Olen palannut (muualle)!

No moi! Yhäkö sinä siellä? Eihän tässä lopulta mennyt kuin, mitä, puolitoista vuotta? Tuntuu pidemmältä.

Se kertoo ehkä siitä, että blogi on kummitellut toisinaan takaraivossa, mutta koska työillat-futis-pyykit-netflix-kaverit-nukkuminen-ja-kirjojakin-pitäisi-lukea ja ehkä myös syvällisemmällä tasolla koska varautuneisuus duunista, josta en ole halunnut avata mitään edes salanimen takaa (ymmärrätte varmaan, FSB ja niin pois päin), tämä Arjen takaa kurkistelu jäi vajavaiseksi. Vaikenemalla työstä vaikenee niin suuresta osasta tämänhetkisestä identiteettiäni.

Mutta nyt tuli aihe. Tuli aihe ja tuli mahdollisuus (eli unohdetaan työillat ja kaverit, eikä siivouksestakaan kukaan enää kohta napise - leikitään kuitenkin, että ei unohdeta futista): tuli uusi blogi. Uuteen osoitteeseen, uudella kirjoittajaidentiteetillä ja uudella alustalla. Ihan vain, että näkisitte tekin hiukan vaivaa seurataksenne.

Tyylilaji viittaa Suurmetsurin löytämiin esimerkkeihin saman subgenren blogeista. Ja sitähän minunkin lajini on pohjimmiltaan aina ollut: hempeä, lempeä ja pastellinsävyinen. Elämän pieniin iloihin kohdentava. (Ja todella: pienestä ne on jatkossa löydettävä.)

Ai mitä ihmettä tämä nyt?

No tule katsomaan: c'est une fête!

Bloggari löysi onnen perhearkeen tällä yksinkertaisella keinolla

Klikkiotsikot ovat tulleet jäädäkseen - ja pilanneet lopullisesti ennestäänkin vaikean otsikoimisen taiteen. Mutta totta se on! Paljastan otsikon salaisuuden heti alkuun: muutin harrastuskalenteriamme.

Viime syksynä viikko-ohjelmassa oli maanantaina ratsastus, tiistaina uimakoulu ja futis, keskiviikkona futis, torstaina jumppa, lauantaina luistelu ja 1-2 peliä, sunnuntaina futis. Kun taas nyt on maanantaina futis, tiistaina ratsastus, keskiviikkona futis, lauantaina 1-2 peliä, sunnuntaina luistelu ja futis. Ok, pari harrastuskertaa viikossa vähemmän, ajattelet.

Vaan ehei: laitoin kaikki lapset samaan luistelukouluun!

Eli sen sijaan, että kaksi vaatisi ohjelmointia yhden harrastaessa, ne kaikki harrastavat samaan aikaan! Aivan täydellisen nerokasta. Käytiinpä viime sunnuntaina luistelun aikana yhdessä Suurmetsurin kanssa sivakoimassa.

(Kyllä, tilanne vaatii sekä boldausta että huutomerkkejä.)

Talven hiihtosaldo on tuon keikan myötä jo kolmessa kilometrissä.

Tänä sunnuntaina Hitachin peli osui päällekkäin luistelun kanssa, joten minäpä join sitten kahvit jäähallin kahviossa. Lenkkivaatteissa kuitenkin.

Toki Harbi (kolme ja puoli vee) oli jo viime viikolla luistelukoulussa käytyään sitä mieltä, että harjoittelut on harjoiteltu, hän siirtyy jääkiekkoon. Suostui kuitenkin jäälle sen verran ajoissa, että ehdin juomaan koko kupillisen ja lukemaan Sunnuntai-sivut.

Myös toinen harrastus on toisin: sain Barbin ratsastamaan naapurin lapsen kanssa samaan ryhmään. Joten nyt voin laittaa naapuriin viestiä, että "huomennakin menee vähän tiukille - jos en ehdi, Barbi voi tuoda auton avaimet, niin voitte mennä meidän autolla".

Nyt ymmärrätte.

Hevoinen.

Ja sitten on vielä yksi asia, joka ei ole muuttunut. Joka keskiviikko ja sunnuntai tunnen pukuhuoneessa sellaista lämmintä myötätuntoa niitä muita kohtaan, jotka ovat tulossa ohjatusta jumpasta. Kun minä olen tulossa futsal-treeneistä.

Onnen-minä.

Osa arjen helpottumisesta menee tietysti lasten kasvamisen piikkiin, mutta osa johtuu ihan omasta neroudestani. Molempia tarvittiin siihen, että keksin, että voimme mennä hääpäiväillalliselle kello 16 ja vain sijoitella lapset naapureihin leikkimään. Ei vaivalloisia lapsenvahtijärjestelyitä! Ei isovanhempien vaivaamista ja yökyläilyjä!

Hääpäivän iltana huomautin Kyöstille - nahisteltuamme tietenkin päivän mittaan kuten tapoihimme kuuluu - että olemme olleet kymmenen vuotta yhdessä.

- Hyvä alku, Suurmetsuri totesi.

On se vaan, eikö olekin.

Vahingossa vihreä eli polveileva saaga ahtaasta asumisesta

Olemme aloittaneet ihmiskokeen.

Tarina pitänee aloittaa vähän kauempaa, opettavaisella kertomuksella siitä, kuinka ostaa Helsingistä kohtuuhintainen asunto, Hitas. Niin, arvonnan kautta toki, sehän on se helppo tapa: arvontaan osallistuu vain joitakin satoja per myynnissä oleva asunto. Mutta toisella kierroksella tuuri ei riitä. Asunnot eivät juuri tule julkiseen myyntiin, vaan ne diilataan sivulauseissa.

Me olimme onnekkaita. Eräs naapuri tarjosi meille asuntoaan: kävimme katsomassa, juoksimme pankkiin, saimme lainan ja ilmoitimme ostavamme asunnon. Aikamme odotettuamme kysyimme tilannetta, niin olikin myynyt toiselle. Sattuuhan sitä.

Seuraavaksi toinen naapuri sopi ostavansa kolmannen naapurin asunnon, myyvänsä omansa meille. Sovittiin kaupat. Muutamaa päivää ennen h-hetkeä sen kolmannen naapurin uudesta asunnosta löytyi luteita, kaupat peruuntuivat. Tästä pettyneenä päättivät, ettei enää etsi uutta asuntoa - toinen naapuri vaihtaa nyt asuntoja päittään neljännen naapurin kanssa.

