keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Lastenkasvatuksesta ja maalaisjärjestä

En ole pystynyt kirjoittamaan viime päivinä mitään, koska Pudonneissa omenoissa keskustellaan. (No okei, sekin vaikuttaa, että on vähän väsyttänyt iltaisin. Ja että STD käski katsomaan telkkaria, ja siitä vinkistä kannattikin tehdä vaari.) En myöskään ole pystynyt jatkamaan Liinan avaamaa lastenkasvatuskeskustelua. Kun jostain syystä tällä kertaa aloin kiusallisella tavalla tiedostaa, miten vähän asiasta tiedän. (Mikä minua harvoin hidastaa.)

Tiedon puute ei myöskään tarkoita etteikö minulla olisi vahvoja mielipiteitä. Hyvä omakohtainen esimerkki on imetys (joka ei toki ole kasvattamista per se, mutta lastenhoitoa nyt kuitenkin): esikoista odottaessani muistan yhden ystäväni kysyneen aioinko imettää kuusi kuukautta. Hämmennyin, koska imetyksen keston määrittäminen ei ollut käynyt mielessänikään. Myöhemmin kuulin neuvolasta, että tätä suositeltiin, ja suositusta noudatin, koska sittemmin aiheesta näkemäni perustelut ovat kuulostaneet hyviltä. Joku voisi jopa sanoa, että olen ollut melko fanaattinen aiheesta. (Omalla kohdallani, muiden tekemisiin en välitä puuttua.) Niin fanaattinen, että kerrassaan pöyristyin kun toisen lapsen kohdalla turkulaisessa neuvolassa minulle useaan otteeseen suositeltiin kiinteiden aloitusta neljän kuukauden iässä. (Täällä tosiaan niin suositellaan.)

Perustan siis järkkymättömät mielipiteeni satunnaisille lausunnoille tai syvimmillään Hesarin tutkimusuutisointeihin. Tuoreena esimerkkinä tällaisesta tiedon pintaraapaisusta on vanhemmat kasvattavat tytöistä alisuorittajia -uutinen, jolle on helppo nyökytellä ja miettiä, että täytyypä kiinnittää omiin kannustamisen tapoihin huomiota, ja ohittaa se fakta, että uutinen on vain muutaman virkkeen kärjistys yksittäisen tutkimuksen tuloksissa, joka kuitenkin antaa ymmärtää, että tässä on tarkkailtu vain yhtä muuttujaa ja että otantana on ollut viisikymmentä amerikkalaisperhettä. (Tätä aihetta pohdiskeli aiemmin tänään Rouva R.)

No niin, mutta tällaisia ihminen (so. minä) lukee ja poimii niistä omaa vallitsevaa näkemystään tukevia väitteitä. Lastenkasvatusoppaiden lukematta jättäminen ei minulla pohjaakaan siihen, ettenkö uskoisi niiden sisältävän mahdollisesti arvokasta tietoa, vaan laiskuuteen. Ja ehkä hieman pelkoon, että oppaat osoittaisivat nykyiset mallini monella tapaa turmiollisiksi lapsille, ja koska en kuitenkaan oikeasti muuttaisi tapojani, joutuisin vain painiskelemaan aiempaa suurempien tunnontuskien kanssa.

Vaikka eihän se mikään ylpeilyn aihe ole, tällainen tietämättömyys. Katja Lahden tämänpäiväisen kolumnin ydintä sivuten, voisi ajatella, että lastenkasvatus on kenties merkittävintä mitä teemme. Ja kuinka paljon siihen lopulta älyllisiä voimavarojaan panostaa? Aika moni uskoo omaan maalaisjärkeen.

Maalaisjärjen ongelmana tietysti on, että se ei tarkoita mitään. Jonkun maalaisjärki sanoo, että ei pieni kuritus ole ennenkään lapsia vahingoittanut, ja jonkun toisen maalaisjärki sanoo, että pojat luonnostaan tykkäävät autoista. Kolmannen maalaisjärki kertoo, että perhepeti luo lapselle turvallisen lapsuuden.

