sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Minusta tulee isona


Neiti ja äiti. Tämä on vauvakirjaan dokumentoitu vastaukseni kysymykseen mikä minusta tulee isona. Tavallaan se on vähemmän katkaisin-kylkiluuni-kun-nauroin-niin-paljon-hauskaa nyttemmin, kolmen lapsen äitinä. Nuorempana tapasi olla.

Neiti tarkoitti tietysti hienoa neitiä (mikä on kohtuullisen hauskaa yhä), mutta yhtä kaikki tarina järkytti lestadiolaista ala-asteen opettajaani: haaveilinko aviottomasta lapsesta! Vaikka niitähän sitten sain, kaksi. Onneksi aikana, jolloin au-lapsen käsite on kadonnut arkikielestä ja opettajakin lienee jäänyt eläkkeelle.

Äiti ei kuitenkaan nähdäkseni ole se mitä minusta isona tuli.

Myöhempinä vuosina olen uskoakseni vastannut kysymykseen ainakin sanoilla eläinlääkäri, hevostenhoitaja, arkkitehti ja näyttelijä. Yhä niinä varhaisempina vuosinani määrittelin itsenäisyyspäivän tietämillä, että presidentin vaimoksi en ainakaan halua, koska siinä joutuu niin koviin kättelyhommiin. Muunlainen kättelyjärjestys ei tullut kahdeksankymmenluvun lapselle mieleen.

(Tätä kirjoittaessani huomaan, että paljon on maailma muuttunut sitten minun lapsuuteni. Tuojan kiitos.)

Päämäärätietoisuus ei ole ollut vahvin ohjaava tekijä elämässäni. Lukion opinto-ohjaajan kanssa käydyt keskustelut päättyivät tuloksettomina - osin siksi, että lobotomiaa hyvänä masennuslääkkeenä suosittelut psykanope ei 19-vuotiaan minun mielestäni ollut maailman vakuuttavin elämän polulla ohjaaja, osin siksi koska olin päämäärätiedoton 19-vuotias. Koulun jälkeen pitikin vuoden verran pohdiskella omaa alaa, millä tarkoitan tehdä töitä ja matkustella, ja seuraavan vuoden jälkeen vaihtaa pääainetta. Sille tielle viimein jäin, gradusta liu'uin jatko-opiskelijaksi ja prosessi kruunattiin keväällä kuvainnollisella tohtorinhatulla.

Näinä päivinä on kulunut viisitoista vuotta yliopistoon kirjautumisestani. Olen tehnyt erilaisia töitä opiskelujeni ohessa ja luonut jonkinlaista uraa alallani äitiyslomieni ohessa. Silti kysymys "mikä minusta tulee isona" on yhä ajankohtainen. Mutta toisin kuin lapsena, pitää aikuisen, perheellisen ihmisen ymmärtää tilanteensa realiteetit.

On pakko vastata, että en tiedä.

Melko varmaa on se, että minusta ei tule yhtä määriteltyä nimikettä kantavaa ammatti-ihmistä, vaan työurani tulee koostumaan peräkkäisistä tai päällekkäisistä palasista erilaisia työtehtäviä. Niiden voisi kuvitella sisältävän kirjoittamista, tutkimista, asiantuntijatehtäviä - mitä ikinä niillä tarkoitetaankin - ja kenties opettamista, yliopistolla ja toivottavasti myös sen ulkopuolella. Yhä jatkuvassa visiottomuudessani toivon unelmieni työn löytävän minut.

Kun nyt ensin tietäisi missä kaupungissa ja maassa asumme vuodenvaihteessa. Saati silloin kun olisin valmis palaamaan töihin.

Niin, ammattiinhan kysymyksellä viitataan. Ja kun pohdin elämääni muilta osin, huomaan olevani juuri niin iso kuin haluankin olla. Kaikkien perheenjäsenten jatkuvaa onnellisuutta voi tuskin kutsua tulevaisuudensuunnitelmaksi. Muut ylittäväksi toiveeksi kyllä.

22 kommenttia:

  1. Sinäkin muistelit menneitä, mitä oli mukava lukea. Meinasin itsekin aloittaa sillä, että olen joskus vastannut kysymykseen mikä haluan olla isona, että äiti, mutta sille kai naurettiin, ja korjattiin toki että ei kun ammatikseni. Mietin myös miten työnteko on ollut ainakin minulle pienestä pitäen opetettu arvokkaaksi ja työ elämän tärkeimpänä asiana saa joskus lähes pelottavia piirteitä joissakin ihmisissä, mutta tällä kertaa oma kirjoitukseni ei sitten lähtenyt tälle linjalle...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Työ ja sen tärkeys on kyllä syvällä suomalaisessa kulttuurissa - en tiedä voisiko sen merkitys olla hiipumassa nyt kun työttömyys ei enää ole mikään häpeä, vaan normaali osa erilaisten töiden jatkumoa, ja ihmiset profiloituvat usein enemmän harrastusten kuin ammattien kautta. Mutta on sillä kiistämättä itselle suuri merkitys: en haluaisi vain myydä vapaa-aikaani, jotta voin rahoittaa vapaa-ajan mitä 40-tuntinen työviikko jättää. Vaan haluaisin myös sen osa-alueen olevan merkityksellistä.

      Toki se työn ulkopuolinen aika on nostanut merkitystään yhä enemmän lasten myötä... Ennen olin kunnon kalsaritutkija, ja saatoin hyvän hetken sattuessa tehdä aamusta yöhön töitä - ja sitten taas lomailla joskus toiste. Sittemmin piti omaksua vähän jälkikasvua paremmin kunnioittavat rytmit :D

      Poista
  2. Voi, musta piti myös tulla eläinlääkäri, hevostenhoitaja, arkkitehti ja näyttelijä! Kylläkin myös geologi, kalastaja ja balettitanssija. Balettitanssija taitaa jo olla poissuljettu vaihtoehto, mutta muitahan tässä ehtisi vielä harkita...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oh, sielunsisar! (Joskin luulen, että puolet sukupolvemme tytöistä luki heppahullua ja vakaasti aikoivat hevostenhoitajaksi. Minä en oikeasti kauhean vakaasti - ja loputkin haaveet karisivat kun sain aloittaa ratsastustunnit: talvella ja ulkona. En ratsastanut kauaa. Täytyy myöntää, että äitini on fiksu nainen.)

      Ja wannabe ballerinoihin vaan, ties mitä siitä sukeutuu!

      Poista
  3. Mäkin halusin arkkitehdiksi. Ja välillä haaveilen siitä vieläkin, mutta se vaatisi niin pitkiä opintoja, että taitaapa jäädä tässä elämässä väliin. Mutta ehkä voisin alkaa jo tässä vaiheessa aivopestä lasta siihen suuntaan... joo, sepä oliskin hyvä.

    Me muuten leikittiin aina hienoa rouvaa eikä neitiä. Ja rouva musta tulikin, hienoa ei niinkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, arkkitehti olisi ollut hyvä. Harmi, ettei osannut olla päämäärätietoinen silloin lukioaikaan.

      Olisi mielenkiintoista tietää miten hienon rouvan ja hienon neidin leikkiminen eroaa toisistaan... :D Ja mielenkiintoista myös on, että en muista itseäni yhtään prinsessahahmona enkä hienona neitinä, vaan lukutoukkana ja ehkä jopa poikatyttönä. Ehkä hienosteluvaihe oli nuorempana, ja ohimenevää sorttia...

      Poista
    2. Meillä sitä leikittiin niin, että vedettiin sukkahousut päähän ja äidin korkkarit jalkaan ja sitten pasteerattiin hienona ympäri kotia. Ruokapöytään ei saanut tulla sukkahousut päässä. En tiedä miksi.

      Mäkin kyllä enemmänkin luin ja rakentelin kaikkea, en ole koskaan tajunnut miten esimerkiksi barbeilla leikitään. Mä aina sisustin sille kodin ja sitten kyllästyin.

      Poista
    3. Ah, no ilmeisesti hienoilla neideillä ja rouvilla ei kovin suurta eroa ole. Ja kun sanoit, että pääsit rouvaksi mutta et hienoksi, niin tarkoittaako se, että yhäkään et saa sukkahousut päässä istua ruokapöydässä?

      Poista
    4. Tai ehkä hienot rouvat eivät istu ruokapöydässä sukkahousut päässä mutta epähienot nimenomaan istuvat. Ja muutenkin tekevät sukkahousuillaan juuri niin kuin itselle parhaiten passaa.

      Poista
    5. Ja haluat sanoa, että olet epähieno rouva. Asia selvä.

      Poista
  4. Hieno kirjoitus, tykkäsin!
    Mistä tulikin mieleeni, että onkohan tuo kysymys "Mikä tulee isona" jo hieman vanhentunut. Kun nykyään juuri kenestäkään ei tule esim sitä pankkitoimihenkilöä, jona toimii sitten seuraavat 40 vuotta, jolloin tuohon kysymykseen olisi helppo vastata ja todentaa vastaus myös jälkikäteen. Nykyään on niin yleistä, että nekin jotka tulevat joksikin, haluavat kohta tulla joksikin muuksi. Ja sitten taas muuksi....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      Ja hyvä huomio! Silloin meidän lapsuudessa eli au-lasten aikaan ei pätkätöitä ollut keksittykään. Ja sanottiin, että "valtion leipä on pitkä mutta laiha". Nykyään taitaa olla lyhyt ja laiha sekin - ja esimerkiksi yliopistothan eivät mitään virkoja enää tarjoakaan.

      Vaikka eipä sillä kysymyksellä taida muuta kuin viihdearvoa olla - tai ollut silloinkaan...