Viidennen naapurin ilmoittaessa asunnostaan Hitas-sivustolla - jota otin tavakseni tarkistaa vähintään neljästi päivässä - soitin ja meilasin kiinnostuksestamme tunnin sisään ilmoituksen jättämisestä. Päivässä ilmoitus olikin jo poistettu, yhteydenottojen tulviessa yli vastauskyvyn. Suurmetsuri pääsi kuitenkin myyjän puheille - toisin kuin siis minä - ja puhui ilmeisen kaunopuheisesti maksukyvystämme ja joustavuudestamme. Ehkä lapsistakin. Meille kaikki sopi, kaikki kävi. Lupauduttuamme ostamaan asunnon, kävimme kuitenkin myös katsomassa miltä siellä näytti.

Ja täällä sitä nyt sitten ollaan.

Kolmiossa.

Älkää ymmärtäkö väärin, olen onnessani: sain säilyttää kahdenkymmenen minuutin pyörämatkan töihin, Barbit ja Harbi koulunsa ja päivänkotinsa. Espoolaisesta omakotitalosta haaveillut Suurmetsuri sai veneen ja kuivurin.

Mutta menetin vaatehuoneen, ja jos tarkkoja ollaan, vaatekaapinkin. Minulla on kolme hyllyä lastenhuoneen kaapissa. Lasten leikkihuone sijoitettiin parvisängyn alle. Hävitin kaksi kirjahyllyä - ja ostin yhden uuden - sekä pari kuutiota irtainta. Liikaa jäi.

Kolmen kerroksen väkeä.

Mutta nyt oikeastaan tullaan siihen varsinaiseen pointtiini, pohdittuani Hesarin Mustan Laatikon herättelemänä ahtaasti asumista tänään: tavaran säilytys on ainoa mihin tilaa tarvitsisimme - elämälle meillä on aivan riittävästi tilaa. On mukava olohuone, kahdeksan hengen ruokapöytä ja kaksi vessaa. Pohjaratkaisu, joka mahdollistaa asunnon ympärijuoksemisen.

Ahtaasti asuminen tarkoittaa Tilastokeskuksen nykymääritelmien mukaan sitä että asuntokunnassa asuu "enemmän kuin yksi henkilö huonetta kohti, kun keittiötä ei lasketa huonelukuun".* Siis meidän asuntomme riittäisi kolmelle. Vielä ahtaammalle joudutaan jos tarkastellaan keskivertoasuntoja: Uudellamaalla ihmisillä on keskimäärin kodissaan 37 neliötä per henkilö, koko maassa keskiarvo on hitusen päälle 40 neliötä.

Meillä on kahden hengen koti viidelle.

Tämä kieltämättä selittää edellisen sähkölaskun yhteydessä ihmettelemääni tilastoa, jonka mukaan käytämme sähköä vähemmän kuin keskiverto kahden hengen (kerrostalo)talous. Me, joilla pesu- ja tiskikoneet laulavat päivittäin, ja joiden pistorasioissa yöpyy puhelimia, tabletteja ja läppäreitä koko kerrostalon tarpeisiin. Silti yllämme neliöillämme samaan energian käyttöön kuin ne kaksi ihmistä samoissa neliöissä.

Eli kaiken sen logistisen ihanuuden lisäksi, mitä kotimme tarjoaa, olemme myös vahingossa vähän vihreämpiä.

Sanon sen olevan ideologinen valinta.

* Haluan myös huomauttaa, että vuonna 1975 emme vielä olisi asuneet ahtaasti. (Vasta vuonna 1980. Miten nousukausilaista.)

Navigare iacta est

Nyt on kuulkaa sillä tavalla, että meihin on iskenyt venekuume ja oikein pahemman kerran. Ja kun sanon meihin, tarkoitan Suurmetsuria. Tilanne on siksi vakava, että kuume lausuttiin ääneen jo viime torstaina, mutta yllättävää kyllä, meillä ei vieläkään ole venettä.

Hitachin tavoittaa nykyään parvekkeelta.

Älkää käsittäkö väärin: jos elämä ja Suomen kesäsää olisivat sellaisia kuin venemainosten kuvissa, minäkin varmasti haaveilisin veneilystä. Mutta helpommin olen taipuvainen uskomaan veneenomistavaan luokkaan kuuluvaa ystävääni, jonka mukaan saman kokemuksen saa seisomalla kylmässä suihkussa vaatteet päällä ja repimällä satasia.

Olen ehdottanut, että nyt ensimmäisenä veneilykesänä kokeilisimme tätä. Jostain syystä Kyösti ei ottanut minua vakavasti, mutta suurena torjuntavoittona onnistuin kuitenkin saamaan läpi veneen vuokraamisen pariksi päiväksi - mikä minusta olisi ainoa järkevä tapa edetä asiassa myös pysyvällä tasolla. Jos se suihkussa rahan repiminen ei kerran riitä.

Mutta. Suurmetsurin haavekuvissa Suomen kesässä on ilmeisesti useita kauniita päiviä, jolloin pakkaamme eväskorimme ja noin vain hurautamme läheiseen saareen. Minä puolestani olen huomauttanut, että mikään ei estä meitä tekemästä tätä jo nyt. Alle tonnilla.

Ja heti tänään teimme. Minä ilahduin, koska näin osoitettiin miten mukavasti - ja halvalla - retket onnistuvat ilman omaa venettä, Hitachi epäilemättä koska näytti miten mukavasti aina veneellä retkeilisimme.

 

Tämän melkein voisi laittaa sinne venekatalogiin.

Tämä on niistä rajattu pois.

Retkestä oli alustavaa puhetta jo eilen, joten ostin pillimehuja, viisi karjalanpiirakkaa ja viisi croissanttia. Siis eväät. Suurmetsuri aloitti retken valmistelut etsimällä komerosta trangian ja pesemällä kylmälaukun, minä avustin väistymällä pihalle. Ja heti kaksi tuntia myöhemmin eväät olikin valmisteltu - mitä nyt enää kaupasta mansikoita ja huoltoasemalta paloöljyä. Saavuimme Merisatamaan yhdeltä vilkuttaaksemme Pihlajasaaren yhteysalukselle.

Seuraava tuli puolen tunnin kuluttua, joten mitäpä sitä dramatisoimaan. Söimme herneitä ja katselimme purjelautailijoita. (Aivoni vähän jäätyivät ajatuksesta.)

Ja oikeastaan, ehkä se olikin tarkoituksellista. Katsos omalla veneellähän olisimme voineet startata ihan milloin hyvänsä. Tätä ei tietenkään sanottu ääneen, mutta ymmärtää sen vähän jäätyneemminkin aivoin.

