maanantai 22. heinäkuuta 2013

Ura-äiti, kortti-äiti, isoäiti

On sitten tullut luettua äitikirjallisuutta.

Kovasti mielisin sanoa lukemiston herättäneen vaikka mitä uusia ajatuksia, mutta ilmeisesti ajatuskapasiteettini tämän elämän osalta on jo käytetty. Erilaisia tuttuja ajatuksia nousi kuitenkin kiertoon kenties hieman uusissa järjestyksissä.

Sheryl Sandberg: Lean in - Naiset ja menestymisen taito

Nappasin ystävältä lainaan tämän kovasti puhutun uranaisen voimaannuttamiskirjan, mutta täytyy sanoa, että kulttuurinen konteksti on niin kovasti erilainen, että koin pieniä samaistumisongelmia. Amerikkalaiseen verrattuna kun suomalaisäidillä on ikuinen piknik. Tämä ei tarkoita, etteikö ongelmia ja parannettavaa löytyisi yhtä lailla meiltä, mutta ongelmat ovat toisenlaisia. Googlella ja Facebookissa vaikuttanut Sandberg kertoo esikoisensa synnyttyä lyhentäneensä työpäiväänsä siten, että ehti imettää lapsen aamuisin ennen töihinlähtöä ja iltaisin vielä ennen sen nukkumaanmenoa. Siis palatessaan töihin lapsen ollessa kolmikuinen. Ja tuntien tästä äärimmäisen huonoa omaatuntoa - töissä. Kirjoittaja puhuu myös vanhemmuuden jakamisesta avaimena menestykseen, mutta rivien välistä ja muutaman kerran suoraankin mainitaan ehkäpä vielä tärkeämpänä hyvä palvelusväki. Sandbergin neuvot naisten itsevarmuuden kasvattamiseksi ja oman paikkansa ottamiseksi ovat kyllä ihan pätevää tavaraa, ja elämänkertakirjallisuutena luettuna teos on kiehtova.

Anu Silfverberg: Äitikortti

Sattuipa sitten, että edellisen viimeisteltyäni vapautui vihdoin kirjastosta jonottamani Äitikortti. Tiedän, olen niin jäljessä. Ja tuntuu todella pahalta sanoa tämä, mutta lukukokemus oli minulle pieni pettymys, niin valmis fani kuin olin ennen lukemista. Ehkä juuri siksi: odotin jotain mullistavaa. Toki myötäilen monia Silferbergin ajatuksia - etenkin äitien työntekoon ja lapsenhoidon työnjakoon liittyen, mutta jotenkin kirjan perusasetelma äitiydestä koko universumin keikauttavana kokemuksena oli minulle vieras. En ole koskaan ajatellut olevani erityisen happy-go-lucky, mutta Silfverbergin kokemukseen verrattuna taidan olla. Silfverberg myös sanoutuu kovasanaisesti irti erilaisista kasvatus-ismeistä - näistä kantoliinoista sun muistahan koitettiin kohua nostatella kirjan ilmestyessä - mutta en ole ihan varma mitä hän tarjoaa tilalle. Kannattaa lukea yhtä kaikki. 

Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä - Isovanhemmista ja lapsenlapsista

Myös Äitiyskortti hupeni parissa illassa, samoin kuin Siinan suosituksesta kirjastosta napattu Colm Tóibínin Brooklyn, joten jouduin etsimään eilisillaksi luettavaa kesämökin kirjahyllystä. Luontevaksi jatkoksi harjoittamaani äitiysnäkökulmaan löysin Merete Mazzarellan teoksen isoäitiydestä. Kirja limittyi myös siihen mitä olimme miehen kanssa saunan terassilla pohtineet suvun yhteisen kesäpäivän iltana - piilevästä odotuksesta siitä, että omasta perheestä muodostuu kokonainen joukko ihmisiä, lauma. (Laskeskelimme, että kolmesta lapsesta tuskin kaikki vihaavat meitä niin, etteivät koskaan halua nähdä ja kenties joku ei-vihaava voi saada joskus lapsiakin. Ja vaikkapa jos kaikki hankkivat vain puolison ja tulevat kanssamme yhteiseen pöytään, meitä on jo kahdeksan. No, näitä ei uskalla liikaa pohdiskella, mutta pyörryttäviä ajatuksia, jos uskaltaa joskus kuvitella sinne puolen vuoden horisontin tuolle puolen.) Mazzarellan kirja oli mielestäni kaunis, rehellinen ja siksi koskettava kertomus kirjoittajan omasta isoäitiydestä, joka muodostui suhteessa ainoan lapsen Amerikassa asuviin lapsiin. Ei pelkkää idylliä, vaan täynnä ristiriitoja - kuten kaikki ihmissuhteet - ja virkistävä lukukokemus juuri siksi, että se kiepauttaa näkökulman vähän pidemmälle kuin vain usein äitiydestä puhumisesta kirvoittavaan pikkulapsiaikaan.

