittämisestä saisin murehtia, ja toiseksikin, äitini pitäisi liittyä Facebookiin.)

Yksi jos toista ihanaa kesäasiaa

Hyvän mielen Siina haastoi hyvän mielen haasteella. Tarkoituksena on listata yksitoista hyvän mielen aiheuttajaa. Ja sen teen mielelläni, koska hyvä mieli on kiva juttu (ja koska ei tässä mitään vakavahenkisiä postausaiheitakaan ole jonossa).

Kuten jo haasteen esittämisen yhteydessä totesin, ykköspaikalle laitetaan se, että

1. Siina julkaisee kirjan! Edes yksi hyvä syy odottaa syksyä. Tämä on ollut viime aikojen ihan parhaita blogiuutisia.

2. Muutenkin tietysti blogit ilahduttavat minua päivittäin. Ja bloggaaminen. Blogiskenessä kuohuu kun monet isot nimet lähtivät uuteen markkinointipalveluun. Minä koen yhä olevani harrastuksessani saamapuolella, ja hyvä niin. Paitsi että olen kade Siinan kahdensadan blogin lukulistasta! Mullahan ei olisi koskaan enää yksinäistä jos niin montaa lukisin!

Koitetaanpa sitten pikkuhiljaa päästä Siinasta eteenpäin ja jatketaan että

3. Lukeminen ylipäänsä. Hotkaisin männäviikolla Laura Gustafsonin Huorasadun, josta etukäteen olin melko vakuuttunut, että se olisi minulle liikaa, mutta tykkäsin, kuulkaa. Sitten lainasin Jonas Konstigin Totuuden naisista. Muistatteko, Konstigin? Mies kysyi, että haluanko oikein tarkoituksella provosoitua, ja totesin, että ehkäpä. Mutta tähän mennessä en ole provosoitunut, olen vain tykännyt. Eli riskillä on eletty ja löydetty helmiä. (Tämä onkin ehkä nykyisen elämäni suurinta riskinottoa.)

4. No kesä tietysti! Lämpimät päivät, rajattomat mahdollisuudet uimisineen ja retkineen - ja elämän helppous, mukavuus ja kivuus, vaikka ei menisi minnekään. (Jätetään pois disclaimerit kiukuttelevista äideistä ja lapsista, hyvän mielen listalla kun ollaan. Mutta vaikka ehkä pieniä notkahduksia (kaikkiin) päiviin mahtuu, joka ilta on sellainen olo, että hyvä, että tämäkin päivä oli!)

5. Ja hiki. Minervan Sanoissa keskusteltiin sukkahousuista, jotka tuottavat minulle iloa kymmenisen kuukautta vuodessa, mutta todella nautin näistä muutamista, jolloin sukkahousut voi jättää kaappiin. Moni alkaa näillä helteillä jo valitella turhan kuumasta, mutta antaa tulla vaan, sanon minä! Mieluummin nukunkin hikisissä lakanoissa kieriskellen kuin palelen puolta minuuttia. 

6. Geisha-jäätelö. Talven elin Geisha-patukoilla, nyt olen siirtynyt jäätelöön. Jos ei muuta tekemistä ole, tai lapsia kiukuttaa, aina voi mennä jäätelöostoksille lähikauppaan. Elämä vaan on parempaa kesäisin.

7. Tukholma, sittenkin! Luulin jo, ettei tänä vuonna, mutta niin vaan päästäänkin reissuun. Kuopuksen passiprobleemi ratkesi soitolla Kelaan - jos ei Kela-kortti ehdi tulla, Kelasta saa mukaan väliaikaisen todistuksen. Säästin siis juuri 64 euroa! Serkulta pyysin lainaan tuplarattaat ja sattuupa kaupungissa olemaan yhtä aikaa hyvä ystäväperhe Helsingistä. Voiko enää suurempaa nerokkuutta ollakaan!

