Mikä yhdistää kiinalaista autoilijaa ja helsinkiläistä pyöräilijää

Olen havainnut hämmästyttävää yhtäläisyyttä wuhanilaisen autokuskin ja helsinkiläisen työmatkapyöräilijän välillä.

Molemmille punaiset valot tarjoavat vain nimellisen ohjeen risteyksen kulkujärjestyksestä.

Molemmat ajavat aina henkilökohtaista maksiminopeutta kullakin tieosuudella.

Molempien mielestä on hyvä idea ohittaa kääntymässä oleva ajoneuvo nokan puolelta - jos kerran ehtii ensin.

Molemmat kaartavat ilman muuta jalankulkijoiden väylälle, jos se tarjoaa lyhyemmän tai nopeamman reitin.

Molemmat soittavat kiivaasti äänimerkkiä havaitessaan jalankulkijan väylällään.

Mutta on yksi erokin: veikkaan, että vain toinen näistä ryhmistä pitää toisen liikennekäyttäytymistä tuomittava.

Älkääkä ymmärtäkö väärin. Työmatkapyöräily on yksi parhaista osista päivääni. Kanssapyöräilijöistä huolimatta. Aamulla herään ja työpäivän jälkeen vaihdan ajatukset toiseen elämään. Ja itsehän tietenkin pyöräilen liikennesääntöjen mukaan. Paitsi jos nyt risteys on ihan vailla autoja ja punaiset palavat turhaan. Tai jos nyt ihan vähän matkaa joutuu esimerkiksi Sokoksen kulmalla ajamaan jalkakäytävällä, se nyt on niin leveäkin.

Pyöräillessä voi myös tapahtua sellaista, että ihminen pysäyttää sinut Sörnäisten rantatiellä ja vaatii pumpata takakumisi, vaikka oikeastaan et ehtisi minuutiksikaan pysähtyä, kun päiväkodin lapset ovat pihalla taas. Ja vasta kuukauden olet varonut ajamasta kuoppien yli, ettei takapyörän vanne menisi soikeaksi. Mutta ihminen ei saa sitä pumpattua - olen minäkin yrittänyt, kerran - ja käskee menemään Helsingin pyörätukkuun, siellä pumppaavat parilla eurolla. Ja sattumalta kyseinen kauppa onkin matkan varrella lapsen harrastukseen samana iltana, ja menet sinne ja kumit pumpataan. Ilmaiseksi.

Mutta varmasti ovat kiinalaiset autokuskitkin ystävällisiä ja avuliaita. Silloin kun eivät aja.

Toisenlainen arki

Syysloma. Mikä ihana sana.

Teeskentelin vanhemmilleni, että ekaluokkalaisemme olisi heitteillä syyslomansa ajan, ja koska muut lapset tulisivat kateelliseksi, jos vain yksi pääsisi mummolaan, saattaa puksuttelin koko lauman sunnuntaina Turkuun.

(Kuudeksi päiväksi!)

Sittemmin olen siivonnut (tasolla käynpä-läpi-kaikki-lasten-vaatejemmat), käynyt kahdesti futistreeneissä ja kerran oluella. Suurmetsurin kanssa syömässä ja teatterissa. Tehnyt töitä pitkään, käynyt kirjastossa ja katsonut televisiota. Olen ostanut täysmaitoa juodakseni aamukahvit. Nyt on keskiviikko, ja tuntuu, että elämässäni on niin paljon luppoaikaa, että voin vaikka kirjoittaa sen Internetiin.

Vain kerran olen hätkähtänyt apua-olen-unohtanut-hakea-lapset ja vain vähän päivitellyt sitä millaista voi olla aikuisten arki ilman lapsia. Koska ihmeellistähän tämä on vain siksi, että se on poikkeuksellista.

Tämä arkiretriitti on kuitenkin avannut silmiäni siitä kuinka aikataulutettua ja ahdasta arkemme osin on. Millaisen kontrastin tekee se, että aamupalalla voi lukea lehteä ja keskustella lääkärifirmojen "verosuunnitelusta" eikä juosta puolipukeissa eteisen peilin ja kaatuneiden maitojen välimaastossa. Että voi istuen syödä aamupalaa. On uskomatonta mitä kaikkea voikaan uhrata nopeamman aamun nimissä. Ensin maitokahvin ja sitten koko kahvin. Säästän siinä ainakin minuutin.

Työni on kiinnostavaa ja palkitsevaa (no en vain kehtaa sanoa, että ihanaa!), mutta säläytyy sen verran moneksi projektiksi, etteivät virka-ajan tunnit tunnu aivan riittävän. Ja vaikka asiantuntijana esiintyminen on toki miellyttävää, Hitachi ei kiitä, kun iltatilaisuuksia tulee viikkoon useita. On myös niitä harrastuksia. Mutta melko kunniakkaasti olemme minusta selvinneet tästä vuoroin vanhempana -systeemistä.

Ehtoisa taisi joskus toivoa blogia, jossa kiireinen virkanainen kiiruhtaa päiväkodin pihaan sulkeutumisaikaa vastaan taistellen. Ja sellainen tämä blogi olisi jos sitä kirjoittaisin. (Joskin oikeasti haen lapset - viimeisenä - jo puoli viiden aikaan. En tajua miten muut sen tekevät.)

Arki on silti hyvää. Se lapsellinenkin versio. Osin siksi tämä foorumi ei varmaan enää päivitykään. Ei ole valitettavaa. (Paitsi helsinkiläisistä pyöräilijöistä. Joten pysykää toki kanavalla!)

