Elisa Kirjan surkea asiakaskokemus

Rekisteröidyin Elisa Kirjaan. Halusin viedä sairaalaan tuliaisiksi äänikirjan, ja ymmärtääkseni Elisa on kutakuinkin ainoa vaihtoehto suomenkielisille kirjoille. Palveluntarjoajan valinta oli siis helppo.

Kirjan valinta ei enää ollutkaan. Kun lahjan saaja ei välitä dekkareista eikä kaariutrioista, äänikirjavalikoima supistui kerrassaan vähiin. Kohteen konsultoinnin jälkeen löytyi kuitenkin sopiva: Tove Janssonin Kesäkirja.

Hyvä. Klik, klik ja klik. 22 euroa, klik. 

Sitten enää kirjan lataus ja sairaalan vierailutunnille.

Paitsi, että kirja ei lataudu. Tapahtuu yllättävä virhe 450, 550 tai 00. Lataan Elisa Kirjan sovelluksen ipadille, puhelimeen sekä tietokoneelle ja painan "yritä uudelleen" yhä uudelleen. Mutta ei, kirja ei lataudu. Löydän asiakaspalvelun puhelinnumeron eli ei kun reippaasti jonotusmusiikkia kuuntelemaan. Vierailutunti kuluu.

Liki puolen tunnin kuluttua puheluuni vastataan ja saan kerrotuksi asiani koskevan äänikirjaa.

- Pieni hetki, yhdistän sinut Elisa Kirjan puolelle.

Myönnän: tässä kohtaa alkoi jo korventaa. Mutta siis lisää musiikkia. Aikanaan puheluun vastataan ja pääsen kertomaani ongelmani - vaan ensin

- Varmistetaan vain sun henkilöllisyys, eli annatko nimen ja syntymäajan?

Vähän hämmentyneenä kerron. Mutta en malta olla jatkamatta:

- Mitenkäs, kun ei teillä pitäisi minun henkilötunnusta missään rekisterissä ollakaan.
- Ai? No siitähän ongelma varmaan johtuukin, eli laitetaanpa nämä tiedot kuntoon!
- Mutta miksi te tarvitsette henkilötunnustani? [Henkilötietolain mukaan sitä kun ei kuuluisi rekisteröidä kuin ihan määrätyissä tilanteissa.]
- Oletko joskus ostanut puhelinliittymän?
- Olen.
- Onko kysytty henkilötunnusta?
- On. Mutta nähdäkseni tämä vertautuu paremmin siihen, että ostan kirjan netistä. Siinä ei kysytä.

Hiljennän sisäisen nillittäjäni, sillä minulla on kiire, haluan edetä. Annan sosiaaliturvatunnukseni Elisa Kirjan rekisteriin tuntemattomasta syystä. Mutta ei virhe siitä sitten johtunutkaan. Olisikin ollut aika erikoista, koska sotua ei rekisteröintivaiheessa kysytty.

No, ihmettelyä jatketaan - oikein harvinainen virhe on. Tuskastun jo vähän enemmän ja kerron tilanteeni: haluaisin viedä tuotteen sairaalaan, vähän kiirekin olisi. Mutta ei, puhelu pitää nyt ohjata eteenpäin. Pitää tehdä virheilmoitus. Kysyn voisiko joku sieltä vikakeskuksesta soittaa minulle, kun pitäisi tässä oikeastaan jo lähteä, mutta se ei ole mahdollista, asiakkaan pitää itse tehdä virheilmoitus. Ilmoitan ymmärtäväni sen (vaikka en ihan ymmärräkään), mutta en sitä, miksi minulle ei voida soittaa takaisin. Ei voida. Eli yhdistetäänpä.

Arvaattehan? Oikein. Jonotusmusiikkia.

Seuraavakin asiakaspalvelija on henkilönä mukava, ja jännä kun näin erikoinen virhe onkin. Ei, ei kyllä hänkään tätä taida osata korjata, pitää ihan tekniseen tukeen laittaa kysely. Yritän tässä kohtaa kertoa, että kirjan tarpeeni alkaa olla kutakuinkin poistunut, koska en saa sitä vietyä lahjaksi jos kirja ei nyt toimi.

- Totta kai kirja hyvitetään jos sitä ei saada toimimaan lainkaan.

Mutta kun..! Ei vaan aivan sama, nyt minun ihan oikeasti pitää jo lähteä. Tekniseen tukeen minua ei sentään enää kaivata, vaan minulle luvataan lähettää tekstiviesti kun kirja on ladattavissa.

Kuusi tuntia myöhemmin saankin viestin, jossa todetaan, että kirja on nyt ladattavissa. "Pahoittelemme virhettä. Hyvää kevään jatkoa."

Menetin 22 euroa kirjaan, jota en saanut silloin, kun olisin sitä tarvinnut. Menetin tunnin elämästäni puhelimessa Elisa Kirjan kanssa. Ja menetinpä nekin eurot mitä tunnin puhelu minulle maksaa.

Puhelinpalveluun jonottaminen on tietysti ongelma monilla palveluntarjoajilla (joskin esimerkiksi Turun kaupungin terveyskeskus ja vakuutusyhtiöni osaavat jonotuttamisen sijaan tarjota takaisinsoittomahdollisuutta), mutta miksi asiakkaan pitää olla linjalla sillä aikaa, kun firma etsii ratkaisua? Ja miksi asiakkaalle ei voida soittaa takaisin jos hän sitä pyytää?

Jos valitukseni olisi otettu vastaan toisella tavoin, en kenties olisi niin tuohtunut siitä, että minulle ei tarjottu mitään taloudellista hyvitystä viallisen tuotteen toimittamisesta. "Pahoittelemme virhettä" ei tässä kohtaa ihan riitä.

(Harmittaa se sotukin yhä.)

* Ai niin: tätä postausta ei ole toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Elisa Kirjan kanssa.

Kotiäitiys työnä

Tasaisin väliajoin kuulee (meidän) kotiäitien keskuudesta kumpuavan nurinaa siitä, miksi kotiäitiyttä ei arvosteta työnä. Koska onhan se raskasta!

Ajatuksessa on mielestäni kaksi ongelmaa: ensinnäkin, tähän usein kytkeytyy ajatus, että omien lasten hoidon pitäisi olla yhteiskunnan taholta samalla tavalla taloudellisesti kompensoitua kuin toisten lasten hoidon. Ja toiseksi: minä en tällä työehtosopimuksella* tekisi palkkatyötä päivääkään.

(Joka) päivän projekti.