Ja sitä paitsi miksi maalaisjärki? Maalaisjärki kertonee ihmiselle, ettei kannata laittaa kättä sudenloukkuun ja että lehmää ei kannata lähestyä takaapäin (tai ehkä kannattaakin - minulla ei oikeaa maalaisjärkeä juuri ole).

Itsellä tärkein lastenkasvatuksen perusta on varmasti oma lapsuus: sitä pyrkii toistamaan tapoja, joiden kuvittelee olleen hyviä, ja olemaan toistamatta niitä, joiden ei. Sitä paitsi harvoin sitä pysähtyy tietoisesti valitsemaan tekemisiään, ja jos joskus pysähtyykin, niin kuinka johdonmukaisesti niitä sitten pystyy noudattamaan tässä arjen suorittamisessa. Niinpä.

Mutta silti, harvassa asiassa me olemme niin suuria asiantuntijoita kuin tässä lastenkasvatushommassa. Ja kolmenkymmenen vuoden päästä katsotaan miten kävi. Meidän ansiostamme ja ennen kaikkea varmasti meistä huolimatta.

29 kommenttia:

  1. Valitsit minkä tahansa järjen tai metodin niin lapsesi mitä todennäköisimmin kiroaa sen ja sinut samalla alimpaan helvetin kierteeseen viimeistään 15 vuoden kuluttua, ihan kunnon ihmisenä, ihan yhtä (omasta mielestään) traumatisoituneena kuin kaikki muutkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haluaisin olla eri mieltä. 15 vuoden kuluttua lapseni pitävät minua muuten vaan täysin idioottina, ja vasta 20-25 vuoden päästä he tyrmäävät kasvatusmetodini. ;)

      Poista
  2. Ihan mahtava teksti! Paitsi siis se kohta, jossa iltaisin väsyttää niin, ettet jaksa kirjoittaa.

    Minäkään en lue kasvatusoppaita, koska olen laiska. Mutta kiitos tämän viimeaikaisen keskustelun, olen miettinyt aika paljon sitä, miksi juuri tämä asia on sellainen, josta en halua TIETÄÄ mitään. Vaikka yleensä haluan tietää kaikesta.

    Ja sitten tämä oma lapsuus -asia. Haluaisin kyllä toimia monessa asiassa kuin äitini, mutten tiedä onko se oikea tapa. Minä en nimittäin ole äitini eikä tyttäreni ole minä, joten väkisinkin on suhteemme erilainen. Tällöin samalla tavalla toimiminen ei ehkä olekaan hedelmällistä?

    Tavallaan tuo "meistä huolimatta" on lohdullinen ajatus. Osaisipa vain välttää isot tuhot!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Keskitien epäonnistuminen, kuten sanoit. Siihen pyritään.

      Sitä minäkin juuri pohdin, että miksi tästä asiasta ei vaivaudu ottamaan kunnolla selvää. Tosin sitten kun aloin asiaa tarkemmin pohtia, niin kuinka syvällisesti sitä nyt loppujen lopuksi on perehtynyt myöskään esimerkiksi kuntapolitiikkaankaan ja siitäkin on todella vahvat näkemykset. Tai millä tietopohjalla oikeasti ehdokkaansa valitsee. Moni tärkeä asia elämässä tulee sivuutettua aika kevyesti.

      Mutta kun tällaisia äitiblogeja lukee ja kirjoittaa, alkaa väkisin miettiä miten helposti tarjoilemme toisillemme totuuksia asiasta, josta niin vähän tiedämme. Ja omien valintojemme hyvyydestä: no, voimme vain toivoa parasta.

      Poista
    2. Totta. Oikeasti haluan oppia lisää vain valkohaista, madonrei'istä ja kaukaisista galakseista, ja niistäkin laiskanpulskeasti.

