Arki 3.0

Niin ikuisesti kuin kotiäiteily iltapäivisin kestikin, lopulta loppui äitiyslomailu ja hoitovapailu. Viime viikolla lähetin lapset kunnan hellään huomaan vailla sen suurempia draaman kaaria. Ehtihän toki kuopus juuri täyttää vuoden ja neljä kuukautta, ollen siten lapsistamme vanhin hoitouran alkaessa. Olisin toki silti saattanut vähän tunnelmoida lapsen hoitoonmenoa näin viimeisellä kerralla, mutta pienen päiväkotiura tuntuu lähinnä ohijuoksulta: parin kuukauden päästähän olemme mitä todennäköisemmin roudaamassa lasten kerhotossuja Kiinaan, jossa omaksunen jälleen kuopuksen täysipäiväisen hoitovastuun.

Kaiken kaikkiaan uusi arkiarki on alkanut varsin hyvissä merkeissä. Esikoinen on viihtynyt esikoulussa erinomaisesti, toivoen ainoastaan myöhempää hakuaikaa. Keskimmäisellä - joka toki tapaa viihtyä aina ja kaikkialla - kaikki on päiväkodissa kivaa ja ruoaksi salaattia. Ja kuopus - raukka, eikö niin - päästää protestihuudon päiväkotiin mentäessä ja pienen nyyhkäyksen haettaessa. Siinä välissä on kuulemma oikein reipas. Niin ja poikkeuksellisen fiksu tietenkin. Kuinkas muuten.

Minä taas, kiitos vain, olen viihtynyt uuden tutkimussuunnitelman parissa niin mainiosti, että alan varmaan pian uskoa sen vakuuttavuuteen muidenkin mielestä. Mutta ei nyt vielä riehaannuta.

Paitsi päivien, arki on muuttunut radikaalisti myös iltaohjelman osalta. Vielä keväällähän kaikki arki-illat olivat enemmän tai vähemmän harrastusaikataulutettuja, mutta nyt olemme Kiinaan muuton verukkeella - ja koska täysipäiväinen päiväkotiarki on alkanut - lopettaneet lasten kaikki ohjatut harrastukset. Ja minunkin harrastukseni ovat jotenkin nuupahtaneet.

Ihan mahtavaa! (Sovitaan, että en sanonut tuota ääneen.)

Jos nyt jostain pitää valittaa, ja pitäähän sitä, niin nukkuminen aiheuttaa haasteita tähän uuteenkin arkeen. Esikoinen on uuden jännän arjen myötä kovin väsynyt iltaisin. Keskimmäinen taas nukkuu päiväkodissa komeat päiväunet, joten nukkumaanmenoaika tulee pari tuntia liian aikaisin. Ja kuopus? Riittänee jos sanon, että kokonaisia yöunia yhä odotellaan.

Yleistä väsymystä varmasti lisää, että ensimmäistä kertaa - ikinä lapsille ja minulle kutakuinkin kahteentoista vuoteen - herätyskello soi joka aamu seitsemän jälkeen. Joudun siis herättelemään lapset unestaan, ja sitten suurimmalla mahdollisella hermopaineella päiväkotiin, se on rentoa. Aina aiemmin päiväkotiaikoina lapset ovat syöneet aamupalan kotona ja menneet päiväkotiin vasta yhdeksän jäljistä, ja kotiaikoina taas olen tehnyt kaikkeni venyttääkseni laiskaa aamua mahdollisimman myöhäiseksi. Mutta nyt kun minä sekä vien että haen lapset päivittäin ja haluan siinä välissä tehdä töitäkin, laskeskelin, että tiukalla aamunaloituksella saisin päivät pidettyä helpommin järjellisen pituisina: sekä lapsille että minulle.

Suurmetsuriparan herätyskello soi yhä neljältä, mutta etäpäivien määrä on kesäloman jälkeen ollut korkeampi kuin aiemmin, eli tiukkaa taitaa tehdä sielläkin suunnassa. Toki etätöiden tekeminen lienee hieman helpompaa kuin kotona on kolmen huutavan lapsen sijaan vain yksi huutava vaimo. Vitsi vitsi, minä mitään huuda. Korkeintaan, että "mennäänkö lounaalle", ja senkin chatti-ikkunaan.

Ensimmäisen päiväkotipäivän lounas: en malttanut lähikauppaa kauemmas. Toisena sentään kävin hakemassa thaini ravintolasta. Ja kolmantena ja neljäntenä. Tänään kokeilin varovasti ruoanlaittoa.

Eli oikein hyvä arki tuli. Pidetään tämä. Ainakin sen pari kuukautta, jooko?