Mutta nyt kun olen jälleen kirjastopinoni äärellä, pohdin vieläkö tarttua niihin pariin vanhemmuus- ja kasvatusaiheisiin teoksiin mitä hankin. Vai ollaanko nyt saman ongelman äärellä kuin Silfverberg: ihmetellessään "äitiyden mustaa aukkoa" hän tulee osaltaan vahvistaneeksi sitä korostamalla ylenmääräisesti aiheen suuruutta. Eli ehkäpä pitäisi lukea ihan muuta - koti ja elämä kun on jo täynnä sitä yhtä lajia.

20 kommenttia:

  1. Mä oon vielä enemmän jäljessä, Äitikortti on yhäkin lukematta.

    No, niin tai näin. Tässä viimeisessä kappaleessasi tiivistit tietenkin hienosti sen, miksen ole kauhean kiinnostunut lukemaan vanhemmuudesta: kun päivät kuluvat sen parissa, en jaksaisi. Ei sillä, että olisin vanhemmuuteeni tympääntynyt, päin vastoin. Mutta että siitä pitäisi sitten vielä lukeakin. Ehkä jos olisin duunissa avaruusaluksella ja työkseni sotisin avaruudellisia merihevosen näköisiä hirmiöitä vastaan, olisin kiinnostuneempi aiheesta.

    Olen luonnoltani eskapisti, näemmä.

    Tuota Mazzarellan kirjaa olen pohdiskellut äidilleni lahjaksi, mutta tuskin sitä enää mistään saa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen oikein pohtinut joskus, että miksi en lue vanhemmuuskirjallisuutta, kun kuitenkin jaksan aiheesta kirjoittaa ja keskustella, mutta kai se eskapismi on yksi hyvä syy. On niin vähän aikaa ja niin paljon kirjoja, että helpommin käteen tarttuu jotain muuta.

      Niin ja googlasin Mazzarellan sun puolesta: kyllä sitä myydään - Booky.fi hämmentävään 6,40 hintaan, kovakantisena. Ehkä kannattaa tilata pukinkonttiin heti jos olet niin suunnitellut?

      Poista
  2. Luin äitiyteni alkutaipaleella Vauva-lehteä ja äitiyskirjoja ja huomasin, että tää täysipainoisuus ei oo mulle. Heitin Vauvat nurkkaan ja lainasin jotain ihan muuta, Mutta miksei toisaalta rypeä aihepiirissä oikein kunnolla, jos siltä tuntuu. Kyllähän ehdit muuhunkin vielä tutustua elämäsi varrella, joten miksei lukea, kun kiinnostaa.

    Minäkin oon jäljessä Äitikortin kanssa, ja tuo ekakin oli mulle outo. Voisi olla ihan kiintoisaa luettavaa, kiitos siis vinkistä. Mazzarella ei ollut kovin virkistävä. Ja sitä kun ajattelee, että jos isoäidiksi pääsee, silloin voi keskittyä nauttimaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä äitiysgenre saa kyllä vaarallisiakin muotoja - kuten ne vauvalehdet - ja tottahan minäkin niitä luin esikoisen odotuksen aikaan. Yhden kaverilta saadun vanhan vuosikerran luettuani kuitenkin totesin, että eiköhän ne jutut ole nähty. (Ja joo joo, disclaimer tähän, että voihan niistä saada hyviä vinkkejä nuhaisen lapsen hoitoon, tutista vierotukseen ja niin edelleen. Se, millaisen kuvan ne antavat vanhemmuudesta on sitten eri asia.)

      Ja aihepiiri kiinnostaa ja ei-kiinnosta - taidanpa tuntea pientä velvoitetta tämän blogiharrastukseni takia. Pitää tietää mistä puhutaan... :)

      Mazzarellasta, näinhän sitä voisi isoäitiyttä kuvitella auvoisaksi, mutta miksipä toisaalta ihmissuhteiden haasteet päättyisivät siinä kohtaa! Lukiessani tajusin myös että lastenlasten myötä saa vaikka kuinka paljon uusia sosiaalisia suhteita, lastenlasten toisista isovanhemmista muun muassa.

