Kesän loppu*

Jos puhelimeni säätiedotussovellukseen on uskominen, eikä siihen ole, niin tämä oli viimeinen kesäinen päivä tähän intiaanikesään. Sen kunniaksi vein isommat lapset uimaan uimahalliin (kun kerran kenties viimeistä kertaa olisi tarjennut maauimalassakin).

Kuva lähipuistosta ensimmäisenä "kesän viimeisenä päivänä" elokuun alkupuolella.

Eilen söimme jo syksyn ensimmäisen jäätelön syötyämme niin monta kesän viimeistä jäätelöä, ettei se enää tuntunut uskottavalta. Vaikka yhtä epäaidolta kuulostaa termi syysjäätelö.

Olenkin pohtinut, että mitä loppujen lopuksi palvelee se, että kesällä relataan kaikista säännöistä: syödään jäätelöä ja joustetaan nukkumaanmenoajoista. Kun elämä tuntuu leppoisalta, tehdään kaikkea mukavaa. Ja kun tehdään kaikkea mukavaa, tuntuu elämä leppoisalta. Ja sitten pimeänä talvena, kun on muutenkin vaikeaa ja hiki nousee pelkästä haalareiden pukemisen ajattelemisesta, pidetään viimeiseen asti kiinni kaikista nipoista säännöistä. Kurjuuden maksimointia. (Jos haluat sanoa, että "ei se lomakaan tuntuisi lomalta jos ei olisi arkea välissä" niin minä vaadin todisteita, sillä en usko.) Mutta näinhän sen on oltava, koska muuten tulee hammaspeikko ja paha karma jos liikaa ruvetaan ilottelemaan. Eli kivan syksyinen asenteen olen jo saanut päälle!

Koska "lapsuuden kesät" on myyttisiin mittasuhteisiin kasvanut käsite, on jotenkin huikea ajatus, että tämä kesä on varmaankin ensimmäinen, josta esikoinen tulee muistamaan asioita aikuiseksi saakka. Muistaakohan lapsi loputtomat pihaleikit vai sen, kun joutui muita aiemmin paimennetuksi kotiin? Muistaako leppoisan lauleskelevan äidin vai sen, joka sadatta kertaa käskee, kun nyt ei vaan kerta kaikkiaan jaksaisi tuota pelleilyä?

Minä tulen varmasti muistamaan tämän kesän pihastamme. Yhteisöstä ja idyllistä, jota jo aktiivisesti ikävöin, vaikka poismuutosta ei ole minkäänlaisia todellisia suunnitelmia. Ja tietenkin vauvakesänä - kotiäitiyden kesänä par excellence. (Tällä hienolla fraasilla toivottavasti hämärretään se, etten onnistunut keksimään mitään kuvaavia anekdootteja virkettäni tukemaan.)

Lähestyvä syyskuu tuo mukanaan paitsi nyt ihan oikeasti sen syksyn ja arjen, niin myös Arjen takaan kaksivuotissynttärit! Nämä kaksi vuotta ovat opettaneet minulle ihan älyttömästi. Esimerkiksi sen, että blogilla kannattaisi olla nimi, jota voi taivuttaa virkkeessä.

Blogin syntymäpäiväjuhlaa vietetään siis tulevana sunnuntaina Liinan alullepaneman ainekirjoitushaasteen merkeissä. (Vielä ehtii mukaan! Vielä ehtii vaikka perustamaan blogin, jonka nimeä voi taivuttaa!) Aine kuuluu osuvasti otsikolla Minusta tulee isona - osuvasti koska on niin sanotusti pikkuisen päällä tämä kyseinen dilemma. No, ikuinen itsensäetsimisaika äitinä ja ihmisenä on varmasti omiaan blogistille. Omanapaisen tekstin tuotanto taattu.

* Tekijänoikeuskorvauksia tämän omaperäisen aiheen jatkokäytöstä voi osoittaa allekirjoittaneelle.

Työpäivä

Häiritsevä ajatus läpäisi muutama päivä sitten vauva-aivoni: tajusin, että syksy on koittanut ja kuukausi vaihtuu. Ja sehän tarkoittaa tutkijalle apurahahaun kalmanlinjaa. Ymmärsin myös, että kovin pitkälle tulevaisuuteen en voi lykätä piakkoin ilmestyvän toimittamani kirjan oikolukua. Kovin pitkälle yli ensi sunnuntain, nimittäin.

Häiritsevää tässä oli se, että pelkkä ajatuskin työnteosta sattuu aivoihini. Tänään kuitenkin koitti hetki: isommat tytöt lähtivät vanhempieni luo, ja vauva kävi päiväunille kymmeneltä. Keitin kahvin ja asetuin koneelle.

- Kas, sähköposteja rästissä. Työhön liittyviä jopa. Sormet vetreiksi. (Mutta en lukenut tai kommentoinut blogeja, haluan tähdentää.)
- Siirsin vauvan sisältä nukkumaan ulos. Päivittelin naapurin kohtalotoverille sankarillista suunnitelmaani tehdä töitä tänään.
- Tilasin itkuhälyttimeen uuden johdon. Asia, jonka olen muistanut päivittäin vauvaa nukuttaessa ja unohtanut päivittäin iltaan mennessä.
- Silmäilin oikoluettavaa prujua. Paljon sivuja.
- Luin Mikko-Pekka Heikkisen Terveisiä Kutturasta. (Imettäminen, mikä ihana tekosyy.)
- Loin tunnukset apurahajärjestelmään, ja kysyin professorilta lausuntoa hakemukseen. Paluupostissa sain vähän lisää tekemistä. 
- Keskustelin miehen kanssa internetvälitteisesti ja havaitsin perheemme kaikkien passien olevan kateissa. Tarkistin hoitokassin, ei löytynyt.
- Pesin pyykkiä, viikkasin pyykkiä kaappeihin. Kirkkaat värit ja iloinen puuhastelu aktivoivat varmasti kehittyviä aivoja.
- Kiroilin internetvälitteisesti toiselle kaverille mahdottomasta tehtävästä tehdä töitä.
- No yhden kommentin kirjoitin blogiin.
- Tein Kesäkurpitsaa al forno al niin edelleen, mutta en ehtinyt syömään sitä. Enkä tyhjentänyt ja täyttänyt astianpesukonetta, haluan tähdentää.

Illalla yhdeksältä aloitin myös lukemaan sitä oikoluettavaa tekstiä, lämmiteltyäni päivällä työnteon ajatuksella. Nopeasti kuitenkin järkeilin, että silmien liikuttelu paperin pinnalla ei vastaa oikolukemista, ja lopetin.

Jos sitten viikonloppuna paremmalla menestyksellä. Tai ainakin viimeisenä yönä ennen deadlinea.

