torstai 28. helmikuuta 2013

Tohtoriksi kortistoon

Viime päivinä on muuallakin kuin minun päässäni pohdittu tohtoreita. Etenkin sitä miten tutkimusrahoitusmallit tekevät tohtorikoulutettavista hyvin hyödynnettäviä, toisin kuin tohtoreista, ja sitä etteivät tohtorikoulutuksen antamat taidot ja työelämän odotukset kohtaa. (Ja sitten on tietysti keskusteltu kohu-tohtori Himasesta, mutta Long Playn juttu on ollut liian pitkä että olisin ehtinyt sitä vielä lukea. Vielä!) Vähän liian ajankohtaista, että olisin halunnut hirveän syvälle näihin keskusteluihin uppoutua.

Mutta vähän kuitenkin. Vaikka jutuissa on fokuksessa ollut ns. kovien alojen tohtorikoulutus, niin uskon että myös humanistipuolella tohtoreita pidetään usein väärin koulutettuina työelämään. (Tosin jos tohtoreiden työttömyysaste on 2,4% ja kokonaistyöttömyys 9% hujakoilla, tuntuu, että ei se tohtorius nyt varsinaisesti vaaranna työllistymistä.) Koska minä olen kouluttanut itseni juuri kortistoon äitiyslomalle, haluaisin kiukutella, että on kapea-alaista ajatella, ettei tohtorikoulutuksen läpikäynyt henkilö osaisi enää leikkiä yliopiston ulkopuolella. Väittäisin, että väitöskirjaprojektin läpivieminen antaa taitoja pitkäjänteiseen itsenäiseen projektinhallintaan budjettivastuusta työajansuunnitteluun ja monialaiseen yhteistyöhön, mitkä on aika peruskamaa nykyisessä työelämässä. (Tai sitten tosiaan olen vain vieraantunut siitä.)

Tosin todettiinhan se jo täälläkin, millaisena pölyisenä kammioelämänä tutkijuus nähdään. Virheellisesti, siis, huudahdan!

Yhtenä syynä "tohtoritehtailuun" voidaan nähdä yliopistojen perusrahoitusmalli, jossa valmistuneesta tohtoritutkinnosta saadaan merkittävä summa yliopiston budjettiin. Siihen peilattuna onkin toisaalta melko karua ja henkilökohtaisella tasolla ärsyttävää, että yliopisto ei millään tasolla huolehdi työntekijöidensä palkkauksesta. Minulla esimerkiksi jäi rahoittamatonta aikaa väitöskirjarupeaman loppuun kokonaisen kuukauden verran - eli tervemenoa vain minulle työvoimatoimistoon, mitään määrärahaa ei ole, että minut oltaisiin voitu palkata tuoksi kuukaudeksi. (Projektivetoisessa kovien alojen tutkimuksessa hankkeen johtaja pystyisi kyllä halutessaan paikkaamaan tällaisen työllisyysskuopan.)

Kuten mies sanoo, yliopisto on ainoa työpaikka, jossa työntekijä joutuu itse järjestämään palkkansa - ja maksaa tästä palkasta vielä isoa siivua työnajantajalleen. Siitä ilosta että saa töitä tehdä. Samaa mentaliteettia osoittaa vaikkapa että väittelijä maksaa itse väitöskirjansa painatuksen, ja yliopiston kirjasto myy kirjaa omaan piikkinsä.

Mutta no, minä nyt sitten ehdin jo äitiyslomallekin ennen väitöstä. Ja haluan uskotella teille, ja ennen kaikkea miehelle ja itselleni, että olisin kyllä eri tavalla orientoitunut työllistymiseni edistämiseen, jos en olisi tiennyt jääväni äitiyslomalle. Jotenkin työnhaku seitsemännellä raskauskuulla vain tuntui vähän hassulta. Saati näin yhdeksännellä.

Pieni byrokraattistekninen huvittavahko huomio syntyi työvoimatoimiston lausunnoista: käydessäni ilmoittautumassa työttömäksi työnhakijaksi, virkailijan mukaan keissi oli aivan selkeä. (Kiitos vuoden 2009 lakimuutoksen - sitä ennen tutkija ei voinut jäädä työttömäksikään.) Silti, virkailija kertoi, päätöksen tekemisessä menee 30 päivää - ja tätä lain asettamaa määräaikaa he eivät pysty pitämään.