Aina välillä yritän motivoida itseäni tuolla työ-ajatuksella. Tyhjennän ja täytän tiskikonetta taukoamatta, koska kerron itselleni, että se kuuluu työnkuvaani. Se ei kuitenkaan loputtomiin toimi, koska työpäivämallin mukaan minun pitäisi kahdeksan tunnin jälkeen nostaa jalat pöydälle ja alkaa nauttia vapaa-ajasta. Mutta "vapaa-aika" muodostuu tietenkin siitä samasta kuin "työpäivä" - ja samasta kuin sillä palkkatyössäkin käyvällä puolisolla.

Kotiäitiyden ansa muodostuu helposti siten, että kotivanhemman työpäivä ulottuu myös vapaa-ajan puolelle. Ja jos perheessä lähtökohtaisesti kotityöt jaetaan puoliksi, niin miten määritellään se "työn" ulkopuolelle jäävien kotitöiden osuus?

Aina välillä hermostun kun huomaan, että meillä molempien vanhempien ollessa kotona minä kannan päävastuun ruokailuista ynnä muista pakollisista hommista kun taas mies (minun näkökulmastani) saa enemmän valita mitä tekee. Eli vaikka molemmat osallistuvat kotitöihin, niin ei se ihan tasan mene kuitenkaan.
 
Sen lisäksi teen yövuoroa. Joka yö. Ensinnäkin, mies on (minusta) sietämättömämpi väsyneenä kuin minä. Toiseksi, koska se herää neljältä muutenkin. Ja kolmanneksi, koska en itse voisi kuvitellakaan, että näillä unilla tekisin järjellistä ajatustyötä.

Äitiysvapaalla olen kuitenkin vapaa tekemään ajallani ihan mitä huvittaa ja suurimpana velvollisuutenani on ruokkia omat lapseni. (Jos haluan tehdä kaiken vaikeimman kautta, se on sitten ihan oma valintani.) On niitä raskaampiakin töitä.

Eli jos tarkkoja ollaan, alun väitteessä oli kolmaskin ongelma: ei raskaus ole työn mittari. Ja kyllä minä TE-palveluista haen jotain ihan muuta.

[* Joskin alalla näkee vielä huonompiakin ehtoja kuin minulla. Tämän postauksen teille tarjosivat lomittaja-vanhempani sekä päiväuniaan nukkuva pikkuveli. Bloggaamisen ohella olen hoitanut rästihommia aka kotitöitä, ettei sitten lasten kanssa tarvitse. Vaikka nukkuahan minun piti.]

Sanovat ettei kannata ostaa halpaa

Mutta ei kyllä kallistakaan.

Talvikengät eivät kestäneet ensilumiin asti.

It's the little things

 Tässä on pinnasänky. Se kasataan kuvassa näkyvien ruuvien avulla.

Tässä on sitteri. Se kasataan kahden kuvassa näkyvän liittimen avulla.

Tässä on jukeboksi. Se avataan kuvassa näkyvällä avaimella.

Välillä minua vähän masentaa.

Työpäivä

Häiritsevä ajatus läpäisi muutama päivä sitten vauva-aivoni: tajusin, että syksy on koittanut ja kuukausi vaihtuu. Ja sehän tarkoittaa tutkijalle apurahahaun kalmanlinjaa. Ymmärsin myös, että kovin pitkälle tulevaisuuteen en voi lykätä piakkoin ilmestyvän toimittamani kirjan oikolukua. Kovin pitkälle yli ensi sunnuntain, nimittäin.

Häiritsevää tässä oli se, että pelkkä ajatuskin työnteosta sattuu aivoihini. Tänään kuitenkin koitti hetki: isommat tytöt lähtivät vanhempieni luo, ja vauva kävi päiväunille kymmeneltä. Keitin kahvin ja asetuin koneelle.

- Kas, sähköposteja rästissä. Työhön liittyviä jopa. Sormet vetreiksi. (Mutta en lukenut tai kommentoinut blogeja, haluan tähdentää.)
- Siirsin vauvan sisältä nukkumaan ulos. Päivittelin naapurin kohtalotoverille sankarillista suunnitelmaani tehdä töitä tänään.
- Tilasin itkuhälyttimeen uuden johdon. Asia, jonka olen muistanut päivittäin vauvaa nukuttaessa ja unohtanut päivittäin iltaan mennessä.
- Silmäilin oikoluettavaa prujua. Paljon sivuja.
- Luin Mikko-Pekka Heikkisen Terveisiä Kutturasta. (Imettäminen, mikä ihana tekosyy.)
- Loin tunnukset apurahajärjestelmään, ja kysyin professorilta lausuntoa hakemukseen. Paluupostissa sain vähän lisää tekemistä. 
- Keskustelin miehen kanssa internetvälitteisesti ja havaitsin perheemme kaikkien passien olevan kateissa. Tarkistin hoitokassin, ei löytynyt.
- Pesin pyykkiä, viikkasin pyykkiä kaappeihin. Kirkkaat värit ja iloinen puuhastelu aktivoivat varmasti kehittyviä aivoja.
- Kiroilin internetvälitteisesti toiselle kaverille mahdottomasta tehtävästä tehdä töitä.
- No yhden kommentin kirjoitin blogiin.
- Tein Kesäkurpitsaa al forno al niin edelleen, mutta en ehtinyt syömään sitä. Enkä tyhjentänyt ja täyttänyt astianpesukonetta, haluan tähdentää.

Illalla yhdeksältä aloitin myös lukemaan sitä oikoluettavaa tekstiä, lämmiteltyäni päivällä työnteon ajatuksella. Nopeasti kuitenkin järkeilin, että silmien liikuttelu paperin pinnalla ei vastaa oikolukemista, ja lopetin.

Jos sitten viikonloppuna paremmalla menestyksellä. Tai ainakin viimeisenä yönä ennen deadlinea.

Heidi Linde: Jo nyt on!

Nimet muutettu yksityisyyden suojaamiseksi.

Tohtoriksi kortistoon

Viime päivinä on muuallakin kuin minun päässäni pohdittu tohtoreita. Etenkin sitä miten tutkimusrahoitusmallit tekevät tohtorikoulutettavista hyvin hyödynnettäviä, toisin kuin tohtoreista, ja sitä etteivät tohtorikoulutuksen antamat taidot ja työelämän odotukset kohtaa. (Ja sitten on tietysti keskusteltu kohu-tohtori Himasesta, mutta Long Playn juttu on ollut liian pitkä että olisin ehtinyt sitä vielä lukea. Vielä!) Vähän liian ajankohtaista, että olisin halunnut hirveän syvälle näihin keskusteluihin uppoutua.