Täysimetyksen iloja

Pamela Druckermanin Kuinka kasvattaa bébé -kirjassa tunnetusti kerrotaan, miten ranskalaisvauvat poikkeuksetta nukkuvat läpi yön jo aivan ensimmäisinä elinkuukausinaan, viimeistään nelikuisena. Samoin vauvat syötetään tavallisiin ateria-aikoihin: aamulla, lounasaikaan, iltapäivällä ja illalla. Siis neljästi vuorokaudessa. Ohimennen todetaan, että imetys on Ranskassa erittäin harvinaista, mutta vakuutetaan, että sama toimii kyllä myös imetetyillä lapsilla.

Kaiken muun olisin ollut valmis uskomaan.*

Pidin tänään hieman kirjaa. Imetin aamulla kahdeksaan asti (en tiedä mihin aikaan aamumaraton alkoi), sitten kymmeneltä, kahdeltatoista, puoli yhdeltä, kahdelta, neljältä, puoli viideltä, seitsemästä kahdeksaan (pidin vauvaa hiljaisena kokouksessa) ja puoli yhdeksästä puoli kymmeneen. Ensimmäinen yöimetys on yleensä puolenyön maissa ja sen jälkeen herään yön aikana tuntemattoman määrän kertoja. Mies, joka näkee yöimetyksistä vain ensimmäiset ja viimeiset, totesi että vauva on latauksessa yön yli. Jos se irrotetaan virtalähteestä, alkaa akku piipittää. Kutakuinkin niin.

Onhan imetyksessä toki nämä terveyshommat ja läheisyydet sun muut, mutta jos ihan järjellä laskisi plussat ja miinukset, niin kyllä taitaisi vaakakuppi kallistua toisin. Mutta kun ei järjellä pysty laskemaan - niin paljon imetykseen ladataan hyvää äitiyttä, mystistä yhteyttä ja uhrautumista (eli siis sitä hyvää äitiyttä). Tähän liittynee varmasti myös se, että täysimetystä pidetään jonkinlaisena normina, vaikka se on häviävän harvinaista. Vai ettekö te laillani ylläty, jos sanon, että taannoisen Hesarin jutun mukaan suomalaisäideistä täysimettää puolen vuoden ajan yksi prosentti ja keskimääräinen täysimetyksen kesto on kuutisen viikkoa (tilastoihmisen ilmoittamana 1,4 kuukautta)?

Koska haluan olla järkevä ihminen, päätin minäkin nyt kolmannella kerralla ottaa silleen tosi rennosti. Ostin uusia tutteja tuttipulloihin ja korviketta kaappiin, että sitä voi sitten tarpeen tullen antaa. (Ja ei, en vain jaksa pumpata, kohdallani panos-hyöty-suhde on naurettava.) Mutta kuinkas ollakaan, olen aina järjestänyt itseni kotiin riittävän nopeasti, että sitä tarvetta ei koskaan ole tullut.

Ja nythän puoleen vuoteen ei enää ole kuin reilu puolitoista kuukautta. (Nyyh, nyyh, aika menee liian nopeasti-nyyh.) Eli tunteella vedellään.

Jos satut makoilemaan riippukeinussa, kirja on käsillä ja imetys vapauttaa sinut kaikista muista velvoitteista, niin hei, miksipä ei!

* Tunnen elävässä elämässä yhden äidin, jonka täysimetetyt lapset ovat syöneet neljän tunnin välein ja nukkuneet täysiä öitä. Superihminen, muutenkin.

Kikati kikati

Esikoisella on ensimmäistä kertaa kaveri yökylässä. Eihän niitä raaski komentaa nukkumaan millään! Kummasti mielen sopukoita kutittelee muisto yökyläilystä, miten jännää, miten hauskinta!

Uunissa on perheen aikuisten päivän ensimmäinen lämmin ateria kesäkurpitsa al parmigiano al forno alla Ehtoisa emäntä (johon epäortodoksisesti lisäsin purkillisen kuohukermaa mozzarellanlisäysvaiheessa - näytti kuivuvan kasaan paistokseni). Työn alla banaanikakku huomisiin kemuihin.

Ennen illallista mies lähti vielä roudailemaan levyjä paikalliseen soittojuomalaan, harrastaakseen huomenna pitkästä aika levynsoitantaa.

Yökyöpeleitä, tänään.

(Usein tuntuu, että juttuni taipuisivat parhaiten Facebookin muotoon, mutta arastelen tilin avaamista. Ensinnäkin sitten minulla olisi käsissäni toinenkin media, jonka päivittämisestä saisin murehtia, ja toiseksikin, äitini pitäisi liittyä Facebookiin.)

Kolme on uusi viisi

Kolme on uusi kaksi, sanoo Pena ja siltä se usein tuntuu kun katselee omaa lapsellista lähipiiriään. Kolme lasta ei ole mikään kuriositeetti, ja sillä on selitetty jopa syntyvyyden nousua vuosikymmenen taitteessa. Havainto ei tunnu kuitenkaan saavan suurta tilastollista tukea, vaan kolmilapsisten perheiden määrä näyttäisi laskeneen 1980-luvulle tultaessa ja sen jälkeen pysytelleen melko vakiona.

Arjenvaraisen kokemukseni pohjalta tuntuu sitä paitsi että kolme on uusi viisi. Kun hyväätahtovat kommentoijat toteavat, että pärjättiinhän ennenkin viiden tai kymmenen lapsen kanssa, he unohtavat, että vaatimukset vanhemmuuden suhteen ovat jotain aivan muuta kuin kultaisella 1950-luvulla. Pitää olla aidosti läsnä, osallistuva, tukeva ja keskusteleva vanhempi, joka herkillä vaistoillaan ohjaa lasta hyväksi ihmiseksi. Jos lapsi epäonnistuu elämässä, on syynä todennäköisesti huonosti rakennettu kiintymyssuhde vauvaiässä.

Lapsiin panostamisen osoittavat jopa tilastot: samalla kun perheen keskimääräinen koko on pienentynyt, lastenhoitoon käytetyn ajan määrä on kasvanut. Arvatkaa muuten paljonko tuo aika on nykyään? Tunti ja neljäkymmentä minuuttia päivässä äideillä ja isillä puolet siitä. Ei tunnu ihan helpolta yhtälöltä: alle kahdessa tunnissa pitää nukuttaa, syöttää, kylvettää ja kasvattaa lapset.

Eli myönnän: kolmen lapsen kanssa minulta loppuvat kädet. Kuvainnollisesti ja ihan käytännöllisesti. Tästä kirjoitti jo hyvin Leluteekin Emilia. Jos lähtökohdaksi otetaan, että yksi ihminen voi todella kohdata vain yhden ihmisen kerrallaan, kolmilapsisessa perheessä lapset saavat huomiota vain  laumana tai pieninä murusina maailmalla. Eikä sitä faktaa kyllä taida muuttaa mikäään hyvä tahto tai voivottelu. Vauvantahtisuutta on vaikea toteuttaa (kahden muun) lapsentahtisesti.

