Arki 3.0

Niin ikuisesti kuin kotiäiteily iltapäivisin kestikin, lopulta loppui äitiyslomailu ja hoitovapailu. Viime viikolla lähetin lapset kunnan hellään huomaan vailla sen suurempia draaman kaaria. Ehtihän toki kuopus juuri täyttää vuoden ja neljä kuukautta, ollen siten lapsistamme vanhin hoitouran alkaessa. Olisin toki silti saattanut vähän tunnelmoida lapsen hoitoonmenoa näin viimeisellä kerralla, mutta pienen päiväkotiura tuntuu lähinnä ohijuoksulta: parin kuukauden päästähän olemme mitä todennäköisemmin roudaamassa lasten kerhotossuja Kiinaan, jossa omaksunen jälleen kuopuksen täysipäiväisen hoitovastuun.

Kaiken kaikkiaan uusi arkiarki on alkanut varsin hyvissä merkeissä. Esikoinen on viihtynyt esikoulussa erinomaisesti, toivoen ainoastaan myöhempää hakuaikaa. Keskimmäisellä - joka toki tapaa viihtyä aina ja kaikkialla - kaikki on päiväkodissa kivaa ja ruoaksi salaattia. Ja kuopus - raukka, eikö niin - päästää protestihuudon päiväkotiin mentäessä ja pienen nyyhkäyksen haettaessa. Siinä välissä on kuulemma oikein reipas. Niin ja poikkeuksellisen fiksu tietenkin. Kuinkas muuten.

Minä taas, kiitos vain, olen viihtynyt uuden tutkimussuunnitelman parissa niin mainiosti, että alan varmaan pian uskoa sen vakuuttavuuteen muidenkin mielestä. Mutta ei nyt vielä riehaannuta.

Paitsi päivien, arki on muuttunut radikaalisti myös iltaohjelman osalta. Vielä keväällähän kaikki arki-illat olivat enemmän tai vähemmän harrastusaikataulutettuja, mutta nyt olemme Kiinaan muuton verukkeella - ja koska täysipäiväinen päiväkotiarki on alkanut - lopettaneet lasten kaikki ohjatut harrastukset. Ja minunkin harrastukseni ovat jotenkin nuupahtaneet.

Ihan mahtavaa! (Sovitaan, että en sanonut tuota ääneen.)

Jos nyt jostain pitää valittaa, ja pitäähän sitä, niin nukkuminen aiheuttaa haasteita tähän uuteenkin arkeen. Esikoinen on uuden jännän arjen myötä kovin väsynyt iltaisin. Keskimmäinen taas nukkuu päiväkodissa komeat päiväunet, joten nukkumaanmenoaika tulee pari tuntia liian aikaisin. Ja kuopus? Riittänee jos sanon, että kokonaisia yöunia yhä odotellaan.

Yleistä väsymystä varmasti lisää, että ensimmäistä kertaa - ikinä lapsille ja minulle kutakuinkin kahteentoista vuoteen - herätyskello soi joka aamu seitsemän jälkeen. Joudun siis herättelemään lapset unestaan, ja sitten suurimmalla mahdollisella hermopaineella päiväkotiin, se on rentoa. Aina aiemmin päiväkotiaikoina lapset ovat syöneet aamupalan kotona ja menneet päiväkotiin vasta yhdeksän jäljistä, ja kotiaikoina taas olen tehnyt kaikkeni venyttääkseni laiskaa aamua mahdollisimman myöhäiseksi. Mutta nyt kun minä sekä vien että haen lapset päivittäin ja haluan siinä välissä tehdä töitäkin, laskeskelin, että tiukalla aamunaloituksella saisin päivät pidettyä helpommin järjellisen pituisina: sekä lapsille että minulle.

Suurmetsuriparan herätyskello soi yhä neljältä, mutta etäpäivien määrä on kesäloman jälkeen ollut korkeampi kuin aiemmin, eli tiukkaa taitaa tehdä sielläkin suunnassa. Toki etätöiden tekeminen lienee hieman helpompaa kuin kotona on kolmen huutavan lapsen sijaan vain yksi huutava vaimo. Vitsi vitsi, minä mitään huuda. Korkeintaan, että "mennäänkö lounaalle", ja senkin chatti-ikkunaan.