Mutta vähän kuitenkin. Vaikka jutuissa on fokuksessa ollut ns. kovien alojen tohtorikoulutus, niin uskon että myös humanistipuolella tohtoreita pidetään usein väärin koulutettuina työelämään. (Tosin jos tohtoreiden työttömyysaste on 2,4% ja kokonaistyöttömyys 9% hujakoilla, tuntuu, että ei se tohtorius nyt varsinaisesti vaaranna työllistymistä.) Koska minä olen kouluttanut itseni juuri kortistoon äitiyslomalle, haluaisin kiukutella, että on kapea-alaista ajatella, ettei tohtorikoulutuksen läpikäynyt henkilö osaisi enää leikkiä yliopiston ulkopuolella. Väittäisin, että väitöskirjaprojektin läpivieminen antaa taitoja pitkäjänteiseen itsenäiseen projektinhallintaan budjettivastuusta työajansuunnitteluun ja monialaiseen yhteistyöhön, mitkä on aika peruskamaa nykyisessä työelämässä. (Tai sitten tosiaan olen vain vieraantunut siitä.)

Tosin todettiinhan se jo täälläkin, millaisena pölyisenä kammioelämänä tutkijuus nähdään. Virheellisesti, siis, huudahdan!

Yhtenä syynä "tohtoritehtailuun" voidaan nähdä yliopistojen perusrahoitusmalli, jossa valmistuneesta tohtoritutkinnosta saadaan merkittävä summa yliopiston budjettiin. Siihen peilattuna onkin toisaalta melko karua ja henkilökohtaisella tasolla ärsyttävää, että yliopisto ei millään tasolla huolehdi työntekijöidensä palkkauksesta. Minulla esimerkiksi jäi rahoittamatonta aikaa väitöskirjarupeaman loppuun kokonaisen kuukauden verran - eli tervemenoa vain minulle työvoimatoimistoon, mitään määrärahaa ei ole, että minut oltaisiin voitu palkata tuoksi kuukaudeksi. (Projektivetoisessa kovien alojen tutkimuksessa hankkeen johtaja pystyisi kyllä halutessaan paikkaamaan tällaisen työllisyysskuopan.)

Kuten mies sanoo, yliopisto on ainoa työpaikka, jossa työntekijä joutuu itse järjestämään palkkansa - ja maksaa tästä palkasta vielä isoa siivua työnajantajalleen. Siitä ilosta että saa töitä tehdä. Samaa mentaliteettia osoittaa vaikkapa että väittelijä maksaa itse väitöskirjansa painatuksen, ja yliopiston kirjasto myy kirjaa omaan piikkinsä.

Mutta no, minä nyt sitten ehdin jo äitiyslomallekin ennen väitöstä. Ja haluan uskotella teille, ja ennen kaikkea miehelle ja itselleni, että olisin kyllä eri tavalla orientoitunut työllistymiseni edistämiseen, jos en olisi tiennyt jääväni äitiyslomalle. Jotenkin työnhaku seitsemännellä raskauskuulla vain tuntui vähän hassulta. Saati näin yhdeksännellä.

Pieni byrokraattistekninen huvittavahko huomio syntyi työvoimatoimiston lausunnoista: käydessäni ilmoittautumassa työttömäksi työnhakijaksi, virkailijan mukaan keissi oli aivan selkeä. (Kiitos vuoden 2009 lakimuutoksen - sitä ennen tutkija ei voinut jäädä työttömäksikään.) Silti, virkailija kertoi, päätöksen tekemisessä menee 30 päivää - ja tätä lain asettamaa määräaikaa he eivät pysty pitämään.

Sainkin työvoimapoliittisen päätöksen tilanteestani nelisenkymmentä päivää myöhemmin - samana päivänä kun jäin äitiyslomalle eli työttömyyteeni päättyi. Päätös työttömyyden päättymisestä onnistui kuitenkin samalta viranomaiselta ihan yhdessä arkipäivässä. Nähtäväksi yhä jää, saanko jonkinlaista rahallista korvausta tästä työttömyyspyrähdyksestäni.

Ja todella kiinnostavaa on se, miten työllistyn äitiysvapaan jälkeen.

Elämä on kykkimistä

Lapsen pesu, kykkimistä ja nostelua.
Lapsen pukeminen, kykkimistä.
Tiskikoneen täyttö, kumartelua.
Tiskikoneen tyhjennys, kumartelua.
Kylppärin kuivaus suihkun jälkeen, kykkimistä.
Ruoanjätteiden korjaus, kykkimistä. 
Lapsen ulkovaatteet, kykkimistä ja painimista.
Lapsen kanssa leikkiminen, kykkimistä.
Lelujen korjaaminen, kykkimistä.
Pyykkikoneen täyttö ja tyhjennys, kumartelua.
Omien kenkien pukeminen, lähes mahdoton kaksinkerroin taipuminen.

Raskausviikot saivat kiinni ikäni. Kumpi sitten lieneekään kykkimisen kannalta merkittävämpi numero.

Juuri tänään olen myös kaipaillut konseptia, jossa viikonloput olisivat rennompaa aikaa kuin viikot. Ja saisi vaikka nukkua. Onneksi kohta siis alkaa äitiysloma.

Sitten on joka päivä yhtä rentoa.

Hyvä bisnes

Lapsivakuutukset ja yksityiset lääkäriasemat, nimittäin.

Olen vaahdonnut lapsivakuutuksista ennenkin, mutta ajatus realisoitui taas tänään, kun kävimme näyttämässä kuopuksen korvia Mehiläisessä. (Tulehdushan siellä oli. Viime viikolla oli kaksi kuumepäivää ja tällä viikolla tämä. Ollaan päästy siis ihan oikeaan lapsiperhesairastelukierteeseen. Nytpä sitten tunnen senkin.)

Koska molemmilla lapsilla on aina ollut tulehdus tasatahtiin, pyysin lääkäriä katsomaan myös esikoisen korvat, vaikka ne eivät näkyvästi märkineetkään. Tietyllä tasolla ymmärrän, että ei haluta antaa perhekävijöille kaksi yhden hinnalla -tarjousta, mutta laskutuksen mittakaavaa en ymmärrä. Yhteensä käyntimme kesto oli aika tarkkaan 15 minuuttia (näistä esikoisen tutkimus kesti ehkä kolme), ja lääkäri veloitti meiltä kaksi 20 minuutin tutkimuskäytiä - yhteensä 176 euroa.

No, mitä väliä?! - meillähän on vakuutus (minkä lääkäri toki varmisti).

