Opittu pelko

Yksi suomalaisen terveydenhoitojärjestelmän hienouksia on väestönlaajuiset seulonnat, ja varmasti myös puolitoistavuotiaana tehdyllä hammastarkastuksella on tarkkaan mietitty tarkoitus, vaikka hampaiden laskeminen tuntuukin ongelmattoman asiakkaan näkökulmasta hieman ajantuhlaukselta. Ja myönnän, että opin myös uutta esikoisen ensikäynnillä. Toisin kuin minun lapsuudessani voimallisesti todisteltiin, purukumit saa niellä. Mielestäni älykkyyttäni kuitenkin aliarvioitiin, kun kerrottiin, että ne eivät varastoidu elimistöön, esimerkiksi umpilisäkkeeseen. Mutta kaiketi joku asiakas on sitten tällaisenkin teorian esittänyt.

Olen antanut itseni ymmärtää, että nämä varhaiset käynnit myös totuttaisivat lasta hammaslääkärin vastaanottoon. Todettakoon kuitenkin, että kolmevuotiskäyntiin mennessä puolitoistavuotiaana saatu kokemus oli autuaasti unohtunut. Ja koin vanhemmuttani loukattavan, kun kutsukirjeessä kerrotiin, että lapsi ei osaa itsestään pelätä hammaslääkäriä ja että lasta ei pitäisi käynnillä pelotella.

Virhe kasvatuksessa on siis tapahtunut, kun lasta on altistettu lastenkirjoille ja -ohjelmille.

Kuva: Mauri Kunnas, Hui Kauhistus, Otava, 1985.

Arvaatte varmaan, että lapsi osasi pelätä käyntiä. Kolmevuotias esikoinen kirkui hysteerisenä, enkä kaiken yrittämisen, lahjomisen ja uhkailun avulla saanut häntä avaamaan suutaan. Tai minä en olisi luovuttanut vielä, mutta hammashoitaja halusi antaa meille uuden ajan. Uuden ajan - tulla nyt toisen kerran taistelemaan samasta aiheesta! Kaikkien osapuolten ajan hukkaamista. Uusi aika kuitenkin sovittiin, ja minä delegoin käynnin miehelle. Minun näkökulmastani toinen käynti sujui siis ihan mukavasti.

Viisivuotiskäynnin lähestyessä esikoinen otti korvalääkärin kanssa omaksumansa taktiikan: käynnistä ei saanut puhua mitään. Keskittymällä käynnin jälkeiseen palkintoretkeen kahvilaan tilanne oli hallinnassa odotushuoneeseen asti ja tarkastuskin saatiin tehtyä suhteellisen pienellä vastustelulla. Tosin ei tälläkään kertaa itkulta säästytty: keskimmäinen pettyi katkerasti kun hän ei päässyt tarkastukseen, ja jouduin lohduttelemaan, että kyllä hänkin sitten ihan kohta kolmevuotiaana.

Tämän käynnin jälkeen hampaiden pesu on saanut uutta pontta. Olen kaikki nämä vuodet vältellyt hammaslääkärillä pelottelua, mutta nyt kun hammasrivistö todettiin ensiluokkaiseksi olen alkanut toistella mantraa, että pidetään se sellaisena. Tehokeinona toimii viittaus lapsen kaveriin, jolta poistettiin poskihammas. Ilmeisesti rei'ittyneen maitohampaan paikkaaminen olisi ollut väärin kohdistettu ponnistus.

Minäkin kävin hammaslääkärissä. Olen lentänyt lukioikäisenä naamalleni polkupyörän selästä. (Tarinan opetus: älä milloinkaan koskaan pidä kassia roikkumassa pyörän ohjaustangossa. Pinnojen väliin ajautuessaan kassi pysäyttää pyörän, ei sen ajajaa.) Ilmalentoni seurauksena katukiveys poisti kaksi etuhammastani ja pätkän ientä, ja vietin kymmeniä ja taas kymmeniä tunteja hammaslääkärissä. Hammaslääkäri varoitteli, että hyvä jos korjatut hampaat kestävät lakkiaisiini. No kestivät, ovat pian abiturientin ikäisiä. Mutta nyt kuulemma näyttää huonolta; toinen etuhammas on alkanut resinoida tai resitoida tai tehdä jotain muuta epäsuotavaa toimintaa. Hoitokeinona on hampaan poisto. Ja vain poisto, ei korvaavaa implanttia. Ehdotin, että jos vielä vähän aikaa seuraillaan tilannetta.

Niin että kuka sitä hammaslääkäriä pelkää nyt?