      Poista
    2. Mulla jää Mazzarellan teosta miettiessä vieläkin suru ensimmäiseksi tunteeksi. Ehkä se vaan niin järkytti mun mielikuvaa pullantuoksuisesta mummoudesta.

      Poista
  3. Mä allekirjoitan kaikki kommentit noista kaikista kirjoista :) Odotin paljon jo Sandbergilta. Positiivista ja sovellettavaa otetta. Mutta onhan se elämä aika kaukana suomalaisen normiasiantuntijan arjesta..

    Äitikortti. Tästä on pitänyt kirjoittaa kans. Petyin myös, tavallaan. Allekirjoitan asian ja samaistumisen kokemisen monessa, mutta en tyyliä, joka oli mielestäni kuitenkin vähän syyllistävä eikä tarjonnut varsinaisesti mitään uutta. Tarkoitan sitä, että edes Silfverberg ei terävästä ammattitaidosta huolimatta pystynyt välttämään sitä, etteikö omaa kantaa pohtiessaan olisi jotenkin lytännyt sitä toista näkökulmaa. Silti kirja oli hyvä. Kaikki äitiyden sudenkuopat analyyttisenä pakettina.

    Mazzarella mozzarella on eri maata. Kun sydämeltään kirjoittaja kirjoittaa, se on vaan eri asia kuin asiantuntija kirjoittajana. Teksti ja tilanteet koskettavat eri tavoin. Lisäksi näkökulma on "virkistävän" erilainen koko tähän lapsi-äiti-tytär-mummo -jatkumoon.

    Minä pääosin välttelen suoranaisia kasvatus- tai äitiysoppaita. Tai ehkä välttelin niitä aluksi, ne olivat juurikin sitä mustaa aukkoa, jonne olin uppoamassa muutenkin. Nyt kun lasten kanssa on tunne osaamisesta, pärjäämisestä ja selviytymisestä, kirjallisuuteenkin voi suhtautua objektiivisemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jee mikä lukukomppi! Meidän pitää jakaa toisillemme kirjavinkkejä ;)

      Olet oikeassa myös siinä, että äitiys-/vanhemmuuskirjallisuutta on helpompi lukea nyt kun on itse vanhempana varmempi - ei tarvitse jännittää, että lukee kirjasta yht'äkkiä jonkun totuuden, jota ei ole tiennyt ja mikä on siis pilannut lasten elämän. Näin vähän kärjistäen. (Ja silti salaa vähän toivoisi jonkun totuuden niistä löytävänsä.)

      Poista
  4. Minäkin sain pari iltaa sitten Äitikortin luettua. Satu kirjoitti lukufiiliksestä, ja itse luin Äitikorttia leppoisassa ja rauhallisessa tilassa, enkä jaksanut provosoitua oikeastaan mistään. Mun mielestä kaikenlaista fanaattisuutta pitää vähän ivata, ja itselleen pitäisi osata nauraa. Lukiessa tuli sellainen olo, että tuli hihiteltyä niille "muille" ja toisaalta myös itselleenkin.

    Sherylin kirjaa edelleen suosittelen muillekin, mutta onhan se maailma tosiaan niin erilainen, että kirjaa pitää lukea aikalailla soveltaen.

    Täytyypä ottaa Mazzarella lahjalistalle vinkiksi.

    Luen keskimäärin pari kasvatusaiheista kirjaa vuodessa, muuten pitäydyn blogien suuressa viisaudessa ja vertaistuessa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En mäkään sanoisi kauheasti provosoituneeni Silfverbergistä, vaikka tokihan siinä dumattiin monia minunkin harjoittamia käytäntöjä - ne oli kuitenkin esitetty niin äärimmäisenä, etten kokenut kuuluvani ivattujen joukkoon. (Esimerkiksi minä en "kestovaippaile", se ei ole harrastukseni, sen sijaan käytän lapsella kestovaippoja.)