Halloumia.

Le retkieväs.

Lisukkeet: parmesan, pesto ja ketsuppi.

Suurmetsurin preparoima lounas oli ehkä aavistuksen verran monipuolisempi kuin minun suunnittelemani. Lapsille makaronipataa, aikuisille halloumisalaattia (balsamicolla ja pinjansiemenillä). Makkaraa grillattavaksi sekä lettutaikina, jonka kuitenkin lopulta paistoin vasta kotona. Herneitä ja mansikoita. Valmiiksi leikattua leipää. Pillimehuja, vettä, maitoa, olutta ja kokista.

Näimme sateen Lauttasaaren yllä sekä merisumun, joka nousi ja katosi yhtä yllättävästi, löysimme kivan kiipeilypaikan ja taisin vähän käräyttää nenänikin, vaikka olinkin noin muuten tiukasti tuulitakkiin pukeutunut. Erinomainen kesäretkipäivä.

Eli nyt kun veneretkeilyä on kuivaharjoiteltu ilman veneilyä, vuokraveneen tulikokeeseen voi suhtautua jo tietyllä optimismilla: jos saadaan vene ehjänä laituriin, odotettavissa on hyvät eväät.

Sitä ennen ostan itselleni pilkkihaalarit.

Yritys olla nostalginen

Blogin luonnoksissa on hyvän kolme vuotta sitten laadittu otsikko "Nyt kun en enää asu täällä". Postauksen ideana oli hehkuttaa kotipihaamme ja juoruta naapureista sitten, kun se olisi mahdollista. Mutta nyt kun asunto vihdoin on myyty, lähdöstä on ehtinyt kulua liki kaksi vuotta.

Okei, se oli ihana koti. Ja ennen kaikkea täydellinen piha, jossa lapset saivat leikkiä nelivuotiaasta keskenään (ja naapurin lapset kaksivuotiaasta). Jossa aina oli leikkikaveri. Ja kahvikaveri. Barbilla oli bestis ja Barbilla bestikset. Iltapuurolla yhdestä viiteen lasta, riippuen vähän kuka puurot viitsi keittää. Itkuhälyttimenä toimi ovikello.

Varmaan sitä hehkutin blogivuosinakin, mutta ylläolevaa en kirjoittanut. Varoin kuvia, joissa näkyisi kotimme seinää, ettei se olisi paikannettavissa. En kertonut idyllisestä Kakolanmäestä, joka pihastamme alkoi. Kuvailin, kuinka meillä oli lyhyt päiväkotimatka, mutta en sanonut sen pihan näkyneen olohuoneemme ikkunasta. En varmasti kertonut antavani lasten olla pihalla ilman valvontaa.

Tuolla me asuimme.

Vaikka olemme siis muuttaneet pois aikaa sitten, jätimme asuntoon jotain pientä. Tällä tarkoitan kaikkea suurta: kirjoituspöytä, olohuoneen lamppu, jukeboksi, kirjahylly. Sekä tietysti kaikki se romu, jotka kellariin kerätään.

Veimme viimeksimainitut Topinojalle (mikä puhdistava kokemus*), terassikalusteet ja työkalut kesämökille, kirjoituspöydän ja jukeboksin annoimme pois (mikä puhdistava kokemus**). Kirjahylly katselee minua tuosta vierestäni ja rakastan sitä, mutta se ei ole puhdistava kokemus, pikemminkin vähän ahdistava samaisesta syystä kuin luopuminen oli puhdistavaa.

Neljällä lapsella palvelleista Teutonioista katkesi asia Harbin vauvavuonna. Metalliosistaan pääsi kierrätykseen.

Vessanpönttöä emme muutaneet, mutta katsokaa nyt mikä täydellinen kierrätysmaailma. Jokaiselle asialle oma kontti!

Tabula rasa seuraavalle kertomukselle.

Sunnuntaina suljimme kodin oven viimeistä kertaa. Kodin, johon muutimme yksilapsisena jatko-opiskelijapariskuntana ja pois kolmilapsisena perheenä, uudet urat edessä. Siellä harjoittelimme häävalssin ja kahdet lektiot.

Tällaista nostalgiaa yritin kehitellä, mutta jännä kyllä, en saanut sisimpäni ripseä värähtämään. Se oli ihana koti, mutta arvaatteko: niin on nykyinenkin. Olkoonkin objektiivisilla mittareilla vähemmän idyllinen.

Kiitos Kakola 2010-2014. Näin on hyvä.

* Puhdistavaa, koska kuormaamme ei kaadettu läjänä kaatopaikan massaan, kuten kuvittelin, vaan jokaisen asian sai viedä omaan kierrätyspisteeseensä. Jätemaksu peräkärryllisestä tavaraa oli kolme euroa. Kolme!

** Miten mahtavaa luopua jostain, jota kuvittelee pitävänsä tärkeänä, mutta joka esineenä ei kuitenkaan sitä ole. Ah, mitä kolmen pennin Kon-mari-filosofiaa. Ei kestä kiittää!

Lapsia haki iltapäivähoitoon liikaa ja liian vähän

Minä raukkahan olen kotihoidettu, eli minua odotti aina koulupäivän jälkeen valmiiksi laitettu välipala, mutta ystäväni muistelevat lämmöllä kaakaojauheen syömistä suoraan purkista.

Helsingin kaupunki tarjoaa tähän sukupolvikokemukseen mahdollisuutta myös Barbille, tulevalle tokaluokkalaiselle.

Helsinki julkisti eilen, että kaupungin iltapäivätoimintaan haki noin 6600 lasta, joista noin 5500 "pystytään sijoittamaan" yhdistysten, seurakuntien ja muiden järjestämään toimintaan. Ilmaisusta voisi kuvitella, että tarjolla oleviin kerhoihin ei mahdu enempää lapsia, mutta totuus on, että ainakin meidän alueeltamme jätettiin aiemmin toiminut iltapäiväkerho perustamatta.

"Vähäisen hakijamäärän vuoksi."

Selvä pelihän tuo, eikö vain? Paitsi, että alueella toimii myös kaksi muuta iltapäiväkerhoa, joihin saapuneet tokaluokkalaisten hakemukset hylättiin sillä perusteella, että vain ekaluokkalaisille riitti paikkoja. Ja huomatkaa: hakukaavakkeessa sai valita vain yhden kerhon, johon hakemus osoitetaan. Samalla luvattiin:

"Mikäli lapsi ei tule valituksi hakemaanne ryhmään, pyritään paikka osoittamaan alueen muista perusopetuksen iltapäivätoimintapaikoista."

