perjantai 18. huhtikuuta 2014

Arkikuva 1/5: Sealife Naantali


Huomaa asianmukaiset pelastautumisvarusteet.

Veneretkellä näimme lokin. Naurulokin, tiesi esikoinen. Ja hänhän tietää, koska hänellä on lintukirja ja hänestä tulee isona lintututkija.

- Minusta tulee isona orava, tiesi keskimmäinen.

***

Siirsin Facebookissa pyörineen arkikuvahaasteen blogin puolelle. Sitähän varten tämän foorumin aikanaan perustin. Ettei tarvi lapsilla tukkia Facebookia, nimittäin. Mukaan haastan Bad Housewife Syndrome -blogin Jacarandan. Huhuu?

Haaste kuuluu: julkaise viitenä päivänä kuva arjestasi ja haasta mukaan viisi ihmistä.

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Synttärikakku




Unohdin edellisen postauksen venyessä, että minulla oli kuvitustakin.

Noin.

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Viimeinen vauvavuosi

Päivät hitaasti, vuodet nopeasti: eläkeläisen ajankulku on erityisen totta näin kotiäitinä. Kuinka monesti olen aamulla tuijottanut kelloon ja laskenut tunteja nukkumaanmenoon. Tai kello neljältä pohtinut, että mitenkään en jaksa enää kuuteen. Ja sitten noin vain on kulunut vuosi, onko se mahdollistakaan?

En edes yritä tehdä tilinpäätöstä vuodesta, sillä ihmettelen itsekin mitä on tapahtunut. Valokuva-albumin ajattelin tehdä, samasta syystä. Videointi ei ole minulle ominaista, mutta silti vähän järkytyin, kun huomasin, että kuopuksesta on tasan yksi vauvavideo: kesäkuun 23. päivältä, jossa nauratamme juuri nauramaan oppinutta kaksikuista. Videon taustalta kuuluu keskimmäisen katkera huuto ja ulina. Siinähän se vauvavuosi kiteytettynä. Video itse selittää miksi niitä ei ole. Mutta eipä niitä ole keskimmäisestäkään: mies siirsi tuon vauva-ajan videot läppärille, poisti ne kamerasta, ja, no, arvannette mitä sille läppärille sitten tapahtui. Aivan. 

Kuten olen monesti toitottanut, tämä kolmas äitiysvapaakierros on ollut ensimmäinen, jolloin en ole tehnyt nimeksikään töitä. Siksi vuosi on ollut uskomattoman stressitön - ja myös siksi, että olen ollut arjessani niin uskomattoman kiireinen, että stressaamiselle ei ole tuntunut löytyvän aikaa. Olen osannut nauttia äitiyslomasta, mutta myös nukkunut niin järjettömän huonosti, että muu ei olisi ollut mahdollistakaan. Nyt vuoden rajapyykin tultua täyteen (ja vanhempien lasten aloitettua osapäiväisen päivähoidon) mieleen hiipii myös huolta omasta työllistymisestä ja kotona velttoilusta. Onneksi sentään nukun yhä huonosti.

Kolmas äitiysvapaakausi on yllättänyt pääosin eri tavoilla kuin kuvittelin yllättyväni. Olen ollut enemmän yksin vastuussa lapsista kuin aiemmin ja olen viettänyt enemmän öitä yksin kolmen kanssa kuin taannoin keskimmäisen vauvavuonna. Saati esikoisen, jolloin varmasti olisin täydellisesti kieltäytynyt ajatuksesta miehen työmatkaamisesta kahden tunnin päähän sekä viikottaisista etäöistä. Miehen isyysvapaat olivat myös lyhyemmät kuin koskaan ennen.

Tilannetta tasapainottamaan olen saanut lastenhoitoapua vanhemmiltani enemmän kuin ennen, ja kuopuksen viikottaiset yökyläilyt isovanhempiensa luona pahimpana valvomiskautena vuodenvaihteen tienoilla säästivät uskoakseni yhteiskunnalle paljon rahaa mielenterveydenhoitokuluissa. Olen myös varmasti itse harrastanut enemmän kuin aiempina vauvavuosina: olen pitänyt tiukasti kiinni omista vapaahetkistäni, ennen kaikkea urheillen, mutta myös ystäviä tavaten. 

