Tällaisista kalenteriin perustuvista virstanpylväistä on vaikea pyristellä irti, ja siksipä kohta pääsen tekemään tunteikkaita yksivuotispäivityksiä. Aiemman voi-ei-vauvani-ei-enää-kohta-ole-vauva
-nyyhkimisen sijaan koen kuitenkin vain iloa lapsen kasvusta omaksi persoonakseen (ja vieläpä oikein viehättäväksi sellaiseksi, huh...) ja toiveikasta odotusta siitä että "pian helpottaa".
Nimim. viime yönä nukuin puoli kahdestatoista* yhteen ja kahdesta viiteen.
Vaikka en
minä lapsen kasvua surrut aiemminkaan, vaan sitä, että aika kuluu ohi
huomaamatta ja vauvavuosi (muisti)jälkiä jättämättä.
Viime
talvi meni hieman sumussa, sen myönnän. Ja ehkä vauva-ajan katoamisen
angstiin liittyi syyllisyyttä siitä, että koin useasti ohittavani vauvan
esikoisen takia. Jos vauva ei huutanut suoraa huutoa, se sai tyytyä seuraamaan muiden puuhia. Se toinen lapsi meni "siinä sivussa" niinkuin tavataan sanoa.
Järjellä
ajatellen tiedän että syyllistyn turhaan. Enkä minä rehellisyyden
nimissä tyytyväisenä köllivää vauvaa taukoamatta silmiin tuijotellut ensimmäiselläkään kertaa.
Nyt ei kuopus enää anna itseään ohittaa. Hyvä niin.
* Ai että kuka käski mennä niin myöhään nukkumaan? Tämä – uusi löytö, joka sai minut hekottelemaan ääneen ja kokemaan haikeaa kaukokaipuuta (ynnä jysäyttävää keski-ikäisyyttä).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti