Ihan tavallista punavihreää hikoilua

Erehdyin lukemaan Ihan tavallisia asioita -sivustoa. Somessa jo kiertäneiden paolocoelhomaisten viisauksien ohella kuvittelin presidentti Niinistön asettaman nuorten syrjäytymisenestoprojektin sivuilta löytyvän jotain konkreettisempaakin sisältöä. Mutta ei.

"Ei ole vain yhtä syytä siihen, miksi elämän tapahtumat joskus karkaavat käsistä. Vain harvoin edes jälkikäteen tiedämme, miksi on käynyt niin kuin on käynyt. Jotain tiedämme: apua ja tukea tarvitseva voi olla sinun lapsesi, lapsenlapsesi, sisaresi, veljesi, naapurisi tai ystäväsi. Me kaikki olemme osallisia. Ihan tavallisten asioiden, arkikeinojen, avulla me aikuiset voimme yhdessä tehdä lasten ja nuorten arjesta turvallisempaa."

Vertailun vuoksi, THL (mikä tässä yhteydessä tarkoittaa tutkittua tietoa) sanoo näin:

"Syrjäytyminen on prosessi, josta tunnetaan monia tärkeitä altistavia ja suojaavia tekijöitä. Altistavia tekijöitä ovat esimerkiksi maahanmuuton tai köyhyyden tuoma erillisyyden kokemus, vanhemman päihde- tai mielenterveysongelmat tai poikkeuksellisen ankara kasvatus. Suojaavia tekijöitä ovat muun muassa läheiset lämpimät ihmissuhteet kasvuympäristöissä tai onnistuminen koulunkäynnissä. Näihin prosesseihin voidaan vaikuttaa."

Yksi keskeinen pointti, mikä Ihan tavallisia asioita -selfhelpissä menee pieleen on se, että siinä suljetaan silmät Suomen räikeältä jakautumiselta hyväosaisiin ja huono-osaisiin. Jos Elin­kei­no­elä­män val­tuus­kun­nan joh­ta­ja Matti Apunen ojentaa kätensä kummilastaan kohti (kuten hän Hesarin pääkirjoitussivulla tänään neuvoo meitä kaikkia tekemään), hän tuskin kohtaa siellä syrjäytymisvaarassa olevaa nuorta. Syrjäytymisvaarassa ovat ne nuoret, joilta tuo kättäojentava tukiverkko puuttuu (ks. THL yllä).

Monet sivuston arkiset neuvot paljastavat kenelle vinkit on tarkoitettu. "Ihan tavallisiin" ei selkeästi kuulu päihde- tai mielenterveysongelmaisia, saati lastenhakkaajia. Sivusto neuvoo esimerkiksi "tolkkua törsäämiseen":

"Helpolla ja ansiotta saatu laiskistaa. Seurauksena on tyytymättömyys ja tyhjyyden tunne. Älä anna nuorelle liikaa rahaa, tavaraa tai herkkuja. Se opettaa ajattelemaan, että kaikki aina vain tulee jostain automaattisesti. Jos nuori omaksuu tällaisen asenteen, hän ei ehkä opi hankkimaan elantoaan työllä."

Kummalle tämä neuvo sopii, keskiluokkaisen perheen rahalla poissaoloaan paikkaavalle äidille vai toimeentulotuella sinnittelevälle päihdeongelmaiselle yksinhuoltajalle? (Sori räikeä kärjistys.) Ja kumman lapsi oikeastaan olikaan suuremmassa syrjäytymisvaarassa?

Henkilökohtainen on poliittista, julistivat feministit aikoinaan. Rakenteellisista ongelmista ei voi tehdä yksilötason ongelmia, joita paikataan lukemalla lasten kanssa kasvikirjaa - ei, vaikka niistä rakenteellisista ongelmista kärsivät ovatkin yksilöitä. Lastensuojelun asiakkuus periytyy, usein jopa kolmanteen sukupolveen, kertoi Hesari tällä viikolla. (Mikä tietysti kertoo myös siitä, ettei lastensuojelu nykymuodossaan onnistu tavoitteessaan.)

Apunen isällisesti neuvoi meitä punavihreitä marisijoita ottamaan rauhoittavat päiväunet ja kokoamaan sen aikana ajatuksensa. Apunen halusi puolustaa hanketta, jota hänen sanoillaan kritisoidaan "hol­hoa­vaksi, alen­tu­vaksi, se­tä­mäi­seksi, oi­keis­to­lai­seksi, tar­pee­ttomaksi ja nau­ret­ta­vaksi" käyttäytymällä holhoavasti, alentuvasti, setämäisesti ja naurettavasti. Vankka veto.

Apunen toivoo myös aitoa kansanliikettä.

"Ken­ties myös yli­ver­tai­suut­taan hi­koi­le­vat blo­gis­tit ym­mär­tä­vät, et­tä työ­ryh­män esiin nos­ta­ma yh­tei­söl­li­syys ei ole vain juo­ni ra­han sääs­tä­mi­sek­si."

Mutta kun ei ymmärrä.

Ihan tavallisia asioita -sivustolle voi jättää myös oman vinkkinsä. Aktiivinen kansalainen Kaisa Kangas jätti seuraavan:

"Voimme äänestää päättäjiä, jotka ovat valmiita lisäämään resursseja nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseen - siis esimerkiksi käyttämään yhteiskunnan varoja nuorille suunnattujen mielenterveyspalveluiden parantamiseen. Monissa tapauksissa tarvitaan ammattiauttajan apua."

Vastaus tuli Sakari Huovisen nimissä: "Ihan tavallisia asioita -tiimi" katsoi, että ehdotusta ei voi julkaista "koska niin lainsäädännölliset, taloudelliset kuin hallinnolliset rakenteet eivät kuulu presidentin toimivaltaan." (Aika harva vinkki sivulla muuten kuuluu suoraan presidentin toimivallan alle.) Ja vastaus jatkuu: "Ammattiauttajia todella tarvitaan nyt, mutta eikö olisi hyvä, jos niitä tulevaisuudessa tarvittaisiin vähemmän, kun ei olisi niin paljon ongelmiakaan."