Ja silti, vauva tuskin on suurimmassa vaarassa jäädä huomiotta.

Nyt kesälomalla harjoitimme hajaantumista: toinen vanhempi lähti uimaan esikoisen kanssa ja toinen teki jotain muuta kahden nuorimman kanssa. Toinen otti vanhemmat lapset ja toinen jäi vauvan kanssa passiin. Ja ainakin kerran mies lähti yksin keskimmäisen kanssa kirjastoretkelle. Mutta useimmiten keskimmäinen muodostaa jakolinjan isoihin ja pieniin, ja jää siten toistuvasti kaksilapsiseen ryhmään.

Eihän niitä saa edes yhteen kuvaan kerralla.

Vaikka tunnustan, että en voi jakaa kolmelle lapselle rajatonta huomiota kaiken aikaa, en myöskään suostu hyväksymään, että keskimmäiselle jää väistämättä lyhin tikku, että niin se vain menee. Mutta huomaan, että tämä vaatii aktiivista itseni muistuttamista. Siksi pidän tärkeänä lasten harrastuksia, jotka erottavat heidät hetkeksi laumasta.

Esikoisen harrastusten tuoma kanssakäyminen vanhempien kanssa rajoittuu tällä hetkellä viemisiin ja hakemisiin, mikä voi toki olla tärkeää sekin, mutta erityisesti iloitsen keskimmäisen tenavajumpasta, jossa mies ja lapsi ovat käyneet viime kevään ja jatkavat nyt syksyllä. Vaikka mielelläni menisin sinne itsekin, annan heidän pitää oman juttunsa, vaikka vain tunnin viikossa.

Minä keskityn huomaamaan lapsen koko kolmenkymmenenneljän minuutin osuutensa verran päivässä.

Luksuselämää ja shoppailua

Harmittelin viikonlopun aikana useamman kerran, etten ole lifestylebloggari kun kerrankin olisi ollut materiaalia. Sadesäässä lasten kanssa hakemassa kauppahallista tuoretta kalaa. Rustiikkihenkinen illallispöytä eriparisine lautasineen. Aamiaispöytä kakkuineen peilityynen meren rannalla. Villasukat varvastossuissa. Kuvia voisi siivittää hauskoilla anekdooteilla: avokadopasta jouduttiin valmistamaan ilman parmesania!

Mutta toisaalta on hyvä etten ole lifestylebloggari, koska en myöskään muistanut ottaa reissuun kameraa.

Tänään saavuin kotiin pihassamme vietetyn kirpputoripäivän ollessa hiipumassa. Olin toivonut taloutemme tavaraliikenteen kulkevan toiseen suuntaan, mutta miehen ilmaiseksi myymä käyttämätön fonduepata ei löytänyt ottajaa, kun taas esikoinen vapautti naapurit kahdesta maljakosta, tekoruusuista, kahdesta lautapelistä, kahdesta "barbista", petshopeista, askarteluvihoista ja muusta, vielä inventoimattomasta materiasta.

Minä sain lahjaksi jättimäisen sinisen konjakkilasin, helmet ja korvakorut, pikkuveli tuttipullon. Vaikka vähän jouduin nieleskelemään päivän saldoa, sain suustani ulos melko vilpittömiä kiitoksia saamistani - ensimmäisistä itse ostetuista - lahjoista. Ihanahan lapsi oli huomaavaisuudessaan. Ja kun muistelen isälleni itse tekemääni kravattia, voin miettiä, että tämä oli vasta alkua.

Lohduttaudun myös sillä, että tarjosin lapselle ihania elämyksiä olemalla poissa. Mutta ensi kerralla en ole.

Laulujen totuus

Lydas on kiero nainen, merkittäköön muistiin. Pisti minut vastaamaan omiin kysymyksiini. Siinähän sitä ihminen äkkiä oppii, miten nokkela on tullut oltua.

1. Oletko yksinäinen tänään?
En. Olen perheen ja ystävien ympäröimä, ja saanut jopa hetken kallisarvoista yksinoloa.

2. Kuinka syvää on rakkautesi?
Syvyys on mitattava yksikkö, rakkaus ei.

3. Kuka päästi koirat ulos?
Naapuri.

4. Mistä tunnet sä ystävän?
Äänestä, hahmosta. Omasta olosta.

5. Onko tämä tosielämää vai onko tämä fantasiaa?
Lydia halusi korjata kysymyksen: Onko tämä tosielämää vai onko tämä vain fantasiaa. Hyvä täsmennys. Tämä on enemmän tosielämää kuin fantasiaa.

6. Olemmeko ihmisiä vai olemmeko tanssija?
Ihmisiä, noin yleisesti. Killersin keikalla Veronan vanhalla härkätaisteluareenalla väkijoukosta saattaa tulla tanssija.

7. Kuka haluaa elää ikuisesti?
Se, joka ei hyväksy kuolemaa. Siksi on uskonnot.

8. Miten voimme nukkua kun sänkymme ovat tulessa?
Emme vain välitä siitä. Kunnes on liian myöhäistä.

9. Miksi minä en voi olla sinä?
Koska sitten minä olisin kuitenkin minä!

10. Oletko koskaan nähnyt sadetta aurinkoisena päivänä?
Tietysti. Mikko Alatalo laittoi sen osuvammin.

Kulttuurinen arki

Terveisiä täältä Kyprokselta!

Eikun siis arjesta.

Helle jatkui, ja miehen loma puolestaan loppui jo viime viikolla. Silti tuntui, että tänään oli arjen ensimmäinen päivä. Avasin kalenterin, ja totesin että huomenna on kampaaja ja ensi viikolla jo kiirettä: neuvola, rokotetutkimus, hammaslääkäri ja hammaslääkäri. Sommittelin lasten harrastusaikatauluja, ja lähetin miehen töihin kiireistä viestiä, että "Onko se Kiina nyt sitten toteutumassa?" Pitää saada suunnitelmille raamit.

No mikä sitten muuttui? Kaikki muut aloittivat arjen. Facebook täyttyi vähiin käyneistä ennen kuin loppuneista. Päiväkodeista ja salasanojen muisteluista. Ja, ennen kaikkea, arkeen palasi naapurintyttö kenen kanssa esikoinen on viilettänyt aamusta iltaan. Eli:

"Ei oo mitään tekemistä!"

Kävimme kaupungilla syömässä ja leikkipuistossa, mutta pitkä oli päivä ennen kuin kello löi neljä ja viisi ja piha oli taas täynnä elämää. Naapurin teinejä leikittämässä lapsia, aikuisia istuttamassa pihakasveja. Avuliaita käsiä vauvan kanssa sillä aikaa kun minä kävin kuolemassa kauden ensimmäiset futistreenit.