Mutta loma omassa arjessa. Aijjettä. Parempaa kuin loma.

Lähiöarvonnan lopputulema

Pohdin taannoin täälläkin asuinpaikan valinnan ongelmallisuutta, mikä sai ilahduttavan paljon vastakaikua. Sittemmin tajusimme alkuperäisen kysymyksenasettelumme mahdottomaksi: että (ristiriitaisine toiveinemme) lukitsisimme tulevan asuinalueen, ja hankkisimme vuokra-asunnon sieltä, mistä tulevaisuudessa haluaisimme ostaa. Sen sijaan hankimme vuokra-asunnon sieltä, missä sellainen oli tarjolla, ja - kas kummaa - nyt haaveilemme jäävämme näille seuduille pysyvästi.

Nähtäväksi jää.

Mutta nyt on hyvä. Todisteeksi kerron tähän tarinan eräästä henkilöstä, ja vaikka ei nykyään olekaan väliä ovatko kerrotut tarinat tosia, tämä on.

Erään henkilön vaimo oli suunnitellut mökkiviikonlopun ystävien kesken, ja sopinut lastenhoidon Turkuun, mutta tämä ottikin ja meni sairastumaan semminkin viheliäiseen flunssaan, että mökkeily oli peruttava. Ja tällä vaimolla oli siksi empaattiset vanhemmat, että ehdottivat muun perheen Turkuun matkustamista, jotta tämä saisi lepäillä flunssaansa rauhassa. Eräs henkilö nokitti tarjousta viemällä lapset Turkuun ja palaamalla itse kotiin.

Viikonloppu ilman lapsia. Ilman etukäteen suunniteltua ohjelmaa. No flunssassa mutta. Uskallan olettaa teidän ymmärtävän tilanteen aiheuttaman hämmennyksen eräässä henkilössä ja hänen vaimossaan.

Vaimo lepäili urheasti, kuunteli äänikirjaa ja neuloi sohvalla maaten, karsi, järjesti, nimikoi ja aakkosti lasten vaatekaapit. Ja totesi itsensä sen verran kelpoiseksi lauantai-iltaan mennessä, että henkilöt päättivät lähteä elokuviin. Uskoisin, etten valehtele, jos sanon, että toista kertaa kahden sitten vuoden 2008. Ja jos valehtelen, sillähän ei ollut niin väliä. Näin nämä asiat koetaan.

Elokuvan (jonka aikana flunssa luonnollisesti päivittyi hakkaavaksi yskäksi) jälkeen henkilöt astuivat metroon, nousivat ylös Sörnäisissä keskelle Kallio Block Partyja ja Atomirotan keikkaa, totesivat itsensä nälkäisiksi ja eksyivät matkalla falafel-paikkaan helmeen nimeltä Kombo, joka tarjosi herkullisia tapas-annoksia sekä vallilalaisen pienpanimon kuuleman mukaan edellisenä iltana pullottamaa IPA:a. Pullotuserästä 001. Henkilöt tunsivat itsensä erityisiksi.

Kurvi.

- Tätä ei saa Espoossa, totesi eräs henkilö.

Eikä viitannut (vain) olueen.

Suuri Juoksuvuosi 2016

Ei siihen paljoa vaadittu. Paria kannustavaksi (vaikeasti) tulkittavaa kommenttia, yhtä flunssassa sohvalla maattua päivää - kas tunnollinen työntekijä suorittaa syysflunssan pois päiväjärjestyksestä ennen töiden alkua - ja yhtä Instagram-kuvaa myöhemmin, olen ilmoittautunut Helsinki Half Marathonille ensi kesäkuussa. Suunnitelmaa voisi pitää suuruudenhulluna huomioiden, etten ole tänä vuonna juossut vielä yhteensä puolimaratonin matkaa. Mutta aikaahan kesäkuuhun on melkein vuosi, ja mitään muuta kuin aikaa minulla ei tule tänä vuonna olemaan.

Ja huoli pois, en aio blogata jatkossa pelkästään juoksuun liittymättömistä asioista!

Ilmoittautumiseni oli siis Millan vika, ja Liina on ymmärtääkseni jo tapahtumalle myyty*, mutta miten on, saataisiinko tästä aikaan kunnon blogijuoksut? Jaettu treenikärsimys on puolikas ilo, vai miten se vanha kansa tapasikaan sanoa. Jennijee nyt ainakin? Ja Ehtoisa emäntä, sinähän kaipailit blogimiittiä Hessaan: tässä on tilaisuutesi! Sponssipullaa en järjestä, mutta oluen tarjoan.

Ilmoittauminen maksaa elokuun lopulle asti varsin kohtuulliset 35 euroa, ja kuluvaan päivään mennessä ilmoittautuvat saavat korruptiolahjana treenipaidan, joka toivottavasti on tyylikkäämpi kuin logonsa.

Miten on, kukaan?

Näin hauskaa.

* Tosin vasta nyt Liinan postauksesta ymmärsin, että tapahtuma järjestetään aamuyöllä, eli onneksi en käynyt lukemassa sitä ennen ilmoittautumistani. Muilta osin hurmiohenkinen teksti lupaa tapahtumalle pelkkää hyvää.

