Lähtölaskenta

Puolimaratonille, se on.

Liina jo hienosti maalailikin paniikkia lähestyvän juoksutapahtuman edessä. Itse liikun pääosin epäuskoisen kauhun ja katteettoman optimismin välitiloissa. Yritin valaa itseeni uskoa tutkimalla juoksuhistoriaani Sports Trackerista, mutta lukemat eivät valitettavasti olleet toivomani suuruisia. Olen viimeisen 11 kuukauden aikana (tasan) käynyt lenkillä 57 kertaa ja taittanut niillä yhteensä 450 kilometriä.

Mutta kun aloin miettiä tarkemmin, tuo kilometrimäärä saattaa hyvinkin ylittää aiemman elämäni juoksusaldon. Olen lenkkeillyt vuoden ympäri aika tarkkaan kerran viikossa, keskimäärin 8 kilometrin lenkkejä. Ei yhtään huonosti minun pitkäjänteisyydelläni.

Itseni ylittämisiä olen tehnyt lukuisia. Olen juossut pakkasella! Juossut yhdeksän asteen pakkasessa! Juossut vaikka yhtään ei ole huvittanut. Ja: saanut trackeriin tänä vuonna lähes joka viikko kolme merkintää.

Tämä kaikki on maininnan arvoista siksi, että minä en ole ns. urheiluihminen. (Enkä ns. talvi-ihminen.) Koskaan ollut. Olen väkisin-jumppaaja-ihminen. Juoksukisan tuoma motivaation motivaation lisäksi oman kehityksen näkeminen on varmasti auttanut harrastuksen ylläpidossa. (Bodypumpissa en ole tainnut lisätä painoja viimeiseen kymmeneen vuoteen. Kertoo kehityksen palkitsevuudesta väkisin-jumpparina.)

Kun viime kesäkuun alussa aloitin juoksemisen, jaksoin juosta kolme korttelin väliä. Enkä liioittele yhtään. Kuitenkin jo heinäkuun lopulla testasin jaksaisinko juosta yhtäjaksoisesti tunnin ja jaksoin: matkaa kertyi jopa 8,6 kilometriä. Lokakuussa juoksin Kaarinan syysmaratonilla kympin tunnin alittaen.

Kuten olettaa kuitenkin saattaa, tuon kympin jälkeen en lenkillä käynytkään: marraskuun track record oli kokonaiset kaksi lenkkiä. Tästä ihan itse päättelin, että kilpailutavoitteen tuoma motivaatio on ilmeisesti minulle toimiva konsepti. Ja ainoa keino - jos sellaista olisi - saada minut juoksemaan talvella. Kiitos vähälumisen talven ja juoksuun tsemppaavan kaverin, kävin joulun välipäivinä haastamassa itseni kahden tunnin lenkillä. Sen jaksaminen sinetöi osallistumiseni HCR:ään. (Liinan syytä se silti on.) Ja lopun kerroinkin poukkoilevassa tarinassani jo aiemmin.

Harvinaisen pitkä 21 kilometriä, jos minulta kysytään.

Tämän viikon maanantaina siirryimme futiksessa ulkokaudelle ja tajusin, että kolme aiempaa kesää kestänyt puuskutukseni siitä, että kun nyt edes jaksaisi juosta sen tunnin, on historiaa. Jaksan juosta tunnin, helposti, ja intervalli-tyyppisenä treeninä spurttailin huviksi pitkien pallojen perään. (Jalkapalloa en valitettavasti ole vieläkään oppinut pelaamaan.)

Tokikaan ensi lauantaina ei riitä tunti, eikä kaksikaan, ja kilometrejä on edessä enemmän kuin koskaan aiemmin. Pisimmät lenkkini ovat olleet 18-kilometrisiä - sellaisia olen juossut puolen vuoden aikana kaksi. Enköhän minä sen maaliin pääse, ellen sitten tyri yrittämällä juosta kovempaa kuin jaksan - mutta kun yllä esittämäni huikea kehityskertomus keskinkertaisuuteen antaa syytä luoda odotuksia ajankin suhteen.

Sanottakoon se siis ääneen, viimeiseksi tsemppaamiseksi. 2:15 pitäisi saada alitettua, ja kaikki siitä alemmas on pelkkää juhlaa.

Mutta lähtölaskenta kisaviikkoon: huomenna viimeiset futikset, keskiviikkona kevyt jolkottelu, ja sitten loppuviikolla syön (ruokaa) ja toivon nukkuvani edes vähän. Niin ja mies käskee kokeilemaan energia-geelejä. Sitä vielä puntaroin.

Aika  jännää, kuitenkin.