Aamusta viisastuneena buukkasin jo lopuille viikonpäiville leikkitreffejä, ja takaraivossani tykyttää tietoisuus, että arjelle pitää löytää uusi rytmi tämän kesäisen pellossa elämisen sijaan.

Illasta viisastuneena mietimme jälleen kerran, että emme ikinä voi muuttaa.

Kehon kuva

"Mites toi Mami Go Go:n lanseeraama A Beautiful Body -haaste?" kysyi minulta Anonyymi eilen.

Vertaisryhmissäni hyökyvä haaste (tai "Äitien uusi villitys" kuten Iltalehti kekseliäästi otsikoi) pakottaa ottamaan kantaa. Haasteen idea, "tavallisen" (sitä vain ei voi käyttää ilman lainausmerkkejä) naisen vartalon kauneuden esiintuominen ja oman itsen hyväksyminen ovat ehdottoman tärkeitä tavoitteita, ja olen vilpittömän iloinen kaikkien niiden puolesta, jotka ovat saaneet tästä hyökyaallosta voimaa oman kroppansa hyväksymiseen. Erityisen iloinen voi olla siitä hurmaantuneesta vastakaiusta, mitä haasteeseen osallistuneet naiset ovat kohdanneet, kuten vaikkapa Onia kirjoittaa.

Silti minua häiritsevät tietyt kuvien ympärillä käydyssä keskustelussa nousevat teemat. Ensimmäisenä uskaltaminen, mihin Fitness Fuhrerkin omassa kommentissaan tarttuu. Onko oman kehon katseelle altistaminen tarpeellista, tavoiteltavaa? Nyt kuullostan uhittelevalta teiniltä, mutta väitän silti, että omalla kohdallani kyse ei ole uskalluksen puutteesta. En vain halua. Minusta on näin isona tullut vähän siveyden sipuli. En silti koe, että minulla olisi erityisen paljon hävettävää. Tästä hienosti puhui myös Liina.

Mutta sitten vielä se kaunis ajatus, että omasta kehosta ollaan ylpeitä, koska se on tuottanut hienoja lapsia. Olin tänään jälleen uimassa, ja koitin tavoitella ajatusta, että olisin ylpeä siitä, että olen onnistunut raskautumaan ja saamaan lapsia - vieläpä vailla merkittäviä ulkoisia merkkejä ruumiissani. Mikään tästä ei kuitenkaan nähdäkseni omaa ansiotani. Sen sijaan pystyn olemaan ylpeä siitä, että kehoni jaksaa uida tunnin - ja vieläpä maailmanennätysmatkan, kuten kehuni lapsen suussa muokkautui.

Liina vinkkasi oman kehon paremman hyväksymisen avaimeksi liikkumisen. Hyvä neuvo. Minä lisään tähän naistenlehtien lukemisen välttämisen. Naistenlehtien naiskuvaa syytetään naisten huonosta itsetunnosta - ja kuitenkin naiset niitä lehtiä ostavat ja lukevat. Sitä myydään mitä ostetaan. Pysäköimällä hyväksyt ehdot.

Mutta mutta. Lanseeraan itseni näemmä aina kivoista asioista nurisijaksi. Ja olenpa vielä saamapuolella tässäkin keskustelussa. Yhä siellä uidessani, kun oli aikaa pohtia muutakin kuin akuuttia lastenhoitoa, ymmärsin että annan yhä kropalleni samat vaatimukset kuin ennen raskauksia. Samaan aikaan kuitenkin hyväksyn välimatkani tavoitteeseni pysyväksi olotilaksi. Oman kehoni hyväksymättömyyteni on siis tasolla, jonka voin hyväksyä. Ja se pieni hyväksymättömyys laittaa minut menemään lenkille, eli on vain hyvästä.

Kiitos Minttu tärkeästä avauksesta!

Kuvassa myös bloggaaja.

Jälkikirjoitus: Tämä Minna Havukaisen teos on kulkenut mukanani kauemmin kuin ajatus lasten hankkimisesta. Suhteemme alkuaikoina muistan miehen kammonneen teosta. "Kuka tämänkin hoitaa," naisen katse kuulemma kysyy. Eräs ystäväni ei taas pystynyt katsomaan kuvaa koska verkkopikkuhousut ovat niin kaameat. Minusta teos on äärimmäisen kaunis - ja on vaikea ajatella, että naisen vatsa olisi se mihin katse tällaisessa kuvassa pysähtyy. Vai?

Väitös, karonkka ja lapset - 2nd edition

Miehen viimeinen lomapäivä. (Valitin taannoin, että mies kutisti lomansa kolmeen viikkoon, ja hautasin kommentteihin päivityksen, että keskusteltuamme aiheesta hän jatkoi lomaansa kuitenkin heinäkuun loppuun. Huonoa journalismia. Hienoa kesänviettoa.) Arjen alkamisen kunniaksi sallinette muisteloita kesäkuulta, miehen väitöksestä - eli miten minustakin saatiin Rouva Tohtori eikä vain Tohtori.

Vaikka järjestimme kaksi väitöstä ja kaksi karonkkaa samassa taloudessa puolen vuoden sisään, niissä oli lopulta melko vähän yhtymäpintoja. Tosin ihmekö tuo, onhan meillä jääkaapissa eri maidotkin. Erilaisuudestamme kehitin ihan vitsin karonkkapuheeseen. "On ollut jännä huomata, että taloudessamme asuu kaksi hyvin erilaista tutkijaa. Minä olen työteliäs ja tarkka... kun taas sinä sen lisäksi kunnianhimoinen ja päämäärätietoinen." Tottakin vielä.

Yksi merkittävä ero päivän kulussa oli siinä, että vauva oli siirtynyt minun ulkopuolelleni, ja hän pääsi siis kuulemaan väitöstä kantoliinassa. Vastaväittäjä oli lupaillut kahden tunnin tilaisuutta, joten vauva oli tarkkana ja alkoi itkeä juuri kahden tunnin kohdalla. Äänimerkistä huolimatta tilaisuus jatkui vielä yli puoli tuntia, ja minä siirryin takariviin imettämään. Mutta kaiken kaikkiaan tilaisuus sujui ihan mainiosti vauvan kanssa, eikä kukaan ainakaan näyttänyt häiriintyvän kun heijasin vauvaa seisaaltani sivuportaissa. (Paitsi minä, koska olin tietenkin korkokengissä. Au.)

Korva tarkkana isän väitöksessä. Valitettavasti yhden kantoliinan valikoimassani on vain kuosia "hippi" eikä yhtään akateemisen mustaa.

Accessoriet oli sentään kunnossa. Keskimmäisen hääkengissä oli ehkä puolet tyhjää, mutta eipä se kävelyä haitannut.