No se olisi kyllä todella hyvä. Poistetaan toki loputkin tukirakenteet - sen sijaan "Voimme auttaa esimerkiksi ikkunanpesussa." Ja "Voimme järjestää työpaikalla tutustumiskierroksen ja mehujuhlat työntekijöiden perheille." Ja vielä "Voimme neuvoa, miten oikea ystävä toimii ja miten ei."

Sakari Huovinen, joka ilmeisesti siis toimii Ihan tavallisia asioita -hankkeen tiedottamisessa (onhan hän väitellytkin pörssitiedottamisesta) toimii myös Sauli Niinistön ja Hjallis Harkimon perustaman Tukikummit-säätiön hallituksessa. Tukikummit kanavoi yksityisten ihmisten tekemiä lahjoituksia nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi Kirkon diakoniatyön kautta.

Ja siinä ei toki ole mitään vikaa - on hienoa, että korkeilla palleilla istuvat ihmiset (hallituksessa myös Sari Baldauf ja Björn Wahlroos) antavat aikaansa ja arvovaltaansa hyväntekeväisyydelle. Hyväntekeväisyys ei kuitenkaan pysty korvaamaan eikä kattamaan hyvinvointiyhteiskunnan perusteita. Sen hämärtämisessä Ihan tavallisia asioita menee metsään.

Siksi punavihreä marina, Matti.

PS: 21:40. Lue myös kiukkuisempi punavihreä marisija.

Nälkä

Huomaatte varmaan tuossa sivupalkissa uuden elementin. Nyt kuvittele minut seisomaan käyttämäsi ostarin ovelle tuo lipas kädessäni - et kehtaa kävellä ohi heittämättä sekaan edes paria lanttia. Ja tällä kertaa ei tarvitse olla edes käteistä mukana, sillä lahjoittaa voit kätevästi täällä.

Punaisen Ristin Operaatio Nälkäpäivä järjestetään 13.-15.9.2012.

"Punaisen Ristin tehtävä on auttaa haavoittuvimmassa asemassa olevia ihmisiä kaikkialla maailmassa, myös täällä Suomessa. Nälkäpäivänä keräämme sitomattomia varoja katastrofirahastoon, jotta olemme valmiina auttamaan heti, kun apua tarvitaan. Jo parilla sentillä saa rokotuksen tai puhdasta vettä, 5 eurolla huovan ja 17 eurolla äitiyspakkauksen. Kotimaassa apu on usein henkistä tukea kriisiin joutuneelle tai hätäapua tulipalossa kotinsa menettäneelle. Avun perillemenoa valvotaan tiukasti alusta loppuun. Keräyskulujen keskiarvo viimeisen kymmenen vuoden ajalta on 13 %." Näin siis SPR.

Viime viikkojen ajan media on pyörittänyt silmiimme kotimaan lasten ahdinkoa - tarinoita, joita on lähes mahdoton kohdata. Eivätkä hätä ja kurjuus ole sillä välin päässeet muualtakaan maailmasta loppumaan. Minut kohtaa usein keräyslippaan tai joululahjavuohen äärellä kyyninen turhautuminen; näinkö vähän minä teen, näinkö vähän autan. Muutamalla vaivaisella eurolla ostaa omantuntonsa puhtaaksi, jotta saa taas hetkeksi unohtaa kaiken kauheuden.

Ja kuitenkin. Parempi vähän kuin ei mitään.

Onneksi kaikki eivät lamaannu kyynisyytensä tai välinpitämättömyytensä alle. Blogiäidit ruokkii -keräyksen takaa löytyy kaksi äitibloggaria, Kepulaisen äiti Äidinmaitoa-blogista ja Suski Piiri pieni pyörii -blogista. Heille hatunnosto hienosta tempauksesta: koossa on jo komeat 800e.

Nyt myös sinut on haastettu mukaan!

Cold turkey

Tämä on ihan yhtä hyvä hetki kuin kaikki muutkin, päätin tänään aamulla viiden aikoihin. Ja sitten ei ollut enää tuttia.

Puoli seitsemän aikaan sitten jo vähän kyseenalaistin päätöstäni - oliko se hetki sittenkään niin hyvä. Mutta tutti oli jo rikki. Ja periaatteena on, että jos tarpeeksi kauan on jotain sanottu, sitä ei enää peruta - jo lapsenkin takia. Lapsi voi luottaa, että aikuisen sana pitää.

Nukahdimme me lopulta vielä hetkeksi, mutta voi sitä loukkaantuneen naaman määrää, kun päiväkodin pihalla kerroin hoitajalle lapsen raskaasta yöstä. "Sinä se olit," ilme sanoi.

Illan mittaan aina harmistuksen tullen tyttö kaipaili tuttia. Mutta ihme: illalla lapsi nukahti nopeammin kuin tavallisesti. Jos se tuolla yhdellä puolentoista tunnin huudolla meni, niin... No, koputetaan puuta.

Samaan aikaan esikoisella on käynnissä motivaatiokampanja, että pysyisi koko yön omassa sängyssään. Esikoinen on aina tykännyt nukkua vieressäni, kuopus ei yösyöttöajan jälkeen koskaan. Paitsi nyt. Eli viimeisen kuukauden on sängyssä alkanut olla ahdasta kun mies valtaa korkeampine petareineen 90 cm sängystä ja molemmat tytöt haluavat olla minun kainalossani siinä toisella yhdeksälläkymmenellä sentillä.

Eihän se tosiaan iso asia olisi kantaa tytöt takaisin sänkyynsä yöllä, mutta kun se on. Olen maailman huonoin unikouluttaja, koska pitkäntähtäimen palkinto ei kannusta minua luopumaan juuri tämän yön unista. Unikoulu kuuluu asioihin, jotka aloitetaan aina ensi kuussa.

Mutta nyt taas toiveikkaana uuteen elämään. Esikoinen omassa sängyssään (ollut ainakin jo kaksi yötä) ja kuopukselta tutti pois, niin sitä ei tarvitse enää kontata sängyn alta yön pimeinä tunteina.