Mutta jokaisen euron me vakuutuksenottajat maksamme korkeiden vakuutusmaksujen muodossa.

***

Bonuksena tuotevertailua (eli pidätän oikeuden pieneen jakomielisyyteen: samaan aikaan haukun lapsivakuutuksia ja mainostan toimijoita kentällä). Ei sponsoroitu.

Esikoisen lapsivakuutus on Aktiassa. Korvauksia hakiessa pitää liittää mukaan kaikki kuitit sekä sairauskertomus, ja selvittää sairauden kulku kirjallisesti. Omavastuu 52e maksetaan per diagnoosi, eli jos vaikkapa korvatulehduksen tarkastuskäynnillä diagnosoidaan tenniskyynärpää, menee tästä käynnistä uusi omavastuumaksu. Korvauspäätöksessä menee noin kuukausi. [Tosin nyt googlatessani nykyhintoja huomasin ehtojen muuttuneen: omavastuu on 10%, mutta kuitenkin vähintään 160e per hakukerta.]

Kuopuksen lapsivakuutus on Tapiolassa. Kulut kirjataan netissä korvauspalveluun vailla mitään selityksiä tai lausuntoja. Kuitit säilytetään itsellä, jos niitä joku sitten kyselee. Omavastuu on 100e per vuosi sairasteluiden määrästä riippumatta. Korvauspäätöksessä menee muutama päivä. [Tosin koska eilen hain ensimmäistä kertaa ikinä Tapiolasta korvauksia, en vielä osaa sanoa millainen on palveluiden todellinen sujuvuus, mutta sujuvalta ainakin kuulostaa.]

Korvausehtoja todellisten ongelmien osalta en nyt lähtenyt vertailemaan. Mutta tällaiselle peruskorvaflunssaperheille: mitä enemmän aikoo sairastaa, sitä mukavampi on Tapiolan vakuutus.

Kulutusblogista päivää

Taikinanaama listasi tänään kulutushysteriaan toisiaan lietsovien blogimutsien/mutsiblogien musthaveja. Ei mitenkään yllätyksekseni en kovin hyvin sijoittunut testissä - ja miinuspisteitä varmaan tulee siitä etten edes tuntenut kaikkia tuotteita. Silti huomaan, että kuluttamisesta minäkin täällä usein puhun, ostamisesta tai ostamattomuudesta, tavaroista. (Etenkin nyt kun on lehdet jääneet lukematta yleisen kiireen ja stressin takia, on tuo tägi "linjanvetoa" saanut jäädä ihan rauhaan, kun mitään omaa napaa kauempaa en ole maailmasta pystynyt näkemään.)

Mutta, siis, aiheeseen. Itkin jo kerran aiemmin että mistä saan puvun karonkkaan, ja joku tuntematon lukija vinkkasi Malaikan verkkokauppaan. Niin nyt sitten kolme kuukautta kuolattuani yhtä mekkoa, tilasin sen. En ole juurikaan tilannut mitään netistä ja suunnittelin jo sellaista auvoista aitomutsiblogi ihastelupostausta. Mutta mikä antikliimaksi.

Puku on teoriassa tosi nätti, mutta käytännössä - 230 euron käytännössä - enpä tiedä. Tuohon hintaan minun (ja kaikkien muidenkin) pitäisi lentää selälleen ihastuksesta.

Taidan joutua huomenna ostoksille, huonojen odotusten kera. Tähän iso suruhymiö.

Otin kuviakin, mutta taidan julkaista ne vasta jos päädyn pitämään mekon. Kehutte kuitenkin ja teette tästä vielä vaikeampaa.

Ostoksille

Kyllä. Taas.

Tällä kertaa en tosin voi syyttää lapsia. Istuin nimittäin itse lasien päälle nukuttaessani lapsia. Eli siis voin syyttää lapsia. Tosin lasit eivät oikeastaan hajonneet siitä kun istuin niiden päälle, vaan kun koitin vääntää sangan takaisin suoraan. Virheitä tehdään ja niistä ei opita.

No, oikeastaan olen halunnutkin uudet lasit. Nämä olivat kolmen vuoden takaa, eivätkä koskaan olleet sellaiset just kivat. Kannusteena uusien ostamiselle toimivat nyt käyttämäni varalasit: kuvan laseja edeltävät kahdet lasit esikoinen rikkoi, eli nyt kuljen arviolta kahdeksan vuotta sitten hankituissa pokissa. Lohdullista on se, että näköni ei ole juurikaan muuttunut aikuisiällä; vähemmän lohdullista että sankamuoti sen sijaan on.

Erityiskannusteena on ajatus, että vauvan synnyttyä en kuitenkaan enää koskaan meikkaa, joten hyvä kampaus ja kivat lasit ovat ainoa keinoni näyttää edes etäisesti ihmiseltä sairaalassa otetuissa valokuvissa ja pihan mammakerhossa.

Enää pitäisi siis ehtiä kaupoille: etsiä, tutkia, vertailla. Moni tykkää, minä en. Mutta kun ne silmälasit päässä kuljetaan seuraavat viisi vuotta kunnes ne hajoavat, olisi hyvä jos ehtisi vähän panostaa niiden valintaan. Tänään jo varasin mieheltä lastenhoitoaudienssin, että menen töiden jälkeen kaupoille. Mieluummin olin töissä.

Paineet ovat kovat. Miten käy Täti-ihmisen? Kulkeeko hän koko ensi vuoden 2000-luvun sankamuodissa? Saako hän uuden lookin?

To be continued.

Do not fold when baby within, eli käyttöohjeita idiooteille

Liekö vähän väritetty, mutta tällaisesta ohjeesta muistan kuulleeni amerikkalaisissa kokoontaitettavissa lastenrattaissa.

Tämäntyyppisiä käyttöohjeita olisin kaivannut myös rakkaaseen kahvikoneeseeni. Maitovaahdon sijaan kone tekee nimittäin nykyään homevaahtoa.

Tilanteen - eli kun kone ilmoittaa, että on purulokeron tyhjennyksen aika, astia kasvaa kaunista oranssia hometta - jatkuttua muutamia kuukausia sain aikaiseksi soittaa huoltoon ja purnata aiheesta. Mieleeni hiipi ajatus, että jos home onkin jo koko koneessa ja siemailen joka aamu aamiaiseksi pienen homeannoksen. Ja vielä raskaana. Iik iik.

Selvittelimme huollon kaverin kanssa asiaa, ja hän diagnosoi ongelmaksi, että keitän kahvia liian harvoin. So. joka päivä, mutta yhden kupin päivässä. Huoltohenkilön mukaan oli itsestään selvää, että "märkä kakku" alkaa homehtua noin kolmessa päivässä. Ja kone suosittelee jäteastian tyhjennystä 15 kupillisen välein. Ihminen suositteli tyhjentämään joka päivä.