Sainkin työvoimapoliittisen päätöksen tilanteestani nelisenkymmentä päivää myöhemmin - samana päivänä kun jäin äitiyslomalle eli työttömyyteeni päättyi. Päätös työttömyyden päättymisestä onnistui kuitenkin samalta viranomaiselta ihan yhdessä arkipäivässä. Nähtäväksi yhä jää, saanko jonkinlaista rahallista korvausta tästä työttömyyspyrähdyksestäni.

Ja todella kiinnostavaa on se, miten työllistyn äitiysvapaan jälkeen.

8 kommenttia:

  1. Tosi mielenkiintoinen kirjoitus! Omat argumentointikykyni ovat jatkuvan univajeen takia tällä hetkellä noin 2. luokkalaisen tasolla (normaalisti olisin noin 6. luokan tasolla, lisänä savolainen ulosanti tietysti), mutta ei tohtorin tutkinto välttämättä ole naula työllistymisen arkkuun. Pari tuttua tohtoria (mies ja nainen) ovat työllistyneet erinomaisesti: toinen julkiselle puolelle (ei tutkijaksi) ja toinen lääketeollisuuteen. Molemmat ovat ulospäin suuntautuneita, hyvillä sosiaalisilla taidoilla omistettuja tyyppejä.

    Jos sattuu huono tuuri, ja joutuu vaikkapa jonkinlaisen työttömyysputken aikana hakemaan ns. koulutusta vastaamattomia töitä (assistenttina tms.), niin sellaisia ei välttämättä saa, koska työnantaja kokee, että ei tää tohtorishenkilö varmasti sellaisista töistä motivoidu. Jos taas oman alan töitä, tutkijan tai jotain muita, on olemassa, tai on halukas tutkimusrahoja hakemaan, niin eipä aikaakaan kun Täti-ihminen pääsee reittämään köysiä pitkin urahuippua!

    Joko sä väittelit!?!?

    VastaaPoista
  2. Samaa kysyn minäkin. Siis että joko tohtoroiduit?? Onko mulla mennyt jotain ohitse?

    Työllistymisestä: Väitöskirja opettaa tiedon hankkimista ja sen jäsentämistä ja vieläpä uuden tiedon tuottamista. Mitä muuta voisi työelämä tarvita? No yliopisto ei opeta brändäystä eikä kauheesti tyhjän jauhamista, mitkä voisi olla nykyään hyödyllisiä taitoja.

    VastaaPoista
  3. Olikos mulla huolimattomia verbimuotoja joukossa kun nousi huoli...? Mutta joo, eiköhän tässä voi turvallisin mielin olettaa tohtoroituvansa vaikka papereita ei virallisesti ole saanutkaan. Perästä kuuluu, pian, enkä tarkoita tällä huonoa vessahuumoria.

    Jennijee: <3 Näiden meidän keskusteluiden edes etäinen ymmärtäminen vaatii about kymmenen saman blogin seuraamista - mutta siihen voinee lukijakunnassamme luottaa :)

    Anonyymi: itsensä brändäys ja tyhjän jauhaminen - onneksi mulla on blogi, niin tulee nekin puolet hoidettua!

    VastaaPoista
  4. Mitä parhaimmat onnittelut tohtoristädille! Upeaa!

    Tuo työllistymisjuttu on kieltämättä hiukan kimurantti. Itsellekin tutuimpia ovat humanistisen puolen kuviot ja oman tuttavapiirin kokemus on pitkälti sama kuin mitä kerroit. Kun on lähtenyt yliopistouralle, ei sieltä syrjään hyppääminen välttämättä ole niin yksinkertaista. Eli sitten voi kokea olevansa löysässä hirressä yliopiston ketjutettujen (tai pahimmassa tapauksessa ketjuttamattomien eli katkoja sisältävien) työsuhteiden kanssa. "Siviilipuolen" hommien löytäminen niihin väleihin voi olla vaikeaa ja ainakin omilla tutuilla osoittautunut mahdottomaksi. Aloissa on tosin varmasti eroja myös humanistipiirien sisällä.

    No joo, mutta eihän ihminen montaa työtä tarvitsekaan. Jos löytyy yksi hyvä (kerrallaan), on se yleensä tarpeeksi. Ja kyllähän nyt kolmen äiti löytää mitä vaan. Multitaskauksen mestari!