Sesonginvaihto

Ei, en tietenkään viittaa pukeutumissesonkiin, välikauden jatkuessa tänä vuonna mitä ilmeisimmin sujuvasti talvesta talveen. Viittaan aktiivisuussesonkiin, joka edellisen kerran vaihtui tasan vuosi sitten. Juoksumotivaattorina toiminut puolimaraton oli suoritettu, kesällä ehkä oli hellettäkin, lomamatkoja, ja syksyllä (olevinaan) kiirettä. Kiinassahan tekosyitä löytyikin sitten vaikka muille jakaa: päällimmäisenä kaamea ilmanlaatu ja arjen logistiikkahaasteet. Illalla lasten nukahdettua autoteiden varsilla hortoilu ei tullut kyseeseen, joten muumioiduin mieluummin villasukkineni ja läppäreineni sohvan nurkkaan.

Kiitos urheilukausi 2014-15.

Siellä sohvannurkassa toisinaan pohdiskelin kuinka kirmaan vuorikauriin lailla Suomeen palattuani, ja niinhän toki kirmasinkin - terasseille ja festareille. Mutta sitten myös jalkapallokentille.

Selfie-koulussa on käyty. Ja hississä, kuten tosiurheilijoilla on tapana.

Tästä syttyi motivaatio. Onnistuttuani soluttautumaan vähintäänkin kaupungin siisteimpään joukkueeseen huomasin haluavani jaksaa taas juosta. Myös toki osata pelata jalkapalloa, mutta se on jo vähän suuremman luokan tavoite se. (Haaveilen tekniikkakoulusta, mutta haaveilen myös kahden työssäkäyvän vanhemman viikkoon muutamasta lisäillasta. Eli aloitetaan juoksukunnosta.)

Kulunut viikko kuulostaakin jo eri aktiiviselta: olen pyöräillyt tavoite(juoksu)lenkiksi määrittelemäni reitin, 15 kilometriä, käynyt suunnistamassa*, ratsastamassa ja luonnollisesti jalkapalloilemassa. Koska kuitenkin ollaan vielä siirtymävaiheessa uuteen urheilulliseen minuuteen, olen muistanut nauttia lenkkioluen, suunnistusoluen sekä jalkapallo-oluen. Eikä tarvitse sanoa, tiedän kyllä mitä ajattelette: mitä ihmettä tapahtui ratsastuksen jälkeen?

Ajoin takaisin mökille, ja illalla nukahdin lapsia nukuttaessa. Aina ei voi onnistua.

Virallinen juoksutavoitteeni on yhä määrittelemättä, mutta koska haasteen pitää olla haastava, lienee sen oltava joko puolimaraton alle kahteen tuntiin, tai sitten kokonainen, jos saisin jonkun toisen kajahtaneen kaveriksi. Tätä ehtii pohtia kunhan saa sen ensimmäisen tavoitelenkin suoritettua. Ja pääasiahan on että tunnin intervallitreenit kentällä sujuvat kunnialla.

* Kiitos kouluaikaisten suunnistuskisojen, joihin minut tuntemattomasta syystä lähetettiin, ja joissa eksyin armottomasti, suunnistus kuuluu asioihin, joita en tee, jos vain voin valita toisin. Suurmetsurin järjestämän laatuajan kyseessä ollen en voinut. Silti nytkin kieltäydyin ehdottomasti kantamasta tai katsomasta karttaa, ja keskityin suunnistamaan näkökenttäni rajamailla liikkuvan valkokeltaisen paidan ääriviivoista ja samanaikaisesti olemaan kompastumatta. Oikein laadukasta parisuhdeaikaa oli, koska alitettiin Hitachin määrittämä aikatavoite, mutta yhäkään en ymmärrä miksi ei ihminen voi juosta teitä pitkin, kun sellaiset on suurella vaivalla metsiin tehty. Hyvät tiet. Ei juuria eikä kantoja. Voi katsoa ylös tossunkärjistään jos mieli tekisi. Että.

5:2

Kaikkihan tuntevat trendikkään 5:2 -dieetin: viisi päivää viikossa syödään tavallisesti ja kahtena päivänä paastotaan. Päätimme vihdoin mekin kokeilla. Alkuviikon söimme normaalisti ja viikonloppuna paastottiin pääosin omenamehun voimin. Joku voisi olla sitä mieltä, että alle kouluikäiset lapset ovat liian pieniä paastokuureille, mutta mitä suotta. Hyvähän se on tottua painontarkkailuun pienestä pitäen. Plussaa koko perheen paastopäivissä on myös ajansäästö, kun ruokaa ei tarvitse valmistaa kenellekään.

Tulosten kannalta voin ihan vilpittömästi suositella - ainakin kilo tippuu helposti jo ensimmäisellä viikolla! Arvaan, vaakaa en toki omista. Ja ruokahalukin pysyy pienenä useita päiviä paaston jälkeen. Tosin perusviiskakkosesta poiketen me lisäsimmekin paastoon voimallisen oksentamisen.

Summa summarum: ihan jepa, mutta taidan jatkossakin jättää dieetit mieluummin muille.

Lähiöjoukkoistus

Meidän on määrä muuttaa Helsinkiin ensi kesänä. Tai jotten kuulostaisi puolueelliselta jo ensi määritelmässäni: "pääkaupunkiseudulle". Koska en pysty edistämään asiaa käytännössä, näen parhaaksi pohtia asiaa mahdollisimman paljon teoreettisesti. Toimii aina.

Tarkoituksenamme on siis täältä palattuamme muuttaa kuukaudessa itsemme vuokralle Helsinkiin, ryhtyä sitten myymään Turun asuntoamme ja kunhan se on myyty, ostaa asunto samalta koulunkäyntialueelta, jossa olemme vuokralla. Ihan iisi piisi, eikö? Pitää vain valita kaupunginosa ja pysyä siellä.