Ei muuten pyritty. Kielteisiä päätöksiä on yhden koulun tokaluokkalaisille tullut yli neljäkymmentä.

Twitterissä Helsingin opetusvirasto vastasi kyselyyn paikkojen puutteesta, että määrärahaa ei ole tarpeeksi, ja että "lasten määrä kasvaa ennakoitua nopeammin".

Eikä kasva. Tämän vuoden hakijat ovat ne edellisen vuoden esikoululaiset ja ekaluokkalaiset! Sitä paitsi, hakemuksia oli tullut tänä vuonna 300 enemmän kuin viime vuonna ja paikkoja on 1100 liian vähän.

Ainoa järjellinen argumentti on riittämätön määräraha. Ja sehän vain kertoo, että palvelua ei pidetä tärkeänä. Eli jos tässä yksinkertaisesti halutaan säästää, sanoisivat ihan suoraan, että lapsillemme ei perusteta iltapäiväkerhoa, koska tokaluokkalaisten on ihan ok tsiigata viisi tuntia päivässä youtubea ja syödä oboyta. Mutta että "vähäisen hakijamäärän vuoksi".

Come on.

Arkihack:* päiväkodin kevätjuhlat

Tänään päivystimme päiväkodin juhlasalissa kello 17.00, lapset syötettynä ja vaatteet vaihdettuna, minä itsestäni varsin ylpeänä.

Ai miten sen tein? En ainakaan lähtemällä töistä ajoissa - kuten näemmä kaikki muut (tm) päiväkodin vanhemmat - vaan varaamalla lasten vaihtovaatteet aamulla käsilaukkuun ja porhaltamalla päiväkodille Hesburgerin kautta. Puoli viideltä lasten kerääminen päiväkodin pihalta, burgeri"piknik" portin ulkopuolella, vaatteiden vaihto kuraeteisessä, ja ta-daa, valmista ihan muina supermutseina.

Päiväkodin tätien ruusukortit piirrettiin siinä piknikin ja vaatteiden vaihdon välissä toimistolta napatuilla punaisella ja vihreällä huomiotussilla.

Suunnittelen elämääni tällä hetkellä vuorokauden tähtäimellä. Mutta suunnittelen hyvin. Ja pidän saavutuksena jokaisesta vuorokaudesta selviämisestä.

Viime viikon mitalit jaoin itselleni lapsen syntymäpäivistä: saavuin (Hitatchin kanssa) työmatkalta maanantaina keskiyöllä, tiistaina oli pitkä työpäivä, ja keskiviikoksi sovittu kaverisynttärit. Jo aiemmin kehittämäni Siwa-synttärikonseptin rinnalle lanseerasimme hienostuneemman version: leivontajuhlat. Laittamalla juhlavieraat tekemään omat muffininsa, sain paitsi ohjelmaa isoksi osaksi juhla-aikaa, myös vältyin pöydän kattamiselta etukäteen.

Toisen juhlakattauksen - tai siis itseni - pelastin siirtämällä bileet urbaanille grillauspaikalle. Ei siivousta! Ja miten blogiuskottavaa!

Ja koristeetkin oli kaupungin puolesta.

Tosin siivoamattomuuden arkihack on ollut käytössä jo kauan. Minulle luontaista, mutta Suurmetsuri ei arvosta.

Ja ihan kohtahan tämä rauhoittuu.

Se on ainakin virallinen ylivuorokaudenmittainen pitkän tähtäimen suunnitelmani.

* Termi pöllitty Valeäidiltä. Se onkin paras arkihack: muiden hyvien konseptien varastaminen.

Kahdeksan vuoden kotiäitiys

Luin juttua pienten lasten äitien työllisyydestä ja päähäni iski melko pysäyttävä ajatus: jos olisin pitänyt kaikki lapsivapaat täysimääräisinä, olisin aika tarkkaan kaksi viikkoa sitten ollut palaamassa työelämään äitiyslomalta, joka olisi* alkanut huhtikuun alussa 2008.

Sen sijaan olimme ensimmäisellä konferenssimatkallani lokakuussa 2008.

Yritin luoda päässäni vaihtoehtoista todellisuuskuvaa tuosta kahdeksan vuoden kotiäitiydestä, mutta en lopulta uskaltanut lähteä sille tielle. Sen sijaan mietin missä olisin nyt, kaivelemassa kahdeksan vuoden takaisia mappeja ja pohtimassa kahdeksan vuoden aikana päivittynyttä tutkimuskirjallisuutta, keksimässä rahoittajille perusteluita miksi apuraha kannattaisi myöntää minulle ja lupaavalle alulleni viime vuosikymmeneltä.

Väitän, että vaikka yliopistoja ei olisi tällä aikavälillä päätetty ajaa alas, tutkimusrahoituksen olisin voinut unohtaa. Ja sen myötä väitöskirjan. Koska jos vaikka olisin onnistunut viitisen vuotta kituuttamaan kotihoidontuella, ihan hirveästi siitä ei olisi varmaankaan jäänyt sukanvarteen tehdäkseni tutkimusta omarahoituksella.

Tulisiko soittoa jos kaikki yllämainittu jotenkin eriskummallisesti kumoutuen väittelisin neljän, viiden vuoden kuluttua tästä hetkestä?

Jos nyt varovasti koittaisi viedä postausta johonkin kantaaottavampaan suuntaan, niin äkkiseltään tulee mieleen esimerkiksi, että perhevapaiden jakaminen ihan vaikka lainsäädännön tasolla olisi varmaan aika hyvä juttu.** Ja toiseksi, että kun sanotaan, että naiset ei voi saada kaikkea, niin miksi eivät, jos kerran miehetkin voivat. Pitää vaan määritellä se "kaikki" samoilla kriteereillä: pitääkö siihen kuulua lasten kotona hoitaminen?

(Vaikka teinhän minä sitäkin silti vuosia.)

Mutta eiköhän mun todellinen pointtini ollut, että kahdeksan vuotta on muuten tosi pitkä aika. Ja jos se aika on kulunut kolmikymppisistä... Tai ei, ainakaan se ei ollut mun pointtini. (Kahdeksan vuotta!)

* Sanon olisi, vaikka tokihan se virallisesti alkoi silloin. Esikoista odottavana kammiotutkijana en vain keksinyt syytä lopettaa työntekoa ennen laskettua aikaa - ja koska lapsi ei pitänyt deadlineaan, ehdinkin lomailla yli viikon täysin toimettomana.