Esikoiselle oli kova pala hyväksyä, että he eivät tällä kertaa päässeet mukaan iltajuhliin (etenkin koska pikkuveli pääsi - epäreilua!), ja pieneksi lohdutukseksi tästä hain heidät väitöksen jälkeen pikapikaa hoitopaikastaan "väitöskahveille" eli kuohuviinitarjoiluun - tässä sentään molemmat olimme yhteneväisellä linjalla. Tytöt napsivat suklaakonvehteja molempiin käsin ja juoksentelivat huikentelevaisessa sokerinousuissa. Nuorempi valitsi ympärijuoksun kohteeksi erään kunnianarvoisan herraseurueen pöydän ja aina välillä törmäsi tiukasti syleilemään miesten jalkoja. Ensin isäni, sitten kustoksen ja vastaväittäjän.

Bilehyrrä.

Iltajuhlien ajaksi isommat lapset jätettiin Mannerheimin hellään huomaan, ja pikkuveljestä huolehdimme minä, äitini sekä ravintolan henkilökunta; poistuin paikalta puolenyön lähestyessä kun illallinen päättyi ja seurue siirtyi baarin puolelle.

Mies ei siis järjestänyt suureellisia jatkoja kuten minä, ehkä osin siksikin kun minun mahdollisuuteni osallistua juhliin olivat huonot. (Lue: minä en touhunnut miehelle suureellisia jatkoja.) Tässä näyttäytyykin yksi eroatuottavista piirteistä. Minä "vaivihkaa" patistelin miestä juhlien järjestämiseen puoli vuotta ennen väitöspäivän päättämistä, mutta kaikki hoidettiin laitoksen sihteerin kautta, ajoissa mutta viimetinkaan. Mies halusi ensin keskittyä väitökseen. Minä muistan kirjoittaneeni ensimmäisen version kiitoksista vuonna 2009 ja juhlien vieraslista oli valmis kuukausia ennen väitöskirjaa. Murehdin kun pääsin tekemään käytännön juhlajärjestelyitä vasta kolme kuukautta etukäteen.

Ja tältä se näytti ilman mahaa. Ehkä aavistuksen raskausmaiselta, mutta oli siksi varsin armollinen kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen.

Toinen ero liittyy myös tapaamme olla vanhempia. Minä järjestin lapset ennen omaa väitöstäni yöhoitoon vanhemmilleni, jotta en joutuisi sähläämään heidän tarpeittensa kanssa ja ennen kaikkea etten hermostuisi heihin stressissäni. Mies taas halusi lasten olevan kotona, "että on jotain tekemistä". No toki, miehen aamuun ei kuulunut meikkiä ja kampaajaa, kuten minulla, ja aamu saatiin tosiaan helposti kulutettua aamiaisissa ja viisihenkisen seurueen lähtöön valmistamisessa. Sen sijaan juhlien suhteen miehen kanta oli yhtä varma - eiväthän lapset voi olla mukana muodollisessa akateemisessa illallisessa. Ja ihan syystä sekin: lapsemme tuntien joku olisi joutunut heidän kanssaan juoksemaan ympäri ravintolaa, koska he eivät ole sitä tyyppiä, joka istuu neljä tuntia paikallaan piirtämässä. Silti, jatkojen puuttuessa minä pidin surullisena sitä, että lapset eivät päässeet osallisiksi juhlista.

Karonkkapuheissa toistui "ihmettely" siitä, miten olemme saattaneet valmiiksi kaksi väitöskirjaa puolen vuoden sisään ja siinä välissä saaneet lapsen, kolmannen sellaisen. Kuulostaahan se paljolta, mutta tapahtumat eivät toisaalta liity toisiinsa, ja ne on kohdattu arjessa yksi kerrallaan; siksi tätä näennäistä ruuhkaa on vaikea itse päivitellä. Sen sijaan kustoksen puheen maininta siitä, miten "elämä keskimääräisesti muuttuu mukavammaksi väitöksen jälkeen" jäi mietityttämään. Muuttuu miten? Ehkä keskimääräisesti siten, että elämään tulee jotain varmuutta ja vakinaisuutta, mutta toistaiseksi mistään sellaisesta ei ole tietoa.

Silti, aika mukavaa elämä on ollut tähänkin asti, ja jos suunta on vain ylöspäin...? Bring it on, sanon!

Mikä on ikiliikkuja?

Haaste, jos ei muuta. Näin kysyi Siina.

1. Jos et saisi olla sen niminen kuin olet, minkä niminen haluaisit olla ja miksi?

Lukiossa oli yksi kaveri, jonka nimi oli Inkeri. Tai ehkä se oli kaimani, jonka toinen nimi oli Inkeri. (Suurin osa luokkakavereistani oli kaimojani.) Minusta Inkeri oli mahtava nimi, ja julistin haluavani olla Inkeri. Mutta koska nimenvaihdon tyyppiä ei tässä määritelty, vastaan, että pakon edessä vaihtaisin sukunimeni miehen nimeen - koska se tuntuu jo kohtuullisen tutulta, toisin kuin joku uusi etunimi.

2. Mikä lastenlaulu tulee ekana mieleen?

Äsken autossa kuunneltu Pienen pieni veturi, jota lauleskelimme koko perhe idyllisen kolmiäänisesti. Huomaatte siis miten salavihkaa väitän vain kahden meistä pysyvän nuotissa - en kuitenkaan sano kenen.

3. Näetkö jotain toistuvaa unta ja millainen se on?

Nyt on taas sellainen vaihe, että en näe unia. Joita muistaisin, siis. Merkinneekö sitten, että pääni ei ole kauhean kuormitettu tällä hetkellä. Vai johtuneeko pätkittäisesti nukkumistyylistä.

4. Missä yleensä bloggaat noin sijainnillisesti?

Työpöydän ääressä, makuuhuoneessa, yläkerrassa, kotona, Turussa.

5. Oletko nähnyt punkin?

En.

6. Mitä ruokaa aiot tehdä seuraavaksi?

Ihan aitoa makaronilaatikkoa ajattelin valmistaa lapasille huomenna, vaihtelunhaluinen kun olen. Siitä pakastetaan eväät myös viikonlopun rientoihin.

7. Minkälaista apokalypsia uumoilet saapuvaksi ja oletko varautunut siihen jotenkin?

No sellaista tietenkin, että maailmasta loppuvat luonnonvarat kestämättömien elämäntapojemme takia. Varaudun siihen välttämällä muovipussien ostamista ja pistämällä kädet korville ja laulamalla laa laa laa!

8. Mitä tv-sarjoja seuraat ja miksi?

Naapureita ja salaisuuksia sekä Siltaa. Koska STD käski ja ne näkee Areenalta. Jatkossa ajattelin oma-aloitteisestikin katsoa kaiken mitä tanskalaiset tekevät - kunhan joku huomaa niistä minulle kertoa.