8. Hyvien asioiden odottaminen. On ihanaa kun (päänsisäisessä) kalenterissa on muitekin kivoja asioita odottamassa; pieniä retkiä, kivoja tapaamisia. Olen aktivoitunut ja soittanut kavereille, että Moi, koska voin tulla kylään? Siis muillekin kuin niille muutamille kavereille, joita näen jatkuvasti. Tässä kohtaa taputan itseäni selkään pitkään ja rivakasti, ja jatkan vielä erikseen että

9. Ystävät. Ystävät, joilla on mökkinä maatila, johon voi viedä lapset rapsuttelemaan lampaita. Ystävät, joiden kanssa voi mennä pullikoimaan kahluualtaaseen. Ystävät, joiden kanssa kuuden kaverin piknikistä tulee koko puiston täyttävät suviseurat. (Täsmennän, kun luulette, että liioittelen: meillä oli tänään puistossa yhdeksäntoista lasta mukana - joukossa muutama ohimennen mukaan tarttunut naapurin lapsi, mutta valtaosa omia. Ja ei, emme tunnusta mitään väkirikasta lahkoa.) Mietin mikä onni on ollut saada lapsia samaan aikaan kuin muutkin kaverit. On sitä kuuluisaa vertaistukea, ja ennen kaikkea: on (todella paljon) seuraa sinne puistoon!

Ystävän puutahassa voi kasvaa vaikka tällainen pioni. Se aiheuttaa iloa (ei kateutta, vaikka minulla kukkivatkin vain ruohosipulit).

10. Vähän postuumisti, että Vallan linnake, siis hyvää televisiota! Harvoin osuu kohdille. Ja koska surullistahan se olisi puhua juuri päättyneestä sarjasta, niin kehuskelen että minullapa - koska aloitin katsomisen vasta kakkoskauden puolivälistä - on vaikka kuinka paljon näkemättömiä jaksoja, kunhan hankin jostain lainaan ekojen kausien boksit! Hihii!

11. Mun perhe. (No pakko se oli laittaa. Ku on se.)

Koska hyvä mieli kasvaa jakamalla, jaan haasteen eteenpäin Leluteekin Emilialle, Jennijeelle, Rouva Ruuhkalle, Intoilijalle, Lupiinille sekä henkilökohtaisen blogiskeneni uusimmalle tähdelle Saaralle. Saa päivittää!

Relamutsi

Vanhempana oleminen tekee minulle hyvää. Lasten tai ihan vaan oman iän puolesta. Mutta olen oppinut ottamaan hiukan rennommin.

Lapsethan on siitä käteviä, että kaikki myöhästymiset ja tapaamisista kieltäytymiset voi laittaa niiden piikkiin. Mutta en minä silti oikein ole oppinut myöhästymään. Sen sijaan kalenterin hukkasin tässä kolmeksi viikoksi. Sinä aikana kävin neuvolassa ja sovin seuraavan käynnin, ja koska en kehdannut sanoa, että olen hukannut kalenterin, päätin vain painaa uuden ajan mieleeni.

Päivän muistin. Ja päättelin, että joskus kymmenen maissa aikamme varmaan oli, koska otan kaikki ajat kymmeneksi - sitä aikaisemmista kun pystyy kieltäytymään lapsiin vedoten. Menin siis neuvolaan ja kun näin hoitajamme siinä käytävällä, kysyin mihinköhän aikaan meidän aikamme oli. Oli 10:45. Joku normaali ihminen olisi varmaan soittanut ja kysynyt, mutta puhelimessa asioiminen on niin kovin ikävää.

No, kävin siis ostamassa jäätelön ja totesin, että Turun Puutorilla ei ole yhtään penkkiä eikä kyllä mitään muutakaan, pelkkää kivipintaa. Miksi pitää kaupungista tehdä niin ankeaa, kysyin seisoskellessani rennosti jäätelöni kanssa.

Sitten mietin, että mitäköhän tästä kirjoittaisin ja totesin, että olen alkanut tulla vähän pakkomielteiseksi tämän blogin kanssa: tuijotan kävijätilastoja ja murehdin päivitystiheyttäni, ettette te rakkaat lukijat pettyisi olettamissani odotuksissanne - jotka ovat siis korkeat.