Viime viikonloppu - vauvavuoden päättävä - oli aikataulutukseltaan jotenkin kuvaava. Perjantaina mies yöpyi Helsingissä, joten valmistelin kuopuksen syntymäpäiväjuhlat kaupassakäymisineen ja leipomisineen yksin lasten kanssa. Mies saapui lauantaina puoli kahdelta, vieraat kahdelta. Puoli viideltä minä lennähdin ulos ovesta etukäteen pakatun kassin kanssa futisjoukkueeni saunailtaan: juoksimme leppoisan kympin lenkin (sanamuoto, joka ei ole ollut minulle mahdollinen koskaan aiemmin), saunoimme, söimme hyvin, joimme viiniä ja suunnittelimme lottovoittoa. Aamuviideltä havahduin unen ja valveen välisestä koomasta miehen selkäkramppiin ja kuuden aikaan nousin pakkaamaan tavaroita esikoisen jumppakisoihin (minkä piti olla miehen tehtävä). Särkylääkkeen voimin mies vei lapsen kisoihin, mutta siirtyi sen jälkeen päivystyksen kautta lihasrelaksanttien kanssa vuoteeseen ja minä kaitsin loput lapset kisahallille, sen jälkeen virpomaan, puistoon ja saunaan. 

Nukkumaan mennessä tiesi taas eläneensä. Mutta sujuu se arki siis. Ja jos on täyttä, niin sitä tärkeämmältähän ihmisistä tapaa tuntua.

Konteksti on kaikki: käytössä nämä ovat ihan superhienoja. Ehkä voimme dreijata pyhäastiaston.

Raskauden alkuvaiheissa pyörittelin mielessäni kolmea suurta ongelmaa: asumista (kotiimme emme mahtuisi), uraa (jota ei koskaan tulisi) ja lastenhoitoapua (jota ei ainakaan koskaan tulisi). Kuten tunnettua, asuntoa emme ole vaihtaneet, ura vei miehen Helsinkiin ja on minulle yhä suuri tuntematon ja lastenhoito ei lopulta osoittautunut ongelmaksi lainkaan. Niin ja se lasten huomioiminen? No, ainakin koen laiminlyöväni lapsia tasapuolisesti.

Ongelma, jota en tuolloin osannut sanallistaa, mutta johon sopeutuessa on mennyt yllättävän kauan, on suurperheellisen identiteettiin asettuminen. Siihen, että hymyillen otan vastaan hyväntahtoiset ihmettelyt siitä, että ovatko kaikki nämä sinun (kun tottuneesti haen lisää käsipaperia Citymarketin kahviosta pyyhkiäkseni pöydälle kaatuneet kaakaot kauppareissun venähdettyä kahvitaukoa vaativaksi). Näen sen piilotetun kauhun kysyjän sarveiskalvoilla, mutta en koe tarvetta selitellä. Huikentelevainen lapsiluku ei enää nolota.

Onhan se paljon. Mutta paljon se antaakin.

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Siemennäkkileipä

Ihan aina en ole internetissä, vaan joskus näen ihmisiä ihan elävinä. 

Yleensä silloin syödään.

Parin viikon takaisen luksusteluviikonlopun jälkeen [kyllä, toden totta, totta kuin rotta: olen ollut poissa kotoa kokonaisen viikonlopun!] kotiintuomisina oli jälleen kaksi nerokasta reseptiä, joista tätä kyseistä olen kokeillut jo useampaan otteeseen.

Resepti on peräisin niinkin eksoottisesta lähteestä kuin maissijauhopussin kyljestä - ja löytyy googlailemalla monestakin blogista. Mutta ylläpitääkseni mainettani pakettien kyljistä löytyvien reseptien uudelleenjakajana, haluan mainostaa tätä hienoutta myös täällä.

Mums mums.

Resepti on ihan käsittämättömän simppeli; sellainen, että sen oikeasti pyöräyttää lasten kanssa ihan tuosta vain ohimennen.

Ainekset
 
2 dl siemeniä: kuvassa auringonkukan, kurpitsan ja pellavan niitä
2 dl maissijauhoja 
2 dl kuumaa vettä (so. keitettyä tahi mikrotettua)
1/2 dl ruokaöljyä
sormisuolaa

Valmistus

- Sekoita kuivat aineet keskenään
- Lisää öljy ja vesi, sekoita
- Kaada taikina pellille
 
Löysä taikina, aina yhtä esteettinen.

