Mona Lisa, Edin ja Vedin

Olen sikäli onnekas (ja onnellinen) ihminen, että lapsuuteni suuriin traumoihin luetaan kuviolaastarit. Tai siis tietysti niiden puute. Äitini on kyllä, myöhemmän valitukseni kuultuaan, kompensoinut traumaani ostamalla minulle Peppi Pitkätossu -laastareita (vaikka sanoin, ettei se silloin kaksvitosena ollut ihan sama) ja, kuten arvata saattaa, omat lapseni on pilalle hemmoteltu kuviolaastareiden osalta. Äitini toimesta. Meillä kotona on vain tavallisia laastareita tai vielä pahempaa, metrilaastaria. Laastaroidessa kerron opettavaisesti, miten ei minunkaan nuoruudessani mitään kuviolaastareita ollut. Tukkikuorma selässä hiihdettiin kouluun kesät talvet, ihonväriset laastarit varpaissa.

Toinen asia, mitä olen surrut, on mielikuvitusystävien puute. Ja tästä en voi syyttää edes vanhempiani vaan vain oman mielikuvitukseni köyhyyttä. Onneksi voin kuitenkin elää haaveitani lasteni kautta. Meillä on nimittäin Mona Lisa.

Mona Lisa on kulkenut esikoisen matkassa jo useita kuukausia. (Ei yllättäne, jos sanon, etten ihan tarkkaan muista milloin kuulimme Mona Lisasta ensimmäisen kerran.) Kotioloja ei tästä korkeakulttuurisesta nimenvalinnasta ole kiittäminen vaan vanhempieni jääkaappimagnettia. Mona Lisa on isompi, taitavampi, ja saa tehdä monenlaisia asioita, joita esikoinen ei vielä saa. Usein hän vain kulkee mukana. Tänään hän juoksi auton rinnalla ja hyppäsi kyytiin, esikoisen viereen istumaan.

Tänään matkassa kulkivat myös harvemmin tavatut pikkuveli ja isoveli Edin ja Vedin. ("Se on vähän vaikea lausua: veedin.") Taisi olla myös kaksi sen nimistä koiraa. Ja/tai kissaa. ("Koska kissat on mun mielestä ihanimpii.") Pyysin joskus kertomaan tarinan minulle muistiin kirjoitettavaksi, mutta "ei sitten enää muista sitä". No en muista minäkään enää kotiin päästyä. Pitää varmaan nauhoittaa tämä elämä.