Eli ettei tulisi pilattua blogia pakolla, koitan rentoutua tämänkin suhteen. En jää tauolle, enkä lomalle, sanonpahan vain itselleni ääneen, että antaa niiden tilastojen notkahdella ja että ei haittaa jos välillä venahtaa taukoa. Eihän kesällä kukaan fiksu ihminen koneella notku kuitenkaan. Vai?

Aiheitahan mulla kyllä olisi jonossa. Ensimmäisenä se miten kova olen stressaamaan.

Kuvakuun satoa

Huhtikuu päättyi ja sen myötä kuva päivässä -projektini. Hanke oli menestys, sillä opin* postaamaan kännykällä ja pudotin puhelimen vain kerran vauvan päähän.

Kasvimaa herää, kuvassa tuntematon perenna.

Pieni kiitos täytyy tässä kohtaa antaa miehelle, joka puolisen vuotta sitten voimallisesti kannusti** minua ostamaan monimutkaisemman puhelimen kuin mitä olin ajatellut ja liittymääni kiinteällä maksulla rajattoman nettikäyttöoikeuden. "Miksi tarvitsisin nettiä puhelimessa kun olen koneella koko päivän?"

No enpä ole enää. Eli kiitos älykkään puhelimen, pysyn edes jotenkin kärryillä sähköposteissani ja sosiaalisessa mediassa. Kiitos puhelimen, voin toteuttaa itseäni poissaolovanhempana, joka lukee blogeja (äitiydestä) hiekkalaatikon laidalla istuessaan. Kiitos teidän lukijoiden ja Bloggerin "tilaa jatkokommentit sähköpostiisi" -palvelun, tuntuu kuin minulla olisi sosiaalista elämää.

Yllätyksekseni huhtikuu oli huippumenestyksekäs myös kävijämäärissä mitattuna, mistä voi päätellä että A. vauvan syntymä on aiheena hottikuuma tai B. jopa tuhruiset kännykkäkuvat ohittavat kiinnostavuudellaan tekstini. Veikkaan molempia.

En silti lähde ryöstöviljelemään konseptia jatkamalla sitä, mutta pidätän oikeuden toistaa kuvakuun toistekin. Kenties kesällä, tai marraskuun synkkyydessä. (Terapiaosaston EmmyAurora nappasi idean käyttöön toukokuuksi, sitä seuraan mielenkiinnolla.)

Sisällöllisesti kuvakuu veti blogin - jos mahdollista - entistäkin omanapaiseksi, mutta tämä johtunee paitsi formaatista, myös elämäntilanteesta. Näen tällä hetkellä varsin utuisesti meidän perheemme pienen kuplan ulkopuolelle. Toisinaan luen Hesarinkin, mutta herrakerhojen ja tehdaspalojen ja Syyrian edessä jään sanattomaksi. Niinpä on helpompi kertoa, että lehteä lukiessani söin eilisistä vappufesteistä jäänyttä juustokakkua - ja laskin, että olen tainnut syödä kakkua joka päivä vauvan syntymän jälkeen. Hah! Siinäpä herkullista sisältöä blogiin ja vauvaan.

* Pahoittelut jälleen kerran reader-lukijoille, jotka saivat tuplapostausten muodossa todistaa tätä oppimisprosessia.
** Meinasin kirjoittaa pakotti, mutta ajattelin ilmaisun saavan minut näyttämään varsin tahdottomalta pikkurouvalta.

Kuvakuu

Ja sitten selitys edelliselle postaukselle: se oli tekninen testaus, joka suoritettiin käyttöympäristössä (mistä joku insinööri on valittanut ja ihan syystä). Pahoittelen tätä, mutta olen usein aika käsittämättömän kädetön näissä tekniikkalajeissa.

Testasin siis miten onnistuu kännykällä otetun valokuvan postaaminen sillä samalla kännykällä sähköpostiviestinä. Ja onnistuihan se ihan moitteettomasti. Miinuksena pitää mainita, että postaukseen ei näin saa tunnisteita, mutta se ei tässä tarkoituksessa haitanne.