- Tasoita taikina ohueksi kerrokseksi. [Muualla sanotaan, että määrästä tulee pellillinen, mutta minun lähteeni sanoo, että puolitoista, ja leipä onkin kyllä sitä rapsuvampaa mitä ohuempaa.] Helppo tapa "kaulita" taikina on laittaa taikinan päälle toinen leivinpaperi ja sivellä käsin taikina ohueksi - öljyinen taikina ei tartu kiinni. Ja paperintuhlauksesta huolestuneet (miten nyt tulikin mieleen): se päällipaperi ei mene hukkaan, kun laitat ekasta pellistä ylijääneen kolmanneksen taikinaa siihen, taitat paperin kahtia, tasoittelet, avaat ja ta-daa, sinulla on nyt puolitoista peltiä näkkäritaikinaa!
- Sirottele suola leivän pinnalle.
- Paista 150-170 -asteisessa uunissa 45 minuuttia.
- Murra jäähtynyt leipä paloiksi.

Keksin tässä yhtenä päivänä, että tätä voi tosiaan syödä kuin näkkileipää, ja laitoin päälle juustoa ja salaatinlehden. Muuten se onkin napsittu menemään ihan sellaisenaan.

Huutomerkkihyvää!

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Nuorisotalo sekä muita kotiäitielämän parhauksia

Tänään oli sellainen niin sanottu hyvä päivä. Ja sellainen, jolloin ymmärtää pysähtyä ihmettelemään miten hyvin voikaan elää kotiäitinä Suomessa ja Suomen Turussa.

Myöhäisen aamiaisen ja varhaisen lounaan jälkeen ajoimme bussilla - ilmaiseksi tietenkin - avoimeen päiväkotiin, jossa lastenkasvatuksen ammattilainen - ilmaiseksi - lorutti lapsia ja askarrellutti virpomisvitsoja. Paluumatkalla pysähdyimme torilla ja poimimme Sorrilta salaattia ja valtavan basilikapuskan, Vimmasta valmiiksi lasitetut savityöt sekä hallista ahvenia - ei ilmaisia, mutta hintansa väärtejä - ja toisella bussilla kotiin. Päivälliseksi ahvenia ja perunaa kera sormisuolan ja Oivariinin, vähän vihreää. Onko parempaa? No ei ole.

Illalla vieläpä pakotin itseni ilmaiselle lenkille, joka osoittautui ihan pirteäksi kaupunkia katsellen, tageja bongaillen. Kotona minua odotti hämmästyttävästi kaksi nukkuvaa lasta ja sille kolmannelle sain sylissä juottaa iltamaidoksi Valion Arkea. Sitten laskin lapsen sänkyyn, se sulki silmänsä ja nukahti. Enkä edes valehtele.

Se oli kuulkaa vauvavuoden viimeinen päivä se. Hyvä päivä muistaa.

Esikoisen huopasydän, keskimmäisen savitoukka.

Mutta niistä savitöistä varsinaisesti piti kertomani (joukossanne piileville turkulaisille vinkiksi, ennen muuta), kun itsekin löysin "Nuorten taide- ja toimintatalo Vimman" vasta pari kuukautta sitten. Tai tiesinhän minä sen olemassaolon, mutta hölmösti luulin nuorisotaloksi.

Vaan ei. Pientä sisäänpääsymaksua (2e alle 29-vuotiailta - kas siinä menee Suomen lain määrittämä nuorisolaisen ikäraja - 5e yli) ja nimellistä materiaalimaksua vastaan saa kuka hyvänsä tehdä sielunsa kyllyydestä (ja ohjattuna) savitöitä ynnä tekstiilisellaisia, kuten huovutusta ja kankaanpainantaa. Savityöpajan hinnalla saa vieläpä kaupan päälle lasituksen, jonka parissa hurahtaa toinen iltapäivä.

Koska kyllähän minä niitä lapsia ihan mielelläni kuskaan harrastamaan, mutta onhan se nyt mahtavaa jos voi tehdä jotain mikä on kaikista kivaa. Ja tämä on - kaikista kolmesta, kun isä ja kuopus on jätetty kotiin.