Ensimmäisen päiväkotipäivän lounas: en malttanut lähikauppaa kauemmas. Toisena sentään kävin hakemassa thaini ravintolasta. Ja kolmantena ja neljäntenä. Tänään kokeilin varovasti ruoanlaittoa.

Eli oikein hyvä arki tuli. Pidetään tämä. Ainakin sen pari kuukautta, jooko?

Yhtä perhettä

Suomessa on olemassa sukunimilaki. Sen toisessa pykälässä sanotaan näin:

"Lapsi saa syntyessään sen sukunimen, joka vanhemmilla on lapsen syntymän hetkellä, jos vanhemmilla on yhteinen sukunimi.

Jos vanhemmilla ei ole yhteistä sukunimeä, lapsi saa sen sukunimen, jonka vanhemmat ilmoittavat lapsen sukunimeksi ja joka jommallakummalla vanhemmalla on ilmoitusta tehtäessä. Jos vanhemmilla on yhteisessä huollossa yhteinen alaikäinen lapsi, lapsi saa kuitenkin syntyessään sen sukunimen, joka hänen sisaruksellaan on."

Lukekaapa tuo viimeinen virke vielä toisen kerran, ja kuulkaa sitten tarina. On pariskunta, oikein rekisteröitynyt pariskunta, jolla on yksi lapsi yhteisessä huollossa, perheen sisäisen adoption virallistamana. Syntyy toinen lapsi, eli täytetään paperit samalle sukunimelle kuin mitä sisaruksellakin on - tämähän on selkeä tapaus, eikö?

Kun lapselle ei ala kuulua Kela-korttia, ryhtyy vanhempi kysymään maistraatista miksi lasta ei ole viety väestörekisteriin.

- No me ollaankin tätä tapausta täällä vähän ihmetelty...

Käy ilmi, että pariskunnan toisen osapuolen synnyttämälle lapselle ei voida antaa sisaruksen nimeä, koska sisäinen adoptio kyseisestä lapsesta ei ole selvä. Perheen sisäistä adpotioprosessia ei taas voida viedä eteenpäin ilman lapsen virkatodistusta, jota varten lapsen luonnollisesti pitää olla kirjattu väestörekisteriin. Jonne tätä ei voida halutulla nimellä viedä, koska sisäistä adpotiota ei ole tehty.

Jep.

Erikoisen vivahteen tarinaan tuo, että perheen ensimmäisen lapsen kohdalla sisäinen adoptio sujui jouhevasti - ja vailla virkatodistuksia - Turun kaupungin sosiaalitoimen lastensuojelutyöntekijän laatimana. Vuonna 2014 Turun kaupunki on kuitenkin ostanut adoptioneuvonnan Pelastakaa Lapset ry:ltä, jonka lomakkeisiin samaa sukupuolta olevan parin perheen sisäinen adoptio tuntuu mahtuvan huonosti.

Pelastakaa Lapset ry kannattaa virallisessa kannanotossaan tasa-arvoista avioliittolakia, "koska se takaa yhdenvertaisen kohtelun riippumatta sukupuolisesta suuntautumisesta." Kuitenkin se omilla käytännöillään estää mahdollisimman yhdenvertaisen kohtelun toteutumista nykyisten lakien puitteissa.

Kun mieheni tunnusti synnyttämäni lapsen isyyden, lastenvalvoja ei kysynyt hänen tulotiedoistaan eikä terveydentilastaan; on vastoin yhdenvertaisen kohtelun ideaalia, että samaa sukupuolta olevan perheen toinen vanhempi joutuu tällaisen tarkastelun alle. Kaikki kohtuuden rajat ylittyvät siinä kohtaa kun yhdessä osoitteessa asuvan pariskunnan kaksi lasta saavat eri sukunimen, koska

- Ettehän nyt ihan tarkkaan ottaen ole samaa perhettä.

Tämän vuoksi tarvitaan tasa-arvoinen avioliittolaki. Nyt.

Turun käsityöläismuseo

Nyt kun moni fiksu bloggari on ymmärtänyt Turun hienouden matkakohteena ja löytänyt Turun Linnan, annan ensi kesän muumivisiitin kylkeen täkyksi toisen mahtavan kulttuurikohteen lapsiperheelle: Luostarinmäen käsityöläismuseo!