Minä tähän kunnon valittajana purnasin, että jos kone itse ohjeistaa tyhjentämään tietyin välein, voisi olla reilua ilmoittaa käyttöoppaassa, että tämä tyhjennysväli ei suinkaan riitä.

Mutta "kaikkea ei voi kirjoittaa käyttöohjeeseen."

En tyytynyt kuitenkaan ensimmäiseen diagnoosin, vaan vaadin selitystä sille, miksi kone ei ensimmäiseen kahdeksaan kuukauteen tehnyt hometta, vaikka tyhjennysväli oli sama. Mikä on muuttunut? Tämä olikin mysteeri.

Kaveri ehdotti, että lähetän koneen huoltoon puhdistukseen hintaan 120e, takuu ei korvaa. Anekdootinomaisesti kertoi asiakkaasta, joka oli säilyttänyt kahvinpavut jääkaapissa (kuvitelkaa - mistä lie moisen keksinyt?) ja koneen terät olivat menneet ruosteeseen pavuista kondensoituneesta vedestä. Ei mennyt takuuseen sekään. (Terien vaihto 250e.) Sekin asiakas oli kysynyt, miksei tätä lue käyttöohjeesta, mutta, niin:

"Kaikkea ei voi kirjoittaa käyttöohjeeseen".

Ja nyt tietysti jo arvaatte missä minä olen säilyttänyt kahviani.

Huollon kaveri oli kuitenkin ihan sympaattinen eikä tuominnut konettani vielä menetetyksi, vaan pohdimme, että jos nyt saan koneen kuivaksi (terissä on kuulemma nyt märkä möykky kahvia) ja siirryn kuiviin (so. ei jääkaapissa säilytettyihin papuihin) niin ehkä jauhatusteho palaa ennalleen, eikä kahvi homehdu enää niin nopeasti kuin nyt.

Koska onko luksusta omistaa kahvikone, jonka joutuu siivoamaan joka päivä?

Niin.

Sivuhuomio: osasinpas kirjoittaa postauksen joka ei liity kiireeseen töissä! Hah. Vielä jos keksin jonkun lapsiaiheen.

Ja tosiaan: että luenko käyttöohjeen sillä tarkkuudella, että tiedän, ettei noita asioita mainita siellä? En tietenkään. Mutta juuri tuo koneen pilaava jääkaappisäilytys sekä tyhjennysväli pitäisi ilmoittaa vilkkuvilla keppikirjaimilla koneen kyljessä. Koska jos tieto on minulle tärkeä, on se absoluuttisesti tärkeä.

Hermot testissä

Tämä viikko on ollut melkoista hermopeliä. Pärjään siinä huonosti.

Tykkään suunnitella asiat hyvin. Joku kriittisempi voisi sanoa, että käytän enemmän aikaa asioiden suunnitteluun kuin niiden tekemiseen. (Muistan opiskelun alkuaikojen tenttiinlukusuunnittelutaulukoitani - niidenkin tekemisen aikana olisi saanut monta sivua luettua.)

Nyt odotan toista viikkoa vastausta vastaväittäjäkseni pyydetyltä. Sitä ennen odotin pari viikkoa, että häntä kysyttäisiin. Aikatauluni perustuvat oletukselle, että suostuu, mutta rapautuvat pikku hiljaa kun en tiedä mitä tapahtuu. Esitän (professorini kautta tietenkin) joustavaa, mutta todellisuudessa olen paniikissa. Ei ole yhdentekevää, minä päivänä väitös on, koska aikataulurakennelmani ovat korttitaloa herkempää kudelmaa.

Ja, pahimmassa tapauksessa, jos tämä henkilö kieltäytyy, hyppää väitöksen ajankohta äkkiä parilla kuukaudella eteenpäin - mikä minun tapauksessani tarkoittaa ensi syksyyn.

Lisäksi (/siksi?) olen kaameassa flunssassa, mutta en uskalla olla poiskaan töistä. Ja lienee turha kuvitella rentoa viikonloppua - nyt kun perjantai on ohi, tietää se, että edessä on ainakin vielä kolme päivää epätietoisuutta.

Melkein kyllä piristyin tänään, kun löysin tämän mainion sivuston, josta tämänkin sivun kuvat ovat peräisin. Melkein niinkuin vertaistukea, paitsi että minun kärsimykseni on tietysti uniikkia eikä verrattavissa kenenkään muun samanlaisiin oloihin.

Last months before handing the dissertation.

Että hyvät viikonloput vaan sinnekin.

The concept of an academic career.

Aikataulu sekä todelliset ongelmat

Olipa mahtavaa saada aikaan pientä kuhinaa kommenttiboksissa (ja edelleen vailla happamia anonyymejä). Seuraavaksi aionkin postata aiheista: 1. imetys ja sen merkitys hyvälle äitiydelle, 2. testissä äidinmaidokorvikkeet, 3. rintareppu vai kantoliina, 4. sisarukset päivähoidossa kun äiti vauvan kanssa kotona, sekä 5. kuinka panostaa omaan ulkonäköönsä, ettei mies jättäisi eivätkä lapset joutuisi häpeämään.

Ensin kuitenkin vielä kuumottavammasta aiheesta, nimittäin omasta väitöksestäni! Sillä: minulla on aikataulu.

Aikataulu syntyi siten, että katsoin kalenteria ja totesin, että väitöspäivän suhteen ei ole juurikaan liikkumavaraa – se on helmikuun lopussa. Sitten vain toivotaan, että esitarkastuslausunnot tulevat ajoissa, tarkastajat suosittelevat väittelyluvan myöntämistä, eivätkä vaadi turhan isoja muutoksia. Ja tietysti kaikki muut kuviot kielentarkastuksista taittovedoksiin sujuvat jouhevasti ja vailla viivästyksiä. Niin ja luonnollisesti esitarkastajaksi kaavailtu suostuu esitarkastajaksi juuri tuolla päivämäärällä.

En näe listassa yhtään solmukohtaa, joka voisi pettää.

Tehdäkseni alkuvuodesta vähän jännittävämmän sitouduin toimittamani kirjan (siis sen jonka piti olla valmis jo) osalta aikatauluun, joka tarkoittaa, että tekisin suurennuslasin kanssa viimeistelyeditointeja helmikuun lopussa - yhtä aikaa väitöskirjan kanssa - ja oikolukisin taittovedoksia missään-asennossa-ei-pysty-olemaan -kunnossa maaliskuussa. Nerokasta suunnittelua, sanoisin.