On vain yksi ongelma: pitää valita kaupunginosa ja pysyä siellä.

Koska tiedän, että blogini lukijoissa on paljon helsinkiläisiä (48% teistä sanoo Google Analytics), laskin, että voisin saada teiltä hyviä ideoita.

Sekä minun että Suurmetsurin työpaikat sijaitsevat ydinkeskustassa, eli kaikki muut kulkuneuvot paitsi auto ovat mahdollisia. Lasten koulu ja päiväkoti saisivat löytyä (lapsen) kävelymatkan etäisyydeltä, muista palveluista plussaa. Sen lisäksi prioriteetteina on:

Minä: mahdollisimman nopea työmatka.
Suurmetsuri: mahdollisimman väljäänasutulla alueella, mahdollisimman lähellä luontoa.

Minä: mielellään metron varrella eli Itä-Helsingissä.
Suurmetsuri: mahdollisimman lähellä Turkua, mielellään Espoossa.
Minä: ei Espoossa. (Älkää te 6% lukijoistani loukkaantuko.)

Suurmetsuri: mieluiten omakotitalo, tai vähintäänkin erittäin avara ja väljä asunto. Ja tilava.
Minä: pihayhteisö, jossa lapset saavat leikkiseuraa.

En näe unelma-asuntomme löytymiselle pienintäkään estettä.

Jos nyt en ihan vielä ratkaisuakaan.

Se on päätelty!

"Veera Välimäen suunnittelema Neon Beast pääsi vihdoin osaksi vaatekaappiani," kirjoitti eräskin Liina tuossa pari kuukautta sitten. Ymmärtäisitte hauskuuden tuon "vihdoin" kohdalla, jos paljastaisin, että minä aloitin saman huivin kudintapuuhat ennen mainittua Liinaa.

Selittelynä mainittakoon, että viittä vaille valmis kutimustyö jäi rannalle Kiinan-pakkaamisen toisella kierroksella: sillä, jolla mukaan halutuista tavaroista karsittiin 90 kiloa kaikkein tärkeintä.

Virhearviointeja tulee aina silloin tällöin tehtyä.

Kun vanhempani pakkasivat täydennysvarustuksia tullessaan luoksemme kyläilemään, en epäröinyt.

Aloitin siis kenties kutomisen ennen Liinaa, mutta hän on täydellisen vastuussa projektista. Väkisin lahjoi minut neonkeltaisella langalla, vielä postitti Turkuun. (Sellainen se on!) Hyvän viikon käytin pohtien huivin värejä (netistä! eihän värejä näe oikein valokuvasta), koska en halunnut yhtä räikeää yhdistelmää kuin itse ohjeessa. Mutta olisi ehkä sittenkin pitänyt luottaa ammattilaiseen: kaksi harmaatani olivat luonnossa arvioituna liian lähellä toisiaan, eikä huivin raidoitus siten pääse täysin oikeuksiinsa. Lisäksi en tajunnut, että harmaat olivat sekavärisiä ja keltainen tasavärinen (solidi, kuten ammattilaiset sanovat). Sopivat yhteen tyylikkäästi kuin Tupu, Hupu ja Pentti.

Mutta onhan se silti aika ihana. Kun itse tekee saa sellaista kuin tulee.

Huivin myötä rikoin monta virstanpylvästä kutojan urallani: ensimmäinen ostoresepti (jonka Liina minulle suomensi ja selvensi chatissa kädestä pitäen), ensimmäinen luksuslanka (en tainnut aiemmin edes ymmärtää, että on olemassa 25 euron lankakeriä. Paitsi että eiväthän ne mitään keriä olleet vaan vyyhtejä. Ja keriminen: sepä vasta lystiä olikin!) Samalla tästä tuli heittäen myös kallein omistamani huivi.

 

Valitettavasti tuo Liinan alun lausunto ei ihan päde kohdallani: lähetän huivin takaisin vanhempieni mukana Suomeen. En uskalla riskeerata pakkaushommia paluun hetkellä, enkä halua myöskään pilata huivia Wuhanin harmaassa ilmassa. Kehtaa sitten liihotella tuo kaulassa tulevassa kulttuuritädin roolissani.

Mitä mä Liina seuraavaksi kudon?

Uusi kuuma miestyyppi

Suurmetsuri trendsetterinä. Vihdoinkin ymmärsivät.

Niin ja tiesittehän te kaikki, että minä olen nykyään tuolla? Hyvä. Jatkakaa.

Kunnian himo

Johtunee omasta orientoitumisestani tällä hetkellä, mutta tuntuu, että media kuohuu naisten työssäkäyntiä ja äitiyttä – jälleen kerran: Naiset putoavat ruuhkavuosina työelämän kyydistä, bloggaa Sari Helin. Voiko nainen saada kaiken, kysyy Reetta Räty. (Ei voi, vastaa.) Naisia pidetään työmarkkinoilla yli-ikäisinä jo nelikymppisinä, arvioi professori Seppo Koskinen.* Miten olla uraäiti ja miten ei, pohtivat kanssabloggaajat. 

Olen aina pitänyt itseäni verrattain kunnianhimottomana – olen toki pyrkinyt kaikissa töissäni parhaaseen mahdolliseen suoritukseen, mutta en välttämättä ole kohdistanut toimiani siten, että etenisin tiettyyn suuntaan urallani. Ja jotenkin olen koko ajan pelännyt torpedoivani vähäisetkin työllistymismahdollisuuteni humanistitohtorina** tällä massiivisella lapsien tuotannolla. Siksi vähän itsekin yllätyin kun tulevan työni soveltuvuustestissä vastasin minua haastattelevalle psykologille, että arvioin pysyväni tehtävässä 5-10 vuotta.