Eiköhän tämä tästä (kunnes raskaus parin kuukauden päästä vie unet. Ja sen jälkeen vauva.)

Hulvatonta.

Aukko tulevaisuudessa

Minut on (toistuvasti) yllätetty työpaikalla hyvin loogisella kysymyksellä:

- Mitäs sitten väitöksen jälkeen?

- No, ajattelin olla tekemättä mitään puolisentoista vuotta; katsellaan sitten.

Todella vakuuttavaa kunnianhimoisen ammattilaisen puhetta. Mutta eihän minulla tietenkään ole mitään suunnitelmia - enää. Ei ole postdoc-tutkimussuunnitelmaa vireillä, työpaikoista puhumattakaan.

Ihan vielä en halua kuitenkaan julistaa raskaudestani (koska ei sekään oikein kunnianhimoisen tutkijan valinnalta kuulosta). Mutisen siis jotain jatkorahoituksen suunnittelemisesta ja tietokirjasta, jonka aion tehdä väikkärini pohjalta. Ja siihen intouduin tänään oikeastikin hakemaan apurahaa (mikä tavallaan tuntuu tyhmältä, koska en olisi käyttämässä sitä ennen kuin 2014, mutta helpottaisihan se jatkoa jos olisi jotain mihin "palata"...)

Tajuntaani hiipi näitä pohtiessani myös pieni epämiellyttävä tosiasia. Tämänhetkinen rahoitukseni päättyy tammikuun puolessavälissä ja Kelan tukema elämä alkaa helmikuun lopulla. Väliin jää siis reilu kuukausi tulotonta aikaa. Onneksi, mutta myös valitettavasti vain kuukausi: eihän sellaiselle ajalle voi/jaksa/kehtaa hakea mitään apurahaa - ja ehdinkö edes työttömäksi, vai menisikö moinen pätkä karenssissa? Mukavapalkkaiseen työpaikkaan tietysti pääsisi varmasti helposti kahdeksannella kuulla, jos vain viitisi hakea. (Ja joo, äitiysloman aloitusta voi varhentaa, mutta koska edessä on kuitenkin myös hoitovapaajakso, on tämä ele vähän hölmöläisen peitonpidentämistä. Lisäksi tuntuisi vähän hassulta väitellä äitiyslomalla.)

No, isompi aukko odottaa tietysti äitiysloman muodossa. Väitöskaronkasta äitiyslomalle ja aivot naftaliiniin pariksi vuodeksi. Mitäs sitten?

Kaikenlaista.

Tunnustuksia ja juhlaa

Sain tunnustuksen rouva runomitalta eli Suvi Trokee-Daktyyliltä. Kiitos kaunis! Aina yhtä mukavaa. Tällä kertaa ei tarvitse edes kertoa seitsemää satunnaista faktaa ja joutua metatason määrittelyongelmiin, joten mahtavaa.

Tunnustuksen säännöt ovat seuraavat: 
1.  Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi tunnustuksen.
2.  Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3.  Kopioi Post it - lappu ja liitä se blogiisi.
4.  Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu
    vain Post it - lapulla ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat
    sen eteenpäin. 

Sen sijaan pitää nimetä viisi lempiblogiaan, mikä ei sekään ole ihan helppoa, koska A. niitä on kovin monta ja B. silti tuntuu, että aina kiittelen niitä samoja. No, enihuu: viidestä lempiblogista on pakko aloittaa Tytöstä koska...

1. Tyttö sinä olet rätti. 

...kuten tuosta sivupalkista huomaa, tyttö karkasi (jännittävien juonenkäänteiden saattelemana) lomalle about kuusi viikkoa sitten ja katosi jäljettömiin. Toivottavasti kuulemme uudesta hollantilaisesta kartanonrouvasta pian! Missä olet Tyttö?

2. Pudonneita omenoita.

Sarjassamme bloggaajia, joista kuvittelisin pitäväni myös tosielämässä. Tai ehkäpä harvoja sellaisia, joista ei niin kuvittelisi, kauaa jaksa lukea. Joskus mietin, että millaistakohan se oikeasti olisi. Loistavan kiusallista tai kiusallisen loistavaa, epäilemättä.

3. Pihalla kotona.

Blogi, jota varmastikin useimmiten kommentoin. Osaa vetää omasta elämästään yleisempien asioiden pohdintaa. Niinkuin hyvässä blogissa pitäisi.

4. Ite puin.

Terävä havainnointikyky ja kirpeä kirjoituskieli toimii, aiheena arkinen arki. Erityisbonarit siivouksenvälttelypostauksista.

5. Valeäidin tunnustukset.

Arkea turbovaihteella. Ja kaikkea siltä väliltä. (Pakosta hiukan maaninen, sillä päivittääkin noin kolmesti päivässä kahden alle kolmevuotiaan kotiäitinä.)

**

Tästä postausta kirjoittaessani tajusin, että Arjen takaa täytti juuri vuoden! Eli ohi livahti moinen merkkipaalu - mikä ei sinänsä yllätä. Juhlan kunniaksi pitää järjestää selebraatio! Vieraiksi yllämainitut, sushia ja samppanjaa! No. Jos sitten kolmevuotisjuhliin...

Mutta arvonta, eikö blogeissa kuulu järjestää arvontoja? Arvonnan osa 1: keksi hyvä palkinto - voit voittaa sen!

Mutta joo, mielettömän hauskaa ja antoisaa on ollut. Pidetään tämä! Cheers!

Unelmista totta

Olemme katselleet edellisinä iltoina esikoisen kanssa tätä.

Ensimmäisellä kerralla hän pysäytti videon ja juoksi pukeutumaan balettiasuunsa. "Mun pitää harjoitella." Ei hän sitten kuitenkaan lähtenyt tanssimaan mukana. "Ei mua ole noin montaa," kuului tekosyy, vaikka oikeasti kyllä luulen, ettei hän vain osannut.

