Viimeinen vauvavuosi

Päivät hitaasti, vuodet nopeasti: eläkeläisen ajankulku on erityisen totta näin kotiäitinä. Kuinka monesti olen aamulla tuijottanut kelloon ja laskenut tunteja nukkumaanmenoon. Tai kello neljältä pohtinut, että mitenkään en jaksa enää kuuteen. Ja sitten noin vain on kulunut vuosi, onko se mahdollistakaan?

En edes yritä tehdä tilinpäätöstä vuodesta, sillä ihmettelen itsekin mitä on tapahtunut. Valokuva-albumin ajattelin tehdä, samasta syystä. Videointi ei ole minulle ominaista, mutta silti vähän järkytyin, kun huomasin, että kuopuksesta on tasan yksi vauvavideo: kesäkuun 23. päivältä, jossa nauratamme juuri nauramaan oppinutta kaksikuista. Videon taustalta kuuluu keskimmäisen katkera huuto ja ulina. Siinähän se vauvavuosi kiteytettynä. Video itse selittää miksi niitä ei ole. Mutta eipä niitä ole keskimmäisestäkään: mies siirsi tuon vauva-ajan videot läppärille, poisti ne kamerasta, ja, no, arvannette mitä sille läppärille sitten tapahtui. Aivan. 

Kuten olen monesti toitottanut, tämä kolmas äitiysvapaakierros on ollut ensimmäinen, jolloin en ole tehnyt nimeksikään töitä. Siksi vuosi on ollut uskomattoman stressitön - ja myös siksi, että olen ollut arjessani niin uskomattoman kiireinen, että stressaamiselle ei ole tuntunut löytyvän aikaa. Olen osannut nauttia äitiyslomasta, mutta myös nukkunut niin järjettömän huonosti, että muu ei olisi ollut mahdollistakaan. Nyt vuoden rajapyykin tultua täyteen (ja vanhempien lasten aloitettua osapäiväisen päivähoidon) mieleen hiipii myös huolta omasta työllistymisestä ja kotona velttoilusta. Onneksi sentään nukun yhä huonosti.

Kolmas äitiysvapaakausi on yllättänyt pääosin eri tavoilla kuin kuvittelin yllättyväni. Olen ollut enemmän yksin vastuussa lapsista kuin aiemmin ja olen viettänyt enemmän öitä yksin kolmen kanssa kuin taannoin keskimmäisen vauvavuonna. Saati esikoisen, jolloin varmasti olisin täydellisesti kieltäytynyt ajatuksesta miehen työmatkaamisesta kahden tunnin päähän sekä viikottaisista etäöistä. Miehen isyysvapaat olivat myös lyhyemmät kuin koskaan ennen.

Tilannetta tasapainottamaan olen saanut lastenhoitoapua vanhemmiltani enemmän kuin ennen, ja kuopuksen viikottaiset yökyläilyt isovanhempiensa luona pahimpana valvomiskautena vuodenvaihteen tienoilla säästivät uskoakseni yhteiskunnalle paljon rahaa mielenterveydenhoitokuluissa. Olen myös varmasti itse harrastanut enemmän kuin aiempina vauvavuosina: olen pitänyt tiukasti kiinni omista vapaahetkistäni, ennen kaikkea urheillen, mutta myös ystäviä tavaten. 

Viime viikonloppu - vauvavuoden päättävä - oli aikataulutukseltaan jotenkin kuvaava. Perjantaina mies yöpyi Helsingissä, joten valmistelin kuopuksen syntymäpäiväjuhlat kaupassakäymisineen ja leipomisineen yksin lasten kanssa. Mies saapui lauantaina puoli kahdelta, vieraat kahdelta. Puoli viideltä minä lennähdin ulos ovesta etukäteen pakatun kassin kanssa futisjoukkueeni saunailtaan: juoksimme leppoisan kympin lenkin (sanamuoto, joka ei ole ollut minulle mahdollinen koskaan aiemmin), saunoimme, söimme hyvin, joimme viiniä ja suunnittelimme lottovoittoa. Aamuviideltä havahduin unen ja valveen välisestä koomasta miehen selkäkramppiin ja kuuden aikaan nousin pakkaamaan tavaroita esikoisen jumppakisoihin (minkä piti olla miehen tehtävä). Särkylääkkeen voimin mies vei lapsen kisoihin, mutta siirtyi sen jälkeen päivystyksen kautta lihasrelaksanttien kanssa vuoteeseen ja minä kaitsin loput lapset kisahallille, sen jälkeen virpomaan, puistoon ja saunaan. 

Nukkumaan mennessä tiesi taas eläneensä. Mutta sujuu se arki siis. Ja jos on täyttä, niin sitä tärkeämmältähän ihmisistä tapaa tuntua.

Konteksti on kaikki: käytössä nämä ovat ihan superhienoja. Ehkä voimme dreijata pyhäastiaston.

Raskauden alkuvaiheissa pyörittelin mielessäni kolmea suurta ongelmaa: asumista (kotiimme emme mahtuisi), uraa (jota ei koskaan tulisi) ja lastenhoitoapua (jota ei ainakaan koskaan tulisi). Kuten tunnettua, asuntoa emme ole vaihtaneet, ura vei miehen Helsinkiin ja on minulle yhä suuri tuntematon ja lastenhoito ei lopulta osoittautunut ongelmaksi lainkaan. Niin ja se lasten huomioiminen? No, ainakin koen laiminlyöväni lapsia tasapuolisesti.

Ongelma, jota en tuolloin osannut sanallistaa, mutta johon sopeutuessa on mennyt yllättävän kauan, on suurperheellisen identiteettiin asettuminen. Siihen, että hymyillen otan vastaan hyväntahtoiset ihmettelyt siitä, että ovatko kaikki nämä sinun (kun tottuneesti haen lisää käsipaperia Citymarketin kahviosta pyyhkiäkseni pöydälle kaatuneet kaakaot kauppareissun venähdettyä kahvitaukoa vaativaksi). Näen sen piilotetun kauhun kysyjän sarveiskalvoilla, mutta en koe tarvetta selitellä. Huikentelevainen lapsiluku ei enää nolota.

Onhan se paljon. Mutta paljon se antaakin.