      Poista
  3. Musta taas kasvatusoppaat ovat suo. "Tää summerhilliläisyys on hei hemmetin kova juttu". Ehkä se on ylimielistä ajatella, etten tarvitse trendien mukaan vaihtuvia kasvatusmetodeja arkeeni. Ehkä tulevaisuudessa katson taakseni ja ajattelen, että kaikki olis paremmin, kun olis sen yhden oppaan älynnyt lukea. Tuntuu silti siltä, ettei tää mitään rakettitiedettä ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä minäkin suhtaudun epäileväisesti hirveän tiukan linjan metodeihin, enkä ihan usko, että sellaista tietoista linjaa edes pystyisi ylläpitämään vaikka haluaisi. Mutta lähinnä tässä halusin pohtia sitä, että mistä ne omat "metodit" sitten tulevat, kun kaikilla kuitenkin joku tapa on, ja yleensä vieläpä ne valinnat osataan sanallistaa ja niitä pidetään hyvinä.

      Ja ei lastenkasvatus varmasti ole rakettitiedettä siinä mielessä, että kyllähän toisinaan ihan hirveät vanhemmat saavat ihan hirveissä oloissa kasvamaan ihan järkeviä lapsia. Ja päinvastoin. Ja lapsen kasvuun vaikuttaa moni muukin kuin pelkät vanhemmat.

      Mutta jos nyt haluaisi "parasta" sille lapselle, niin mikä siihen antaisi parhaat eväät? Ehkä nämä ovat niin vaikeita kysymyksiä, että niitä ei siksi edes lähde pohtimaan.

      Poista
  4. Hieno kirjoitus!

    Nauratti tuo maalaisjärkianalyysi. Tajusin, että olen varmaankin vieraantunut sisäisestä karjakostani, eikä hän enää kuiski minulle juuri koskaan. Harmi sinänsä. Ehkä tämän takia koen tarpeelliseksi etsiä tietoa kaikesta ennen kuin alan hutkia, myös lapsenkasvatuksesta. Sitten voi soveltaa. Toinen syy lienee, että olen niin laiska, etten jaksa tehdä juuri mitään kantapään kautta, otan mieluummin etukäteen selvää parhaasta ja tehokkaimmasta tavasta. Teen näin siis leipoessani sämpylöitä, kasatessani huonekaluja ja kasvattaessani lasta.

    Varmasti jokainen tietää parhaiten mitä oma lapsi tarvitsee, mutta minua itseäni tiedon lisääminen ilahduttaa ja rauhoittaa. Siis kaikessa, ei vain kasvatuksessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen kyllä vähän kärsimätön manuaalien lukija. Jos osaan käyttää kamerasta perustoimintoa näppituntumalla, jää manuaali avaamatta ja siten hienosyisemmät toiminnot käyttämättä. Tai sitten harjoittelen niitä joskus juurikin sen erehdyksen kautta oppimisen kautta.

      En nyt toki tiedä miten hyvin nämä vertaukset sopivat aiheeseen.

      Uskon kuitenkin, että pohjimmiltaan lastenkasvatus ei ole tekniikkalaji: tärkeintä lienee aidosti välittäminen, läsnäolo ja ajan antaminen. Ja noissakin on jo viimeisissä haastetta. Jaksamislaji siis ennemminkin.

      Mutta olishan se ihan kauheaa jos joku omasta mielestään fiksu metodi olisikin sitten lasta täydellisen kieroon kasvattava.

      Poista
    2. Samaa mieltä jaksamislajista, hieno määritelmä. Tuskin voi ihan hirveän pieleen mennä, jos vaan rakastaa niin että rutisee.

      Poista
  5. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  6. Tuli kahdesti kommentti, poistin toisen, sori. Tarvitsisin vissiin manuaalin tähän internettiinkin ennen kuin alan sählätä.

