torstai 21. marraskuuta 2013

Minähän osaan! (Eli marraskuun ihme.)

Kaikkeen ne blogit ihmisen ajavat. Minä nimittäin aloin neuloa Project Maman Katjan innoittamana. Vuoden 2010 kynnyksellä Katja suunnitteli uudenvuoden lupauksia ja yksi niistä oli neulominen. Kaikki trendikkäät kaverini olivat jo marttoja, joten ajattelin, että tokihan sitten minäkin! Ensimmäinen projektini, tilkkupeitto (sellaisista neulotuista patalapuista jotka ompelin koneella yhteen) kesti vuoden valmistua.

Pitkään (ja syystä) olin sitä mieltä, että teen vain suorakulmion muotoisia kappaleita, mutta sitten päätin osata lukea ohjeita ja niin vaan olen tehnyt lapasia ja sukatkin. (Koskaan en ole nähnyt miehen käyttävän omiaan, mutta tehnyt olen.) Tänä syksynä olen pääasiassa uurastanut tiskirättejä lapsen jumpan joulumyyjäisiin. Nimenomaan uurastanut: kolmessa kuukaudessa olen tehnyt kolme ja puoli.

Ehkä pitäisikin aloittaa, että kaikkeen ne lasten harrastukset ihmisen ajavat. Marraskuun alkupuolella sain jumpan pukuhuoneessa käteeni kerän ärjynpinkkiä lankaa ja käsinkirjoitetut ohjeet - pitsineulesäärystimiin. Vaadin suusanalliset selitykset ohjeen tulkinnaksi ja laskeskelin, että kyllähän minä ehkä tuollaiset saan aikaan. Kenties jopa ennen Helsinkiin muuttoa.

- Ne pitää olla sitten jalassa sunnuntaina kisoissa, perääni huikattiin.

Vaatimaton ihminen kun olen, en osaa oikein hehkuttaa itseäni, mutta huomasin olevani virtuoosi myös neulomisessa ja tein, toden totta, kaksi säärystintä vaaditussa ajassa. Kisoja edeltävän perjantain vietimme Bowlbyn oppien mukaisesti - isommat lapset leikkivät mitä leikkivät, vauva teki mitä teki ja minä neuloin.

Jos leikitään, että olisin laittanut lapsen vaihtamaan sointuvammat sukkahousut kuvausta varten.

Toissapäivänä satuin kävelemään lasten kanssa tavaratalon pipo-osaston halki ja jäin haikailemaan jälleen kerran kadonneelle pipolleni korvaajaa. Löysinkin ihan kivoja neulottuja pipoja, mutta hurjaan hintaan. Ja esikoinen vierellä kärttämässä omaa. Koin modernin taiteen museon näyttelyvieraalle tyypillisen harhan: teen itse samanlaiset - ja halvemmalla!

Jätin siis pipot sijoilleen ja ostin kaksi kerää valkoista lankaa - yhden hileillä lapsen pipoa varten, yhden luonnonvalkoisen itselleni. Niin ja paksut puikot. Kotona menin Novitan neulehakuun ja syötin sinne ostamani langan: kah, löytyi pipo-ohje*. Tämän pitkäjänteisen suunnittelutyön jälkeen pääsin vihdoin aloittamaan.

Tänään aamulla päättelin langat.

Kuvausassistenttina hieman pienempi pää.

*Vähän sovelsin ohjetta. Siis sovelsin! Sanoinhan, että olen virtuoosi. Tein palmikon kuudella kerroksella seitsemän sijaan ja kavensin opastettua nopeampaan tahtiin - en halunnut löysää kuuppaa päälaelle vaan napakan mallin.

Kas näin napakka se on, kertoo klassinen "minä ja mun kamera".

Olen huumaantunut tästä uudelleensaavutetusta taidosta. "Uudelleen" siksi, että teinhän minä yläasteellakin palmikkolapaset. Ja nyt neljän vuoden puikottelun jälkeen koen sen verran varmuutta, että uskallan jopa ostaa lankoja ja puikkoja - että niille tulee käyttöä. Ei tarvitse keksiä loputtomasti projekteja niistä samoista jämälangoista niillä ainoilla puikoillani.

Eli kiitos Katja, kiitos jumppa! Tästä se lähtee: hulluna pipoihin AW13-14!

12 kommenttia:

  1. Wau!
    Joudun muuten ehkä lähtemään lankaostoksille ja värkkäämään tommosen pipon :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Ja suosittelen kyllä - paksusta langasta valmistuu valmista ihan käsittämättömän helposti :)

      Poista
  2. Hei tää on hirveen hyvää reeniä sille sun bisnesidealle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Kyllä mä luulen, että mun kannattaa vaan alkaa leipäni hankkimaan näillä käsitöillä... On perheen tulevaisuus vihdoin turvattu.

      Poista
  3. TÖRKEEN HIENOT! MOLEMMAT!

    Just tässä mietin, että miten niille säärystimille kävi. Kuvittelin kyllä jostain syystä, että ne olis herkän valkoiset.

    Mä nyt vaan tässä meidän leikkimielisessä, HEHHEH, kilpailuasetelmassa taas vähän huolestun kun tyyppi rupee kyykyttämään mua kaikessa, missä olen kuvitellut olevani hyvä.

    Vakavasti puhuen, voisitteko nyt pian muuttaa tänne kun mulla on visio siitä, miten neulotaan yhdessä, lapset leikkivät mitä leikkivät ja juodaan ihan saatanasti kahvia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Otan kehun vastaan neulojagurulta suurella nöyryydellä.

      Ja huoli pois, mä olen lyhyiden matkojen nainen myös neulomisessa. Eli en tule haastamaan sua villapaidoissa ikinä. (Ja näillä lenkkeilytiheyksillä tuskin myöskään maratoneilla. Edes puolikkailla.)

      Vakavasti puhuen, ei hajuakaan. Visiosi on kyllä niin hieno, että täytyy ehkä alkaa tarttua tuumaan tai toimeen.

      Poista
  4. Vauh, sekä pipo että säärystimet on musta varsin taidokkaan näköisiä. Säärystinten värikin pistää sanomaan vauh, varsinkin jos koko joukkueella oli samanlaiset - yleisö ei kuitenkaan valitellut migreeniä jälkeenpäin? Meille aikoinaan ommeltiin jumppapuvutkin itse, mutta mun äiti aina armahdettiin niistä talkoista. Mäkin elän siinä toivossa, että lapsen taitoluistelu-ura ei koskaan etene siihen vaiheeseen, jossa pitää ruveta ompelemaan paljetteja pukuihin, toistaiseksi ollaan selvitty huutonetin antimilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Melko sähäkkä on pinkki, eikö? :D Nämä ei kuitenkaan olleet kisa-asussa, vaan harjoitteluasussa - melko professionaali meininki siis. Noille tulee puvut valmiina, mutta paljetit ja koristeet ommellaan itse. Tämä ensimmäinen kisapuku meni suhteellinen kivuttomasti, mutta vanhemmitenhan ne tietysti monimutkaistuvat. Mutta se on sitten sen ajan murhe...

      Poista
  5. Oot mun idoli!

    (Sanavahvistuksessa 'andsewel'. Sewel olkoon superneulojan arvonimi!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Sewel superneuloja. Ehkä voin nyt teettää itselleni vihdoin ne käyntikortit!

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...