5-10 vuotta? Tässä unelmatyössäni? Tajusin, samaan aikaan kun vasta pohdin mahdollisuutta saada työpaikka, että hoitamalla tehtäväni hyvin pätevöityisin tuossa ajassa vielä korkeampien paikkojen hakijaksi. Eli siinä missä olisin voinut tuulettaa, että nyt löysin eläkevirkani (mitä se toki voi olla, ja hyvä työura varmasti olisikin), huomasin että kunnianhimoni syttyi aivan uusiin liekkeihin heti kun sille (ja minulle) annettiin mahdollisuus.

Olen ennenkin kirjoittanut tästä, mutta kotiäitiyden suurin ansa liittyy nähdäkseni siihen henkiseen tilaan, minkä se luo. Kun päivät täyttyvät kodinhoidosta, syntyy äkkiä kuvitelma, ettei enää muuhun pystyisikään. Ja onhan sitä kotona kuitenkin niin tarpeellinen, tarpeellisempi kuin missään muualla. Pikkulapsivaihe menee kuitenkin nopeasti ohi. Kotiäitikuplassa ei pysty uskomaan, vaikka tietäisikin, että sen pikkulapsivaiheen jälkeen aivot ja toimintakyky vapautuvat uudelleen muille asioille.

Sitä paitsi, kotitöiden määrä romahtaa kun ei ole koko päivää kotona tekemässä niitä kotitöitä. (Hallelujaa!)

Omalle kunnianhimolleni aiheuttaa ongelmia tällä hetkellä lähinnä tuleva Kiinan vuosi. Nyt kun en enää ”valmistele jatkotutkimusta”, mikä on ainakin näennäisesti aktiivista toimintaa, saan olla - tai joudun olemaan - kotirouvana ekspattivuotemme ajan. Mietin haluanko viettää (vielä) kahdeksaa kuukautta ihan vain oleskellen. Yritänkö riipiä kasaan jotain tutkimuksen tapaista, etten ihan kokonaan luovuttaisi suunnitelmissa olleesta tutkijanurasta? Vai riittääkö kiinan kielen opiskelu ja kepeä kirjoittelu vuoden (työ)suunnitelmaksi? Osaako sitä vain olla? Ja miltä se sitten näyttää?

Tiedän, että toista vastaavaa taukoa työelämään tuskin (tai ehkäpä: toivottavasti) tulee. Kysymys kuuluu, kuinka kunnianhimoinen sitä sitten haluaa olla.

* Tämä naisten ikäkysymys on erityisen kuohuttava: jutussa pohditaan, että naisten niin sanotut ”neutraalit vuodet” vuodet työelämässä olisivat ikävuodet 35-37. (Kyllä, luit ihan oikein: kolme kokonaista vuotta!) Ehkä on parempi sittenkin suhtautua uuteen työhöni eläkevirkana, jos 5-10 vuoden kuluttua olen jo kehäraakki.

** Tohtoreiden korkeat työttömyysluvut ovat myös - jälleen kerran - nousseet uutiseksi. Suuri akateemisen koulutuksen parjaaja, yrittäjä ja tuotteistaja Jari Parantainen otsikoi näkemyksensä blogissaan objektiivisesti ”Tyhmä kuin työtön tohtori”. Äiti opetti, että ei saa provosoitua kun provosoidaan. Pinnistelen. Ja odotan milloinkohan näen kirjoittajalta tekstit ”Daiju kuin työtön duunari” ja ”Laiska kuin työtön lappilainen”.  Ai miten niin ei noin voi kirjoittaa?

(Ei vaineen: pyydän anteeksi. Tuntuu pahalta kirjoittaa noin edes parodiana.)

Liian hyvää tähän elämään

Kuopus penkoi ruokaa laittaessani kaapista aartena säästämäni venäläiset puulusikat.

Jos tarkkoja ollaan, lusikat ovat neuvostoliittolaisia. Olen siis todella vaalinut settiä tällaisia lapsuudestani asti. Kenties osittain siksi, että tuntuvat epäkäytännöllisiltä, mutta pääosin siksi, etteivät menisi piloille. Luonnollisesti lopputulema vaalimisesta on se, että lusikoita kuljetetaan muutosta toiseen, kaapin perältä toiseen. Mitä lisäarvoa ne minulle tuottavat?

Nyt kun tarkemmin tutkistelin aarrettani, totesin, että oikeastaan en edes pidä lusikoita järin hienoina. Niistä tekee minulle arvokkaita vain se, että olen joskus pitänyt niitä arvokkaina. Ja yhä absurdimmaksi aarteen tekee, että jokaiselta venäläiseltä toriltahan saisi uusia jos niin haluaisin.

Järjen tasolla tiedostan ongelman, ja joiltain osin olen jopa pystynyt parantamaan. Hävettää oikein kirjoittaa tätä auki, mutta olen muutosta toiseen kantanut myös kahdeksankymmentälukulaista askartelupaperia, jolla lapset nyt askartelevat. Pihakirppis toisensa jälkeen olen saanut hävitettyä aarteitani, mikä on oikeastaan käyttöönottoakin parempi tapa hallita aarrekammioitani.

Havahduin tavaroiden vaalimisen syvääluotaavaan ongelmallisuuteen jälleen kerran, kun tuttavani kertoi isänsä säästämistä luksusviineistä, jotka hän korjasi (piloille menneenä) tämän jäämistöstä. Ei tullut sitten koskaan riittävän hienoa juhlaa. Koko elämässä. Miten surullista se on.