Mutta koska aikataulu ei tule kuitenkaan pitämään – niin kuin ei tähänkään saakka – voisin lyödä vetoa, että huhtikuussa 2013 valitan täällä tihrustaneeni taittovedoksia imetyshöyryistä ja valvomisesta sekopäisenä. En sitten tiedä kumpi vaihtoehdoista on huonompi.

Ja nämä kaikki suunnitelmat on tehty sen vakaan tiedon varassa, että lapseni syntyvät yksitoista päivää yliaikaisina. (Keksikö joku juuri mahdollisen ongelman?)

Mutta siis, koska minulla on vedenpitävä aikataulu, kyselin jo hääpaikkaamme karonkkajuhlapaikaksi, mutta se on buukattu koko helmikuun! Ensimmäinen takaisku suunnitelmassani. Muuten suunnitelmani ovat jo täysin valmiina. Paikan lisäksi tarvitaan pitopalvelu (sama kuin häissä, toivottavasti), juomaa (Tallinnasta, tyttöjen kanssa risteillen, toivottavasti - tosin mies ei ehkä suostu kun niin tehtiin häihinkin), kutsut (kenelle), kampaaja (pliispliispliis toivon, että aika sopii, tiedän vain yhden), meikki (samoin), mekko (paksukaiselle) ja lapsenvahti (se ainoa "vieras" lapsenvahtimme, eli sellainen joka ei saa kutsua juhliin, muutti Helsinkiin).

Huomasitte varmaan, että kahdeksan kohdan juhlanjärjestämislistalla on vain kolme omaan ulkonäkööni liittyvää kohtaa. Sisältäen ehkä suurimman ongelmakohdan, tai oksymoronin, tyylikäs iltapuku 9. kuulla olevalle.

Hääpuku on vaatteena lähtökohtaisesti kertakäyttöinen, ja olin omaan kierrätyspukuuni supertyytyväinen, mutta olin ajatellut, että karonkkamekkooni voisin sijoittaa hiukan enemmänkin, koska siitä tulisi iltapukuni tästä ikuisuuteen. Ja nyt siis joudun senkin hankkimaan vain kertakäyttöiseksi. (Hyvällä tuurilla kaksikertakäyttöiseksi jos miehen väitös osuu samoille nurkille.) Ja toisaalta, liekö kyse edes hinnasta – oletteko joskus nähneet hyvännäköistä iltapukua viimeisillään olevalla? (Ja nyt on turha linkata mihinkään victoriabeckameihin, vaan ihan eläviin ihmisiin.)

Olen hyväksynyt sujuvasti sen, että en voi nostella karonkassa maljoja. Mutta en ole hyväksynyt sitä, että tulen karonkassani olemaan yhtä syvä kuin pitkä.

Voin lohduttautua ainoastaan sillä, että on tässä vähän isompiakin murheita ennen sitä.

Desperately seeking Tyttö

No ei se ainakaan täältä löydy, mutta pakko jakaa ahdistukseni. Eilen illalla blogrolliini pamahti parikymmentä päivitystä Tytöltä. Mitä kummaa - mitä juhlaa!

Päivitykset tuntuivat kuitenkin vähän oudoilta, kunnes kävi ilmeiseksi, että niissä eletään vuotta 2007. Ja jos vilkaisette tuohon oikealle, niin huomaatte saman:

Ja jos linkkasitte blogiin, niin näitte sydäntä kylmäävän "Ei tekstejä" -tekstin.

Nyt peukut pystyssä, että kyseessä on pahemman sortin blogibugi, sillä eihän tuolla lailla saa ihminen kadota! Töitäkään pysty tekemään kun sydän sykkyrällä täällä murehtii...

Valokuvien muisti (eli yhä häistä 4/4)

Lupasin taannoin, että häiden jälkeiset hääpostaukset jäävät neljään. Siitä neljännestä piti tulla kuvallinen ihastelu juhlista, mutta sellaisen tekeminen osoittautui mahdottomaksi ja aiheesta valittamisen jätin väliin, koska toivoin, että se lakkaisi minua harmittamasta ajan kuluessa.

Ei ole lakannut.

Mutta miten minua voi harmittaa kun häämme olivat mielestäni - ja tietysti kohteliaitten kavereittemme kehujen mukaan - ihan täydellisen onnistuneet? Kun se ainoa asia, joka epäonnistui, oli tämän täydellisyyden dokumentaatio.

Olen yrittänyt kyseenalaistaa ongelman suuruuden. Yritän järkeillä, että juhlat olivat juuri sellaiset kuin olivat, riippumatta siitä onko niistä olemassa ainuttakaan kuvaa. Mutta kun kadehtien katson toisten ihmisten valokuvareportaaseja tai postin kiitoskorttien mukana tuomia otoksia meistä vieraista, en voi olla miettimättä, että juhlan ihanuus korostuu ajan myötä sitä esilletuovien valokuvien kautta. Valokuvat tulevat ensisijaisiksi muistoiksi - ja luovat sellaisia myös niille, jotka eivät itse ole hetkeä kokeneet tai ovat liian pieniä muistaakseen. Joiden haluaisi myös tietävän.

Ja minä kun vielä yritin valokuvaukseen panostaa. Tietäen, kuinka vaikeaa vierailta on ruinata valokuvia (nimim. en itse ikinä saa lähetettyä), halusin varmistaa, että juhlat on dokumentoitu hyvin. Otimme siis ammattivalokuvaajan, mutta. Kaverin kaveruus riitti suositukseksi ja saimme sitä myötä myös hiukan alennusta hinnasta.

Tähdensin etukäteen, että haluan jokaisesta juhlavieraasta kuvan. "Ei tuota ongelmaa," kuvaaja vastasi. Hän kuvaa myös koristeet, ruokapöydät, tilan, kaiken. Juhlapaikalla oli määrä ottaa myös meistä joitakin miljööpotretteja. Nämä kaikki jäivät toteutumatta.

Sain kuvia koko juhlista viiden tunnin ajalta noin kaksisataa kappaletta. Ja vieraitakin oli jo 130. Ei osunut ihan jokainen kuvaan, ei lähellekään. Myöskään jazzduostamme ei tullut yhtään otosta, eikä upeista kynttiläasetelemista. Lapsistamme on kuvia aivan muutama, eikä yhtään sellaista, missä minä esiintyisin samassa kuvassa lasteni kanssa. Noin esimerkiksi.

