perjantai 4. marraskuuta 2011

Karamazov! Karamazov! Karamazov! Karamazov!

Joskus on ihana päästä syömään mielipiteensä. Olen usein kritisoinut nykyistä trendiä tehdä älyttömän pitkiä näytelmiä (ja elokuvia) ja julistanut, että on ammattitaidon puutetta jos ohjaaja ei pysty sanomaan sanottavaansa kahteen tuntiin. Mutta Smeds kyllä tyhjensi lippaan ja pajatson ja pään, ja kymmentä vaille kaksitoista olin pahoillani ainoastaan siitä, että esitys päättyi.

Toki en vieläkään tiedä mitä Smeds yritti sanoa, enkä edes yritä kirjoittaa jutusta arviota, mutta näyttelijöiden (olen jo niin vanha, että voin sanoa "nuorten näyttelijöiden" silleen vähän tätimäisesti) intensiteetti, energia ja monipuolinen lahjakkuus oli täydellisen mukaansatempaavaa ja, no, ne oli vaan niin pirun hyviä. Koko viisituntinen oli hengästyttävää mättöä ja "näytelmä" parempi keikka kuin moni näkemäni.

Mikä parasta, teatterin jälkeen analysoimme miehen kanssa näkemäämme puolihurmioituneena ja sen jälkeen keskustelimme tuopillisten ääressä myös muista aiheista. Arjessa kun keskustelemme harrastusvuoroista ja laskujen maksusta ja analysoimme korkeintaan sitä kumpi on kulloinkin jättänyt asioita ärsyttävämmällä tavalla tekemättä.

Miten ihanaa – ja miten tarpeellista – oli taas muistaa, että tässähän oli tää parisuhdejuttukin, ja vielä ihan hyvän tyypin kanssa.

Olemme käyneet viimeisen vuoden aikana pikaisesti syömässä ja pari kertaa leffassa, mutta muistelin, että viimeksi olisimme olleet tässä mittakaavassa vapaalla jalalla Flowssa 2010. Tästä järkyttyneenä päätin (taas) että tähän on saatava muutos.

Niin ja lapset olivat tietysti pärjänneet loistavasti. Ja vanhempanikin näyttivät olevan ihan tolpillaan. Ja minä nukuin: kolmesta puoli seitsemään ja sitten puoli kymmeneen, jolloin heräsin esikoisen hiippailuun portaissa. Ja noilla unilla olen ollut levänneempi kuin aikoihin. Oh bliss.

1 kommentti:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...