** Ai entä jos haluaa olla kotiäiti, eikä vain patriarkaatin pakottamana? Antaa mennä! Perhevapaiden jakaminen olisi vain kannustin saada ne mahdollisimman täysimääräisesti käytetyksi. Äitini valintaa esimerkiksi on paha mennä tuomitsemaan, koska minulla oli maailman leppoisin lapsuus. Itselleni tuottaa vaikeuksia tarjoilla leppoisuutta edes iltapäivän mittaisissa jaksoissa.

Lapset ja nykytaide

Suutarin lapset vihaavat kenkiä, niinhän sitä sanotaan. No, minun lapseni ovat syyttään joutuneet alistumaan keskivertoa enemmän museokäynneille, ja tästä syystä usein esittävät vihaavansa niitä. 

(Nopea leikkaus kuvaan, jossa olemme juuri käyneet Taidehallin lastensunnuntaissa ja HAMissa ja Barbit itkevät, että kolmanteen museoon, ei vielä kotiin, kolmanteen museoon!) Kyllähän te ymmärrätte. Lähteminen aina vaikeaa.

Mutta kävipä sitten viime perjantaina, että nappasin lapset uimaretkelle ihan naurettavan myöhään. Sitä se valo tekee. Vielä pari kuukautta sitten totesin päiväruoan jälkeen, että eipä tässä enää mitään kannata, kohta on nukkumaanmenoaika.

(Saahan lapsiperhekontekstissa sanoa "naurettavan myöhään", jos idea saatiin puoli seitsemältä ja autossa oltiin kello 19.08? Hyvä.)

Niin ja tietenkin normaalioloissa menisimme ratikalla, hip. huom.

(Voisikohan koko blogipostauksen sulkeistaa?)

Mäkelänrinteen retki oli kahdessa mielessä onnistunut: saimme kerättyä esikoisen sinne aiemmin unohtamat uikkarit ja lapset oppivat uutta sanastoa minun jättäessäni sormen auton oven väliin. Yhdessä mielessä epäonnistunut: allasosasto oli remontissa.

Olimme takaisin autossa 19.40, melko vähin ideoin: mihin mennä kolmen lapsen kanssa tähän aikaan, ettei koko säätö olisi ollut aivan turhan vuoksi?

No tietysti Kiasmaan!

Koska oveluus on yksi äitien tärkeimpiä taitoja, en kysynyt haluavatko lapset museoon, vaan haluavatko he pitsistä rakennettuun huoneeseen. Totta kai ne halusivat.

 

Seuraa virallinen suositus: jos ei ole lasten kanssa kauheasti tullut käytyä museossa ja miettii miten siellä voi käyttäytyä, Ernesto Neton näyttely on erittäin matalan kynnyksen näyttely aloittaa.

Voisin suositella lämpimästi myös tuota iltakahdeksan saapumisaikaa, koska meidän lisäksemme museossa oli noin kolme muuta asiakasta. Lastentapahtumat, joita kaikki museot nykyään harrastavat, ovat mahtavia tekosyitä raahata lapset museoon askartelemaan, mutta saattavat aiheuttaa tinnitusta.

Visiitin kruunasi neljännestä kerroksesta avautunut näkymä museon seuraavaksi aukeavaan näyttelyyn: Choi Jeong Hwan muovi-installaatiohässäköintiin, joka siis aukesi yleisölle eilen.

 

Todellakin tullaan uudelleen.

 

 Ehkä kahdeksalta.

Tytöt on tyttöjä

Harbi täytti kolme ja vihdoin meillekin on saatu prinsessamaailman rinnalle kunnon ninjameininkiä.

Myös Harbi pääsee leikkeihin mukaan.

Barbi on se, jonka Ninjagon katsomista on jouduttu rajoittamaan.

Nyt kun edessä on päiväkotikaverin ninjasynttärit, ymmärsin, että joudun pääsen vihdoin korvaamaan sen lakanasta tehdyn kummitusasun päiväkodin halloweenjuhlissa, jossa muut edustivat BR:n noita- ja supersankarireleissä.

Kuvittelin toki, että tästäkin pääsee helpolla. Mustat leggarit, musta paita ja kypäräpipo päähän - tämähän syntyy nopeammin kuin lakanakummitus. Mutta mustan ninjan rooli oli kuulemma jo varattu. Ja ilmeisesti [myönnän, en ole tätäkään ohjelmaa katsonut lapseni kanssa] Ninjagossa on hienosti tasa-arvonäkökulmaa kattamassa yksi tyttöhahmo: Mia.

Siis: punaiset leggarit, punainen paita ja punainen kypäräpipo?

Niinhän voisi kuvitella, mutta tämä asu on varattu punaiselle ninjalle.

Aikani jankutettuani, että jos Mia pukeutuu punaiseen ja on ninja, hänkin on punainen ninja, hyväksyin, että kummitusasu menee nyt tosiaan maksuun ihan korkojen kera.

Ja kuulkaa yllättävän vähän kirkkaanpunaisia Kiina-mekkoja löytyi eräänä aurinkoisena lauantai-iltapäivänä lastenvaatekaupoista. Suunnitelmani oli siis napata joku tämänhenkisen printtitunika ja vyöllä tuunata siitä Mia-asu.

Jos tarkkoja ollaan: yllättävän vähän yhtään mitään kirkkaanpunaista löytyi näin joulukuun ulkopuolisessa ajassa. (Ja väri tosiaan on ensisijainen, koska kyllähän meillä qipao'ita löytyy kotoakin.)

Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi Eurokangas.

Barbi piirsi kaavat.

Minähän toki olen kätevä käsistäni, ja jos vielä käyttäisin kaavoja tai muuten suunnittelisin tekemisiäni, vaatteista saisi varmaan jopa ihan käyttökelpoisia. Mutta vailla edellämainittuja, yllättävän vaikeaa oli esimerkiksi saada tuota päähinettä sellaiseksi, ettei näyttäisi niqabilta. Tai siis, summassa ompelemani huppu, johon leikkasin viillon, näytti pahasti uskonnonpilkalta. Koska se myös repsotti kuulemani mukaan epäninjamaisesti, kiristin silmäaukkoa paljettijoustonauhalla. 

Se etäännytti. Varmasti yhtä lailla ninjasta.

Mutta pois se minusta, että kävisin kyselemään miten juuri tämä asu kantaa tunnistettavuutta Mian kanssa.

Ninjat on ninjoja.