Jälkikäteen, kun mitään ei enää ollut tehtävissä, kuvaaja sanoi, että "Näin käy usein, kun on paljon vieraita." (Vain pieni ero lausunnoissa...) Mutta vaikka kuinka asiaa pohdin, en ymmärrä miten voi olla vaikeaa ottaa pöydissä istuvista ihmisistä kuvia siten, että jokainen tulee kuvattua. Vastaus: siten että ei liiku häätilassa.

No, olen sittemmin haalinut kuvia vierailtamme, jotka ovat niitä kiltisti lähettäneetkin. Mutta eihän taso ole tietenkään sama kuin ammattikuvaajalla. (Eli sanottakoon, että hyviä kuvia otti. Sen mitä otti.) Ja silti on ihmisiä, jotka eivät ole vahingossakaan osuneet yhteenkään kuvaan.

Sain mielipahani lievitykseksi ilmaiseksi vedoksia studiopotreteista, mutta en ole lohduttunut. Perhepotrettia ei ole tullut laitettua seinälle enkä myöskään ole halunnut tehdä hääalbumia. (No okei, en ole tehnyt mitään albumeita sitten esikoisen kuvakatsausten 2008 ja 2009 jälkeen, mutta se ei tietenkään liity asiaan.)

Harmittaa niin vietävästi. Mutta ehkä jos saisin sen kuva-albumin tehtyä, voisin leikkiä, että valitsin siihen ne kaksisataa parasta kuvaa. Ja ehkä yksikin hyvä riittää tunnelman ikuistamiseen. Sellaisia on.

Tunnelmakuva koristeluista juhlavieraan kamerasta.

Ja toisaalta - on niitäkin juhlia, joissa hääpari on kuvattavana puolet ajasta. Jos nyt hakemalla haetaan jotain positiivista, niin ainakin keskityimme hetkessä elämiseen, emme sen taltioimiseen.

Eli sanokaa nyt, että olen naurettava. Jos vaikka tästä mielettömästä first-world traumastani alkaisin toipua.

Vaikeimman kautta - eli teoria hyvästä äitiydestä

"En myöskään tajua, mitä tekemistä kestovaipoilla, kantoliinalla tai luomusynnytyksellä tms. on hyvän äitiyden/vanhemmuuden kanssa," toteaa uusi ihana lukijani Saara tuolla aiemman postaukseni keskustelussa. Erittäin hyvä pointti. Ja minulla on tähän teoria.

Disclaimerina ilmoitan myös tietäväni, että tällaiset teoriat jäävät juurikin sen mustavalkoisuuden alueelle, mistä tapaan kiukutella.

Useinhan äitiyskeskustelut (en nyt teeskentele puhuvani vanhemmuudesta, koska äitiydestähän näissä puhutaan) keskittyvät aivan toissijaisiin aiheisiin: onko ruoat tehty itse, millaista maitoa lapsi juo, millaisiin haalareihin lapsi puetaan, onko perhepetiä tai - absurdeimmillaan - miten lapsi syntyi.

Useita näistä voi tietysti perustella monesta näkökulmasta, vaikkapa itsetehtyjen ruokien terveellisyydellä (onko välttämättä sitä?) ja perhepedin ja kantoliinan tuomalla läheisyydellä (jota voi tarjota muinkin keinoin). Kestovaippailun voisi perustella säästävän maailmaa sitä lasta varten - joka samaan aikaan puetaan uusiin goretex-asuihin. Jotain yhteistä näissä eri elämänalueen valinnoissa kuitenkin on.

Kun näihin keskusteluihin mennään, "hyvän vanhemmuuden" kriteerit ovat ne, joilla osoitetaan, että lapseen panostetaan. Lue: mitä vaivalloisempaa vanhemmuus on, mitä enemmän itsestään uhraa, sitä enemmän lapsesta välittää ja sen parempi vanhempi on.

Jos valitsee helpottaa arkeaan, ei ole riittävän paneutunut äitiyteen ja valinnasta kuuluu vähintään syyllistyä.

Tähän mielestäni liittyy myös suomalainen puhetapa voivotella odottaville/tuoreille äideille mitä kaikkea kamalaa tuleman pitää. Ja jos menee lapsen synnyttyä omaa tilannettaan kehumaan, niin vastauksena hyvin usein on: "Kyllä se siitä vielä muuttuu kunhan hampaita tulee/oppii kävelemään/tulee uhma-/murros-/keski-ikä." Viimeisenä oljenkortena huomautetaan, että "Kyllähän se vielä yhden lapsen kanssa, mutta odotas kun..." (Siksi lapsia pitääkin aina olla enemmän kuin yksi, mielellään pienellä ikäerolla.)

Väitän että tämä liittyy yleisemmin suomalaiseen työn arvostukseen. Ei täällä lotolla kuulu rikastua vaan työllä. Äitiyttäkin voi arvostaa vain jos se nähdään kovana työnä. (Ja onhan se kovaa työtä, vaikka välillä vähän aitoja madaltaisikin.) Otsa hiessä sinun on leipäsi hankittava ja niin pois päin.

Usein tuntuu, että omaa valintaa perustellaan oikein nimenomaisesti sillä vaivalloisuudella - mutta silti sitä nyt tekee näin, koska lapsen parastahan sitä vain haluaa. Jos soseiden keitto on kamalan vaivalloista, miksi ei voi hakea kaupasta Semperiä? Vai kuuluuko näin vain sanoa? Onko juuri uhrautumisen osoittaminen hyvää vanhemmuutta?

Usein olen miettinyt tätä erityisesti kestovaippailun kohdalla: ajatteleeko joku kirkastavansa omaa äitiyskruunuaan kun voivottelee miten hankalaa se on. Että kyllä minä nyt uhraudun lapsen ja maailman puolesta. Ainakaan sillä ei kannusta ketään muuta kokeilemaan.

(Mies sai esikoista odottaessamme huumorikirjan, vauvaoppaan miehille, jossa vauvaa verrattiin autoon, tsihi! Siinä kerrottiin, että kestovaipat ovat "oletettavasti ympäristöystävällisempiä, mutta joudut alistumaan siihen, että kynsiesi aluset tuoksahtavat." No ei kyllä tuoksahda. Vaatteet voi tuoksahtaa jos niitä ei huomaa vaihtaa.)

Tai ehkä en vain ymmärrä miten hyväksi äidiksi tullaan. Kun minusta kestovaipat eivät ole olleet lainkaan vaivalloisia. Päinvastoin, Prismassa käyminen on vaivalloista. Ja siksi välttelenkin sitä viimeiseen asti.