Ainoa pieni ongelma on, että rumien savitavaroiden tehtailu sopii vähän huonosti yleiseen antimateriahankkeeseeni. Mutta se hinta on kai vain maksettava.

Kunhan ei käy liian usein.

lauantai 5. huhtikuuta 2014

Laiska töitään luettelee

Kodinhuoltopäivät jatkuvat. Tänään pesin asunnon kaikki ikkunat, eteisen matot sekä keittiön verhot. Mainituista viimeiset jopa silitin.

Ihan normi viikkosiivous siis. Tämä viikko vain tulee kerran parissa vuodessa.

Mutta sellaisenaan, vailla muilla tavoitteita, ihan hyvä lauantai. Kaikissa keskusteluissa ja tutkimuksissa lasten kanssa vietetystä ajasta korostetaan, että lapset kaipaavat eniten ihan tavallista kotona puuhastelua.

Ja, todeksi se on uskottava, koska lapset kiittivät:

- Ihan paras päivä!

Valoa kohti.

Vaikka eihän tämä toisaalta tavallista arkea ole. Että mäntysuovalla kuurataan mattoja kylppärin lattialla. Lystiähän se on itsestäkin. Täytyy vain muistaa tämä, kun seuraavan kerran kinuavat hoploppiin.

Ja tämän siisteyden ylläpitäminen seuraavat puoli vuotta näyttöjä varten, se ei tunnu niin lystil - Älä koske niihin verhoihin!

Mihin jäinkään? No mutta, onneksi katteeton optimisti minussa myy tämän ensimmäisellä näytöllä. Tai joka kerta sillä seuraavalla.

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Äiti internetissä

Osui silmiini juttu "muistatko ajan ennen internetiä" (jota en tietenkään klikannut, koska eihän nettijutuista lueta kuin otsikot), ja mietin, että muistanhan minä, mutta mahdankohan tajuta muutoksen syvyyttä.

Vaikkapa tiedonhaku yleisesti ja tarkemmin ottaen akateemisen tutkimuksen saavutettavuus on muuttunut internetin myötä joksikin, mitä en oikeastaan osaa edes aiempaan verrata. Vaikka kyllä meille 90-luvun opiskelijoille vielä opastettiin paksujen puhelinluettelotyyppisten hakemistojen käyttöä akateemisista julkaisuista. Ei tullut niille enää väitöskirjavaiheessa käyttöä.

Juuri tällä hetkellä kuitenkin sosiaalinen media nousee minulla esiin keskeisimpänä muuttujana. Ja tältä osin suhteeni internetiin on hypännyt uusiin ulottuvuuksiin parin viime vuoden aikana, vaikka olenkin somessa elänyt jo vuodesta 2007. (Ja sitä ennen kerran tsätännyt irkissäkin. Mutta se oli Jyväskylässä, niin en tiedä lasketaanko sitä.) Tuntuu hullulta ajatella, että vielä nykyistä puhelinta ostaessani kinasin mieheni kanssa nettipaketin ottamisesta. (No uskoin miestä, ja otin - vaikka maksankin siitä pöyristyttävän vitosen kuussa.)

Ja tämä tapahtui lokakuussa 2012. (Tiedän ajankohdan, koska yritin eilen ostaa uutta puhelinta kuopuksen käsiteltyä tämän yksilön kosketusnäytön auts-kosketusnäytöksi. Tällä kertaa ymmärsin olla kinaamatta miehen kanssa siitä tarvitsenko nopeampaa 4G-yhteyttä, mutta kävi ilmi, että kytkyliittymäsopimukseni sitoo minut 3G-verkkoon vielä lokakuuhun 2014 ellen sitten maksa itseäni irti sopimuksesta. En nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin olla ostamatta ehjää puhelinta.)

Samana vuonna hankin pokkarikameran ja naureskelin erään kameran toiminnolle, että kuvia voi langattomasti lähettää kamerasta tietokoneelle. Ei muuten paljoa naurata enää. Miten kätevää se olisikaan!