Ihan pian varmasti osaa. Sillä tällä viikolla vihdoin - pitkän odotuksen jälkeen - alkoi baletti. (Tai oikeasti "lastentanssi", mutta siis baletti.) Edellisenä iltana ei meinannut uni jännitykseltä tulla ja samana päivänä melkein oli jo perumassa. "Mennään vaan tutustumaan, eikö niin?"

Tanssijaystäväni suosituksesta valitsin pienen tanssikoulun, jossa tunteja antaa tanssipedagogi (mikä kuulostaa hienolta) ja ryhmässä on korkeintaan kahdeksan lasta - nyt ensimmäisellä kerralla oli viisi. (Jos jotain olen päivähoitokeskusteluista oppinut, se on se, että ryhmäkoko ratkaisee ihan kaiken.)

Hinta on tietysti toisenlainen kuin perusjumppameiningeissä, mutta ainakin ensimmäisen kerran jälkeen sanoisin, että ryhmäkoolla tosiaan on väliä. Tunnelma tanssisalissa viiden pikkuballeriinan kanssa oli erilainen kuin 18 lapsen temppukoulussa, jossa puolet tekee sitä mitä pyydetään, kolmasosa juoksee mihin huvittaa ja kaksi istuu keskellä lattiaa eikä suostu liikauttamaan eväänsäkään. Tällaisessa esikoinen kävi viime vuonna, ja kesken lukukauden jumppainnostus sitten hiipuikin. (Nähtäväksi jää toki vielä baletin kohtalo.)

Haluaisin myös korostaa omaa avarakatseisuuttani (taisteltuani omat taisteluni vaaleanpunaisen prinsessuuden kanssa) kertomalla, että hankin taannoiselta ostosreissultani lapselle vaaleanpunaisimman ja hörhelöisimmän balettiasun mitä henkkajamaukka pystyi tarjoamaan.

Ehkä jännityskin karisi kun lapsi koki pukeutuvansa uuteen rooliinsa oikein. Ja muillakin oli.

Siellä ne menivät isossa salissa tärkeinä. Hihkuen. Ja melkein osasivat hyppiä vuorojaloin ja muistaa samaan aikaan pitää kädet vyötäröllä. Sitten vedettiin ovi kiinni meidän uteliaiden vanhempien edestä. Joulunäytöksessä sitten nähdään. Tai kai nähdään. Vähän jännittää, että kuinkakohan paljon sitten jännittää.

Minunkin piti aloittaa tänä syksynä baletti. Mutta se jää niiden hotpantsien lailla odottamaan laihempaa tulevaisuutta. Ehkä vielä joskus...

Valokuvien muisti (eli yhä häistä 4/4)

Lupasin taannoin, että häiden jälkeiset hääpostaukset jäävät neljään. Siitä neljännestä piti tulla kuvallinen ihastelu juhlista, mutta sellaisen tekeminen osoittautui mahdottomaksi ja aiheesta valittamisen jätin väliin, koska toivoin, että se lakkaisi minua harmittamasta ajan kuluessa.

Ei ole lakannut.

Mutta miten minua voi harmittaa kun häämme olivat mielestäni - ja tietysti kohteliaitten kavereittemme kehujen mukaan - ihan täydellisen onnistuneet? Kun se ainoa asia, joka epäonnistui, oli tämän täydellisyyden dokumentaatio.

Olen yrittänyt kyseenalaistaa ongelman suuruuden. Yritän järkeillä, että juhlat olivat juuri sellaiset kuin olivat, riippumatta siitä onko niistä olemassa ainuttakaan kuvaa. Mutta kun kadehtien katson toisten ihmisten valokuvareportaaseja tai postin kiitoskorttien mukana tuomia otoksia meistä vieraista, en voi olla miettimättä, että juhlan ihanuus korostuu ajan myötä sitä esilletuovien valokuvien kautta. Valokuvat tulevat ensisijaisiksi muistoiksi - ja luovat sellaisia myös niille, jotka eivät itse ole hetkeä kokeneet tai ovat liian pieniä muistaakseen. Joiden haluaisi myös tietävän.

Ja minä kun vielä yritin valokuvaukseen panostaa. Tietäen, kuinka vaikeaa vierailta on ruinata valokuvia (nimim. en itse ikinä saa lähetettyä), halusin varmistaa, että juhlat on dokumentoitu hyvin. Otimme siis ammattivalokuvaajan, mutta. Kaverin kaveruus riitti suositukseksi ja saimme sitä myötä myös hiukan alennusta hinnasta.

Tähdensin etukäteen, että haluan jokaisesta juhlavieraasta kuvan. "Ei tuota ongelmaa," kuvaaja vastasi. Hän kuvaa myös koristeet, ruokapöydät, tilan, kaiken. Juhlapaikalla oli määrä ottaa myös meistä joitakin miljööpotretteja. Nämä kaikki jäivät toteutumatta.

Sain kuvia koko juhlista viiden tunnin ajalta noin kaksisataa kappaletta. Ja vieraitakin oli jo 130. Ei osunut ihan jokainen kuvaan, ei lähellekään. Myöskään jazzduostamme ei tullut yhtään otosta, eikä upeista kynttiläasetelemista. Lapsistamme on kuvia aivan muutama, eikä yhtään sellaista, missä minä esiintyisin samassa kuvassa lasteni kanssa. Noin esimerkiksi.

Jälkikäteen, kun mitään ei enää ollut tehtävissä, kuvaaja sanoi, että "Näin käy usein, kun on paljon vieraita." (Vain pieni ero lausunnoissa...) Mutta vaikka kuinka asiaa pohdin, en ymmärrä miten voi olla vaikeaa ottaa pöydissä istuvista ihmisistä kuvia siten, että jokainen tulee kuvattua. Vastaus: siten että ei liiku häätilassa.

No, olen sittemmin haalinut kuvia vierailtamme, jotka ovat niitä kiltisti lähettäneetkin. Mutta eihän taso ole tietenkään sama kuin ammattikuvaajalla. (Eli sanottakoon, että hyviä kuvia otti. Sen mitä otti.) Ja silti on ihmisiä, jotka eivät ole vahingossakaan osuneet yhteenkään kuvaan.