9. Mitäpä oot tännään hommannu?

Kävin esikoisen uimakoulussa, ja uin tonnikasisataa. (Pääsinpä sanomaan! Olin uidessa hyvin huolestunut, ettei tulisi luontevaa tilaisuutta leuhkia.) Muuta mainitsemisen arvoista: kävimme katsomassa paria taloa. Mehän siis emme ole muuttamassa, mutta kavereiden asunnonmetsästys inspiroi katsomaan millainen olisi neljän makkarin omakotitalo tuhannen neliön tontilla. No aika kiva olisi. Positiivista reissussa oli se, että esikoinen (joka lähti mukaan huutaen "En halua tulla! En halua tulla!") olisi valmis leikkimökin hinnalla muuttamaan (ja olisi halunnut käydä useammassa kohteessa). Tosielämässä tästä pihasta ja näistä naapureista luopuminen tullee olemaan apokalyptisen kamalaa. Mutta eipä tuota ihan vielä kannattane murehtia.

10. Oletko sellainen ihminen, joka tajuaa lähteä ajoissa kotiin, ja jos olet, kerrotko miten se tapahtuu?

En tosiaan ole. Nuorena omaksutun parhaiden juttujen missaamisen pelon lisäksi olen hankkinut raskaan velvollisuudentunteen olla viimeiseen asti, etteivät vain juhlat kuivu kasaan. Tätä oman osallisuuteni tärkeyden kuvitelmaa vastaan olen kyllä oppinut taistelemaan, mutta kotiinlähteminen, samoin kuin rennosti myöhästyminen on pitänyt oikein opettelemalla opetella. (Enkä kovin hyvä ole vielä kummassakaan.)

En tue enää ikiliikkujan kehittymistä, vaan linkkaan Liinaan, joka lanseerannee pian ihan uudenlaisen ainetehtäväblogihaasteen. *Drumroll* Ja yhä tietysti saa vastata edellisen kyssäri-vassari-postaukseni kysymyksiin, sen verran filosofisiksi mentiin, että vastaukset kiinnostaisivat!

Omaa aikaa urheillen

Taannoisen postaukseni kommenteissa Pilami totesi osuvasti, että tarkkaan säädelty lapsiperhe-elämä ei anna tilaa suunnitelluista urheiluista luistamiseen, koska uutta mahdollisuutta tuskin tulee. Omassa perhe-elämässäni olen myös huomannut, että urheiluhetki kannattaa buukata kalenteriin aina kun sieltä tyhjä paikka löytyy - koska muuten se hetki menee. Ja jotenkin tuntuu, että urheileminen on pienten lasten äidille sosiaalisesti helpoimmin hyväksytty tapa "ottaa omaa aikaa". Ainakin minun mieheltäni juoksulenkki saa myötämielisemmän vastaanoton kuin jonkun muun tyyppinen aktiviteetti. Onhan se myös helpompi toteuttaa kuin vaikka leffa tai keikka.

Tästä seuraa, että vapaa-aikani määrään suhteutettuna urheilen paljon. Enemmän kuin monina vapaampina aikoina aikuista elämääni.

Olen kuitenkin laiska haastamaan itseäni. Nyt kun olen kevyesti yrittänyt sitäkin, huomaan että se kannattaa. (Myös koska kasvattamalla ureilusuorituksiani saan enemmän vapaa-aikaa!* Nerokasta.)

Välineillä on myös väliä.

Esikoinen on käynyt nyt heinäkuun ajan uimakoulua - joka päivä maauimalassa - ja olemme jakaneet vientivuoroja. Minun vientivuorollani olen saanut uida matkaa. Ensimmäisellä kerralla uin viisisataa metriä, koska ajattelin, että enhän minä kuitenkaan jaksa sitä tonnia mitä taannoin uin. No seuraavalla kerralla ajattelin kokeilla. Seuraavaksi uin 1300 ja sitten 1600 metriä. Ehkäpä ehtisin** tunnissa jopa 1800:aan jos oikein yrittäisin.

Kävin AEL uimassa säännöllisesti enkä koskaan ikinä yrittänyt uida yli tonnia. Siinähän olisi voinut vahingossa vaikka kunto kasvaa. Kun sanoin, että huono haastamaan itseäni, niin ihan tarkoitin sitä.

Uintikokemuksesta innostuneena päätin tänään ikuisen*** kuuden kilometrin juoksuläpsyttelyni sijaan kokeilla jaksaisinko juosta tunnin. Ja jaksoin minä - itse asiassa ihan samaa vauhtia kuin aiemmat lenkkini. Taitoin 8,6 kilometriä enkä edes kuollut, eli ei kai se kymppi nyt mikään mahdoton tavoite olisi.

Täytynee asettaa siis myös aikatavoite, että saadaan mahdotonta, koska jatkuva itsensämotivoimisen tarve tässä on. Erityisen hauskaa juokseminen ei meinaan vieläkään ole.

* Vaikka en minä samoihin lukemiin pääse kuin mies, millään - ja tasa-arvoa kohtihan tässä tietysti kilvoitellaan. Heinäkuussakin se on yhden vuorokauden aikana urheillut 30 tuntia. Ja matkoineen suoritukseen saatiin menemään se aiemmassa valituksessa postauksessa mainittu neljä päivää.
** Tässä siis käytän konditionaalia, en imperfektiä turkulaisittain. Jos hämääntysitte.
*** Minähän en koskaan liioittele. Tänään oli lenkki numero 22.

10+11+10

Sain kesäisen haasteen Sivusilmäilijältä, ja huonoista tavoistani poiketen ajattelin vastata siihen näin tuoreeltaan. Suuret kiitokset ja kesäiset vilkutukset sinne sisämaahan! Haasteen ideana on perinteisesti vastata kysymyksiin ja siirtää uusi patteristo eteenpäin. Siispä toimeen.

1. Mikä on mieluisinta kesäpuuhaa?
Voi saanko vastata, että kaikki? Ai en? No ainakin sitten mökkisauna ja maauimala, jäätelöretki ja puistopiknik, huvipuisto ja riippukeinu. Voin siveleminen torituoreille siikleille.

2. Mikä tekee kodista kesäkodin?  
Meidän tapauksessamme piha. Terassista tulee toinen (eli ensimmäinen) olohuone, eikä leluja levitellä lastenhuoneessa vaan hiekkalaatikolla. 

3. Dekkari vai chiklit?
Harvoin kumpikaan. Kun odotin esikoista, luin yliaikaodotuksen päivinä kaikki lähikirjaston Mankellit (ja jotain Liza Marklundia) - riittävän kevyttä kuormittuneille aivoille ja riittävän koukuttavaa niitä harhauttamaan. Mutta olen minä Bridget Jonesin päiväkirjatkin lukenut. Dekkari vienee voiton.
 
