keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Väitös, karonkka ja lapset - 2nd edition

Miehen viimeinen lomapäivä. (Valitin taannoin, että mies kutisti lomansa kolmeen viikkoon, ja hautasin kommentteihin päivityksen, että keskusteltuamme aiheesta hän jatkoi lomaansa kuitenkin heinäkuun loppuun. Huonoa journalismia. Hienoa kesänviettoa.) Arjen alkamisen kunniaksi sallinette muisteloita kesäkuulta, miehen väitöksestä - eli miten minustakin saatiin Rouva Tohtori eikä vain Tohtori.

Vaikka järjestimme kaksi väitöstä ja kaksi karonkkaa samassa taloudessa puolen vuoden sisään, niissä oli lopulta melko vähän yhtymäpintoja. Tosin ihmekö tuo, onhan meillä jääkaapissa eri maidotkin. Erilaisuudestamme kehitin ihan vitsin karonkkapuheeseen. "On ollut jännä huomata, että taloudessamme asuu kaksi hyvin erilaista tutkijaa. Minä olen työteliäs ja tarkka... kun taas sinä sen lisäksi kunnianhimoinen ja päämäärätietoinen." Tottakin vielä.

Yksi merkittävä ero päivän kulussa oli siinä, että vauva oli siirtynyt minun ulkopuolelleni, ja hän pääsi siis kuulemaan väitöstä kantoliinassa. Vastaväittäjä oli lupaillut kahden tunnin tilaisuutta, joten vauva oli tarkkana ja alkoi itkeä juuri kahden tunnin kohdalla. Äänimerkistä huolimatta tilaisuus jatkui vielä yli puoli tuntia, ja minä siirryin takariviin imettämään. Mutta kaiken kaikkiaan tilaisuus sujui ihan mainiosti vauvan kanssa, eikä kukaan ainakaan näyttänyt häiriintyvän kun heijasin vauvaa seisaaltani sivuportaissa. (Paitsi minä, koska olin tietenkin korkokengissä. Au.)


Korva tarkkana isän väitöksessä. Valitettavasti yhden kantoliinan valikoimassani on vain kuosia "hippi" eikä yhtään akateemisen mustaa.

Accessoriet oli sentään kunnossa. Keskimmäisen hääkengissä oli ehkä puolet tyhjää, mutta eipä se kävelyä haitannut.

Esikoiselle oli kova pala hyväksyä, että he eivät tällä kertaa päässeet mukaan iltajuhliin (etenkin koska pikkuveli pääsi - epäreilua!), ja pieneksi lohdutukseksi tästä hain heidät väitöksen jälkeen pikapikaa hoitopaikastaan "väitöskahveille" eli kuohuviinitarjoiluun - tässä sentään molemmat olimme yhteneväisellä linjalla. Tytöt napsivat suklaakonvehteja molempiin käsin ja juoksentelivat huikentelevaisessa sokerinousuissa. Nuorempi valitsi ympärijuoksun kohteeksi erään kunnianarvoisan herraseurueen pöydän ja aina välillä törmäsi tiukasti syleilemään miesten jalkoja. Ensin isäni, sitten kustoksen ja vastaväittäjän.

Bilehyrrä.

Iltajuhlien ajaksi isommat lapset jätettiin Mannerheimin hellään huomaan, ja pikkuveljestä huolehdimme minä, äitini sekä ravintolan henkilökunta; poistuin paikalta puolenyön lähestyessä kun illallinen päättyi ja seurue siirtyi baarin puolelle.

Mies ei siis järjestänyt suureellisia jatkoja kuten minä, ehkä osin siksikin kun minun mahdollisuuteni osallistua juhliin olivat huonot. (Lue: minä en touhunnut miehelle suureellisia jatkoja.) Tässä näyttäytyykin yksi eroatuottavista piirteistä. Minä "vaivihkaa" patistelin miestä juhlien järjestämiseen puoli vuotta ennen väitöspäivän päättämistä, mutta kaikki hoidettiin laitoksen sihteerin kautta, ajoissa mutta viimetinkaan. Mies halusi ensin keskittyä väitökseen. Minä muistan kirjoittaneeni ensimmäisen version kiitoksista vuonna 2009 ja juhlien vieraslista oli valmis kuukausia ennen väitöskirjaa. Murehdin kun pääsin tekemään käytännön juhlajärjestelyitä vasta kolme kuukautta etukäteen.