Sain mielipahani lievitykseksi ilmaiseksi vedoksia studiopotreteista, mutta en ole lohduttunut. Perhepotrettia ei ole tullut laitettua seinälle enkä myöskään ole halunnut tehdä hääalbumia. (No okei, en ole tehnyt mitään albumeita sitten esikoisen kuvakatsausten 2008 ja 2009 jälkeen, mutta se ei tietenkään liity asiaan.)

Harmittaa niin vietävästi. Mutta ehkä jos saisin sen kuva-albumin tehtyä, voisin leikkiä, että valitsin siihen ne kaksisataa parasta kuvaa. Ja ehkä yksikin hyvä riittää tunnelman ikuistamiseen. Sellaisia on.

Tunnelmakuva koristeluista juhlavieraan kamerasta.

Ja toisaalta - on niitäkin juhlia, joissa hääpari on kuvattavana puolet ajasta. Jos nyt hakemalla haetaan jotain positiivista, niin ainakin keskityimme hetkessä elämiseen, emme sen taltioimiseen.

Eli sanokaa nyt, että olen naurettava. Jos vaikka tästä mielettömästä first-world traumastani alkaisin toipua.

Siivouspäivä

Tänään oli siivouspäivä. Mies piti lapsia loitolla ja minä siivosin. Se on minusta ihan okei - siivous on jopa palkitsevaa, kun ero alkutilanteeseen on silmin nähtävä (imurointi, josta ei kuulu ropinaa on ajantuhlausta) ja saan tehdä duunin rauhassa, ilman että joku toinen sekoittaa samaan aikaan huoneen toisesta nurkasta.

Mitä en jaksa on *jatkuva* siivoaminen. Se pöydän pyyhintä ja lattian pyyhintä ja raejuustojen kerääminen ja lautasten tyhjentäminen ja huuhteleminen ja tiskikoneeseen laittaminen ja seinän pyyhkiminen ja lasten peseminen - viisi kertaa päivässä. (Niin ja tietysti ruoanlaittoastioiden tiskaaminen. Ja tässä samassa yritit itse myös syödä.) Kun käyttää puolet valveillaoloajastaan "siivoamiseen", josta ei jää mitään näkyvää jälkeä, koska kaikki on kuitenkin vartin päästä taas sekaisin - silloin kirkkaasti näen miten elämäni valuu hukkaan.

No miksi sitten en syö rauhassa ja siivoa keittiötä illalla? Koska mies.

"Parisuhteessa tulee eteen myös niin sanottuja ikuisuusristiriitoja, jotka liittyvät esimerkiksi elämän unelmiin tai keskeisiin elämänpyrkimyksiin tai -tapoihin, joista on siksi vaikea tinkiä. Tällaisia ovat usein muun muassa kodin siisteyteen tai rahankäyttöön liittyvät näkemyserot. Usein riittää, että nämä ristiriidat otetaan puheeksi ja niistä keskustellaan. Jos keskustelu riittää, ristiriitoja ei tarvitse ratkaista."

Lähde: Väestöliitto, "Avaimia hyvään keskusteluun parisuhteessa."

Ystäviäni kuunnellessa roolit tuntuvat yleensä olevan toisin päin. Vaimo nalkuttaa likaisista sukista lattialla ja märistä pelikamoista eteisessä. Meillä miehen siisteysstandardi on korkeampi kuin minun.

Okei, olen ahkeruussa rajoittunut; tykkään tehdä asiat minimipanostuksella. Asuin 28-vuotiaaksi yksin, ja sain käyttää samaa kahvikuppia ja samaa vesilasia viikon - ei tullut tiskivuoria. Sain pedata sängyn vain silloin kun oli vieraita tulossa. Nyt yhtään vesilasia ei saa jättää pöydälle ilman naputusta. Mies viikkaa vaatteensa sotilaallisella tarkkuudella ja petaa sängyn vaikka kello kahdeksan illalla jos se on jostain syystä jäänyt petaamatta.

Mutta kyse ei ole vain minun kotitöiden välttelystäni, vaan niiden epätasaisesta jakautumisesta. Miehen mukaan nimittäin siivouksessa vallitsee sääntö, että se joka tekee (sotkun), siivoaa. Eli se joka laittaa ruoan, tiskaa. Se, joka ruokkii lapset, siivoaa pöydän. Ja niin edelleen. Mies toki myös itse toimii näin. Mutta ehkä voitte arvata minun näkemäni epäkohdan systeemissä: jotenkin kummasti se olen useammin minä, joka ne lapset ruokin - eli siis myös siivoan.

"Jos ikuisuusristiriita kuitenkin jumiutuu ja näkyy ahdistavina riitoina tai pahana olona, se pitäisi pyrkiä ratkaisemaan. Koska konfliktissa sisältää [sic] molemmille tärkeitä asioita, pitää miettiä, missä asioissa voisi tulla kumppaniaan vastaan. Esimerkiksi jos toinen haluaa lomailla aina mökillä ja toinen haluaa matkustella, pitää miettiä voisiko lomia jakaa näiden kahden haaveen kesken."

Koska siisteys on miehelle erityisen tärkeää, minä tosiaan yritän jotenkin luovia tässä: petaan sängyn (jos nousen viimeisenä) ja otan joka kerta uuden vesilasin. Esikoinen myös auttaa: "Äiti sä jätit kaapin auki vaikka isä on kyllä sanonut, että se pitää laittaa kiinni!" Kasvatuksen kohteita me molemmat.

(Mutta arvatkaa petasinko kertaakaan miehen ollessa Tukholmassa. Hah, mikä kapina!)

Ja kai se mieskin elää kompromississa, koska ei meillä järin siistiä ole.

Haave taitaa silti olla molemmilla sama. Siisti koti ilman siivoamista. Onko meidän ikuisuusristiriitaamme muuta ratkaisua kuin Live-in maid?

Ettei suutariksi luultaisi

Laskin, että kyllä ne tämän kesän menevät, mutta vähän jäi vajaaksi.