    VastaaPoista
  7. Mut eikös ne elämän ekat kolme vuotta ole ne merkityksellisimmät? Siinä ne traumat syntyy ja sitten vaan pahennetaan / parannellaan tilannetta... Meillä esikoinen täyttää kohta kolme. Siinä se sitten vissiin oli. Toivottavasti tuli hyvä. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tähän minäkin vetoan, mutta sitten on vielä noi kaksi seuraavaa... Tosin tasapuolisuuden nimissä ne pitää traumatisoida samalla tavalla kuin esikoinen!

      Poista
  8. Itse olen töissä miesvaltaisella alalla ja siskoni on töissä miesvaltaisella alalla. Äitikin oli töissä miesvaltaisella alalla (nykyään eläkkeellä), molemmat isoäitini olivat kotirouvia. En näe sitä, että meidän uravalintamme on mikä on niinkään itseisarvona (ts. voisimme tehdä jotain muutakin, mutta jostain syystä meidän lahjakkuus on juuri kallellaan matemaattis-luonnontieteelliseen suuntaan), kotoa saatu kannustus on ollut, että "kouluttautukaa fiksut lapset, meillä vanhemmilla ei ollut mahdollisuuksia". Omassa lapsuudessa muistan ehdottoman tasapuolisuuden tyttöjen ja poikien kohtelussa (meitä on kaksi tyttöä ja yksi poika sisarussarjassa) ja tasa-arvon ideaalin (äitini on käynyt oikeuttakin epätasa-arvoisen nimityksen vuoksi ja voitti jutun), muistan kuulleeni niin usein että naiset voivat tehdä ihan yhtä lailla mitä vaan kuin miehet (tämän uskoin niin, että olin tyrmistynyt kun yläasteella fysiikan tunnilla työskentelyparinani ollut poika sanoi mulle etten osaa jotain koska olen tyttö). Leikit leikittiin yhdessä sukupuolia erottelematta (ala-asteella paras kaverini oli poika). Myös veljeni sai pitää hametta päällä jos huvitti (vanhojen kuvien perusteella huvitti :)) Koska olen miesvaltaisella alalla, jossa naisia koetaan olevan liian vähän (hukattu rekrytointipotentiaali näet), olen osallistunut lukuisiin "kuinka innostetaan naisia alalle"-seminaareihin jne. ja en osaa oikein ajatella muuten kuin että tasa-arvo tulee kotoa pienestä pitäin oppien.

    No tuo vuodatus taustana...sille että kun mulla nyt on tyttö, on tämä asia pohdittanut taas kovasti. Toisen puolen isoäiti kun on aika hömppä ja koittaa tunkea (alle vuoden ikäiselle) disneyn prinsessoja ja hello kittyä, pinkki hörsellystä ja nukkeja. Ja toisaalta kun olen noita lasten kirjoja vähän aukonut ja lueskellut, niin sukupuoliroolitus sielläkin risoo. Jotenkin toivoisin, että saataisiin kasvatettua miehen kanssa tuosta pienestä tytöstä vahvalla itsetunnolla varustettu, omiin mahdollisuuksiinsa uskova ihminen. Sellainen, joka tekee juttuja sen takia että tahtoo tai kokee mielekkääksi, eikä jätä niitä tekemättä (tai tee niitä) sen takia että on tyttö...ja samalla antaa lapsen myös olla niin tyttö kun se haluaa :) No, uskoisin että kun sillä on yksi tasa-arvoaktivisti mummo, niin se hörselömummokin menee vastapainona ja kotoa tulee kyllä löytymään ajattelua ja itsetuntoa kehittävää lelua, leikkiä ja kirjoja. Omissa ajatuksissa tämä kasvatusasia on sillä tasolla, että kun huomaan sanovani tytölle "oi kun olet nätti", niin tämä särähtää korviini valtavasti (vaikka lapsi on nätti kuin mikä, oma suloinen hymynaamani). Vastapainoksi lapsi saa kuulla valtavasti "oletpa taitava", "hienosti tehty" jne (ja koitan pitää mielessä, että kyllä lapsen ulkonäköäkin saa joskus kehua ilman että se menee pilalle :))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aijuu ja kasvatusoppaana luen (pilke silmäkulmassa) Dr. Benjamin Spockin teosta vuodelta -45 (tjsp.), mun painos on vuodelta -77, eli äitini mua odottaessa hankkima. Se antaa perspektiiviä siihen, että harva lastenkasvatuksen totuus on pysyvää (esim. odotusaikana oli ihan kiva lukea, että Dr. Spock suositti jokailtaista punaviinilasillista raskauden unettomuuteen ja maksaa piti syödä ettei tulisi anemiaa).