      Hyvällä blogilistalla pääsee kyllä tämän genren lukemisesta helpolla. Ja saa valmiit mielipiteet kaupan päälle! :D

      Poista
  5. Minäkin luin tuon Brooklynin (uskalsitkohan lukea sitä postausta :D) ja tykkäsin kovasti.
    Olen myös lukenut tuon Mazzarellan ja petyin valtavasti. Luulin lukevani yleisempää isovanhemmuudesta mutta kirja olikin yhden naisen otos. Vieläpä jotenkin hajanainen koko kirja. Alkuinnostuksen jälkeen loppumaku oli niin ikävä, etten pystyne Mazzarellaa enää lukemaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin varoen :D Ja luettuani kirjan itse palasin vielä lukemaan sinun ja Siinan tekstit uudelleen.

      Odotusten korkeudella on varmasti suora korrelaatio pettymyksen vastaavaan (case Äitikortti). Minulla ei ollut Mazzarellasta juurikaan ennakko-odotuksia, mutta kirjan henkilökohtainen luonne tehtiin minusta alusta asti selväksi. Ja pidän kyllä genrestä: yhdenkin naisen otoksella voi pystyä sanomaan jotain yleisempää aiheesta. Hajanaisuudesta olen osin samaa mieltä - välillä jäin pohtimaan, että missäköhän vuodessa nyt ollaan - mutta se ei minulta lopulta juurikaan häirinnyt.

      Poista
  6. Ihana lukujengi kokoontuu.. Mä luin esikoista odottaessani sen Mazzarellan ja silloin olin sydän toiveita täynnä molempien mummojen ja mummien isovanhemmuudesta, ja oikeastaan hykertelinkin sitä, kuinka osuvasti siinä kuvattiin meidän molempien äitejä.

    Nyt kun kokemusta on enemmän, tuntuu surulliselta, kuinka ulkopuoliseksi isän äiti melkein aina joutuu jäämään..Samalla kun kuuntelen kuinka omat lapset leikkivät mumminsa kanssa ja ovat odottaneet isovanhempiaan koko aamun, ja saan itse levätä yläkerrassa blogeja selaillen.. Ja samalla ajattelen itsekin usein juuri sitä, kuinka traumaattista olisi jos omat lapset tai lasten puolisot vihaisivat meitä aikuisena!

    Äitikortista olen jauhanut jo ihan tarpeeksi, ja ylipäätään kaikki äitivouhkaaminen ei nyt huvita :). Ja tuosta kolmannesta kirjasta en ole kuullut, mutta vaikuttaa mielenkiintoiselta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin kokoontuu! Tämänhän takia näitä kirjoja kannattaa lukea!

      Minusta taas kirjan eronteko äidinäidin ja isänäidin välillä tuntui vieraalta - ajattelin jopa, että eronteko johtuu siitä kun ruotsiksi ne erotetaan kielessä. Tämä vieraus johtunee siitä, että sekä minulla että miehellä on ollut läheisemmät välit isänäitiin, minulla hyvinkin läheiset, sitten taas meidän lastemme ainoa isoäiti on äidinäiti. Mutta voisiko siihen liittyä laajempia jaettuja eroja että kumpi isovanhempi(pari) on läheisempi? Tuntuu oudolta. Ja eikös toisaalta äitien ja tytärten suhteet ole usein myös vaikeita, mikä voi vaikeuttaa myös ylisukupolvisia suhteita...?

      Ja tuo omien lasten kanssa välien erkaantuminen - eihän sellaista voi kuvitella! Kuten ei myöskään mitään muuta kuin loistavaa tulevaisuutta heille. Lienee monen vanhemman onni, ettei tulevaisuuteen voi nähdä... Toivottavasti ei minun.

      Poista
  7. Mä oon ihan huono lukupiiriläinen kun en ole lukenut noista yhtäkään. Lean in on lukulistalla, jahka saan sen kaverilta lainaan.

    Äitikorttia en uskalla, koska pelkään sen olevan sellainen kuin pelkään, eli toisenlaiset valinnat lyttäävä. Ja jos on, niin provosoidun, ja yritän vältellä provosoitumista. Toinen vaihtoehto - yhtä todennäköinen sekin - että kyllästyn.

    Mä kyllä tykkään lukea vanhemmuuskirjallisuutta, mutta olen niin auktoriteettiuskoinen, että suosin jotain muuta kuin yhden mutsin näkemyksiä. Vaikka toki sellaisiakin on ihan viihdyttäviä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sun pitää sitten vaan lukea se "Kuinka puhua kirjoista joita ei ole lukenut". ;) Siitä kirjasta voi tietysti puhua lukemattakin.