4. Millainen olisi unelmiesi kesäloma?
Sopivassa suhteessa mökkeilyä, kotonamöllöttelyä ja matka arjesta irrottamaan - vaikkapa pienelle villalle välimeren rannalle ystävien kanssa. Kevyt kaupunkiloma kahdestaan. Ystäviä ja elämyksiä, lämpimiä kesäiltoja ja päiväunia riippukeinussa. Aamuja, jolloin nukutaan yli yhdeksään. Juuri nyt tuo viimeinenkin kruunaisi tämänkin loman ihan täydelliseksi.

5. Tämän kesän kohokohta?
Monikossa myös tämä; arkisen lomailun kohokohdat ovat pienissä hetkissä. Muumimaailma-päivässä, jolloin kukaan ei kiukutellut, mökillä miehen kanssa saunoessa lasten nukkuessa, matkaa uidessa maauimalassa, vauvan nauruun ihastuessa.

6. Tämän kesän suosikkiasusi?
Uimapuku. Ei siksi, että näyttäisin siinä hyvältä, vaan siksi, että siihen on saanut pukeutua.
 
7. Missä kesätapahtumissa olet käynyt?
Tänään kävelin DBTL:n ohi, kun menin moikkaamaan kavereita ravintolaan. Ja kaverit uskoivat nähneensä ravintolassa "Reijo" Nordininkin eli kai se jo melkein lasketaan.
 
8. Oletko kesä- vai talvi-ihminen?  
No kesä! Huutomerkillä. Ei kai näiden edellisten jälkeen tarvitse enää kauheasti perustella?

9. Yksi asia, joka tekee kesästä kesän?  
Aurinko. Kyllä lämpöä vaaditaan, että on kesä eikä vain loma.

10. Kaunein kesäruno?
Tässä voisi tietysti googlata itsestään todellisuutta kultturellimman, mutta en huijaa ja totean, että en pysty resitoimaan ulkomuistista yhtään kesärunoa. Tiedän. Tsiiih.

Kesä on ulkona syöminen.

Tätä puutetta ei mitenkään korvata, mutta siitä huolimatta käytän tilaisuuden hyväksi ja kaivan naftaliinista Suvi Trokee-Daktyylin ajat sitten heittämän haasteen. (STD:hän on, hyvänen aika sentään, ehtinyt jo vaihtaa blogiakin tämän jälkeen!) Kiitos yhtä kaikki!

1. Paras kirjasitaatti tai lentävä lause?
Huonosti alkaa tämäkin. Yhtään ei-kliseistä en muista, muistaakseni.

2. Huonoin kosmetiikkatuote jota olet kokeillut ja jota kehotat kaikkia välttämään?
Aqualan L poislukien valtaosa kaikista kokeilemistani - perustuen siihen, että olivat tarpeettomia ja/tai jäivät käyttämättä.

3. Minkä vaatteen tai asusteen tai kengät olet ostanut viimeksi?
Bikinit. Räikeä epäonnistuminen. Bikinien sovittaminen on aina tuskaa, mutta hoen mantraa, että paremmalta ne näyttävät kuitenkin kuin edelliset (jotka päällä ei joudu seisomaan peilin edessä). Tällä kertaa ei.

4. Turhamaisuusasteesi?
Yhdeksän asteikolla 1-10. Käytännössä se realisoituu kulkemalla meikittä pukluisissa vaatteissa. Mutta haluaisin näyttää tosi hyvältä, ja se on kai aika turhamaista.

5. Paras jalkarasva?
En käytä. Meinasin laittaa kuvituskuvaksi kuvan jalkapohjistani, mutta totesin liian karuksi lukijoille.

6. Erikoisin paheesi?
Tällä hetkellä feissarimokat. Näitä tulee ja menee - välillä pienempää ja välillä suurempaa nolostusta aiheuttaen.

7. Paras lastenohjelma?
Late Lammas.

8. Kumpi on tärkeämpi keksintö, modernit kuukautissuojat (so. tamponit, ohuet terveyssiteet, kuukuppi) vai pyykkikone?
Ehdottomasti pyykkikone, jos miettii millaisia aikaresursseja se on vapauttanut naisilta. Okei, "entisaikaan" ei toki ollut tällaisia määriä tekstiilejä käytössä eikä niitä pesty yhtä usein, mutta silti ajatuskin lakanoiden nyrkkipyykistä... Tai vaippojen keittopesusta... Kiitos sen luojalle pesukoneesta!

9. Girls vai kulttuuri- tai tiededokumentti?
Olen tainnut katsoa kaksi jaksoa Girlsiä. En vakuuttunut. Eli vastaan sofistikoituneesti dokkari. Tosiasiassa katson tällä hetkellä (vain) Areenasta Siltaa ja Naapureita ja salaisuuksia. Ihan kuten STD käski.

10. Naiseuden/naisellisuuden korostaminen vai häivyttäminen?
Kumpaako teen? Mielestäni en tietenkään kumpaakaan, mutta ehkä ennemmin korostaminen - niillä pukluisilla vaatteillani, hah!

11. Milloin viimeksi kävit hammaslääkärissä/suuhygienistillä?
Raskauden kirvoittamassa tarkastuksessa helmikuussa. Suuhygienisti ihasteli kun pötköttelin maha kyljellä niin että puhdistus saatiin tehtyä: kuulemma kolme kymmenestä asiakkaasta kestää noilla viikoilla maata tuolissa. Heräsi kysymys miksi loppuraskauden käyntejä varataan kun kuulostaa vähän resurssien hukkaamiselta.

Kas siinäpä mentiin laidasta laitaan. Mutta ei tämä lopu vieläkään! Kysyn:

1. Oletko yksinäinen tänään?
2. Kuinka syvää on rakkautesi? 
3. Kuka päästi koirat ulos?
4. Mistä tunnet sä ystävän?
5. Onko tämä tosielämää vai onko tämä fantasiaa?
6. Olemmeko ihmisiä vai olemmeko tanssija?
7. Kuka haluaa elää ikuisesti?
8. Miten voimme nukkua kun sänkymme ovat tulessa?
9. Miksi minä en voi olla sinä?
10. Oletko koskaan nähnyt sadetta aurinkoisena päivänä?

Haaste lähtee vanhoille ja uusille tutuille: Ensin haasteen antajille kiitokset takaisin: Sivusilmäilijälle ja STD:lle uuteen kotiin. PeNalle ja Siinalle. Blogilistalleni vasta löytämilleni helmille Ässälle sekä Lydakselle. Ja todellisessa haastemielessä kaikille, jotka osaavat hyräillä kaikki listan kyssärit! Miten on, onnistuuko?

Ura-äiti, kortti-äiti, isoäiti

On sitten tullut luettua äitikirjallisuutta.

Kovasti mielisin sanoa lukemiston herättäneen vaikka mitä uusia ajatuksia, mutta ilmeisesti ajatuskapasiteettini tämän elämän osalta on jo käytetty. Erilaisia tuttuja ajatuksia nousi kuitenkin kiertoon kenties hieman uusissa järjestyksissä.