      Poista
    2. Hyvin samantapaiset ajatukset minulla on siitä mikä on tärkeää. Hyvä itsetunto ja usko omiin kykyihin on korkeana listoilla kun miettii mitä avuja lapselle haluaisi antaa. Jos se omissa käsissä olisi...

      Tuosta lapsen (tytön) ulkonäön kehumisesta on ristiriitaiset fiilikset itselläkin, mutta toisaalta kun tietää millaisia kriisejä teinit ja aikuiset naiset omasta ulkonäöstään kokee, niin haluaisi antaa siihenkin tukea, että kyllä on kaunis.

      Tuo koulutuksen korostaminen on jännä juttu: minä en muista että minua olisi koskaan suusanallisesti ohjattu korkeakouluttautumaan, mutta se oli jotenkin vain itsestäänselvää, että se on polku, johon pyritään. Eli kyllä se malli ja vanhempien toiveet käyvät ilmi ilman sellaista suoraa neuvomistakin. Varmasti koulunkäynnistä kiinnostuminen varhaisesta vaiheesta asti ja sen tärkeänä pitäminen on antanut tämän viestin...

      Poista
  9. Mulla on se huono pohja eli alkujaan olen lukenut itseni lastenkasvattajaksi ;D se ei ollut minun alaani loppujen lopuksi kuitenkaan, mutta lukenut olen loogisestikin aikalailla opuksia aiheesta, ennen kuin minulla oli edes lapsia. Mun mielestä maalaisjärkeä parempi termi on ehkä terveellä järjellä, mutta sitten mennään siihen, että kuka osaa sanoa varmasti oman järkensä olevan terve... ;D
    No, ok vakavasti puhuen monenlaisista pohjista kasvaa terveitä ja hyviä lapsia. Ylilyöntejä välttäen.
    Kirjoista voi olla apua, varsinkin tilanteissa joissa huomaa lapsensa olevan aivan eri maata kuin itse.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, eihän toki kaikki vanhemmat voi olla kasvatustieteen maistereita.. :) Eikä kasvatustieteen maisterit välttämättä ole hyviä kasvattajia. Haluaisin nostaa esiin aina tässä kohtaa Anna Wahlgrenin, mutta en viitsi kuitenkaan.

      Tuo "lapsi on erilainen on itse" onkin myös teema josta voisin avautua loputtomasti. Minulle esimerkiksi lapsen ujous ja arkuus ovat olleet vaikeita kohdata: että miten tukee lasta kohtaamaan maailmaa ilman että pakottaa sitä johonkin ulkokohtaiseen reippauteen. Saati sitten se prinsessuus...

      Ja toisaalta kun pohtii niitä arvojen ja roolien välittämistä, niin useinhan lapset kapinoivat kuitenkin vanhempiaan vastaan, eli ehkä pitäisi pukea lapset glamourmalleiksi ja lukea iltasaduiksi uuden suomen nettisivuilta Tuulikki Ukkolan ja Wille Rydmanin puheenvuoroja. :D

      On niin monta polkua mitä valita.

      Poista
  10. No jopas oli monta hyvää ajatusta, joihin kaikkiin tekisi mieli tarttua, mutten taida pystyä. Sohin kuitenkin joitain yllä olevia ajatuksia.