Suhteeni (lasten)vaatteisiin on vähän kaksijakoinen. Toisaalta ihailen kaupungilla mätsättyjä sisaruksia tyylikkäissä pikkuaikuisten asukokonaisuuksissaan, toisaalta ylpeilen sillä, että meillä ei vaatteilla ylpeillä.

Meillä saakin siis epämätsäävistä asukokonaisuuksista esikoinen vastata ihan itse. (Ja joko olen kertonut, miten minua harmitti kun mies oli pukenut esikoiselle/antanut esikoisen pukea liian rumat vaatteet kun tulivat hakemaan minua ja kuopusta laitokselta? Ja asu tallentui kaikkiin valokuviin. Vieläkin harmittaa!)

Pääasiallisesti pidän standardinani, että lapset ovat pääosin ehjissä ja siisteissä vaatteissa. Mutta kuten kuvasta näkyy, aina ei päästä edes siihen.

Nyt siis kenkäostoksille oli mentävä. Samalla ohimennen päivitin lasten ulkovaatetilanteen syksyä varten. Olin aidosti ylpeä itsestäni kun suoriuduin tehtävästä yhdessä tunnissa ja yhdellä satasella, eikä vaatekauppaan tarvitse mennä ennen pakkasia. (So. uudet haalarit esikoiselle, kaksiosainen puku ja kurikset kuopukselle sekä kengät molemmille.) Jonathanin haalarit ja kurikset olivat alennuksessa puoleen hintaan - myydäänkö haalareita joskus täyteen hintaan? - ja kuopuksen Lindex-asu kirpparilta 6 euroa.

Usein suoritan lastenkenkäostokset äkillisen tarpeen yllättäessä ruokaostosten lomassa, niin kauhealta kuin se kuulostaakin. Citymarket on vain ainoa ostoskohde, jossa käyn lasten jalat mukana. Nyt mukana ei ollut lapsia (siksi sainkin ostettua limenvihreän haalarin, hah!) ja Skanssin cittarin kenkävalikoima oli niin surkea, että kiersin myös ostoskeskuksen kenkäkaupat. Vaikka hyväksyn tytölleni jos jonkinlaiset prinsessarytkyt ylle, vaaleanpunaisiin, muovisiin "Princess"-tarralenkkareihin minäkin vedän rajani.

Kengät löytyivät lopulta Intersportista, jossa oli joku valtaisa ale (myydäänkö lenkkareita joskus täyteen hintaan?). Vaikka ei meillä yleensä merkeillä pröystäillä, niin mielestäni 20e Converset oli parempi sijoitus kuin saman verran maksavat kantapäistään vilkkuvat (apua!) Napero-tarralenkkarit Citymarketista. Outoa oli, miten tyttö näytti heti isommalta katu-uskottavissa kengissään.

Riemua ostostaitavuudestani himmensi hieman se, että valitsin kuopukselle kaksi vasemman jalan kenkää, ja jouduin palaamaan ostoskeskukseen seuraavana päivänä. Ostosreissulleni tuli siis kestoa puoli tuntia lisää, sisältäen kaksikymmentä minuuttia turhaa kaupunkiajoa.

Huomasin myös, että jäin toisenkin kerran pohtimaan paljonko kannattaa vaaleanpunaista ostella, kun kengille löytyy jo seuraavakin, vielä tuntematon käyttäjä. Että joudun minäkin näemmä käymään itseni kanssa keskustelua vaaleanpunaisesta ja pojista. Keskustelun tuloksena kuitenkin päätin, että kelpaavat nämä kengät pojallekin.

Niissä pinkeissä "Princess"-lenkkareissa menee kyllä rajaa myös poikien kohdalla. Ja Crocseissa.

Pi-po, pi-po-ni, piponi jäi puuhun

Vaan ei jäänytkään puuhun eikä edes koulun pukkariin viime keväänä, vaan yhden kaverin eteisen lipaston taakse.* Mikä tunteikas jälleennäkeminen meillä olikaan! Nyt saa syksy tulla.

 

Ei siis ollutkaan Kade, vaan silakka. Täältä niitä saa.

* Ja täältä blogista se luki, että piponi on kateissa! Vielä ei tule ilmaista kamaa postissa, mutta omat kamat saa takaisin. Kyllä maksaa vaivan!

Eheytyneille tuplabonukset!

Homoseksuaalisuus on muutettavissa!

Näin markkinoi (huutomerkin kera) Prisma vasta-avatussa nettikaupassaan kyseenalaista eheytysopasta. Ja linkki levisi kohisten somessa.

Maineikas hollantilainen tri Gerard J. M. van den Aardweg "kumoaa yleisen käsityksen, että homoseksuaalisuus on synnynnäistä. [...] Homoseksuaalisuus on oire kokonaispersoonallisuuden neuroottisesta häiriöstä ja on sen tähden hoidettavissa. [...] Tri van den Aardweg antaa ohjeita, joihin asianomainen itse voi perusteellisesti paneutua hoitajansa, terapeuttinsa tai sielunhoitajansa kanssa."

Itsekin pistin linkkiä jakoon, ja vasta luettuani S-ryhmän boikottiherjailua uutisvirrassani perehdyin jutun taustoihin hiukan enemmän (ensin hutkitaan, sitten tutkitaan -metodi) ja jäin pohtimaan sananvapauden rajoja myös väärien mielipiteiden osalta. Kiellettyjen kirjojen lista kuulostaa sentään hiukan liian putinistiselta minun makuuni.

Uutinen osoittautui myös ankaksi siltä osin, että kirjaa myy myös moni muu nettikauppa (kuten sympaattinen Levykauppa X). Silti teoksen myymistä ei voi vastuullinen kauppias perustella.