Keskustan kupeessa sijaitseva Luostarinmäki on sanan varsinaisessa merkityksessä ainutlaatuinen matkailukohde: useamman korttelin kaupunkikokonaisuus, joka selvisi Turun vuoden 1827 suurpalosta, ja on siten (ainoa) paikka, jossa voi fiilistellä kaupunkilaiselämää Suomessa parisataa vuotta sitten. Jos olette lukeneet Mauri Kunnaksen Koiramäen lapset kaupungissa -kirjaa, niin tuolla on ihan kuin siellä! Tai siis toisinpäin. (Jos ette, niin lukekaa.)

Pihamaalla kasvaa perunaa.

Kortteleiden talot ovat siis alkuperäisillä paikoillaan, mutta niihin on tiivistetysti sisutettu eri alojen ammattilaisten pajoja ja verstaita - on satulaseppää, kelloseppää ja kirjapainoa. Museo on auki ympäri vuoden, ja kesäaikaan verstaissa työskentelee käsityöläisiä, jotka toimivat myös oppaina ja kertovat entisaikain työtavoista. (Ja onhan noissa pimeissä, kylmissä huoneissa vähän synkkää talvisaikaan. Sitäkin autenttisempaa, varmasti.)

Meidän käynnillemme osui aivan harvinaislaatuisen hieno tapahtuma - museossa oli valokuvaaja kuvaamassa visiittikorttikuvia 1900-luvun alun ateljeekameralla. Puvustaja auttoi pukeutumaan asianmukaisiin varusteisiin (tyttöjen mekkoja oli vain yksi, mutta kolmivuotias keskimmäinen sujahti sujuvasti vauvan paitaan), ja lopputulos oli kerrassaan hämmentävän todenoloinen kuva raskaan työn näännyttämästä kahden lapsen äidistä. (Se kolmas, joka ei olisi pitänyt päätään paikoillaan vaadittuja sekunteja, jätettiin kuvasta suosiolla pois, semminkin, kun vailla suurmetsuria perhepotrettimme jäi vääjäämättä vajaaksi.)

 

Kuva syntyy valvovien silmien alla.

Nopealiikkeiset paikalliset ehtivät tähän tapahtumaan vielä huomenna, mutta muille voin lämpimästi suositella kohdetta minä tahansa muuna päivänä.

Kesälomaperinteitä

Kesäloma, kaikkihan tietää miten se sujuu - ainakin someraporttien mukaan: on vain ihanaa ja rentoa ja mökkivarpaita ja jätskiä ja kasvanutta melanoomariskiä.

Meillä on näiden lisäksi ihan oma kesälomatraditio. Se alkaa tuossa kevättalvella, jolloin suurmetsuri pohdiskelee, että tänä vuonna voisi (ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen) pitää ihan oikean kesäloman. Minä riemuitsemaan ja ehdottamaan, että koko heinäkuunko, johon suurmetsuri, että jotakuinkin sillä lailla varmaan, kunnes sitten kesän lähestyessä huomataan, että töitä oikeastaan on ihan kauheasti (enemmän kuin kymmeneen vuoteen), ja johan tässä tulee lomailtua niiden ulkomaanreissujen ajan, ja että kyllä nyt ainakin siitä heinäkuun alusta pitää vähän aikaa töitä jatkaa. Minä sitten jankkaamaan, että kyllä ihmisen täytyy lomaakin pitää ja olisi kyllä kiva sopia vähän menoja etukäteen, ja eikös tämä sovittu jo kertaalleen, jolloin Kyösti taipuu lukitsemaan kalenteriin muutaman viikon lomajaksoon, johon sitten pitää mahduttaa kaikki rentoilu ja mökkeily ja huvipuistoilu ja vuoden sosiaalinen elämä ja urheilu ja vapaa-aika. Tähän liittyy myös toinen traditio, jossa minä henkisesti ranteitani vääntelen, että miten ikinä minä saan mitään lomaa, kun täällä kotia ja lapsia hoidan muutenkin ja mikä sitten lomalla niin muuttuu, ja kutakuinkin riippumatta suurmetsurin liikkeistä, saadaan kahteen ensimmäiseen päivään mahdutettua riita minun oletuksistani siitä kuka saa koskakin nukkua pitkään ja koska on minun vuoroni olla häh.