Mutta kauhean paljon ne lapset ovat valvottaneet, enkä mihinkään päässyt menemään imetyksen takia. Eli kai minäkin sitten pari hyvä äiti -pistettä saan? Paitsi, että meninhän minä - lapsen kanssa - minne päästettiin. Unohdetaan koko juttu.

Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat. Vai miten se nyt menikään?

Akateemisesta pätkätyöläisyydestä ja vanhemmuudesta

Koti-isä kävi yliopistolla ja tapasi laitoksensa professorin. Tämä kysyi muutaman kohteliaan kysymyksen mukana olevasta lapsesta ja jatkoi: "Kai silti pystyt tekemään tutkimustasi?"

Ja tekeehän se, iltaisin ja öisin. Eikä ole yhtään stressaantunut tai väsynyt koskaan. Eivät deadlinet mene mihinkään, vaikka on isyysloma, sanoo. Ja tottahan se on.

Myös minulta pyydettiin raporttia viime vuoden toiminnastani, "koska olet varmaan työskennellyt äitiyslomallasi". Harmitti myöntää, että olin.

Omasta tutkimuksesta on kovin vaikeaa jäädä lomille. Olkoon sitten kesä tai vauva. Tai ainahan voi ottaa vapaata, mutta kukaan ei edistä töitä sillä aikaa. Ja kun rahoitusta tai palkkaa jaetaan pahimmillaan muutaman kuukauden pätkissä, tuloksia pitää tulla, että seuraavan pätkän saa taas kotiutettua.

Vaikea yhtälö.

Ei ole miehistä kotiäideiksi!

Ainakaan mun miehestä. Pilaa nimittäin meidän muiden kotiäitien maineen ja marinan. Minä saan nukkua yöni sohvalla* ja lähteä aamulla omia aikojani töihin. Kun tulen töistä kotiin, siellä on siistiä, pyykit on pesty ja viikattu kaappiin, pakastimeen on tehty makaronilaatikkoa, astianpesukone tyhjennetty, roskat viety. Ovat käyneet puistossa ja leikkitreffeillä ja esikoinen on nukkunut päiväunet.

Miten ärsyttävää!

Epäilen ja haluan turvautua seuraaviin väittämiin:

1. Uutuudenviehätystä, ei se kauaa jaksa.

2. Se haluaa vain näyttää minulle, että on se mahdollista elää niin kuin minulle nipottaa. Salaa sisällään ajattelee, että olin ihan oikeassa koko ajan.

3. Katsovat kuitenkin telkkaria kaiken päivää.

Ai että entä miten minä siellä töissä? Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia olen taas todella innostunut: työpäivä tuntuu loppuvan liian lyhyeen ja harmittaa kun perjantaina on pyhä. Ei ole aikaa bloggailla eikä hengailla kahvilla – mikä on kovin harmillista. Että kiitos vain kysymästä, minun puolestani voitaisiin jatkaa näin ikuisesti!

* Tosin yöheräämiset hoidetaan siten, että huutelen sohvalta miehelle, että nyt siellä on taas aika kauan itketty, minkä jälkeen mies nousee. Ajattelin siis ensi yönä tehdä paluun makuuhuoneeseen.

Liha tottelee rahaa

Kävin tänä syksynä jauhelihaostoksilla ensimmäistä kertaa yhdeksään vuoteen ja järkytyin: 400 gramman pakkaus maksoi pari hassua euroa. Luomuhylly oli surkean pieni, ja siinä 400 gramman pakkaus maksoi vain pari hassua euroa enemmän.

Lapsikin järkyttyi: "Äiti, tuohan on lihaa! – Syödään se heti!"

(Ja niin syötiin, molemmat pieniruokaiset lapset kaksi lautasellista.)

Hesarin sunnuntaisivuilla* oli kaksi ajatuksia herättävää artikkelia: siankasvatuksesta ja energiantuotannosta. Molempia yhdisti yksi tärkeä ulottuvuus: raha ja kuluttajien käyttäytyminen.

Sikafarmari valitteli, että viljan hinta nousee, mutta sianlihan ei. Haastateltu isäntä esitti (hieman kärjistäen), että sikafarmarit eivät saa ammatistaan tarpeeksi tuottoa, jotta voisivat huolehtia eläintensä hyvinvoinnista.

Uudenlaiseen energianjakomalliin siirtymisessä asiantuntijat olivat yhtä mieltä siinä, että muutos tapahtuu vain mikäli kuluttajat hyötyvät siitä taloudellisesti – näkyvästi ja välittömästi.

Uskon tähän täysin, hinta määrää. Hesarin taannoisessa moraalikyselyssä 60% suomalaisista piti moraalittomana eläinten tehotuotantoa halvan lihan saamiseksi. Vertaamalla marketin broilerisuikalehyllykön kokoa siihen luomuhyllyyn voi päätellä, että enemmän kuin 40% kuitenkin ostaa tehotuotettua halpalihaa oikein mielellään.

(Ja tunnustan minäkin syntini: ostan halpalihaa pilttipurkeissa ja ravintoloiden lastenannoksissa. Välillisesti päiväkotiruokailussakin. Esikoinen oli kasvis-kalaruokavaliolla päiväkoti-ikään asti, jolloin ruokavalioon lisättiin Helsingin kaupungin kasvisruokavalion mukainen kana. Nykyään molemmat lapset ovat sekasyöjiä, mikä toteutuu lihansyöntinä etenkin kodin ulkopuolella.)

Valtaosa ihmisistä (allekirjoittanut mukaanlukien) kannattaa varmastikin luomua ja lähiruokaa ja reilua tuotantoa ja kaikkea kivaa teoreettisella tasolla, mutta harva on valmis maksamaan niistä yhtään enempää – vaikka olisi varaakin.

Komppaan siis sikafarmaria: lihan hinnan pitäisi nousta näkyvästi ja välittömästi. Jos liha olisi riittävän kallista, ehkäpä kuluttajat kurvaisivat myös sinne soija- ja paputuotteiden hyllyväliin. Ja jos eivät, niin ainakin saataisiin tuotantoeläinten oloja parannettua. Koska siihenhän lisääntynyt tuotto sitten käytettäisiin, eiks niin?

En viitsi kuvittaa sikatilakuvilla, mutta tässä season's greetings possulasta: joulukinkkurulla. (Kuva täältä.)

* Luin sunnuntaisen Hesarin eilen illalla – blogini on siis tosi melkein ajan hermolla. Pian luen sen viimekuisen Imagenkin. Meille tulee muuten päivittäin kaksi sanomalehteä, joista luen ehkä joka neljännen. Melko ekologista.