Kosmopoliitta

Eräs teidän kaikkien tuntema bloggari instagrammaa menemään Japanista, ja matkaraporttia odotellessa en malta olla kertomatta, että kävin minäkin. Entinen bloggari, mutta jos mahdollista jopa edellä mainittua varmemmin teidän kaikkien tuntema.

Tiedätte toki miten työmatkoja paljon tekevät aina voivottelevat, että kyllä siitä kuule on hohto kaukana ja ihan varmaan kaikki olisivat mieluummin kotona kuin työmatkalla.

No ehkä kaikki paitsi ne jotka sattuvat oikeasti olemaan kotona. Sillä on muuten hohto melko kaukana siitäkin.

Mutta on tietysti työmatkoja ja työmatkoja. Eräs ystäväni lentää johonkin maailmankolkkaan yhden myyntitapaamisen vuoksi. Ja ihan varmasti on raskasta. Mutta raskasta minusta olisi myydä Suomessakaan, jotta.

Harhaudun. Tai oikeastaan jännitän itsekin päättyykö tämä postaus Japani-aiheisena vai työmatka-aiheisena. Ken elää, näkee.

Japaniin menemisessä oli paljon samaa kuin taannoin Kiinaan menemisessä. Ensinnäkin se, että kuvittelin populaarikulttuurisen kuvaston ja yleisen maailmantietämyksen pohjilta tietäväni mihin olen menossa. Koska (ihmisen tärkeyden mitta on se kuinka kiireinen hän on, kuuluu tällaisissa kohdissa aina mainostaa että) matkaa edeltävä aika oli niin järkyttävän kiireistä, ehdin avata kirjastosta lainaamani Tokio-oppaan ensimmäistä kertaa lentokoneessa. Tai vaikea sitä olisi ollut paljon aiemmin avata, sillä lainasinkin sen vasta edellisenä päivänä. Onneksi lento oli kuitenkin pitkä, ehdin kahlata opuksen läpi.

Toinen asia, mikä oli yhteistä Kiinaan menon kanssa, oli havainto siitä miten järisyttävän väärässä olin ollut. Toki tiesin Japanin eroavan Kiinasta monilla tavoin, mutta en ymmärtänyt sen mittakaavaa.

Tokio muistuttaa enemmän Helsinkiä kuin Wuhania.

En keksi toista yhtä siistiä, yhtä rauhallista ja hiljaista suurkaupunkia. (Se oli jopa Helsinkiä siistimpi ja rauhallisempi, eikä Helsinki edes ole suurkaupunki.) Junassa jonkun kännykkä soi ja tämä onneton raukka juoksi vaunujen välikköön puhumaan. Kukaan ei törmää sinuun kadulla. Kukaan ei huuda. Kukaan ei tuijota. Kukaan ei soita torvea. Puistossa puistotyöntekijä poimii sormin suurella epätodennäköisyydellä kohtaamansa roskan. Tupakointi kävellessä on kielletty. Kyllä. Puiston ulkopuolella kadunkulmassa on tupakointipiste. Tuntuu absurdilta ajatella, että joku sylkisi.

Wuhanissa olin harvoin hississä, jossa joku ei olisi tupakoinut. Tai huutanut kännykkäänsä. Tai sylkenyt. Tai näitä kaikkia yhtä aikaa.

Kuten ylläolevasta huomaatte, Kiinan-traumani alkoi matkalla vapaasti purkautua. Osoitinkin matkakumppaneilleni syvää kosmopoliittiuttani aloittamalla joka ikisen keskustelun viikon aikana sanoilla kun minä olin Kiinassa.

Minä olin onnekkaampi matkaseurani kanssa. Sekin on tietysti työmatkoissa riski, seuraansa saa kai harvoin valita. Tai niin kuulin matkakumppanieni valittelevan.

Tämä näytti tutulta.

Mutta näitä näki Kiinassa vain todella eksklusiivissa kohteissa.

Ehkä kirjoitan vielä toisenkin postauksen. Siitä Japanista. Tai työmatkailusta.

Slow knitting

Aluksi, myönnettävä se on, mitä kutoja-sensei Liina minulle kesällä 2014 minulle väitti: once you go luksuslanka, you never go back to markettilanka. Siltä se pahasti näyttää.

Mutta onneksi minulla on tämä slow knitting ideologia: ei vie lankahankinnat ahdinkoon. Huivia numero yksi neuloin syksystä 2014 tammikuuhun 2015. Huivia numero kaksi helmikuusta joulukuuhun 2015 ja huivia numero kolme joulukuusta 2015 arviolta vuoteen 2027.

 Kuten sanoin, Liinan vika. Malli Veera Välimäen Neon Beast.

Joka kerta - siis kolmesti - olen ollut äärimmäisen skeptinen lopputuloksesta. Joka kerta - siis kahdesti - olen ollut äärimmäisen tyytyväinen lopputulokseen.

Olen ymmärtänyt, että tämä kuuluu kuvata näin.

Toinen huivi oli myös Liinan vika. Ja Veera Välimäen resepti. Ja väreiltään haastava. (Jos ensimmäisestä tuli Tupu, Hupu ja Pentti, tästä tuli Leenu, Liinu, Matti ja Teppo.) Eli ihan samoissa mentiin, paitsi että Kapan lanka oli ompelulangan paksuista ja mallin ideana kaksi miljardia oikeaa silmukkaa.

Sooloilin raitojen paksuudessa, koska en halua kerätä langanjämiä, eli neuloin kerät loppuun. Loppua kohti aloin epäillä, että pilasin koko homman, koska raidat lyhenivät niin merkittävästi, ja viisi senttiä ennen loppua kudin tahtoi unohtua lopullisesti laatikon pohjalle.

Kunnes keksin, että haluan aloittaa uuden projektin. Kävin pitkän keskustelun itseni - ja myös muiden - kanssa siitä onko järkeä enää tehdä kolmatta huivia, vai olisiko syytä siirtyä neuleisiin. Harppaus tuntui suurelta, mutta toisaalta kolmas huivi liioittelulta. Päätin kuitenkin, että koska käytän talvikaudella huivia päivittäin töissä, myös kolmannelle voisi olla käyttöä, nimenomaan hartiahuiville. Paita sitten 2017.

Slow knittingin filosofiassa on lupa olla vain yksi kerrallaan työn alla, joten Kappa oli lopeteltu illassa. Päättelinkin. Pingotinkin. Sitten sain mennä lankakauppaan.

Sitä en nyt mennyt kyseenalaistamaan, että olisin vaihtanut suunnittelijaa.