Tämän rituaalin jälkeen virittyvät aivot kuitenkin hiljalleen lomamoodiin, ja kesävarpaat lilluvat sinilevävapaassa merivedessä ja minäkin ymmärrän, että mitäs sitä niin kauheasti ryntäilemään, valmiissa maailmassa. Ja päiväunetkin on olemassa, ottajaansa odottamassa. Niin saattaapa siinä käydä niinkin, että toisen lomaviikon lopuilla tohtori Hitachi toteaa, että eikös sitä ollut puhetta, että heinäkuun loppuun asti on lomalla.

Söin kesälomalla jäätelön ja laitoin siitä kuvan internettiin.

Niin että lomalla ollaan edelleen. Ja oikein hyvällä ollaankin. Semminkin, että ollaan tehty hienoja reissuja, viime viikosta alkoi likipitäen loman paras vaihe. No se helle tietenkin, ja kiireetöntä kotiaikaa, mutta etenkin esikoisen uimakoulu. Viime vuonna vuorottelimme, mutta tällä kertaa minä olen saanut jakamattomat vientivuorot, mikä tarkoittaa kokonaista tuntia uima-aikaa minulle - maauimalassa - joka päivä kahden viikon ajan! Niin ja on vielä helle!

Niin paljon uimakoulukonseptia olen rakastanut, että hieman valitellen joudun toteamaan esikoisen oppineen tällä kurssilla uimaan. Onneksi hän voi kuitenkin vielä ensi vuonna osallistua 7-vuotiaiden jatkokurssille, minkä jälkeen onkin jo keskimmäisen vuoro olla viisi ja näin siis minä saan uimakouluilla (jos emme muuttamaan erehdy) jopa vuoteen 2021 asti!

Ja jos nyt oikein optimistiksi ryhtyy, niin ehkä sen jälkeen lapset ovat niin isoja, että voin jälleen alkaa harrastaa uintia ilman uimakoulun tekosyytä. Kyllä, niin se varmasti menee. Harrastus nimittäin hiipui joskus esikoisen pikkulapsiaikoina, koska se lohkaisi niin ison aikaa illasta.

(Ajatelkaa, meillä oli joskus yksi lapsi ja pulaa vapaa-ajasta. Hih. Voi niitä aikoja.)

Onneksi on sentään loma.

Lapsiperheen vinkit Saarenmaalle

Matkatoverin mukaan suomenkielisestä internetistä puuttuu "Lapsiperheen vinkit Saarenmaalle". No, ei puutu enää. Ainakaan otsikkona. Sisältönä toki yhä tämänkin postauksen jälkeen.

Kuluvalla viikolla oli siis vuorossa huikentelevaisen matkailukesämme osio "lapsiperheloma Virossa", kohteena Saarenmaan pittoreski pääkaupunki Kuressaari. Matka noudatteli väljästi Italian-lomamme konseptointia, sillä erotuksella, että reissussa oli vain kaksi perhettä ja päiväohjemamme siten yhteneväisemmät. Majapaikkamme oli myös fasiliteeteiltaan vaatimattomampi - ja seurueemme jouhevampi liikkumaan - joten reissasimme enemmän ja söimme valtaosan aterioista ravintoloissa.

Erinomaisen lapsiperhekohteen Kuressaaresta teki saavutettavuus autolla - tai bussilla, kuten ekoihminen tekee - yhdessä päivässä ja kahdella lautalla, edullinen hintataso (maksoimme majoituksesta 45e/yö ja ruokailut ravintoloissa olivat tyypillisesti 20-30 euron välillä) sekä lapsiystävälliset nähtävyydet.

Lapsiystävällisellä viittaan siihen, että päiväohjelmamme muodostuivat tasolla uimaranta, hevosten katselu, kylpylä, ja pomppulinna, kaislikon raivauskoneen tuijotus, uimaranta. Lapset olivat otettuja kaikista yllämainituista, eikä aikuinen saa mahahaavaa jos jokin kohteista jäisi suorittamatta. Leikkipaikkoja Kuressaaresta löytyy useampia, ja lihapullia ja kanapastaa saa kaupungin jokaisesta ravintolasta, mutta yöelämää tai ostoskeskuksia ei ole aikuisia harhauttamassa lapsiperhelomailun ytimestä.

Kuressaaren viehättävää puuarkkitehtuuria, ja näkymä huoneemme kuistille, jossa oli hyvä istua iltaa lasten nukahdettua.

Mändjalan "dyynien" hienoa hiekkaa. (Ovat ne dyynejä ilman lainausmerkkejäkin, mutta jos mieleenne nousee sanasta kuva Dubaista, niin ei ihan sellaisia.)