    Minä luen kasvatusoppaita, ja sitten poimin niistä käytäntöön ne asiat, jotka kolahtavat ja jätän huomiotta ne, jotka eivät osu yksiin oman arvomaailman tai ajatustavan kanssa. Toimin muilla elämän osa-alueilla samalla tavoin, joten ei ole mielestäni ihmeellistä, että haen tietoa myös vanhemmuudesta. Tuskin ne oppaat kenestäkään hyvää (tai huonoa) vanhempaa tekevät, mutta eipä tee lukemattomuuskaan.

    Itse miellän hyvän vanhemmuuden siksi, että yrittää parhaansa, rakastaa lapsiaan ja on läsnä. Kukin toteuttakoon nämä sitten omalla tyylillään - en ole koskaan ymmärtänyt mielekkyyttä väitteissä, joiden mukaan esimerkiksi lapsen nukkumajärjestelyt, ruokavalio tai vaippavalinnat liittyisivät hyvään vanhemmuuteen. Vaikka edellä mainitut toki voivat vanhemmille tärkeitä arvovalintoja ollakin. En myöskään ole sitä mieltä, että ollakseen hyvä vanhempi pitäisi joka tilanteessa tietää, miten toimia. Tärkeintä on hyvä tahto ja yritys - näillä kriteereillä voin pitää itseäni hyvänä äitinä, vaikka suurimman osan ajasta olenkin aivan pihalla.

    Ja vaikka toisaalta olen samaa mieltä väitteen kanssa, jonka mukaan lapsi jossain vaiheessa kuitenkin toteaa vanhempansa epäonnistuneeksi, en voi allekirjoittaa sitä täysin. Toki lapsen kuuluukin kapinoida vanhempiaan vastaan, mutta uskon, että ns. onnellisen ja turvallisen lapsuuden kokeneilla tämä kapina on ohimenevä vaihe, joka ei aiheuta sen suurempaa vahinkoa.

    VastaaPoista
  11. Asia jäi mietityttämään. Yllä oleva kommenttini edustaa laiskaa ajattelua: juuri rämän tapaisia ajatuksia minulla on tapana laukoa tämän tyyppisistä aiheista. Kommentti tuli automaattiohjauksella.

    Uusi yritys. Nyt tartun Täti-ihmisen kirjoituksen kohtaan, jonka mukaan on asioita, joista emme tiedä, koska emme halua tietää. Vaikka yllä sorrun valheelliseen itseni korostukseen antaen ymmärtää, että olen tyyppi, jolla on tapana ottaa selvää asioista, totuus on päinvastainen. Valtaosasta asioita valitsen olla tietämättä, koska totuus lisää tuskaa.

    Esimerkiksi en oikeastaan halua tietää, mitä suuhuni laitan. Olen kasvissyöjä, mutta siihen se tiedostavuus sitten jääkin. Syön ympäristömyrkytettyä ja tuholaistorjuttua ruokaa (välillä myös luomua, mutta en tiedä, onko se oikeasti parempaa, ja millä mittareilla). Syön soijaa. Syön aspartaamilla makeutettuja ruokia. Lämmitän oman ja lapseni ruuan muoviastiassa. En tiedä syömäni ruuan alkuperää (ei meillä sitä nimettyä riistoananasmehua ole juotu, mutta mistä minä tiedän, onko meidän mehun tuotantoketjussa kaikki hyvin). Listaa voisi jatkaa vielä, mutta ymmärtänette yskän.

    En nyt sano, että kaikissa asioissa pitää ryhtyä hysteeriseksi ja Pentti Linkolaksi, vaan yritän sanoa sitä, että on ihan kamalan vaikea tietää, mikä on oikein ja kamalan paljon helpompaa vain ummistaa silmänsä ja antaa maalaisjärjen (tai terveen järjen, kutsukaa miksi haluatte) ohjata.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Ja vaikka tietää, usein valitsee vain olla ajattelematta asiaa: vaikka tiedämme miten halpavaatteet tuotetaan Aasiassa, silti ostamme niitä. Vaikka tiedämme missä oloissa vanhukset makaavat laitoksissa, emme muuta asioita. On vaan niin paljon helpompi sulkea silmät.

