Kuinka rakennetaan nousujohdanteinen päivä

Tähän tarvittaisiin klikinsäästäjä. Vastaus on, että jos aloittaa aamun, kuten minä tein, mikä tahansa päivä on nousujohteinen. Kerron kuitenkin.

Tätä aamua olin osannut kammota jo kaukaa. Barbilla kahdeksan kouluaamu, ulkona 25 astetta pakkasta [niin luulin, taisi olla vain 20] ja Suurmetsuri-parka siellä Havaijilla. Minussa ja Barbissa on se yhteinen piirre, että meitä stressaa vietävästi myöhästyminen. Ja Harbissa on se piirre, että hän on Aurinkokuninkaan iässä. Ja Hänen Korkeutensa ei herännyt tänään huvittuneena.

Alku näytti lupaavalta: sain itseni ja Barbin ylös ajoissa, ilman, että Barbi ja Keisari heräsivät. Söimme aamiaisen, ja kello oli juuri sopivasti, että loput lapset ylös, vaatteisiin, ja matkaan. [Älkää nyt naurako, olisihan se voinut mennä niin.] Mutta Aurinkokuningas halusi, että isä [Hitachi siis - voi olla vaikeaa pysyä kärryillä kaikkien näiden kummien kutsumanimien kanssa] nostaa sängystä. Tässä kohtaa en enää lyönyt vetoa ehtimisemme puolesta. Annoin olla, lohduttelin, houkuttelin, yritin harhauttaa, ja lopulta kiskoin huutavan Keisarin sängystään. Mutta kuten kaikki sitä yrittäneet tietävät: kaksivuotiasta, joka ei anna pukea, on kutakuinkin mahdoton pukea vain yhden aikuisen voimin. Tahtoikäinen riisuu toisesta päästä, minkä toisesta ehtii pukea. Tavallaan hyvä, että pakkasta oli se mikä oli, jälkikäteen olisi voinut kuitenkin nolottaa jos olisi vienyt päiväkotiin huutavan ja alastoman lapsen.

Tässä vaiheessa kouluunehtimisen tiesi jo toivottomaksi, joten hetken yritin lähettää Barbia matkaan yksin. Ja lopulta, kutakuinkin koulun kellojen soidessa, kun annoin Keisarin heittää viidesti puetun vaatteen lastenhuoneeseen ja hakea toisen, se kelpasikin, ja sain pukea Hänen Korkeutensa. Elämä hymyili, kunnes lähetin Keisarin painamaan hissin nappia. Perässä tullessani huomasin, ettei tämä ollut sitä painanut, ja tilasin hissin.

Pudistelette päätänne, kuulen: kolmen äiti ja noin käsittämättömän osaamaton.

Aurinkokuningas huusi pulkassa koko matkan kouluun. Ja koulussa, kun kannoin hänet kolmanteen kertoakseni opettajalle, että myöhästyminen ei ollut Barbin syy.

Seuraava deadline oli puurotarjoilun päättyminen päiväkodissa. Hänen Korkeutensa huusi koko matkan pulkassa päiväkotiin.

Kas, huomatkaa, draaman kaari kääntyy tässä: juuri tässä kohtaa alkaa nousujohteisuus. Me nimittäin ehdimme ennen ruokakärryn poisviemistä. Ja - siksi viisas sentään olen - koska minulla ei ollut aamupalavereja sovittuna, saatoin jäädä Keisarin kanssa rauhassa rauhoittumaan, eikä tarvinnut jättää lasta huutavana muiden hoteisiin.

Kuvittelin vastoinkäymiseksi sitä, että ratikka meni nenän edestä ja jouduin kävelemään metrolle. Mutta työpaikalle päästyäni [vannoin matkalla, etten tee töitä lainkaan, tuijotan vain ruutua ja juon kahvia] luin Twitteristä, että sporat seisoivat liikkumatta Hakaniemen torilla. Ja siinä minä olin, kahvia juomassa koneeni ääressä.

Aloin tehdä töitä.

Iltapäivällä hain lapset ilman tarvetta hoputtaa kohti seuraavaa rastia, pulkkailimme hetken pihalla, söimme verrattain sivistyneesti, meille tuli Mannerheim, lähdin pelaamaan futista [hävisimme] ja kun tulin puoli kymmeneltä kotiin kohtaamaan minua odottavat lapset, liian ylikierroksilla nukkuakseen - arvaatteko, arvaatteko?! - ne nukkuivat jo!

Kiitin hoitajaa, talletin hänen numeronsa puhelimen pikavalintaan [jostain syystä en ole vuosiin tilannut lastensuojelua kotiin], otin jääkaapista Pommacia, nostin jalat pöydälle, ja no, tässä minä nyt kirjoitan teille.

Ajatelkaa: jos ei välittäisi pienistä myöhästymisistä, eihän tässä olisi ollut lainkaan draamaa. Niin että onneksi sitä jaksaa välittää, tulee elämään sellaista kivaa säpinää ja pöhinää. Ja onnellinen loppu.