      Olihan Äitikortissa mielestäni pientä lyttäävyttä, mutta silleen tasapuolisesti joka suuntaan. Välillä tuli mieleen, että on vain yksi, joka on löytänyt sen oikean polun siitä välistä. (Kuten kun kirjoittaja puhui lasten kokemuksista tasa-arvosta. Hänen lapsensa ei tule näkemään eroa äidin ja isän työpanoksen ja rakkauden välillä. Mutta tämä kokemus on yksinäinen.) Toisaalta mietin, että jos kauheasti valmistaudut provosoitumaan, ehkä et provosoidu yhtään?

      Kuten sanottu, tällaiset yhden naisen kokemuspohjaiset teokset on usein kiintoisimpia elämänkertakirjallisuutena. Ihan aitoa kasvatustiedettä (ja kasvatusoppaita) olen itse vältellyt urheasti.

      Poista
    2. Sitä minäkin pohdin sillä kyllästymis-kommentillani: että jos joka sivulla odotan provosoituvani, ehkä lopputulos onkin "ai tää olikin tätä samaa vanhaa" eli kyllästyminen. Mutta en mä silti lue sitä. Luen vaikka sen Brooklynin. Tai sen kuinka keskustella kirjoista, joita ei ole lukenut.

      Elämänkertakirjallisuutena hyviä on mun mielestä vaikkapa The Battle Hymn of the Tiger Mother ja French Children Don't Throw Food. Jos niistä ryhtyy kasvatuksellisia totuuksia hakemaan, onkin ihan eri juttu :)

      Mä tykkään kasvatustiedekirjoista, koska ne on neutraaleja. Mikään yksittäinen juttu ei pilaa lasta ja aina pystyy parantamaan, vaikka olisi tullut tehtyä mitä. Yhden totuuden kirjat jätän suosiolla lukematta, kun en yksiin totuuksiin juuri missään asiassa usko.

      Poista
    3. Druckermanin seurassa mä viihdyin myöskin, mutta tuo Tiikeriäiti on lukematta - uutisointinsa perusteella uskon tosiaan menevän tähän samaan genreen. Ehkäpä pidän silmät auki jos tulee kirjastossa vastaan.

      Poista
  8. Kiva kun tykkäsit Brooklynistä!

    Mulla on tällä hetkellä hitaassa luvussa Parenting from the Inside Out, koska puoliso käski. Sen pitäisi kuulemma selvittää minulle miksi taannun alle kaksivuotiaan tasolle kun lapsi kiskoo minua takaapäin tukasta, ja jos se sen selvittää ja saa vieläpä loppumaan, on siinä kyllä vanhemmuuskirjojen aatelinen. Olen vasta alussa joten en tiedä toimiiko. Ja noin ylipäätään uskon kyllä vanhemmuskirjallisuuteen, koska on kiva tietää jutuista. Samalla tavalla kuin uskon keittokirjoihinkin. Että luen ensin ja sitten hösellän mitä sattuu. Mutta ei niitä kovin paljon jaksa, keittokirjoja eikä vanhemmuskirjoja, kivempi on lukea ihan vaan jonkun päästään keksimiä juttuja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun mies kyllä auliisti kehuu aina kun olen tehnyt ruokaa reseptistä, eli en vain höseltänyt valinnaisia aineksia yhteen. Eli jos tästä olisi vedettävä analogia lastenkasvatukseen, niin pitäisiköhän huolestua...

      Tuosta tuli mieleen muuten vielä yksi hyvä syy listalleni "miksi en lue kasvatusoppaita" - mun miestä en saisi kuitenkaan lukemaan. Ja yhteneväinen linja, eikös se ole kaiken kasvatuksen salaisuus? ;)

      Kerro kuitenkin jos löydät salaisuuden uhmaikäiseksi taantumisen loppumiseksi!

      Poista
    2. Mä luen lähinnä just sen mitä puoliso opastaa, koska hän haluaa, että tajuan mihin ollaan menossa. Meillä mä olen vähän se, jota pitää houkutella :) Ei meillä siis mitään höpsis pöpsis Super Nannyja lueta, kun ei me varsinaisesti mitään lapsenkasvatusneuvoja haeta, mutta tutkimuksen voimaan uskon aiheessa kuin aiheessa. Ehkä voisi sanoa, että haetaan tietoa siitä, miten olla hyvä vanhempi.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...