Kuvittelin nimittäin, että kaupasta ostamalla värien mätsääminen olisi kuin kuohuviinibrunssi hummuksella, mutta ikävä kyllä se ei kyllä osoittautunut yhtään helpommaksi kuin aiempi nettivalinta. Tai tuloksekkaammaksi. Värit ovat kenties tasapainoisen erilaisia, mutta jotenkin tylsiä yhdessä.

Mutta mikä vielä pahempaa. Noin kuukauden huivia työstettyäni tajusin - siis olinhan minä ohjeen lukenut, mutta oikeasti tajusin - että jokaisen raidan jälkeen langan katkomalla minulla on edessä noin miljardi (eli ainakin kolmekymmentä) pääteltävää langanpätkää. Ylitsepääsemätöntä.

Kahdeksastoista asia, jonka Liina on kutimoimisesta minulle opettanut, on että purkaminen kannattaa aina. Ja purkamallahan tuosta voisi vielä tehdä Neon Beastin.

Elämysmatkailua kotikulmilla

Kohta täysi viikko ilman lapsia kotona on ollut hurjaa tykitystä elämysten saralla. Laiska museoitaan luettelee, mutta pakko on mainita viikon erikoisin kokemus tiistailta, jolloin flunssani orasti siihen vaiheeseen, että totesin paremmaksi jättää päivälle suunnitellun hiihtoretken* väliin. Tulin töistä, laskeuduin sohvalle ja avasin television.

Sieltä näemmä tulee muutakin kuin evöäftöhaaaai. Illan saldona oli mökin hirsille repiminen ja dekoistaminen (pahoin pelkään allergisoituneeni sisustamiselle), dramaattisäänisesti selostettu dokumentihko Hans Holbeinista sekä Jennifer Anistonin tähdittämä "romanttinen" "komedia". Siinä maatessani Hitachi väitti, että suomalainen katsoisi keskimäärin kolme tuntia päivässä televisiota. Tarkistaa en viitsi, kun saattaisi mennä juttu hukkaan. Mutta hurja ajatus.

Melkein yhtä jännää oli tänään huonepaossa. Olen ymmärtänyt, että ovat muotia, ja päätin viedä Suurmetsurin syntymäjuhlansa kunniaksi sellaiseen. Ehkä hauskin hetki oli se, kun olin paljastanut Kyöstille syntymäpäiväyllätyksen olevan edessä ja tämä päätteli minun vievän hänet tanssitunnille. Se pettymyksen peittämisen vaiva toisen kasvoilla.

Liikkis.

Mutta oli itse huonekin hauska. (Jos et äiti tiedä, niin se on lukittu huone, missä pitää vihjeiden avulla ratkoa tehtäviä ja päästä ulos, tunnissa.) Itse ehkä olisin kaivannut vähän suurempaa larppausta alkuun, taustakertomuksen esittelyä. Nyt meidät tuupattiin huoneeseen, jonka teema oli lopulta melko yhdentekevä. Numerolukkoja oli paljon ja niiden koodeja piti ratkoa. Kelloja oli vähän, joten ei hajuakaan kauanko aikaa meni mihinkin, mutta arvelisin, että noin 50 minuuttia meni ensimmäisen vihjeen hoksaamiseen. Loppua kohti, kun ajan arvasi olevan vähissä, rupesi jo ihan jännittämään, ja kyllä kelpasi löytää huoneen avain lopulta.

Mutta kuulemma minuuttia yli - pelinohjaaja paljasti, ettei raaskinut keskeyttää meitä kellonlyömällä, koska olimme niin lähellä ratkaisua.

Epäonnistumisesta huolimatta ihan kelpo tapa viettää tunti elämässään. Ja kallis. Ehdottomasti keskivahva suositus!

* Kuvittelin jo, että tänä talvena saisi täyteen kaksi hiihtokertaa, mutta kieltämättä tämän viikon jälkeen toteutuma alkaa näyttää huonolta. Edellisen kerran jälkeen sain pitää kaverilta lainaamani sukset ja kävin ostamassa oikein sauvatkin. Valmiina ensi talveen!

Haamuraaja

Olette varmasti nähneet sen meemin, jossa ihanasti sanotaan, että ystävät ovat kuin tähtiä. "Vaikka et aina näkisi niitä, tiedät että ne ovat siellä." Samis, minäkin inhoan sitä! Vaikka on siinä jotain surullistakin, etenkin, kun sitä jaetaan sosiaalisessa mediassa ystävänpäivänä, vakuutellen, että on okei vaikkei ystäviä näekään.

Mutta nyt tämä lähti ihan oudoille poluille aivan alkutelineissä. Anteeksi. Tarkoitukseni oli viihdyttää itseäni blogin parissa näin perjantai-illan kunniaksi, ja itsensä viihdyttäminen ja lukijan viihdyttäminen eivät tunnetusti aina käy ihan käsi kädessä.

Tarkoitukseni oli tietysti sanoa, että blogini on kuin kolminelikymppisen perheenäidin ystävyyssuhteet. Niiden kuvittelee olevan siellä, vaikkei niitä koskaan ehdikään kohdata. Ja on siinä vähän jotain surullistakin: minä nimittäin yhä bloggaan mielessäni. Siksi olikin vähän shokki avata sivusto, ja huomata, että olen viimeksi julkaissut tammikuun alussa.

Haamuraaja.

Olen hieman saanut täytettyä tätä osa-aluetta elämässäni perustamalla työhön liittyvän sometilin - eli paitsi, ettei minun enää tarvitse kätkeä Facesivua, kun joku kävelee huoneeni ohi, minulla on kanava, jossa maanisesti seurata tykkäysten kasvua! Palkitsevaa kuin nurmikon tuijottaminen.

Ei sekään meinaan aina kasva.

Mutta mitenkäs sitä haamuraajaa kutittamaan juuri tänään? No koska hiihtoloma! Siis ensi viikolla. Muistan erään äitibloggaajan, joka töihinpalattuaan piiskasi blogiaan aina perjantai-iltaisin, kertoen, että hurja viikko oli, mutta nyt kädessä siideri ja rauha maassa. Samalla tavalla minä huomaan lipuvani kuvioon, jossa avaan blogin aina lasten kyläillessä mummolassa. Myönnettäköön: hänen tähtensä loistivat vähemmän pilvisellä taivaalla kuin minun. Perjantai tulee joka viikko ja minun lapseni vierailevat mummolassa kerran kvartaalissa. Mutta eivätpäs ole siellä vielä. Eli hah, en siis suinkaa bloggaa vain kertoakseni olevani lapsivapaalla! Tai siis, no, jos unohdetaan tämä sivujuonne.