Ja sitten selitys testaukselle: olen ajatellut ottaa asiakseni julkaista kuvan päivässä huhtikuun ajan. Vaikka uskon, että tuhannella sanalla kertoo usein paljon enemmän, saattaa olla, ettei niihin tuhanteen sanaan ehkä taivu ensi viikkojen aikana. Kuvapostaus onnistuu ilman tietokonetta ja yhdellä kädellä, ja jonkinlainen dokumentaatio lähiviikkojen tapahtumista voisi kuitenkin olla mukava.
Ainakin minulle.

Ans kattoo.

Sekalaisia

Olen saanut tammi-helmikuun pimeydessä monia ihania kiitoksia ja kehuja ja haasteita, kiitos kaikille! Kun ovat kuitenkin pahasti jääneet varastoitumaan, niin jätän tällä kertaa jakamatta eteenpäin, ja paistattelen vain saamassani suosiossa.

Jennijeeltä tuli tällainen kaunis syrän:

Nunjulta Kaunis blogi -tunnustus (ja haaste kahdeksasta totuudesta):

Ja myös Jennijeeltä A blog with substance -tunnustus ja kahdeksan kohdan haaste. (Ja huom! Tätä ei annettu säälistä, täsmentää Jennijee. Entäs se toinen sitten?)

Kuittaan kaksi kahdeksaa yhdellä, enkä sano, että ovat "totuuksia minusta", mutta olkoot lyhyitä päivityksiä ja muita hajatelmia. Ja toki niin totta kuin osaan.

1. Olen ollut ihan hirveän pettynyt, että olen ollut ihan hirveän pettynyt Riikka Pulkkisen Vieraaseen. Rakastin Rajaa ja sitten Tottaa vielä enemmän, mutta tämä ei toimi mulla. Ei millään. Ja nyt en pääse eteenpäin seuraaviin kirjoihin (vaikka olen propagoinut, että kirjat saa jättää kesken). Ketun Kätilökin odottaa lainahyllyssä.
2. Laitoin rikkoutuneet silmälasini kotivakuutukseen, kuten täällä vinkattiin. Erittäin hyvää palvelua sain, hienot laskelmat vuosivähennyksistä ja kaikkea. Mutta omavastuu oli tosiaan sen 200e, niin 199e lasien takia ei tavallaan olisi kannattanut vaivata.
3. Muutenkin huomaan, että minusta on blogin myötä kasvanut aktiivisempi kuluttaja. Ainakin valitusrintamalla. Kaipaan kai raportoitavaa. Valitin siitä Mehiläisen tuplalaskutuksesta (palaan aiheeseen jos aihetta on, keskustelu on vielä kesken), ja vaipoistakin olen reklamoinut (siitäkin ehkä tuonnempana) ja nyt kun (ainakin silmämääräisesti arvioituna) avaamaton jugurtti oli homeessa, otin heti valokuvan jotta pääsen reklamoimaan. Harrastus tämäkin.
4. Ostin myös ensimmäistä kertaa elämässäni kengät internetistä, väitökseen tietysti. Halusin matalammat korot, jotta en tuuperru lektioni aikana, mutta ainoat kunnolliset matalakorkoiseni ovat siniset. Ostin ne nyt siis mustana. Mutta myönnän, että lankesin silti omaan halvallaostamisen maneeriini: menin nettisivuille etsimään mustia nahkaisia, mutta ostin kiiltonahkaiset kun olivat puoleen hintaan. (Mutta kamoon, Vagabondin nahkaisista kengistä 39,50e ja lähetyskulut 0 euroa! Tiesittekö te, että interwebistä voi ostaa näin näppärästi ja edullisesti?! Ironiafontti tuohon, tietysti tiesitte.)
5. Tämän jälkeen kuvittelin ostavani yhtä helposti lapsille mustat mekot karonkkabileisiin, mutta näemmä internetissä on jo kevät, enkä mitään järkevää mustaa mekkoa löytänyt. Tai sitten en vaan keksinyt riittävästi lastenvaatekauppojen nimiä. Hmph.
6. Maailmassa on muutenkin liian vähän mustia lastenvaatteita, huomasin uudelleen tuhlatessani lauantaipäivääni Turku cityssä kiertämällä fyysisesti kaikki keksimäni lastenvaateliikkeet, etsimässä niitä mekkoja. Löysin lopulta, isosiskolle Zaran alennusrekistä ja kuopukselle Sokokselta.
7. Harhauduin myös hetkeksi harmittelemaan sitä etten pue lapsia sellaisiksi ihaniksi blogilapsiksi, joilla on pillifarkut, duffelitakit ja nahkasaappaat. Ale-kylteillä on sellainen vaikutus, tekevät ihmistä hulluksi. Siksi ei kaupoissa kannata käydäkään. Totesin kuitenkin, että parempi näin, monella tavalla ja etenkin sen ekosädekehän kannalta. Enkä siis ostanut siitä Zaran alennusrekistä mitään muuta. On siellä kaapissa perintömekkoja ja toppahousuissa on parempi rymytä.
8. Tänään sitten rymyttiin laskiaismäessä, kun kaverit kutsuivat. Ja laskiaismäen jälkeen oli viikottainen kutomuskerhoni. Eli söin päivälliseksi kaksi ja puoli laskiaispullaa! Nerokas päivä, sanoisin. Ilmeisesti myös lapset saivat tarpeeksi pullaa, sillä iltapalaksi söin kaksi lautasellista puuroa. (Ja kun sanon, että rymyttiin, tarkoitan että minä seisoin mäen alla kannustavan näköisenä ja päivittelin toisia, vastuuttomia vanhempia, jotka aiheuttivat vaaratilanteita. Tämä oli syytä lisätä kun lupasin puhua totta.)