Minä alan siis jatkossa tarjoilla puuroa venäläisillä puulusikoilla. Ja keksin vielä syyn juoda miehen väitössamppanjankin ennen Kiinaan lähtöä. Eikö riittävän suuri juhlan aihe olisi esimerkiksi keskiviikko?

Unelmalaji

Kauan kauan sitten syyskuun alussa järjestettiin kaukaisessa Vantaan valtakunnassa vuoden paras urheilutapahtuma. Siitä kirjoittaminen on maannut rästissä jo kohta kuukauden. Mutta, koska tapahtuma järjestetään myös ensi vuonna, on oikeastaan juttu viivästyessään koko ajan jälleen ajankohtaisempi.

Kyseessä on Unelma Cuppi (pahoittelen, mutta se todellakin oikeasti kirjoitetaan noin - jatkossa kirjoitan sen väärin oikein), päivän kestävä futisturnaus naisille kaikista pelaajataustoista. Turnaus jakaantuu nyttemmin kolmeen eri tasosarjaan: A-cuppi on ilman pelikokemusta oleville hassuttelujoukkueille, B-cuppi sellaisille, jollaiseksi mekin itsemme koemme, jonkin verran pelanneille täysamatööreille, ja tänä vuonna ensimmäistä kertaa järjestetty C-cuppi sarjatasolla pelanneille naisille.

A-cupin palkintojenjakoseremoniaa.

Missä naisille järjestetty tapahtuma, siellä zumbaa.

Paitsi, että jalkapallo nyt vain on perusteluja vaatimatta maailman hienoin urheilulaji, futispelit ovat upea tilaisuus kilpailuvietilleni lyödä kättä katteettoman optimismini kanssa: Tänään me kyllä voitetaan kaikki, uhoan. Joka kerta.

Joka kerta emme voita.

Mutta sillä taas ei loppujen lopuksi ole mitään tekemistä minkään kanssa. Futispeleissä – meidän joukkueessamme – hienointa on se, että onnistumiset muistetaan pitkään, mutta karvaat tappiot unohdetaan heti jälkipelien jälkeen. Ja omien kanssa ei kiukutella koskaan.

Unelmacupissa olin tänä vuonna neljättä kertaa. Ensimmäisellä kerralla osallistuin futaajamiestemme vaimokkeista kertaluonteisesti koostetussa joukkueessa A-cupin puolelle, ja Turkuun muutettuamme olen onnistunut raskauksien välissä osallistumaan laskujeni mukaan jopa kolme kertaa B-cuppiin, melkein oikeaa jalkapalloa siis pelaamaan. (Pelin kesto on maltillinen 16 minuuttia ja sitä pelataan pienin joukkuein pienillä kentillä.) Joka kerralla päivä on ollut alusta loppuun aivan mahtava.

Eli oli tässä yksi vissi taka-ajatus miksi kerroin tästä nyt. Kiinaan ja Helsinkiin muuttaessamme joudun jättämään rakkaan futisjoukkueeni, mutta en halua lopettaa harrastusta. Hyvä porukka on paras ja kenties ainoa tapa minulle saada itseni treeneihin vaikka aina ei huvittaisikaan. (Leijonanosa taannoisen puolimaratonini harjoituskauden juoksuaskeleista tehtiin futistreeneissä.) Harrastamallamme tavalla homma ei maksa juuri mitään, yhden salivuoron talvikaudella ja kenttävarauksen kesäkaudella, pallon ja uudet kengät muutaman vuoden välein. Eikä pidä unohtaa saunailtoja!

Tavoitteeni on siis vuonna 2016 osallistua Unelmacuppiin uudella joukkueella. Tuo joukkue vain puuttuu.

Epäröin vähän kirjoittaa futishehkutuspostaustani juuri tänään, koska eilinen turnauspäivämme päättyi dramaattisesti ambulanssikyytiin: yksi tovereistani otti ja katkaisi sääriluunsa. Napsahdus kuului toiselle puolelle kenttää ja nyt on muuten teräksisen naisen jalassa titaania. Mutta tänään sairaalasta saatujen terveisten mukaan hän on kevään ekoissa ulkotreeneissä taas mukana.

Joukkuehenki, paras henki.

Joissa minä en valitettavasti ole. Niin voinko tätä houkuttelevammaksi enää kirjoittaa? En voi. Eli perustetaanko futisjengi ensi syksynä Helsinkiin? Kaikki juoksijaihmiset ainakin: loistavaa intervallitreeniä! Ja maalissa ei tarvi edes juosta!

Pistäkäähän hautumaan.

Kuka soittaisi humanistille

Kuukausi sitten sain puhelun, jollaista en koskaan olisi kuvitellut saavani. Minulta kysyttiin olisinko kiinnostunut eräästä työtehtävästä - josta olisin ollut hyvinkin kiinnostunut. Ranteitani väännellen en pystynyt kuin parahtamaan, että mutta kun me olemme lähdössä vuodeksi Kiinaan.

Puhelu päättyi sitten ihan hyvässä hengessä, ja minut toivotettiin piipahtamaan keskustelemaan, kunhan joskus sattuisin Helsinkiin. Että vaikka tämä paikka ei nyt onnistuisikaan, niin ehkä jatkossa tulisi jotain muuta. Voi mikä ajoitus, huokailin. Eihän tällaista tapahdu koskaan, voivottelin. Ainakaan enää koskaan uudelleen, surkuttelin.