Hotelli Rüütlin veekeskus ja sen ainoa vesiliukumäki, joka oli hitti lapsille yhdestä kolmenkymmeneenkuuteen ikävuoteen. 25-metrinen matka-allas, lastenallas, poreallas, ja yhteensä neljä muuta asiakasta takasivat leppoisan uimahetken.

Kuressaaren keskustan La Perla tarjosi autenttista amerikkalaisitaliasta entisen CIA-agentin arvovallalla. Kuvassa lasten bolognese (lampaanlihasta).

Koguvan kylä Muhun saarella tarjosi jäätelöt ja hengähdystauon pitkällä auto-lautta-auto-lautta-auto-matkalla Kuressaaresta Turkuun. Leo Stranius viipyi pidempään.

Kauneushoidot ja shoppailu kuuluu luonnollisesti Viron-matkan ohjelmaan. Kynnet maalattiin jo mainitun Rüütlin ilusalongissa (45min/20e), pöksyt myi Rimi-ruokakaupan edessä tiskiä pitänyt kirjavien housujen kauppias (12e). Miten on, Taikinanaama, onko riittävän värikästä?

Matkatoverini pakkasivat mukaan oman mutteripannun. Mitä neroutta! Toiseksi pakkausvinkiksi, etenkin itselleni: uima-altaan tuoman viihdykkeen puutteessa pihalelut olisi hyvä pakata mukaan asti eikä vain vihjailla lapsille niiden pakkaamisesta.

Tallinnassa söimme jälleen F-hoonessa. Toimii myös lasten kanssa, etenkin näin kesällä, valtavan terassinsa ansiosta. Ruoka oli yhä hyvää, eikä kukaan lukuisista suomalaisista ollut porsasasussa.

Lisääkin vinkkejä seuraa, kenties, mikäli saan käsiini matkatoverini kattavamman kuvamateriaalin. Ja jos kun te niitä runsaslukuisina joukkoina vaaditte.

Same same but different

Kiinaan siis ollaan menossa. Kai. (Pakollinen ehtolause, jonka esitän varmasti lentokentälle asti.) Muuton kunniaksi ajattelin, että olisikin kiva hylätä myös tämä vakiintunut blogi, jolla on mukavasti lukijoita ja kohta kolmivuotinen historia, ja aloittaa toinen - samanlainen.

En ihan itsellenikään osaa selittää miksi. Mutta siellä se lepää, internetissä, uusi blogi, jonne päivitän lähtöön liittyvistä asioista - epäilisin, että enenevissä määrin ja tänne vähenevissä määrin, kunnes muuton yhteydessä vaihdan kokonaan toisen blogin puolelle.

Olen yhden blogin nainen, kai kuitenkin.

Mikä sitten muuttuu?

Anonymiteetin taso: kuten sivupalkista huomaatte, pseudonyymini "Täti-ihminen" on vaihtunut koodinimeksi "Johanna". (En jaksa opetella toisen blogialustan käyttöä, saati käyttää rinnakkaista sähköpostiosoitetta.) Ja huolella salatun naamataulunihan julkaisin jo tovi sitten pyöräkärrypostauksessa. Että sori vaan, Suotar.

Muut perheenjäsenet saavat yhä pitää anonymiteettinsä. Kysyin Siinan esimerkin mukaisesti mieheltä, miksi hän haluaa itseään kutsuttavan uudessa blogissani. Kuulemma suurmetsuri Kyösti Hitachiksi. Yritä siinä sitten pitää asiablogia.

Jutun taso: Tuskin. Mihinkäs sitä tiikeri bloggausmaneereistaan pääsisi.

Että niin. Kovasti toivon, että pysyt matkassa mukana! Ja minä.

Huippuhelppo raparperituoremehu

Käykö teillekin niin, että puutarhaihmiset tuputtavat näihin aikoihin vuodesta raparperisatoaan? Eivätkä hyväksy vastaukseksi mutinaasi, että kun ei meillä oikein sitä kulu?