Äitibloggarin etiikka?

Ei oo totta -blogissa Katleena Kortesuo tarttuu tiukasti äitiblogien etiikkaan.

"Jos bloggaat lapsistasi heidän oikeilla nimillään ja tunnistettavilla kuvillaan, lopeta se."

Lapsen yksityisyyden rajat pohdituttivat blogia aloittaessani, ja pohdituttavat yhä. Katleenan kolme ensimmäistä teesiä ovatkin mielestäni täyttä asiaa.

1) Lapsen yksityisyyden rikkominen ei ole sinun päätettävissäsi.
Muksu saattaa myöhemmin olla pahoillaan siitä, että hänen kaikki lapsuusmuistonsa on listattu ja levitetty koko Suomen silmien alle.

2) Vauvablogin vaippaihottumakuvat tarjoavat houkuttelevan alustan koulukiusaajille.
Minä ainakin olisin ollut murrosiässä vihainen äidilleni, jos hän olisi levitellyt minusta vesirokkoisia nakukuvia tai prinsessahörhelöisiä muotikuvia.

3) Lasta ei ole tarkoitettu kestämään negatiivista julkisuutta.
On jo olemassa varoittavia esimerkkejä, joissa blogissa kuvatut lapset on otettu anonyymien verkkokeskustelijoiden ilkeisiin kynsiin. Jos teet lapsestasi julkisen eläimen, hän joutuu kestämään myös asiattomuuksia.
Emme me aikuisetkaan pidä itseemme kohdistuvasta ilkeilystä. Lapsilla on vielä vähemmän keinoja käsitellä solvauksia, joita tuntemattomat tarjoilevat verkossa.
(Ja vaikka lapsesi olisi nyt vauva, hän on muutaman vuoden päästä ekaluokkalainen, joka opettelee käyttämään nettiä.)

On tosiaan hyvä muistaa, että lapsi kasvaa, ja että minkä kerran nettiin laittaa, sitä ei sieltä täysin pysty koskaan poistamaan. Muistan keskustelun eräässä blogissa, jossa oli valokuvassa pieni poika ilman housuja. Kommenttilaatikossa tätä oudoksuttiin ja paheksuttiinkin, mutta bloggari totesi, ettei kuvassa ole mitään pahaa ja että Simo (tjsp) saa sitten itse vanhempana päättää mitä haluaa itsestään netissä esittää.

Mutta kun siinä on juuri se pointti - että enää Simo ei saa päättää, vaan päätös on tehty hänen puolestaan.