Vitosella puhelimeni tuo siis maailman minulle. Luen Facebookista tuttujen kuulumisia, sähköpostilla kuulen ystävien elämästä ja Twitteristä seuraan uutiset. (Jos luen Hesarin, sekin tapahtuu netin kautta.) Blogeissa liikutun, viihdyn ja viisastun. Ja toiseen suuntaan: Facebookissa marisen turhia, Twitterissä esitän fiksua, chatissa päivittelen päivän tapahtumat ja blogissa avaudun äitiaiheista, kuten internetistä. Valtaosa sosiaalisesta elämästäni siis siivilöityy tuon pirstoutuneen lasin läpi (mitä nyt blogin kirjoitan öisin pöytäkoneelta).

En kuitenkaan osaa haikailla internetiä aikaan, jossa sitä ei ollut. Dramaattisena ihmisenä pidän esimerkiksi siitä dramaattisuudesta, mitä oli maailman toiselle puolelle lähdössä 16-vuotiaana, kun kotiin soitettiin rätisevä puhelu kerran viikossa ja kaverit kierrättivät paperikirjeitä kädestä käteen. Ei ole nykyään lähteminen kuten ennen.

Kiitollinen saa olla myös kännykkäkameroiden ja internetin puuttumisesta nuoruusvuosien riennoista. Vaikka ehkeivät nykynuoret siitä aikuisena välitä. Maailma on toinen.

Sitä kuitenkin ihmettelen, kun jostain muistan lukeneeni [tutkimuksesta, jonka otanta oli varmaankin 42 ohiolaista perheenäitiä, kuten näissä tapaa olla], että ihmiset - tai vanhemmat tai ohiolaiset kotiäidit - katsovat puhelintaan keskimäärin 6,5 minuutin välein.

Että niin harvoin.

lauantai 29. maaliskuuta 2014

Yllätyksellinen postaus, jossa bloggari huomioi vuodenajan vaihtuneen

Laitoin aurinkoisen päivän kunniaksi terassia oleskelukuntoon myyntikuvia varten.

- Laitatteko asuntoa myyntiin, kysyi naapuri.

 

Kenties läpinäkyvää on siis pihan puunaukseni, mutta myynnin verukkeella sain kuin sainkin pihan kesäkuntoon ennätysaikataulussa.


Kesäpihan kunniaksi kevään ensimmäiset saippuakuplat!


Vapaus koitti myös puoli vuotta vaunuissa päivystäneelle kuopukselle.



Ja tietysti ensimmäiset terassikahvit perjantaisen illallisvierailun ylijäämäherkuilla.

Voihan ilo, elämä ja aurinko sentään, kyllä sitä synkkää talvea taas riittikin!

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Materian vanki

Olen alkanut seurata velkakierteestä irtipyrkivän ihmisen blogia. Jalon kannustuksen ohella huomaan viikko toisensa jälkeen hämmästeleväni miten paljon ostospohdintaa - ja miten paljon ostamista - voi mahtua ihmisen elämään. Ja miten täydellisen harkittu voikaan olla ripsiväri tai kahvikuppi.

Sitten tajusin olevani täysin samassa tilanteessa, vain hieman eri suunnasta katsoen. Moni tavara on minulle päätynyt muuten vain ja sattumalta, mutta nyt kun se on hallussani, se saa loputtomasti uusia merkityksiä. Pyrin materiasta eroon, mutta en salli itseni luopua tavarasta, jonka joudun korvaamaan toisella. Ja siitä, jota ei voi korvata, en raaski.

Päässäni humisee jatkuvana virtana listaus kodin irtaimistosta:

Nuo lautaset hävitän kyllä kun muutetaan.
Mihin ihmeeseen minä tuon jukeboksin laitan?
Ottaisikohan serkku tämän isoäidin tekemän nallen?
Jokohan vihdoin tuon Billy-kirjahyllyn saisi korvattua yhtenäisellä? (Ja kuka huolisi Billyn?)
Roskikseen kädetön nukke, jalaton barbi ja koiveton kirahvi! Roskikseen! (On minussakin hurja puoleni.)

Kaiken jahkailun, huopaamisen ja muun liikehdinnän jälkeen olemme siis vihdoin laittamassa asuntoamme (julkiseen) myyntiin. (Älkää kuitenkaan kysykö mihin aiomme muuttaa, koska minä yhä näen tulevaisuutemme Helsingissä ja mies meinaa Raisioon. Esikoinen on esikouluun ilmoitettu tuohon naapuriin.)