Eli vaikka nyt pohjimmiltani olenkin sitä mieltä, että tällaisenkin kirjan saa kirjoittaa, painaa ja sitä levittää (mutta kuka on Terttu Pihlajamaa, jonka förlag tämän helmen on käännättänyt ja julkaissut?) vaadin tämäntasoiselle shaiballe tupakkaan verrattavaa markkinointikieltoa, haittaveroa, ja tiskin taakse piilottamista. Sekä tietysti varoitustarraa kanteen:

• Tämän lukeminen vahingoittaa vakavasti sinua ja ympärilläsi olevia 

• Pyydä apua lukemisen lopettamiseen: soita 09 681 2580

• Suojele lapsia - älä pakota heitä kuulemaan tästä kirjasta 

PS: Salaliittoteoreettikko minussa miettii tuliko skuuppi sittenkin Prisman suunnalta. Vai tietäisimmekö ilman tätä moraalipaniikkia Prisman avanneen verkkokaupan viikko sitten?

PS2: Tsekatkaa muuten brasilialaisen version kansi (ja nimi):

"Taistelu seksuaalisen normaaliuden puolesta"

Ei pukinkonttiin.

Yllättävät edut

Peruin Hesarin.

Hurjaa, eikö? Mutta kun vertasin pöydällä makaavaa 93e tilauslaskua (kolmelta kuukaudelta) viimeisen kolmen kuukauden aikana käyttämiimme lehdenlukuminuutteihin, totesin, ettei tilaus vain kertakaikkisesti kannata. (Ja kun perheeseemme kuitenkin tulee työsuhde-etuna Suomen johtava formulalehti Turun Sanomat, ajattelin, että niitä mahdollisia tulevia lehdenlukuminuutteja voi hyödyntää siihen suuntaan. Tai jotain.) Kuukausiliitteen saa varmaan pöllittyä naapurilta tai porukoilta.

Raha-asian voi kuitenkin jättää sivuun ja kylillä kertoa, että tein sen ekologisista syistä. Vähemmän sademetsää meidän postiluukusta ja niin edelleen. (Kun tuli se autokin ostettua.)

Jonotus maksulliseen puhelimeen kesti kolme minuuttia, minkä aikana ehdin hahmottelemaan seuraavan kiukkuisen lausunnon. Että kuluttajaa palvellaan siihen asti, kunnes hän haluaa palvelusta luopua. Kaikenlaiset tilausmuutokset on mahdollista tehdä netissä, mutta tilausta ei voi perua. Puhelimeen vastannut kaveri selitti syyksi mahdollisten tilausmaksujen palauttamisen/karhuamisen, mutta en näe mitään syytä miksi näiden tietojen käsittely ei onnistuisi samalla tavalla kivasti ruutuja täyttämällä kuin muutkin muutokset. Todellinen syy on tehdä peruuttamisesta pilkun verran vaikeampaa - itsekin melkein jätin soittamisen "johonkin toiseen päivään."

Opin myös, ja sen tässä nyt halusin teille kertoa, että pitkäaikaisena tilaajana olisin ollut oikeutettu yhden kuukauden maksuttomaan tilausjaksoon kolmen vuoden välein. Vähän mainostettu etuisuus, sanoisin. Kysyttiin, josko jatkaisin tilausta mikäli saisin tuon ilmaisen kuukauden nyt. Harmittaa kun en kysynyt miksi en saisi niitä kaikkia viittä ilmaista kuukautta mitä olen aikuisiälläni ehtinyt kerryttää.

Mutta ilmeisesti tämän tilaajaedun saa vain soittamalla asiakaspalveluun (ja sanomalla peruvansa tilauksen?). Ring ring, yhden kuukauden Hesarit nyt superedullisesti hintaan 8,28 snt/puh + 17,04 snt/min!

PS: Soittaako mulle nyt puhelinmyyjät ja tarjoaa Hesaria halvemalla? Koska niin ne teki aina kun Imagen lopetti. Ja aina kannatti.

Mamma maastoutuu

Hei vaan hei!

Hiljaista on ollut blogissa(kin), kun nukkumaan pitää päästä viimeistään lasten kanssa yhtä aikaa. Tai minä kyllä menisin aiemmin, mutta kun sieltä kerrossängystä on niin mukava matkustaa - pikkusisko yläsänkyyn, isosisko alasänkyyn (tai minun sänkyyni), pikkusisko sängyn taakse - no, kaikki sinne missä niiden ei pitäisi olla (mieskin on loppuviikon Ruotsissa) - niin nukkumaan pääsee vasta kymmenen aikaan. Huh huh.

Energistä toista kolmannesta odotellessa.

Niin sitä ollaan nyt sitten tosiaan raskaana. Alun hämmästyksen jälkeen konkretiaa on tuonut paitsi väsymys, myös pahoinvointi - jos saisin valita, söisin appelsiineja (ilman lohkojen väliseiniä), kurkkua (ilman kuoria) ja Valion greippimehua. Näemmä en saa, sillä syön leipää, voita ja sipsejä.

Kenties yllämainitusta johtuen olen kaivanut esiin myös raskausvaatteeni. Vaikka työhuonekaverini näyttävät kaikki kadonneen kesän aikana, pidän silti arveluttavana istua toimistolla housut auki. Ja näin kolmannella kerralla raskausvatsani pullahti esiin samana päivänä kun kuulin olevani raskaana. Lakkasin siis sisäänvetämästä vatsaani.

Inventoituani kuusi raskausvaatettani, masennuin. Tähänkö kaatui hienosti alkanut ei-ostella-turhuuksia vuoteni 2012? Ainakin Tukholman ostoksista tuli kertaheitolla turhuuksia: vai ovatko hotpantsit muotia yhä 2014? Samana vuonna päässen käyttämään myös uutta juhlamekkoani, jollaisen menin monen vuoden jälkeen ostamaan loppukesän kaksiin häihin.

Ja raskausvaatteiden ostelu - mitä turhuutta! Ajattelen, että ostamani vaatteen elinkaari on vähintään viisi vuotta, mielellään kymmenen. (Saahan sitä ajatella.) Niin eipä ole turhauttavaa ostaa vaatteita, joille tietää olevan käyttöä alle vuoden. (Ja joissa silti näyttää kaamealta koko sen vuoden.)