      (Mistä tuli mieleen, että lapsi sanoi juovansa hoidossa usein vettä, koska maitoa ei riitä kaikille. Täytyy kysyä onko tässä oikeasti perää. Oman lapsen hyvinvointia sitä yleensä kuitenkin viitsii ajaa, vaikka muu maailma saakin kärsiä ihan rauhassa.)

      Ja tuohon ensimmäisen viestisi loppukaneettiin - en nyt minäkään tietenkään ajattele, että lapsi väistämättä kokonaan sanoutuisi vanhemmistaan irti, mutta jonkinlainen henkinen pesäero tapahtunee aikuistumisen myötä. Ja usein oman kasvatuksen kiemuroita alkaa pohtia sitten oman vanhemmuuden myötä. (Kuinka objektiivisesti ja miltä tietopohjalta sekään sitten oikeasti tapahtuu...) Mutta kauhean kivahan se olisi jos lapset eivät ihan hirveästi vihaisi aikuisina. Tai teineinäkään.

      Poista
  12. Tää on nyt vähän sama kuin ravitsemustieteelliset artikkelit kommentoidaan sanomalla, että "kymmenen vuoden kuluttua suolakin on taas terveellistä." Kyllä kasvatusoppaita saa ja pitää lukea oppaina, ei minään jumalan sanana. Ihmisillä on vaan tapana ottaa itseensä heti, kun niissä oppaissa on jotain oman toiminnan vastaista.

    Sanoo äiti, jonka lapset katsovat ihan liikaa televisiota, koska äiti tahtoo juoda kahvinsa rauhassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt en ihan tavoittanut pointtiasi. Mikä on sama? Se, että ihmettelen omaa tiedonjanonpuutettani kasvatusasioissa? Vai viittaatko yleisesti kasvatustrendien vaihtumiseen? Mä en tosiaan myöskään etsisi kasvatusoppaista mitään jumalan sanaa, vaan mietinpähän että jotain eväitä sellaisistakin olisi voinut saada. Mutta nyt on menty vaan elämällä eteenpäin.

      Ja tv:n katselusta, et sä tuolla nyt hirveän suurta pöyristystä aikaan saa ;) Sitä paitsi, näin yksikkölasten äitinä kaksosilla saa vapaudut vankilasta -kortin ihan kaikista oikopoluista! :)

      Poista
    2. En tarkoittanut sinua vaan yleensä: kasvatusoppaita kommentoidaan samalla tavalla kuin ravintosuosituksia. Eli niitä ei tarvitse ottaa ns. tosissaan, koska suositukset muuttuvat tasaiseen tahtiin eniveis.

      No en mä jaksa syyllistyä television katselusta enkä ihmettele vaikka siihen turvautuu yksikköäiditkin. Onneksi noi nyt sattuu tykkäämään teletapeista. Tyypit on pelastaneet meikäisen aika monta väsynyttä iltapäivää.

      Poista
    3. Sitä ei näköjään osaa siinä vaiheessa enää kirjoittaa mitään koherenttia, kun on illan päätteeksi kolme tuntia istunut yliopistolla analysoimassa premodifikaatioita ja postmodifikaatioita nominaalilauseissa...

      Poista
    4. Hä? ;)

      Mun elämänlaatu koheni huomattavasti kun esikoisen saattoi lähettää yksinään katsomaan lastenohjelmia aamuisin. Omaa hölmöyttä on että nyt kun kakkonen alkaisi juuri olla siinä iässä, tulee taloon taas uusi teletappi....

      Poista
  13. http://www.arkitehti.net/2009/06/29/maalaisjarkea/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En mä koskaan ole itseäni kovin originaaliksi ajattelijaksi väittänytkään ;)

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...