Nyt on siis työn alla sesonginvaihto. Koonvaihto. Nurkissa olevien laatikoiden kadottaminen. Kaappien inventaari. Myyntiä varten avartaminen.

Täällä ei ikinä ole ollut näin kaoottista.

Sängyn alle unohtui Puppe-kirja. Löytämisen iloa ilmoituksen tutkijoille.

Tältähän meillä aina näyttää.

Se luonnollisestikaan ei näy kuvissa. Olen lasten suotuisalla avustuksella ottanut myyntikuvia - keskimäärin puoli huonetta päivässä. Mutta seuraavaksi pitäisi kadottaa ne nurkistaan irrotetut, vailla paikkaa olleet laatikot ja nyssäkät - koska ymmärtääkseni näytöissä pitää esitellä enemmän kuin puoli huonetta kerrallaan.

Muutossa sitten otan kovalevyn käsilaukkuun ja pyydän muita kadottamaan loput.

(No sehän olisi ihan kauheaa tietenkin. Vaikeaa on rakastaa tavaraa ja paheksua yhtä aikaa.)

tiistai 18. maaliskuuta 2014

Pumpulitynnyrissä kasvaneet

Jostain syystä esikoinen alkoi eilen rallatella joululaulua 

- Joulupukki, joulupukki, valkoparta, vanha ukki, käypä tänne, emme pelkää, äiti antaa sulle selkään... Mitä se oikeastaan edes tarkoittaa? "Antaa selkään."
- Antaa selkään? No siis antaa selkäsauna. Löylyttää.
- Siis vihtoa vai?
- Ei kun... lyödä.
- Ai koivunoksilla?
- Ei kun ihan lyödä. [Esitin lyöväni kämmenellä sylissäni olevaa vauvaa selkään.]
- Miksi et lyönyt oikeasti?
- No kun se sattuu kun antaa selkään.
- Ai.

Aiemmin tänä keväänä lapsi tuli kerran mietteliäänä tunnustamaan, että olivat kuunnelleet naapurin tytön kanssa uutisia. Voi luoja, mitäköhän verilöylyjä tai lapsentappajia siellä oli puitu, mietin.

Lapsi kertoi, että radiossa oli sanottu, että Siwassa, ei täällä Suomessa, mutta jossain lähellä kuitenkin, oli joku yrittänyt ryöstää sen kaupan, ja sillä oli ollut puukko, mutta kehenkään ei ollut sitten sattunut. Että tapahtuuko sellaista ihan oikeasti?

Kerroin, että kyllä, maailmassa tapahtuu kaikenlaisia pahoja asioita ja niistä kerrotaan uutisissa, ja siksi uutiset eivät ole lapsille. Lasten ei tarvitse murehtia sellaisista asioista, vaan vanhemmat pitävät lapsista huolta ja murehtivat heidän puolestaan. Lapsi vaikutti huojentuneelta.

Jotenkin tuntuu uskomattomalta, että minulla on pian kuusivuotias lapsi, joka tietää mikä on sfinksi ja nimeltä kaikki My Little Pony -hahmot, mutta jolle selkäsaunan konsepti on täysin vieras. Ja jolle kaupan ryöstöjä tapahtuu vain tarinoissa.

Miten mahtavassa maailmassa hän elääkään. Toivottavasti vielä kauan.

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Raamattu ja uraäitiys

eli ainahan se on mielessä: työ.

Vietin kaksi äitiysvapaata väitöskirjaprojektini keskellä. Molemmilla kerroilla murehdin jääkö työni ja urani hunningolle ja mitäköhän pitkistä poissaoloista seuraa (ja mitä muutkin sanoo). En jättänyt työntekoa kokonaan äitiyslomien aikanakaan ja täysipäiväisesti palasin töihin lasten ollessa reilun vuoden ikäisiä. Jälkikäteen voi analysoida, että tauot tekivät tutkimukselle myös hyvää. Se ei poista sitä, että sain kulumaan kahdeksan vuotta viiden vuoden projektiin.

Kolmas äitiysloma alkoi viikkoa ennen väitöstäni. Ajattelin, että kun keskeneräinen työ ei nakuttaisi takaraivossa, voisin viettää kotona hiukan pidempäänkin, nautiskella.