Odotin viikon, ja sitten keksin asiaa Helsinkiin, jotta voisin mennä keskustelemaan, joskaan en oikein keksinyt, että mistäköhän me sitten keskustelisimme. No se olikin työhaastattelu. Oho! En arvannut, että ihminen voi mennä työhaastatteluun tietämättä menevänsä työhaastatteluun, mutta näemmä minulta onnistuu sekin.

Haastattelu päättyi ihan hyvissä merkeissä ja yhteenvetoon, että he nyt vakavasti harkitsevat asiaa, mutta kyllä tämä siihen Kiinaan saattaa kaatua. Minulta pyydettiin kuitenkin vielä erästä tehtävää, jollaisen tapaavat teettää rekryprosesseissa.

Suurmetsurin ensimmäinen reaktio oli, että pitäisikö minun jättää Kiina välistä, jotta saisin työn. Ja aivan liian 1950-lukulaiseltahan tuntui ajatus oman uransa uhraamisesta miehen uran vuoksi. Mieluummin halusin menettää työpaikan omilla ansoillani, ja aina sitä muutaman kuukauden selviäisi kolmen lapsen yksinhuoltajana vieraassa kaupungissa töitä tehden.

Laitoin siis haastattelijoille perään viestiä, että voin joustaa aloitusajankohdan kanssa ja teen mielelläni tehtävän mikäli olen yhä mukana harkinnoissa. Olin.

Tässä välissä kävimme Tanskassa ja aikaa kului muutenkin tuskaisan paljon ja hitaasti. Samalla yritin epätoivoisesti edistää jatkotutkimushakemustani, jonka deadline lähestyi tuskaisan nopeasti. Muistin jo unohtuneen tunteen siitä millaista on odottaa puhelua treffien jälkeen, sydämen hypätessä paikaltaan joka kerta puhelimen soidessa. Ja joka kerta siellä on äiti.

Lopulta puhelu tuli ja minua pyydettiin psykologisiin testeihin eli soveltuvuusarvioon. Hakijoita oli jäljellä kaksi. Nyt alkoi käydä jännäksi.

Arviopäivä koitti, kuten arvata saattaa, kaikkien aikojen hulinayön jälkeen. Yöllä jo kirosin miehelle, että turhaan edes lähden, päässäni ei ole lainkaan aivotoimintaa. Mutta kun jälkikäteen keskustelin psykologin kanssa tuloksistani, hän sanoi, että "harvoin flunssa lopulta kauheasti tuloksiin vaikuttaa". Niin enhän tietenkään ollut halunnut antaa rekryäjille kuvaa, että lapset häiritsisivät suorituskykyäni. Ja olihan minulla toki flunssakin. Mutta eivät siis näemmä häiritsekään.

Velloin epäuskoisessa optimismissa ja yhä edelleen räpistelin sen hakemukseni kanssa. Kunnes eilen tuli vapauttava tuomio:

Olisimme tosi iloisia jos saisimme sinut tänne.

Suoraan väitöksen jälkeen, suoraan äitiyslomalta, kulkematta hanttihommien kautta, pääsen kutakuinkin unelmaduuniini. Ja vieläpä niin uskomattomalla järjestelyllä, että aloitan vasta ensi kesänä, eli saan elellä huolettomana vapaarouvana expattielämää Kiinassa. Siihen asti järjestävät sijaisen talon sisältä. Tähän voisi laittaa käsittämättömän mäihän korostamiseksi jonkun läpän lottoamisesta, mutta kun en lottoa. Huutomerkkejäkään en kehtaa viljellä niin paljon kuin mieli tekisi.

Vuosi sitten eilen kirjoitin Helsinkiin muutosta ja Kiinaan lähdön peruuntumisesta. On näemmä ollut vähän tuulista elämänsuunnittelun alalla. Mutta nyt näyttävät palaset loksahtavan ihan nerokkaasti kohdilleen.

Oho.

Lapsiperheen vinkit Tanskanmaalle: sairastukaa

Ikävä tilanne. Yksi lapsi valittaa korviaan, toinen nostattaa kuumeen. Ja ollaan ulkomailla. Mistä ihmeestä täällä kuuluu hakea apua?

No internetistä tietenkin. Facebookin kautta odotan saavani paikallisilta tutuilta paikallisen mehiläisen yhteystiedot, mutta saankin ohjeen soittaa julkiseen päivystykseen (1813). "En osaisi muuta kuin soittaa tänne." Suomalaiseen terveydenhoitoon tottuneena varmistan vielä, että ihanko siis julkiselle mennään. Kaverini vastaa, ettei ole koskaan kokeillut "yksityisiä" (lainausmerkeissä), eikä tiedä ketään ketä olisi.

Voiko olla näin, pohdin, mutta soitan päivystysnumeroon ja kerron tilanteen. Vähän dramatisoiden, varmuuden vuoksi. Puhelinihminen kysyy hotellin osoitteen ja antaa ajan lähimpään sairaalaan. Päivystykseen. "Voitte joutua odottamaan, mutta teidän pitää olla paikalla kymmeneltä." Asia selvä.

En kehtaa enää kolmatta kertaa pyytää tavaamaan sairaalan nimeä, joten puhelun jälkeen googlaan Kööpenhaminan sairaalat ja valitsen sen, mikä eniten kuulostaa ylöskirjoittamaltani konsonanttilitanialta. Paremmin ei kyllä mennyt tavausharjoitus toisessakaan päässä, sukunimessä on kuusi kirjainta väärin. Kas siinä olivatkin tämän kertomuksen suurimmat vastoinkäymiset.

