Keskellä ikää

Toisinaan kuvittelen olevani kovinkin nuori.

Päivittelen ikäisiäni ihmisiä tekemässä erilaisia asioita: Ulkomaankirjeenvaihtajana tuollainen nuori tyyppi! Kansanedustajana mua kaksi vuotta nuorempi! Tuon lapset ovat esiteinejä – kauheaa, teinivanhempi!

Harhani haihtuu kun tajuan, että jokuhan on saattanut olla duunissaan jo viisitoista vuotta. (Jos nyt ehkä ei se kansanedustaja.) Se joku siis saattaa olla ammatillisesti pätevä jo minun ikäisenäni. Ja joku on saattanut olla kypsä vanhemmaksi varhaisessa 25 vuoden iässä. Hämmästyttävää.

Olen tavallaan kuitenkin jo ihan aikuisen ikäinen eli koska tämä fiilis menee ohi? Mietinkö yhä viisikymppisenä että mitä moinen ikäiseni hupakko kuvittelee osaavansa?

Samaan aikaan – kiitos vanhemmuuden – todellisen ikäni huomaa siitä, että nuorisolaisia nähdessäni en enää muistele itseäni sen ikäisenä, vaan samaistun heidän vanhempiinsa. (Mikä pimeä polku edessäni siintääkään...)

Toinen varma keski-ikäisyyden merkki on se, että elämässäni on kaikkea sitä, jota kuusitoistavuotiaana vannoin, etten ikinä hankkisi/tekisi/olisi. Ja olen tähän poroporvalliseen todellisuuteen ihan tyytyväinen.

Mieleen tulee isoisäni, joka ysikymppisenä kutsui nuoriksi kasikymppisiä. Tosin ei hän vanhusten päiväsairaalassakaan viihtynyt – siellä oli vain vanhoja ihmisiä.

Ikä on vain numero. Kokemus siitä ristiriitainen.