Mutta kuinkas sitten kävikään?

Kotijakson aikana tajuntaani on porautunut vapautumisen tunteen lisäksi myös ymmärrys siitä, että minun ihan oikeasti pitää ottaa uusi kurssi elämääni. En voi palata vanhaan, vaan minun luoda itselleni uusi työ. Nurinkurisesti väitän nyt, että jos minulla olisi työ johon palata, tuudittautuisin mukavammin kotirouvan elooni. Mutta nyt minua alkaa jo pahasti jännittää - eikä kuopus ole vielä vuottakaan.

Olen nimittäin joutunut kotiäitiansaan. Kun päivät täyttyvät lastenhoidosta, huomaa hyvin nopeasti olevansa tilanteessa, jossa ajatteleminen sattuu aivoihin ja edes järjellinen keskustelu aikuisten kanssa tuntuu villapaidan neulomiseen verrattavalta urotyöltä. Minä töissä, miten se tapahtuu? Sitä kutistuu ihmisenä, kuten kohtalontoverini Anu hyvin asian ilmaisi.

Ajatus työnteosta myös tuntuu mahdottomalta, koska kuvittelee itsensä tekemään töitä kaaoksessa missä nyt elää. Unohtaa, että lasten mennessä hoitoon aivoista avautuu kokonainen mantere myös muille asioille kuin kodille.

Toinen, realistisempi, huoli nousee siitä, että olen muutaman kuukauden seurantajaksollani löytänyt yhden työpaikan, jota minun olisi ollut mielekästä hakea. Ja hain sitä, vaikka sen vastaanottaminen olisikin tehnyt elämästämme hyvin jännittävää vähäksi aikaa. En päässyt edes haastatteluun.

Kaikkein realistisinta lienee myöntää, että en osaa olla kotona kovin pitkään oli minulla sitten työ johon palata tai ei. Mutta jos vain tietäisin, että saisin töitä vuoden päästä, kyllä minä niin nyt sitten tästä vapaasta nauttisin.

Tai sitten murehtisin jotain muuta.


Kävin nosturissa. Siinäpä avautui uusia horisontteja ja perhe kutistui. Lihaksitulleet metaforat.

Ai mitä Raamattu sitten aiheesta sanoo? En tiedä. Ilta-Sanomien otsikointikurssin satoa tämäkin. Mutta terkut sanaparin googlaajalle jos uudelleen tänne eksyt: on ihan okei olla uraäiti! Ihan varmaan Raamatussakin sanottaisiin niin, ellei olisi pahasti anakronismi.

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Puhenaisia

Keskimmäinen lapsi on isosiskon hellässä varjossa kasvanut hulvattomaksi pajattajaksi. "Me tultiin tänne syömään, koska mulla on nälkä!" hän huikkaa ravintolan ovelta tarjoilijalle - ja muillekin asiakkaille tiedoksi. "Pistin jalkaan lenkkarit."

Päiväkotiin tutustuessamme kymmenen lasta syö hiljaisuudessa, yksi puhuu. "Mamma ja pappa laittoi muussiin liikaa suolaa." "Me vaihdettiin huoneita. Meillä on alakerta ja yläsänky." "Vesikin voi olla tosi kylmää." Ja niin edelleen. Ei niin pientä asiaa, etteikö sitä voisi mieleen tullessa raportoida satunnaiselle vastaantulijalle. Vähän haikeana mietin, että pianko yhdestoistakin lapsi oppii syömään hiljaisuuden vallitessa. Vai saako iloinen papupata hoitajilta kannustusta jatkaa pulinaansa myös silloin kuin äiti ei ole mukana kuulemassa.

Puheliaisuus on osa kolmivuotiaan muutenkin melko reipasta habitusta. Pikkusisko saa toistuvasti toimia enemmän jännittävän isosiskonsa puhenaisena. Ja menee sinne, minne isosisko tietää, ettei saa mennä.

"Äiti annoitko pikkusiskolle luvan hakea M-karkkeja?" minulta kysyttiin tänään aamukahdeksalta. No en antanut. Onneksi toinen on lainkuuliainen ja posaa pikkusiskonsa rennot kuviot.

