Koko perheen harrastus

Laitoin eilen puikoille tyttären joukkuevoimisteluharrastuksen.

Esikoinen aloitti tänä syksynä joukkuevoimisteluun. Viime vuoden hän harrasti balettia. Teoriassa lapsi piti baletista paljon, käytännössä hän kysyi lähes joka viikko, että onko tänään pakko mennä. Hieman yllättävästi arahko lapsi nautti eniten esiintymisestä, ja esityksiin vetoamalla hän meni tunneille. "Täytyy mennä, että osaat sitten esityksessä." Mutta vaikka olenkin sitä mieltä, että harrastaminen opettaa myös sitoutumista ja pitkäjänteisyyttä, en pidä mielekkäänä pakottaa lasta viikosta toiseen harrastukseen jossa tämä ei ihan täysillä viihdy.

Ajattelin, että olisi hyvä kokeilla toista lajia. 

Ongelma 1: Lajin valinta

Eihän viisivuotiaan tietenkään olisi pakko harrastaa mitään, tämä olisi ymmärtääkseni nykyään jopa valistunut valinta. Koska esikoinen ei kuitenkaan ole päiväkodissa, ajattelen, että joku säännönmukainen toiminta, jossa toimitaan ryhmässä omanikäisten kanssa, olisi lapselle hyvästä. Lisäksi ajattelen, että jos lapsi oikeasti kiinnostuu jostain asiasta, hänen on mahdollista tulla siinä todella hyväksi. Ja tunnustan: tässä ajan lapsille jotain mitä en itse ole saanut. Minä olen harrastanut monia asioita, mutta en koskaan ole ollut missään todella hyvä.

Edellytyksenä tietenkin on, että vanhempi osaa ohjata lapsen sellaiseen harrastukseen, jossa tämä viihtyy. (Ja sanotaan nyt tylsä disclaimeri, että tietenkään lapsen ei tarvitse olla tai haluta olla tosi hyvä. Mutta saa mahdollisuuden jos haluaa.)

Balettikokemuksen perusteella tiesin, että esikoinen pitää esiintymisestä (ryhmässä) ja joukkuevoimistelussa on usein esiintymisiä, kisoja. Harrastus rakentuu niiden ympärille. Tämän lisäksi monet hyvät ystäväni ovat olleet joukkuevoimistelijoita, ja monet heidän lapsistaan ovat nykyään. Harrastuksessa oli siis myös lapsen kavereita.

(Ja oman kokemuspiirini pohjalta voin päätellä, että joukkuevoimistelijat menestyvät elämässä hyvin.)

Ongelma 2: Seuran valinta

Millä kriteereillä seura valitaan? Mennään sinne missä on kavereita. Missä on sopivat harrastusajat. Mikä on sopuhintainen. Millä on toivottu taustaideologia.

Viimeksi mainitun merkitys on nykyään varmasti vähäisempi kuin ennen, mutta väitän, että urheiluseurajäsenyyksillä on yhä myös ideologinen perustelunsa. Sillä on väliä onko urheiluseura työväentaustainen vai, no, ei työväentaustainen. Meidän valintamme oli tässä tapauksessa helppo, koska seura, jossa kavereiden lapsetkin ovat, kuuluu toivomaani kategoriaan. Ja lienee myös Turun halvin - koska taustaideologia näkyy vanhempien talkootoiminnassa. Talkootyöllä pidetään harrastustoiminta edullisena ja siten saavutettavampana.

Ongelma 3: Arjen logistiikka

Ja sitten on tietysti se jännitys, että miten mahdutetaan seitsenpäiväiseen viikkoon viisihenkisen perheen harrastukset. (Minä jo luovuin omasta futiksestani toistaiseksi keskimmäisen isä-lapsi-jumpan hyväksi.) Toki meillä lapset ovat vasta pieniä, mutta haluan taata kaikille yhtäläiset mahdollisuudet harrastaa. Ja tässä kohtaa harrastusten talkoohenkisyys voi nousta ongelmaksi. Tokihan kalenteriin mahtuu helposti yhdet luistinkentän valvonnat ja yhdet lahjapaketoinnit kauppakeskuksessa ja muutamat kutomukset seuran joulumyyjäisiin. Mutta tämä kaikki kertaa kolme? Hyvin pian voimme olla tilanteessa, että talkootyötä on pakko alkaa korvata rahalla. Ja riittääkö sitä? No, murehdimme asian kerrallaan.

Nyt hyödynnämme kaikki mahdollisuudet esikoisen jumpan tiimoilta. Jumppaa on kahdesti viikossa, tunti ja vartti kerrallaan. Toinen vanhemmista vie toisella kertaa, toinen toisella, eli molemmat saavat viikottaisen tunnin lenkkiajan - ja me saamme kaksi harrastussuoritusta  perhekalenteriin yhdellä tapahtumalla! Heia heia.

Ja minun suosikkiharrastukseni, ompeluseura, sai juuri täyden mandaatin: toteutanhan siellä jumpan talkoovelvoitetta neulomalla tiskirättejä, joita äitini voi ostaa seuraa tukeakseen. Kaikki voittaa!