Sheryl Sandberg: Lean in - Naiset ja menestymisen taito

Nappasin ystävältä lainaan tämän kovasti puhutun uranaisen voimaannuttamiskirjan, mutta täytyy sanoa, että kulttuurinen konteksti on niin kovasti erilainen, että koin pieniä samaistumisongelmia. Amerikkalaiseen verrattuna kun suomalaisäidillä on ikuinen piknik. Tämä ei tarkoita, etteikö ongelmia ja parannettavaa löytyisi yhtä lailla meiltä, mutta ongelmat ovat toisenlaisia. Googlella ja Facebookissa vaikuttanut Sandberg kertoo esikoisensa synnyttyä lyhentäneensä työpäiväänsä siten, että ehti imettää lapsen aamuisin ennen töihinlähtöä ja iltaisin vielä ennen sen nukkumaanmenoa. Siis palatessaan töihin lapsen ollessa kolmikuinen. Ja tuntien tästä äärimmäisen huonoa omaatuntoa - töissä. Kirjoittaja puhuu myös vanhemmuuden jakamisesta avaimena menestykseen, mutta rivien välistä ja muutaman kerran suoraankin mainitaan ehkäpä vielä tärkeämpänä hyvä palvelusväki. Sandbergin neuvot naisten itsevarmuuden kasvattamiseksi ja oman paikkansa ottamiseksi ovat kyllä ihan pätevää tavaraa, ja elämänkertakirjallisuutena luettuna teos on kiehtova.

Anu Silfverberg: Äitikortti

Sattuipa sitten, että edellisen viimeisteltyäni vapautui vihdoin kirjastosta jonottamani Äitikortti. Tiedän, olen niin jäljessä. Ja tuntuu todella pahalta sanoa tämä, mutta lukukokemus oli minulle pieni pettymys, niin valmis fani kuin olin ennen lukemista. Ehkä juuri siksi: odotin jotain mullistavaa. Toki myötäilen monia Silferbergin ajatuksia - etenkin äitien työntekoon ja lapsenhoidon työnjakoon liittyen, mutta jotenkin kirjan perusasetelma äitiydestä koko universumin keikauttavana kokemuksena oli minulle vieras. En ole koskaan ajatellut olevani erityisen happy-go-lucky, mutta Silfverbergin kokemukseen verrattuna taidan olla. Silfverberg myös sanoutuu kovasanaisesti irti erilaisista kasvatus-ismeistä - näistä kantoliinoista sun muistahan koitettiin kohua nostatella kirjan ilmestyessä - mutta en ole ihan varma mitä hän tarjoaa tilalle. Kannattaa lukea yhtä kaikki. 

Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä - Isovanhemmista ja lapsenlapsista

Myös Äitiyskortti hupeni parissa illassa, samoin kuin Siinan suosituksesta kirjastosta napattu Colm Tóibínin Brooklyn, joten jouduin etsimään eilisillaksi luettavaa kesämökin kirjahyllystä. Luontevaksi jatkoksi harjoittamaani äitiysnäkökulmaan löysin Merete Mazzarellan teoksen isoäitiydestä. Kirja limittyi myös siihen mitä olimme miehen kanssa saunan terassilla pohtineet suvun yhteisen kesäpäivän iltana - piilevästä odotuksesta siitä, että omasta perheestä muodostuu kokonainen joukko ihmisiä, lauma. (Laskeskelimme, että kolmesta lapsesta tuskin kaikki vihaavat meitä niin, etteivät koskaan halua nähdä ja kenties joku ei-vihaava voi saada joskus lapsiakin. Ja vaikkapa jos kaikki hankkivat vain puolison ja tulevat kanssamme yhteiseen pöytään, meitä on jo kahdeksan. No, näitä ei uskalla liikaa pohdiskella, mutta pyörryttäviä ajatuksia, jos uskaltaa joskus kuvitella sinne puolen vuoden horisontin tuolle puolen.) Mazzarellan kirja oli mielestäni kaunis, rehellinen ja siksi koskettava kertomus kirjoittajan omasta isoäitiydestä, joka muodostui suhteessa ainoan lapsen Amerikassa asuviin lapsiin. Ei pelkkää idylliä, vaan täynnä ristiriitoja - kuten kaikki ihmissuhteet - ja virkistävä lukukokemus juuri siksi, että se kiepauttaa näkökulman vähän pidemmälle kuin vain usein äitiydestä puhumisesta kirvoittavaan pikkulapsiaikaan.

Mutta nyt kun olen jälleen kirjastopinoni äärellä, pohdin vieläkö tarttua niihin pariin vanhemmuus- ja kasvatusaiheisiin teoksiin mitä hankin. Vai ollaanko nyt saman ongelman äärellä kuin Silfverberg: ihmetellessään "äitiyden mustaa aukkoa" hän tulee osaltaan vahvistaneeksi sitä korostamalla ylenmääräisesti aiheen suuruutta. Eli ehkäpä pitäisi lukea ihan muuta - koti ja elämä kun on jo täynnä sitä yhtä lajia.

Samasta puusta

Sarjassamme kesäuutisia.

Kerron kuitenkin. El niño nimittäin täytti kolme kuukautta, ja sain vahvistuksen lausunnolleni aika jötikkähän tuo on. Lapsi on tuplannut elinpainonsa seitsemään kiloon - minkä kaulapoimujen putsaamisen työläydessä huomaa. Esikoinen sai kasaan seitsemän kiloa viisikuisena ja kakkonen seitsenkuisena. Eli identtisellä ruokinnalla olleen kakkosen elinpaino on neuvolakielellä liikkunut "miinus kuudessatoista" ja vauvan "plus kympillä". Tai onko sitten ollut identtistä? Ehkä olen tällä kertaa paremmin huolehtinut omasta jäätelönsaannistani. Vai olisinko ollut auliimmin tarjoamassa ruokaa? Koska kaiken voi tietysti aina kääntää takaisin minuun.

Olen myös järjestänyt itseni kanssa vedonlyönnin siitä, milloin kakkonen ja kuopus ovat samassa vaatekoossa. (Viimeistään kaksi- ja nelivuotiaina, ennustan.) Samalla poistuu huoli siitä, että poika joutuisi kulkemaan tytöiltä perityssä garderoobissa - ei taida tulla onnistumaan. Koska kaiken voi kuitenkin lopulta pelkistää sukupuolikysymykseksi.

Aluksi vitsailin, että lapsi kerää massaa, eikä tuhlaa energiaa turhiin toimintoihin, kuten hereilläoloon tai liikkumisen opiskeluun. Kävi kuitenkin ilmi, että hän on nero, kuten vanhemmatkin sisaruksensa, ja suoritti tänään puolisalchowin oikean kyljen kautta mahalleen, kypsässä kolmen kuukauden ja viikon iässä. Koska kaiken voi aina ohimennen kiepauttaa lapsen saavutuksilla leuhkimiseksi.