Ja vaikka itse koitan kriittisesti arvioida mitä lapsistani kirjoitan, syyllistyn toki kohtaan yksi itsekin. (Vaikka kirjoitan anonyymisti, ei ole avaruustiedettä selvittää henkilöllisyyksiämme.) Oikeasti ei ole myöskään mitään syytä käyttää kuvituksena lapsieni kuvia, paitsi ehkä halu tehdä blogista hiukan visuaalisesti viehättävämpi - ja esitellä miten ihania ne on. Molemmat pinnallisia ja minä-lähtöisiä perusteluita.

Nimimerkin taakse kätkeytymiseen onkin kaksi syytä. En toki kirjoita mitään, mitä en omalla nimelläni haluaisi tai uskaltaisi sanoa. (Äitini lukee blogia, mikä on aika hyvä itsesensuurin tuottaja.) Mutta en halua, että jos joku työkontakti googlaa minut, hän löytää tänne. Ja toiseksi, en halua nimen avulla kertoa mahdollisesti tietoa väärinkäyttävälle taholle osoitettani, puhelinnumeroani, työpaikkaani ja perheenjäsenteni nimiä. Tämä kaikki kun on pienellä vaivalla selvitettävissä.

Erikoiseksi kuvion tekee se, että vaikka sanon, että en kirjoita mitään mitä en nimellä voisi sanoa, en silti jaa blogiani omille tuttavilleni esimerkiksi facebookissa. Monet tuttuni tästä tietävät (ja harvat lukevat), mutta kirjoitan kuitenkin ajatuksellisesti vertaisyhteisölleni, kanssamutseille, en kollegoilleni tai ala-astetutuille. Enkä lapsilleni.

Ja silti, epäilemättä myös lapseni tulevat blogia lukemaan.

Kuvasin taannoin esikoisen kynsiä, jotka naapurin tyttö oli hienosti lakannut. Tähän tyttö totesi: "sähän voit laittaa ton sun sblogiin." Enkä mielestäni ole hänelle bloggaamisen konseptia avannut. Aivan varmasti häntä (ja heitä) tulee kiinnostamaan mitä täällä lukee, kunhan lukemaan oppivat. Ja mietin miten lapsi ottaa vastaan kuvaukset siitä, että äiti on väsynyt, vihainen ja kettuuntunut - lukeeko hän blogista, että hän aiheuttaa äidilleen vain työtä ja murhetta.

Näitä kysymyksiä on hyvä aina välillä pohdiskella. Ja toimia sen mukaan.

Juhla-arvonta!

Arjen takaa täytti vuoden! Rummunpärinää ja ilotulitteita!

Lukijamääräni on suorastaan räjähtänyt käsiin - kuukausiluvut hipovat varmaan jo keskivertomuotibloggareitten päivälatauksia ja tuossa sivupalkissakin on yli 30 naamaa, joista tiettävästi vain yksi sukua - joten ihan tyhjään bittiavaruuteen en edes tätä märinääni päästä. Mikä parasta, purkaukseni saavat aikaan myös vastakaikua (mutta yhtään häirikköanomuumia en ole vielä kohdannut), mistä lämmin kiitos teille ihanille lukijoilleni!

Juhlan kunniaksi siis arvonta! Jännittävää! Lisää huutomerkkejä!

Sinun ei tarvitse olla kirjautunut käyttäjä, mutta käytä vastatessasi jotain tunnistettavaa nimimerkkiä (ja jos sinulla ei ole blogia, johon ilmoittaa voitosta, muista tulla kurkkimaan palkintojenjakoa lokakuun alussa). Kuitenkin - täysin puolueellisesti - rekisteröityneitä lukijoita suositaan, eli jos osallistut arvontaan ja naamasi on tuossa sivupalkissa niin osallistut kahdella äänellä - helpotat duuniani jos mainitset sen kommentissasi. Ja naamansa saa luonnollisesti lisätä sinne tässä yhteydessä.

Arvonnassa jaetaan tämä fabuloosi ja katu-uskottava kassi, jonka kanssa kulkiessasi voit teeskennellä olevasi minä - kukapa ei sitä haluaisi?  (Eli toivon salaa, että palkinto menisi Helsinkiin tai Tampereelle, kiäh kiäh.)