      Poista
  5. Mä en halunnut arkkitehdiksi, kun äiti oli jo sellainen. Vaikka täytyy sanoa, että tietyn sukupolven arkkitehdeillä on erityisen hieno käsiala. Niiden piti vissiin kirjoittaa niin, että valokopioistakin saa selvää.

    Munsta on ollut hauskaa huomata, että moni näkee tulevaisuudessa enemmänkin mahdollisuuksia kuin yhtä linjaa. Sinäkin. Ja voihan siinä käydä niinkin, että eläkkeellä huomaa kuitenkin tehneensä unelmiensa työtä, vaikkei ehkä niin selvästi sitä silloin olisikaan tiedostanut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanan positiivinen tulkinta! Mä haluaisin nähdä tilanteeni rajattomina mahdollisuuksina, mutta usein näen sen vain mahdottomuuksien välissä puikkelehtimisena.

      Mutta jos nyt yrittäisin omaksua aikuisen ihmisen pitkää perspektiiviä, niin uskon kuten sinä. Että eiköhän sitä parinkymmenen vuoden päästä huomaa mitä on tehnyt. Ja toivottavasti näkee että se oli hyvä.

      Poista
  6. Musta on jotenkin lohduttavaa että ei täällä tarvi tehdä koko elämäänsä samaa asiaa vaan voi vaihtaa ja kokeilla erilaisia juttuja. Mäkin oon tehnyt vaikka mitä: laulunopetuksesta farkunmyyntiin. Nykyinen duuni on onneksi loputon kaivo mistä voi aina ammentaa erilaista näkökulmaa ja tekemistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä. Kauhealta tuntuisi ajatus, että olisi yksi duuni, jossa suorittaisi koko työikänsä kaksikymppisestä kuusvitoseen. Vaikka toisaalta haaveilen työstä, jolla ei olisi valmiiksi määriteltyä päättymispäivää. Että voisi itse määritellä milloin on seuraavan vaihdon aika...

      Poista
  7. Hyvin puettu sanoiksi se, että maailma muuttuu kuomaseni ja me sen mukana. Ehkä eniten juuri tässä ammatillisesta näkökulmasta. Entistä pysyvyyttä ei monellakaan alalla ole. Sen hyväksyminen johtaa varmasti mielenkiintoisiin mahdollisuuksiin ja siihen kliseiseen, mutta tarpeelliseen, jatkuvaan kehittymiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep. Kyllä mäkin ajattelen, että pieni jatkuva itsensä kehittäminen on hyvästä - ettei vain puudu saman homman toistoon loputtomasti. Toisaalta tällaisissa risteyskohdissa on välillä liikaa jännitystä yhden perheenäidin tarpeisiin. Nimimerkillä tällä viikolla kuuluu onko meillä muutto edessä (nyt eikä myöhemmin).

      Poista
  8. Jännää, miten isoksi tuleminen on vieläkin koko ajan edessä, vaikka jossain vaiheessa sitä kai kuitenkin alkaa kutistua ja katsella elämää enemmän taaksepäin ja miettiä mitä tuli tehtyä. Toivottavasti jotain tyydyttävää, enemmän muuta kuin töitä. En ole koskaan halunnut saavuttaa kovin ihmeellisiä asioita työelämässä, mutta kyllä työn miellyttävää ja omien arvojen mukaista pitää olla. Hyvin usein, edelleen, huomaan miettiväni mitä minusta tulee isona.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä muuta sano! Kun on jo kymmenellä vuodella ylittänyt sen, mitä nuorena uskoi, että tästä elämästä ylipäätään kannattaa elää, niin voisi ajatella että olisi jo iso. Mutta ei vaan. Kuvittelen, että sitten kun se seuraava duuni löytyy, se joka osoittaa suuntaa tulevaisuudelle - sitten alkaa olla elämä pulkassa ja voi alkaa keskittyä vaan isona olemiseen: teinien kanssa tappelemiseen ja neulomiseen.

      Poista
  9. Minusta tuota onnellisuutta voi kutsua aivan hyvin tulevaisuudensuunnitelmaksi. Toiveet ovat mielestäni enemmän asioita, jotka tapahtuvat jos tapahtuvat, mutta onnellisuuden eteen voi ja pitää tehdä töitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä onnellisuuden retoriikka on sellaista, johon en oikein osaa tarttua. Kun toisaalta en usko, että on onnellisuutta, joka olisi muista asioista riippumatonta. Eli tavoittelen tietynlaisia puitteita, kuten toimeentuloa, sosiaalista elämää, mielekästä työtä, ja toivon tietynlaisia olosuhteita, kuten terveyttä ja lasten sosiaalista elämää. Joihinkin asioihin voin vaikuttaa, joihinkin en - niihin, joihin voin, kuuluu tietysti oma asennoituminen elämään. Mutta voiko onnellisuutta irrottaa muusta elämästä?

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...