Ensimmäistä kertaa raskaana ajattelin, että turha tämän yhden puolen vuoden takia on mitään raskausvaatteita ostaa. Yhdet hyvät farkut kyllä hankin ihan äitiysliikkeestä, ja H&M:sta yhden ruman mustan puolihameen ja vielä rumemmat mustat armeijahousut. (Kertokaa miksi raskaana oleville tehdään maastohousuja? Onko ajatus, että ne maastoutuisivat jotenkin paremmin kaameissa lökähousuissa?)

Toisella kerralla ajattelin tietysti, että kun viimeksikin pärjäsin näillä, niin mitä sitä nyt uusia ostamaan. Että olisi kannattanut ostaa viime kerralla, kun ei varmaan tämän jälkeen enää käyttöä tule. Löysin kuitenkin alkuraskaudesta yhdet ihmisten housuilta näyttävät mustat kapeat raskaushousut, jotka eivät sitten loppuraskaudesta enää mahtuneetkaan. Ne on jalassa nyt - eli hyvä kun tuli ostettua.

Paitaosastolla on onneksi helpompaa. Raskauspaitoja löytyy kaksi, molemmat kamalia, ja kaksi mahatuubia. Niitä tarvitaan kuitenkin vasta ihan viime metreillä, sillä valtaosa peruspaidoista(ni) on nykyään sellaisia, että niiden alle mahtuu "vähän isompikin maha" eli minä ja pari mun kaveriani yhtä aikaa.

Ja koska olen positiivinen hahmo, vielä muita positiivisia näkökulmia raskauteen

• ei tule talvella kylmä
• ei mene hukkaan ne tammikuussa ostetut alkoholittomat Becksit
• kaverinikin löysivät blogiini ja rakkaan piponi olinpaikka selvisi! Jes!

Kahden kerroksen unia

Kauan odotettu kerrossänky saapui.

Suwemin toimitusaika oli pitkä - viisi viikkoa - kun tilaukseni osui juuri tehtaan kesäloma-aikaan, mutta sänky tosiaan tuli kotiovelle eikä mihinkään postikeskukseen. Siitä plussaa. Ja odotuksella saattoi olla myös hyvät puolensa: esikoinen oli aivan tulessa kun mahtava kerrossänky viimein saapui.

Paketissa saapui kasa lautoja, tietenkin. Onneksi saimme naapuri- ja pappa-apua.

Osat saa halutessaan myös kahdeksi erilliseksi sängyksi. Kuvassa näkyvä alasängyn laita on erillisvarusteena ostettu. Yläsängyssä on etu- ja takalaita.

Uuteen sisutukseen kuuluu myös lukunurkkaus iltasatua varten. Pitäisi kai siirtyä kuvattomiin kirjoihin, että lapset malttaisivat pitää päänsä tyynyssä.

Ensimmäisenä yönä uudessa sängyssä lapset nukkuivat loistavasti, lähes keskeytyksettä; toisena yönä kuopus keksi, että sieltä voi kiivetä ulos, ja teki sen puolen tunnin välein kahdestatoista kolmeen, kunnes jäin vahtiin nuokkumaan viereiseen nojatuoliin. Kolmantena yönä meno alkoi jo tasoittua, ja tulipahan todistettua, että kuopus osaa unenpöpperössäkin tulla itseään satuttamatta sängystä pois.

Myös esikoisen innostus kerrossänkyyn on jatkunut vuoteen saapumisen jälkeen. Hän nukkuu siellä jopa päiväunensa - toisin kuin aiemmin. Tähän asti päiväuniin on kelvannut vain vanhempien sänky (ja seura).

Liisa-sänky valikoitui meille siis kokonsa puolesta. Minikokoiseen lastenhuoneeseen ei mahdu standardikokoinen sänky. Etukäteen hieman arvelutti ovatko puolitoista- ja nelivuotiaat liian pieniä kerrossänkyyn, mutta tuntuvat pärjäävään mainiosti. Ja kyllä, huone muuttui sängyn myötä ratkaisevasti toimivammaksi.

Niin. Tällä sisustuksella oltaisiin pärjätty pitkään, ellei.

Lomaltapaluu

Kuinka orientoitua viimeiseen työvuoteen? Jos ei toivottavasti ihan viimeiseen, niin viimeiseen tätä lajia.

- Tehdään lista duuneista ja määritellään kauanko aikaa kullekin työlle on käytettävissä. Tietäen, ettei se pidä paikkaansa.
- Pudistellaan hetki päätä ja pidetään itseä suurena työn sankarina.
- Lähetetään karhukirjeitä eri puolille Eurooppaa, jotta pääsisi työstämään yhtä listan kohdista.
- Soitetaan muutama tunnusteleva puhelu, lähetetään muutama tunnusteleva meili toisia duuneja edistääkseen. Huokaistaan helpotuksesta kun näistä ei seuraa toimenpiteitä.
- Ostetaan laivamatkat konferenssireissulle Tukholmaan - including yksi päivä itselle!
- Kaivetaan kalenterista ensi vuoden sivut ja merkitään laskettu aika. Väitökselle deadline.
- Pudistellaan taas hetki päätä.
- Maksetaan heinäkuun puolinvälin jälkeen rästiin jääneet laskut. Ei liity töihin tietenkään, mutta kertoo, että lomalla on oltu lomatunnelmissa.
- Kirjataan tekemiset blogiin ja todetaan, että olihan sitä jo tässä.

Lasten piti palata päiväkotiin tänään, mutta kuuden viikon kesäloma tuntui yhtä aikaa liian lyhyeltä ja niin pitkältä, että kevyempi orientaatio oli mielestäni paikallaan. Lapset pääsivätkin tänään vanhempieni kanssa Muumimaailmaan (ja minä pääsin pääsemästä) ja huomenna mennään vasta tunnustelemaan elämää päiväkodin pihalla. Esikoinen saa toivottavasti tavata uuden ryhmänsä hoitajat ja kuopus muistella mitä päiväkotielämä tarkoittikaan. Perjantaina sitten lyhyeksi päiväksi hoitoon ja maanantaina aloitetaan syksy kunnolla.

Pehmeä lasku - sen verran hyvin tässä ehti lomautua.