Kassin täytteeksi tietysti lukemista (koska kuohuviinin postittaminen tuntui riskialttiilta): saat valita yhden kirjan kummastakin kategoriasta (no okei, mitkä vaan kaksi) - kirjat ovat tietenkin omasta kirjahyllystäni.
 
1: Non-fiktio teemalla "äitiys ja työ".

Tutkimusmatkoja äitiyteen on esseekokoelma, jossa eri alojen tutkijat pohtivat kokemuksiaan äitiyden ja tutkimustyön yhdistämisestä, eli pätkätyön aiheuttamia ongelmia ja luovia lastenhoitoratkaisuja. Yliopisto ja apurahakuviot tuovat tietysti omat vääntönsä näihin tarinoihin, mutta kosketuspintaa löytyy työssäkäyvien äitien arkeen myös laajemmin.

Kirsi Piha: Äitijohtaja. Pihan toimittama, myös kokemuksellinen, mutta haastatteluihin perustuva teos, jossa äidit peilaavat asemaansa johtajina - tai johtajat asemaansa äitinä. Molemmat kirjat luonnollisesti kannustavat uran ja äitiyden luovaan yhdistämiseen.

2: Fiktio, viime vuosien kärkikolmikko.

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa. En lähde perustelemaan, kun Ina on sen jo tehnyt.

Jhumpa Lahiri: Unaccostumed Earth. (Tuore maa). Ina sanoo senkin paremmin.

Riikka Pulkkinen: Totta. En uskaltanut lukea pitkään aikaan Rajan jälkeen, koska luulin, ettei se voisi olla yhtä hyvä ja joku taisi jossain Pulkkista haukkuakin. Joskus kirjan ahnehtii, mutta tätä en raaskinut lukea kuin pieniä paloja - säästelin, ettei loppuisi. (Voi Ina kun et ole arvioinut...)

Näitä kaikkia yhdistää paitsi kirjoittajan sukupuoli ja kyynelehtivä minä, myös voimakas magentan käyttö kansissa. Tietää jatkossa minkä värisiä kirjoja minun kannattaa ostella.

Arvonta suoritetaan randomgeneraattoria käyttäen, eli nokkeluutta ei tällä kertaa tarvita. Voit kuitenkin halutessasi jättää kommenttilaatikkoon joko lukusuosituksia, tai kertoa olenko mielestäsi ennen kaikkea hauska, fiksu vai kaunis.

Arvonta on auki kaksi viikkoa eli 30.9. asti, ja osallistut siis kommentoimalla tämän postauksen perään. Onnea arvontaan!

Tunnustuksia ja juhlaa

Sain tunnustuksen rouva runomitalta eli Suvi Trokee-Daktyyliltä. Kiitos kaunis! Aina yhtä mukavaa. Tällä kertaa ei tarvitse edes kertoa seitsemää satunnaista faktaa ja joutua metatason määrittelyongelmiin, joten mahtavaa.

Tunnustuksen säännöt ovat seuraavat: 
1.  Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi tunnustuksen.
2.  Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3.  Kopioi Post it - lappu ja liitä se blogiisi.
4.  Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu
    vain Post it - lapulla ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat
    sen eteenpäin. 

Sen sijaan pitää nimetä viisi lempiblogiaan, mikä ei sekään ole ihan helppoa, koska A. niitä on kovin monta ja B. silti tuntuu, että aina kiittelen niitä samoja. No, enihuu: viidestä lempiblogista on pakko aloittaa Tytöstä koska...

1. Tyttö sinä olet rätti. 

...kuten tuosta sivupalkista huomaa, tyttö karkasi (jännittävien juonenkäänteiden saattelemana) lomalle about kuusi viikkoa sitten ja katosi jäljettömiin. Toivottavasti kuulemme uudesta hollantilaisesta kartanonrouvasta pian! Missä olet Tyttö?

2. Pudonneita omenoita.

Sarjassamme bloggaajia, joista kuvittelisin pitäväni myös tosielämässä. Tai ehkäpä harvoja sellaisia, joista ei niin kuvittelisi, kauaa jaksa lukea. Joskus mietin, että millaistakohan se oikeasti olisi. Loistavan kiusallista tai kiusallisen loistavaa, epäilemättä.

