Olen vähän tylsä: muistutan lasta toistuvasti että satuolennot ovat satuolentoja. Mielikuvitusjuttuja ruokin, mutta samalla muistuttelen, että ne ovat vain mitä ovat: mielikuvitusta. Jos tyttö sängystä huutelee pelkäävänsä mörköä (joskus se on mörkö, joskus pimeä, joskus ilmoitustaulu), en sano, että "älä huoli, möröt eivät tule tänne" vaan "älä huoli, mörköjä ei ole olemassa".
Puheeni taitaa kuitenkin olla vain sanahelinää, sillä tyttö on lohdutellut itseään toteamalla, että "ei hämähäkkejä ole olemassa".
Olenkin tainnut antaa lapselle liikaa vastuuta hahmojen fiktiivisyyden tajuamisesta.
Esimerkiksi hammaspeikot meillä seikkailevat – jotenkin se on tuntunut käyttökelpoisemmalta käsitteeltä kuin kariesbakteeri. Mutta olen kuvitellut, että kun ne hammaspeikot, joita sanomme hyppivän suusta ulos, ovat ilmiselvästi näkymättömiä, olisi niiden olemassaolo itsestäänselvästi kyseenalaista lapsenkin mielestä.
Näin joulukuun koitettua en enää ole varma.
Meillä nimittäin tonttu täyttää joulukalenterin. (Enemmän kuin lapsen huijauksena, olen pitänyt tätä yhteisenä leikkinä.) Luulin jo jääväni kiinni kalenterin täytöstä, kun yhtenä päivänä saavuimme kaupasta kalenterintäytteet kassissa ja lapsi säntäsi yläkertaan tarkastamaan päivän yllätystä.
Pienen hiljaisuuden jälkeen kuului kuitenkin portaista ääni:
- Entä jos se tonttu on vieläkin siellä?
Urhea äiti pelasti tilanteen, ja lupasin käydä edeltä katsomassa josko tonttu olisi jo toimittanut asiansa. Oli se.
Keskustelimme sitten tonttujen ontologiasta: miksi ne ovat niin nopeita ja näkymättömiä. Ehdotin, että ehkä siksi kun ne ovat satuolentoja.
- Kyllä tontut on totta. Niinkuin joulupukki.
- Samalla tavalla totta kuin joulupukki, myönsin.
Meidän perhejoulussamme vierailee tosiaan pukki. Joka vuosi, vaikka lapsia ei olisi ollut paikalla yhtään. Viime vuonna, kuten monena aikaisempanakin, pukinnaamarin takana juttuja veisteli parikymppinen serkkutyttöni.
- Joulupukilla on sukkahousut, huomioi tyttö isälleen.
Uskoa hahmoon, saati kokemaansa kauhua, tämä pieni detalji ei heikentänyt.
- Ei tullut setäpukkia, tuli tätipukki, tyttö totesi jälkikäteen.
Tämä avomielisyyden taso kun saataisiin pidettyä.
Alison Gopnikin Filosofisessa vauvassa (ks. http://kalaksikukko.blogspot.com/2010/08/alison-gopnik-filosofinen-vauva.html) on tähän hyvä selitys: Toisin kuin usein kuulee sanottavan Gopnikin mukaan pienilläkään lapsilla ei ole mitään vaikeuksia erottaa todellista ja keksittyä maailmaa. Sen sijaan lapset eivät vielä "osaa" pitää todellista maailmaa tärkeämpänä tai merkittävämpänä kuin omaa mielikuvitusmaailmaansa.
VastaaPoistaEli veikkaan lapsen kyllä oikein hyvin tienneen, mistä on kysymys, mutta tärkeintä oli tässä hyvä leikki, ei se, onko tonttuja oikeasti olemassa
Kiitos Riitta vinkistä, kuulostaa kiinnostavalta kirjalta ja (aikuisenkin) järkeenkäyvältä teorialta.
VastaaPoistaUsein kuitenkin kuulee lapsen järkyttyneen tajutessaan ettei joulupukki tms. ollutkaan totta (tai tulleensa nolatuksi muiden lasten tietäessä sen) – käsitteleekö Gopnik tällaisia kokemuksia?
En ole koskaan ajatellut lapsen pitävän mielikuvitusystäviään totena, mutta tämän tonttuhomman kohdalla olen jo pohtinut pitäisikö moinen uskottelu lopettaa lapsen harhaanjohtamisena. Tämä ajatusmalli antaisi luvan jatkaa leikkiä.
Olen lukenut tuon kirjan kerran: en muista että käsittelisi, mutta saatan muistaa väärin.
VastaaPoistaMeillä oli naapurissa uskovainen perhe, jonka isä ei halunnut lasten uskovan joulupukkiin. Niinpä hän tuli aattoiltana tuomaan lahjoja joulupukiksi pukeutuneena, mutta lahjat jaettuaan aina sitten riisui sen puvun lasten aikana. Kuulemma se ei millään lailla latistanut tunnelmaa.
Niin joo, Gopnik kirjoitti myös siitä, miksi aikuisen vakuuttelu "ei mörköjä ole olemassa" ei toimi, jos lapsi pelkää sängyn alla olevaa mörköä. Lapsi tietää sen oikein hyvin olevan vain mielikuvitusmörkö, mutta pelkää silti. Pelkääväthän monet aikuisetkin yksin hiljaisessa talossa katsottuaan kauhuelokuvaa, vaikka tietävät sen olleen vain elokuvan.
VastaaPoistaHyvä pointti, pelothan ovat usein aika järjenvastaisia.
VastaaPoistaMeidän esimerkkitapauksessa en kyllä usko tytön edes oikeasti pelkäävän, vaan juttu on leikkiä siinä missä muukin tarinointi, mutta tähän leikkiin valitsen olla menemättä mukaan. Se kuuluu samaan sarjaan kuin peitto on huonosti, unikaveri kadoksissa ja mulla olis hei yks juttu vielä, eli nukkumaanmenon välttelyyn.
Tänään lapsi muuten ehdotti leikkiä: "Mä olen äiti ja sit mä olen tonttu" ja sitten hän laittoi kalenteriin tavaroita minun löydettäväkseni. Eli se siitä tonttuihin uskomisesta.
VastaaPoistaYksin ei kuitenkaan mene yläkertaan vaan minun pitää tulla mukaan tonttuvahdiksi. Ehkä se kalenterin avaaminen yksin ei vaan ole kivaa?