Ystäväkirjaan. Rehellisesti kirjasin.

Ravintolaillallinen sujui tänään kauttaaltaan melko lennokkaissa tunnelmissa. "Onneksi ei ollut kukaan meitä häiritsemässä," kiitteli pikkusisko aterian loppupuolella.

Toden totta.

torstai 13. maaliskuuta 2014

Onko tässä seuraava avokadopasta?

Ei varmastikaan ole. Mutta olen käynyt Ilta-Sanomien otsikointikurssin.

No en ole, sen sijaan olen iltaisin lukenut kirjoja ja mennyt ajoissa nukkumaan. Nettikin oli poikki viikon, kun oli johto irti modeemista tai mistä lie, langattoman netin pesäkkeestä. Siksi olette saaneet liki viikon odottaa tätä maailmoja mullistavaa maa-artisokka-reseptiä.

Ehkä ette tienneet odottavanne, mutta kärsivällisyytenne palkitaan nyt yhtä kaikki!

Kaikkihan rakastavat maa-artisokkaa? Sitä minäkin. Mutta vihaavat sen kuorimista? Aivan. No tässäpä keino olla kuorimatta!

Uunissa paahdetut maa-artisokat

Ota läjä maa-artisokkia - pussillinen, jos shoppaat marketissa, kuten minä.
Pese huolellisesti ja pilko lohkoihin.
Lorauta päälle oliiviöljyä. Suolaa. Pyörittele.
Paahda 200-asteisessa uunissa puolisen tuntia.
Tarjoile sellaisenaan lisukkeeksi tai naposteltavaksi jonkun ärhäkän chili- tai valkosipulimajoneesin kanssa (kuten minä haaveilen).
Menetä puhekykysi ihastuksesta.


Enhän minä toki reseptiä itse keksinyt, vaan isäni oli ohjeen jostain löytänyt. En linkkaa, kun en tiedä mistä. Mutta kaikki kunnia jollekin toiselle!

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Samppanja palautusjuomana

Viikon alussa mies vanheni. Järjestin lapset perjantaiksi yökylään mummolaan ja lupasin viedä miehen syömään ja elokuviin. Klassisille treffeille siis.

Viikon kuluessa rupesin kuitenkin laskeskelemaan viikon urheilusuorituksia. Ei kyllä millään pääse kolmeen, totesin huolestuneena.

- Mitä jos mennäänkin perjantaina lenkille ja sitten laitetaan ruokaa kotona, ehdotin.

Ja suostui mies, vaikka epäilenkin, että joudun ajamaan kartingia omilla synttäreilläni seuraavaksi.

Pastaa, itsetehtyä pestoa ja buffalo-mozzarellaa, vihersalaattia sekä maa-artisokkia.

Lenkki oli hyvä. Mies - entinen himourheilija, nykyinen pendelöijä - juoksutti minua toiveestani yli oman mukavuusvauhtini.

- Pystytkö vielä puhumaan?
- Ky- ky- kyllä... mä... py... styn.

Tämä dialogi käytiin kahden kilometrin kohdalla. Sen jälkeen olin hiljaa.
 
Olen itseni ylittäen saanut merkittyä Sports Trackeriin kolme urheilukertaa lähes joka viikolle tänä vuonna. Mutta vain yksi niistä on juoksulenkki. Ja yksi lenkki viikossa ei näemmä mitenkään paranna suoritusta. Se jos mikä turhauttaa. Mielestäni minun pitäisi olla vähintään SM-tasoa jo tässä vaiheessa. Raskaana oleva ystäväni, jonka raskaus sen kuin etenee, yhä toimii kirittäjänäni. Ja puolimaratoni odottaa vain kahden kuukauden kuluttua.

Repäisin eilen postin tuomasta mainosjuoksulehdestä Kahdeksassa viikossa puolimaratonille juoksuohjelman, joka alkoi kannustavilla sanoilla, että kahdeksan viikkoa on liian vähän. Mutta jos lasken futistreenit yhdeksi lenkiksi, pitäisi enää saada kolme muuta lenkkiä viikkoon. Iisi piisi.


Ja niin se pääasia: samppanja palautusjuomana, se on nyt testattu toimivaksi Jennijee ja Liina. Loppukiri alkakoon!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...