3. Pihalla kotona.

Blogi, jota varmastikin useimmiten kommentoin. Osaa vetää omasta elämästään yleisempien asioiden pohdintaa. Niinkuin hyvässä blogissa pitäisi.

4. Ite puin.

Terävä havainnointikyky ja kirpeä kirjoituskieli toimii, aiheena arkinen arki. Erityisbonarit siivouksenvälttelypostauksista.

5. Valeäidin tunnustukset.

Arkea turbovaihteella. Ja kaikkea siltä väliltä. (Pakosta hiukan maaninen, sillä päivittääkin noin kolmesti päivässä kahden alle kolmevuotiaan kotiäitinä.)

**

Tästä postausta kirjoittaessani tajusin, että Arjen takaa täytti juuri vuoden! Eli ohi livahti moinen merkkipaalu - mikä ei sinänsä yllätä. Juhlan kunniaksi pitää järjestää selebraatio! Vieraiksi yllämainitut, sushia ja samppanjaa! No. Jos sitten kolmevuotisjuhliin...

Mutta arvonta, eikö blogeissa kuulu järjestää arvontoja? Arvonnan osa 1: keksi hyvä palkinto - voit voittaa sen!

Mutta joo, mielettömän hauskaa ja antoisaa on ollut. Pidetään tämä! Cheers!

Parasta bloggaamisessa

Ei enää epäonnistuneita lapsikuvia. Vain onnistuneita blogikuvia.

***

Ja pahinta bloggaamisessa: mun lukijat on vähentyneet huikeasta kahdestakymmenestäkuudesta vaatimattomaan kahteenkymmeneenneljään! (Ja ne todellisetkin lukijamäärät on tippuneet - mutta syytän lomakautta, en blogini tasoa.)

Hämmentävintä tässä on se, että olen yrittämällä yrittänyt erota joittenkin blogien lukijakunnasta, mutta en ole onnistunut. Miksi muut saa mutta minä en?!

Voiko edes Googleen luottaa?

Yksi hauskimmista asioista tässä blogiharrastuksessa on "liikenteen lähteet" -tilaston tarkastelu. Blogger siis kertoo minulle mitä kautta ihmiset tiensä blogiini löytävät, ja jos tulevat hakukoneen kautta, niin millä hakusanalla ovat tulleet. (Ettei äiti tarvi soittaa ja kysyä.)

Jotenkin näkisin, että hakukonetoiminnolla saapuneet eivät ole vakilukijoiksi päätyneet. Seitsemän yleisimmän hakutermin joukosta löytyvät "aikuisviihdettä", "aikuisviihdettä netissä" ja "aikuis viihdettä". No, vaihdoin sitten sen taannoisen postauksen otsikkoa kun alkoi kyllästyttää.

Mutta ihan vilpittömästi kiinnostaisi tietää millä perusteella Google sivuehdotuksiaan arpoo. Tässä muutamia sanapareja, jotka ovat johtaneet blogiini. Sen aikuisviihteen lisäksi.

"salaatti vanhan ihmisen syntymäpäiville"

"miten todistan etten ole lyönyt vaikka lapsi väittää niin"

"ruokaloruja"

"islantilainen kansalaisen pukeutuminen"

"toispuoleinen hiuspanta"

"lego kakka" (tsihi)

Väitän, että en ole kertaakaan puhunut lyömisestä enkä ruokaloruista. Ja tuon islantilaisen kansalaisen pukeutumisen etsijälle googlen kuvahaku muuten ehdotti hääpukuani. Kiitti. Olisi nyt edes salamatkustajalle mennyt. Tämä on Googlen mielestä hiuspanta.

Sen sijaan sen varta vasten laittamani hakutäky "mistä hyvä kestovaippa" ei ole tuottanut yhtään osumaa. Hmph. Ehkä ne kaikki päätyvät etsimään pelastusliivejä.

Sitä vaan mietin, että jos Googleen ei voi tämän vertaa luottaa, niin mikä tässä elämässä enää menee oikein?