Ja tältä se näytti ilman mahaa. Ehkä aavistuksen raskausmaiselta, mutta oli siksi varsin armollinen kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen.

Toinen ero liittyy myös tapaamme olla vanhempia. Minä järjestin lapset ennen omaa väitöstäni yöhoitoon vanhemmilleni, jotta en joutuisi sähläämään heidän tarpeittensa kanssa ja ennen kaikkea etten hermostuisi heihin stressissäni. Mies taas halusi lasten olevan kotona, "että on jotain tekemistä". No toki, miehen aamuun ei kuulunut meikkiä ja kampaajaa, kuten minulla, ja aamu saatiin tosiaan helposti kulutettua aamiaisissa ja viisihenkisen seurueen lähtöön valmistamisessa. Sen sijaan juhlien suhteen miehen kanta oli yhtä varma - eiväthän lapset voi olla mukana muodollisessa akateemisessa illallisessa. Ja ihan syystä sekin: lapsemme tuntien joku olisi joutunut heidän kanssaan juoksemaan ympäri ravintolaa, koska he eivät ole sitä tyyppiä, joka istuu neljä tuntia paikallaan piirtämässä. Silti, jatkojen puuttuessa minä pidin surullisena sitä, että lapset eivät päässeet osallisiksi juhlista.

Karonkkapuheissa toistui "ihmettely" siitä, miten olemme saattaneet valmiiksi kaksi väitöskirjaa puolen vuoden sisään ja siinä välissä saaneet lapsen, kolmannen sellaisen. Kuulostaahan se paljolta, mutta tapahtumat eivät toisaalta liity toisiinsa, ja ne on kohdattu arjessa yksi kerrallaan; siksi tätä näennäistä ruuhkaa on vaikea itse päivitellä. Sen sijaan kustoksen puheen maininta siitä, miten "elämä keskimääräisesti muuttuu mukavammaksi väitöksen jälkeen" jäi mietityttämään. Muuttuu miten? Ehkä keskimääräisesti siten, että elämään tulee jotain varmuutta ja vakinaisuutta, mutta toistaiseksi mistään sellaisesta ei ole tietoa.

Silti, aika mukavaa elämä on ollut tähänkin asti, ja jos suunta on vain ylöspäin...? Bring it on, sanon!

4 kommenttia:

  1. Onnittelut Rouva tohtori sekä Herra tohtori! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Onnittelut välitetty hämmentyneelle vastaanottajalle. "Ai, sä olet blogannut musta?" No vähän, enimmäkseen itsestäni.

      Poista
  2. Onnea perheen nuoremmalle tieteenharjoittajalle!

    Tuo paljous on tietenkin totta, mutta toisaalta väitöstutkimusta ei raskausaikana käsittääkseni muutenkaan väännetä; ja toisaalta ehkä kun väitös alkaa valmistua ja organisaatiobyrokratia käynnistyä, sitäkään ei moni asia pysäytä? Jännää on sen sijaan se, miten paljon on lopulta osunut valmiiksi tässä saman puolivuotiskauden aikana. Hieno juttu!

    Minä olen jo tovin miettinyt, tuleeko sellaista suvantovaihetta enää, että asiat menevät vain omalla painollaan eikä ole jotain megaprojektia käynnissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, tuo titteli pidetään :D

      Täytyy takertua sanoihin: "väitöstutkimusta ei raskausaikana käsittääkseni muutenkaan väännetä". Näenkö tuossa kohtalokkaan kirjoitusvirheen? Mutta näinhän se on, että väitöstutkimuksen teko ei suinkaan ole sama asia kuin väitöstilaisuus, vaikka siihen se kulminoituu. Silti toki hermopaine saattaa nousta melkokorkeaksi loppusuoralla... Jos olisi stressaavaa tyyppiä!

      Niinpä. Jotenkin pohdin, että tuskin meistä kumpikaan tulee olemaan suojatyöpaikassa, jossa tehdään lyhyttä päivää ja ilman paineita. Mutta oltaisiin nyt silti jossain töissä, se olis kiva.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...