    Ja mitä tulee yliopistojen uuteen rahoitusmalliin. Tohtoritutkinnot ovat tosiaan arvossaan. Onneksi se on lisännyt tohtorikouluja ja yliopistojen ainakin näennäistä panostusta tohtorikoulutettaviin. Ennen ainakin omalla laitoksellani jatko-opiskelijat olivat pitkälti oman onnensa nojassa, kun taas nykyisin ainakin rahoituspuoli tutkijakoulutettaville (esim erilaisten akatemiaprojektien kautta) tuntuu olevan paremmalla mallilla. Mutta mitä yliopisto tekee kaikilla niillä tohtoreilla? Sitä eivät taida itsekään tietää.

    Mutta hei, ei ollut tarkoitus synkkistellä. On niin upeaa, että olet saanut urakan valmiiksi! (Luin sen toisenkin postauksen, mutta se sitten hävisi...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun käytännön kokemus tohtorikoulutuksesta ei vielä ole kovin ruusuinen. Yliopistoihin luodaan nyt jättimäisiä tohtorikouluja, kyllä, mutta niihin pitää tulla omien rahojen kanssa. Ts. tohtorikoulupaikka ei takaa rahoitusta - sitä saa vain muutama prosentti.

      Monet säätiöt tuntuvat taas nykyään priorisoivan post-doc-tutkimusta, mutta yliopistoissa ei kauheasti ole virkoja tarjolla. Päin vastoin, opetushenkilökunta on vedetty minimiin ja tutkimusvirkoja ei varmaan koskaan ole ollutkaan... Eli Akatemiatutkijan paikat yms. on likipitäen ainoa keino työllistyä tohtorina tutkijana yliopistolla.

      Poista
  5. Mun kokemus on sellainen (siltä kovalta puolelta, jossa rahaa riittää), että jatko-opiskelijana oli kivaa ja leppoisaa (olin tutkijakoulussa ja palkka juoksi koko ajan) ja kaikki tykkää (halpaa työvoimaa, proffille nimiä artikkeleihin joita jatko-opiskelijat kirjoittavat ja yliopistolle tulospisteet väitöskirjasta), varsinkin siinä vaiheesa kun väitöskirja oli melkein valmis ja päällä oli ns. nakkisuoja ("viimeisten väitöskirjaa", en voi tehdä opetusta/byrokratiaa). Väittelyn jälkeen sitten iski karu todellisuus, muutaman kk (opetus)pätkiä, opetushallintoa jne hommia joita kukaan (tutkimuksesta kiinnostunut) ei halua erityisesti tehdä ja samalla toki pitäisi tehdä huippuluokan tutkimusta ja paljon (toki tietysti vain parhaissa lehdissä), ulkomaille pitäisi mennä jne. No, kävi onnellisesti että Akatemia uskoi mun tutkimukseen, mutta onhan toi vähän jatkoaikaa ... kun rahoitus loppuu parin vuoden päästä, en näe että mulle mitään jatkoa löytyy. No, onhan se tietty kokemus ruveta miettimään 40 ikävuoden lähestyessä että mistähän sitä töitä ;) (tosin jos siinä vaiheessa ollaan niin voi olla että 20-vuotiaana alkanut opiskelu-työraataminen niska limassa ja hiki hatussa saa aikaan sen, että koen varsin oikeutetuksi nauttia tovin ansiosidonnaisesta työttömyyspäivärahasta ... jos tällainen etu siihen maailmanaikaan on enää olemassa).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah, kuulostaa kyllä vähän ahdistavan tutulta tuo sinun kertomuksesi. (Paitsi se että palkka juoksee koko tohtorikoulutuksen ajan on harvinaista herkkua humanistipuolella. Minun kohdallani päti sekin.)

      Jotenkin lohduton tuo ajatuksesi post-docista "jatkoaikana": mitään loppusijoituspaikkoja kun ei meille taida olla olemassa. Akateeminen ura on loputon määrä pieniä pätkiä - jos hyvin käy. Siksi tässä kohtaa mietityttää kannattaako/uskaltaako sille tielle lähteäkään. Ja entä jos ei muitakaan vaihtoehtoja enää ole?

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...