Mutta yllämainitusta syystä varmaan tämä viikonloppu oli unohtunut kalenterissa tyhjäksi. Tajusin vasta tänään kotimatkalla ratikassa, että herramunjee meillä ei ole mitään ohjelmaa ennen sunnuntaista lastenkotoapäästöä. Kerroin huoleni Suurmetsurille, joka tomerasti kävi järjestämään meille vieraita illaksi. Kävi kuin hiirellä räätälinä: ei tullut koko perhettä, tuli vain sen perheen isä, jonka kanssa Hitachi lähti oluelle. Kakskytprosenttinen suoritus kuitenkin.

En valita toki. Lasten nukahdettua voi aina laskeutua äidin laatuaikaan.* Kävin viettämässä Suurmetsurin lämmittämän saunan, ettei mene tuhlunkiin, totesin etten vieläkään uskalla lukea Lopottia, koska jos sen lukee, sitten se on luettu, ja aloin raapia haamuraajaa.

Tiedätte kyllä, miten hyvän ystävän tuntee siitä, että vaikka olisi pitkäkin väliaika tapaamisessa niin aina voi jatkaa siitä mihin jäi.

Hieno lainaus Lincolnilta sekin.

* Lukekaa tässä sellainen itseironinen ja intertekstuaalinen viite äitijargoniin. Ja jos olette Twitterissä, seuratkaa tiliä Man who has it all. Niin hauskaa, koska niin totta.

Kuinka rakennetaan nousujohdanteinen päivä

Tähän tarvittaisiin klikinsäästäjä. Vastaus on, että jos aloittaa aamun, kuten minä tein, mikä tahansa päivä on nousujohteinen. Kerron kuitenkin.

Tätä aamua olin osannut kammota jo kaukaa. Barbilla kahdeksan kouluaamu, ulkona 25 astetta pakkasta [niin luulin, taisi olla vain 20] ja Suurmetsuri-parka siellä Havaijilla. Minussa ja Barbissa on se yhteinen piirre, että meitä stressaa vietävästi myöhästyminen. Ja Harbissa on se piirre, että hän on Aurinkokuninkaan iässä. Ja Hänen Korkeutensa ei herännyt tänään huvittuneena.

Alku näytti lupaavalta: sain itseni ja Barbin ylös ajoissa, ilman, että Barbi ja Keisari heräsivät. Söimme aamiaisen, ja kello oli juuri sopivasti, että loput lapset ylös, vaatteisiin, ja matkaan. [Älkää nyt naurako, olisihan se voinut mennä niin.] Mutta Aurinkokuningas halusi, että isä [Hitachi siis - voi olla vaikeaa pysyä kärryillä kaikkien näiden kummien kutsumanimien kanssa] nostaa sängystä. Tässä kohtaa en enää lyönyt vetoa ehtimisemme puolesta. Annoin olla, lohduttelin, houkuttelin, yritin harhauttaa, ja lopulta kiskoin huutavan Keisarin sängystään. Mutta kuten kaikki sitä yrittäneet tietävät: kaksivuotiasta, joka ei anna pukea, on kutakuinkin mahdoton pukea vain yhden aikuisen voimin. Tahtoikäinen riisuu toisesta päästä, minkä toisesta ehtii pukea. Tavallaan hyvä, että pakkasta oli se mikä oli, jälkikäteen olisi voinut kuitenkin nolottaa jos olisi vienyt päiväkotiin huutavan ja alastoman lapsen.

Tässä vaiheessa kouluunehtimisen tiesi jo toivottomaksi, joten hetken yritin lähettää Barbia matkaan yksin. Ja lopulta, kutakuinkin koulun kellojen soidessa, kun annoin Keisarin heittää viidesti puetun vaatteen lastenhuoneeseen ja hakea toisen, se kelpasikin, ja sain pukea Hänen Korkeutensa. Elämä hymyili, kunnes lähetin Keisarin painamaan hissin nappia. Perässä tullessani huomasin, ettei tämä ollut sitä painanut, ja tilasin hissin.

Pudistelette päätänne, kuulen: kolmen äiti ja noin käsittämättömän osaamaton.

Aurinkokuningas huusi pulkassa koko matkan kouluun. Ja koulussa, kun kannoin hänet kolmanteen kertoakseni opettajalle, että myöhästyminen ei ollut Barbin syy.

Seuraava deadline oli puurotarjoilun päättyminen päiväkodissa. Hänen Korkeutensa huusi koko matkan pulkassa päiväkotiin.

Kas, huomatkaa, draaman kaari kääntyy tässä: juuri tässä kohtaa alkaa nousujohteisuus. Me nimittäin ehdimme ennen ruokakärryn poisviemistä. Ja - siksi viisas sentään olen - koska minulla ei ollut aamupalavereja sovittuna, saatoin jäädä Keisarin kanssa rauhassa rauhoittumaan, eikä tarvinnut jättää lasta huutavana muiden hoteisiin.

Kuvittelin vastoinkäymiseksi sitä, että ratikka meni nenän edestä ja jouduin kävelemään metrolle. Mutta työpaikalle päästyäni [vannoin matkalla, etten tee töitä lainkaan, tuijotan vain ruutua ja juon kahvia] luin Twitteristä, että sporat seisoivat liikkumatta Hakaniemen torilla. Ja siinä minä olin, kahvia juomassa koneeni ääressä.

Aloin tehdä töitä.

Iltapäivällä hain lapset ilman tarvetta hoputtaa kohti seuraavaa rastia, pulkkailimme hetken pihalla, söimme verrattain sivistyneesti, meille tuli Mannerheim, lähdin pelaamaan futista [hävisimme] ja kun tulin puoli kymmeneltä kotiin kohtaamaan minua odottavat lapset, liian ylikierroksilla nukkuakseen - arvaatteko, arvaatteko?! - ne nukkuivat jo!

Kiitin hoitajaa, talletin hänen numeronsa puhelimen pikavalintaan [jostain syystä en ole vuosiin tilannut lastensuojelua kotiin], otin jääkaapista Pommacia, nostin jalat pöydälle, ja no, tässä minä nyt kirjoitan teille.

Ajatelkaa: jos ei välittäisi pienistä myöhästymisistä, eihän tässä olisi ollut lainkaan draamaa. Niin että onneksi sitä jaksaa välittää, tulee elämään sellaista kivaa säpinää ja pöhinää. Ja onnellinen loppu.