Bispebjergin sairaalan porteilla.

Olin varautunut odottamaan sairaalassa puoli päivää, ja käytävillä näyttikin (ja tuoksui) ihan sunnuntaiaamulta, mikä vahvisti oletustani. Lasten odotushuoneessa ei ollut muita. Meidät kutsuttiin sisään klo 9:55.

Lääkäri totesi nuorimmaisella korvatulehduksen - ei märkivän - ja keskimmäisellä vähän nestettä korvissa. Hän ei määräisi antibioottia, vaan jos mahdollista, tulisimme näyttämään korvia uudelleen huomenna, niin katsottaisiin onko tilanne parempaan vai pahempaan päin.

Tulla uudelleen huomenna!

Lääkäri kertoi pitkästi Tanskan nykyisestä pyrkimyksestä välttää turhia antibioottikuureja. "Ennen niitä annettiin vähän automaattisesti, mutta nykyään on aikaa tutkia."

Aikaa tutkia!

Aikamme tilannetta sitten tutkittuamme päätimme kuitenkin ottaa nuorimmaiselle antibiootin, vaikka sitten varmuuden vuoksi, koska edessä oli lento seuraavana päivänä. Ettei ainakaan päästettäisi tilannetta pahemmaksi. Varmistimme kolmeen kertaan, että vastaanotto ei todellakaan maksanut meiltä mitään, ja lähdimme väärälle nimelle kirjoitettuine resepteinemme kohti apteekkia. (Kukaan ei siis missään kohtaa kysynyt henkilöllisyystodistuksiamme, saati eurooppalaista sairaanhoitokorttia. Hoito oli ilmaista meille, koska se on ilmaista tanskalaisille.) Lääkäri totesi:

- "Tämä on Tanska. Me maksamme paljon veroja."

Kysyin käynnin lopuksi olisiko lääkärillä mahdollisesti tarroja, kun lapsi niitä kovasti kyseli. Kyllä kaikki on Tanskassa paremmin!

Tanskan terveydenhuoltojärjestelmä pysähdytti. Jokaisella tanskalaisella on "omalääkäri", jonka kanssa ilmeisesti myös syntyy pitempiaikainen hoitosuhde. Ei vain lasten, vaan myös aikuisten hoito on ilmaista - erikoislääkärikäynnit mukaanlukien. Kaverini mukaan jopa hänen silmiensä laserleikkaus tehtiin verovaroilla.

Systeemi on varmasti kallis. Tanskassa on 5,6 miljoonaa asukasta, Suomessa 5,4. Tuloverotus on tosiaan Tanskassa kireämpää, 3300 euron kuukausipalkalla tuloveroprosentti on 35,7% ja Suomessa 29,9% (erotus 191,40e). Progressio on Suomessa jyrkempi, eli pienemmissä tuloissa ero on suurempi ja suurissa palkoissa pienempi.* (Verotietoa 2012, s. 54) Tanskan kokonaisveroaste** on 49% luokkaa, Suomessa 45%.

Tanskassa maksetaan siis hieman enemmän veroja. Ja okei, Tanskassa ei ole ilmaista kouluruokaa eikä bussilla saa matkustaa vaunujen kanssa ilmaiseksi. Mutta mitä muuta niillä ei ole?

Miksi meillä ei pystytä edes lähelle samaa? Miksi meille on rakentunut kahden kerroksen terveydenhuoltojärjestelmä? Miksi julkiselle puolelle ei saa korvatulehduksen jälkitarkastusaikaa ilman, että "osaa vaatia"? Miksi meillä aikuisten terveyskeskuskäynnitkin ovat maksullisia ja jonot paukkuvat hoitotakuun määrittelemissä kolmessa kuukaudessa ja ylikin? (Ja miksi uutta lastensairaalaa varten täytyy järjestää kansalaiskeräys?)

Niin, miksi me emme voi ottaa mallia Tanskasta?

Tässä on nyt pakko olla joku juttu jota en tajua.

* Huomioitakoon tämä nyt erikseen, etten maalaa liian ruusuista kuvaa: pienituloiset kantavat siis suhteessa suuremman taakan Tanskan verotuksesta. Laura Rädyn mainitsemissa marginaalisissa palkkaluokissa veroprosentti on Suomessa n. 22% ja Tanskassa huikeat 33%.

** Kokonaisveroaste tarkoittaa kaikkea valtion verotusta suhteutettuna bruttokansantuotteeseen. Mainitsemani luvut ovat Elinkeinoelämän keskusliiton ennusteita tälle vuodelle. Kokonaisveroasteen kehitystä 1980-2011 täällä (s. 11).

Ei oo helppoa

Jotenkin säälin sitä tyyppiä, joka laatii meidän hankalan suurperheemme päivähoitolaskutusta. Olemme nyt vastaanottaneet kuusi maksupäätöstä elokuulta, vähän vaihtelevin läsnäoloprosentein ja lopputulemin.

Mutta mikäs siinä. Kunhan laskuja tulee vain yksi.

Noin muuten tämä arkiarki on jälleen osoittanut että mitä enemmän elämässä tapahtuu, sitä vähemmän siitä ehtii kertomaan. Blogiharrastuksen kannalta toivoisi toisinpäin. Tänään illalla kuitenkin luvassa postaus. No niin, no niin, ei tarvitse ääneen hihkua.

Tai ehkä huomenna. Ellei mene hiomishommiksi, kuten Turun kaupungin laskutusosastolla.