No, seuraavalla kerralla ei tarvitse mutista; edellinen tuputtaja nimittäin laittoi minulle mehureseptin satonsa kylkiäisiksi. Ja hyvän laittoikin! Tällä saa tuhottua ison kasan raparperia minimaalisella vaivalla ja maksimaalisella maulla. Olkaatten hyvät:

Täti-ihmisen kaverin raparperituoremehu

Tarvitset

Raparperia, palasiksi lohkottuna kaksi litraa
Kaksi litraa vettä
Puoli kiloa sokeria (se on paljon, voi laittaa vähemmänkin jos uskaltaa)

Valmistusoheet

Pilko ne raparperit.
Kaada päälle kaksi litraa kiehuvaa vettä. Ja sokeri.
Anna seistä yön yli (so. kymmenen tuntia).
Nauti.
(Kyseessä on tuoremehu, eli sen voisi myös pakastaa. Minä join kaiken heti.)

Ja minähän en edes pidä raparperista.

Pyöräkärry kaupungissa: Plussat ja miinukset

Vuosi sitten olimme miehen kanssa sormi hiirellä ostamassa pyöräkärryä, kunnes vielä kerran aloimme pohtia kärrylle tulevaa käyttöä. Kuopus oli parikuinen, eivätkä koko perheen pyöräretket olisi viime kesänä onnistuneet. Ja kuka nyt ensi kesästä tietäisi. Otimme sormen hiireltä.

Pari viikkoa sitten saimme tuolloin katselemamme Croozerin lainaan (koska sen omistajilla puolestaan on pieni vauva, eikä juuri nyt kärrylle käyttöä - ei siis kaupallisia yhteyksiä tässä(kään) postauksessa) ja olen aktiivisesti pohtinut menopelin hankkimisen kannattavuutta. Juuri meidän tilanteessamme.

Teknisiltä ominaisuuksiltaan kärry on nähdäkseni moitteeton:
- Kiinnitysmekanismi on helppokäyttöinen (kunhan mies ensin asensi tarvittavan prikan pyörään), mutta varman oloinen.
- Aisan kääntösäde on kattava, kärry rullaa hyvin ja kyyti on tasaista ja ymmärtääkseni miellyttävää.
- Viisipistevöissä lapset pysyvät hyvin aisoissa (eikä nukkumisasentokaan ole ihan huonoin).

Juhannusaaton kevyissä vetimissä.

Tilan puolesta kärry on myös riittävä:
- Meidän kaksi nuorimmaistamme mahtuvat kyytiin mainioisti, mutta alle metrinen keskimmäinen näyttäisi olevan lähellä maksimimittaa. Ensi vuonna polvet siis jo kunnolla koukussa.
- Tavaratilaan mahtuu piknik-kamat, neljän hengen päällysvaatteet, meikäläisen käsilaukku, jalkapallo ja manduca, eli kevyesti keskivertoperheen viikonloppuostokset.

Käyttömukavuuden osalta joudun valitettavasti antamaan myös miinusta, mikä liittyy enimmin kaupunkiajoon.
- Pelkään tukkivani liikenteen. Leveillä kevyen liikenteen väylillä, kuten jokirannassa, meno on ihan huoletonta, mutta kun ajamme kaupungissa - joko siten, että esikoinen ajaa jalkakäytävällä ja minä ajoradalla, tai siten, että ajamme molemmat pyörätiellä - tukin joko yhden autokaistan tai sitten koko pyörätien. Epäilen siis aiheuttavani vaaratilanteita leveällä, hitaalla kuljetuksellani. (Ongelma olisi pienempi kaksilapsisessa perheessä; nythän ajan kärryineni kuusivuotiaan kaupunkipyöräilyvauhtia.)
- Olen liikkeellä ilman vaunuja. Matkat eivät ole ongelma, mutta perilläoloajat ovat: yksivuotiaalle haluaisi rattaat, jotta sen voisi edes ajoittain sitoa aloilleen - jos vaikka kaipaa käsiä kolmevuotiaan kanssa. Tai muutenkin. Ensi vuonna tämä ongelma olisi pienempi. Ja vielä ensi kesänä kärrylle olisikin käyttöä, mutta seuraavana varmasti jo keskimmäinenkin saa polkea omaa pyöräänsä.
- Pakkautumisen vaiva. Kypärät, lasten vyöttämiset ja avaamiset, pyörän lukitsemiset ja avaamiset - tähän tuhraantuu yllättävän monta hetkeä, etenkin jos vaihtaa paikkaa useamman kerran reissun aikana. Ongelma on toki vastaava myös autoillessa, eli tässä mielessä bussi vetää voiton helppoudellaan.
- Ylämäissä polkeminen muuttuu aika äkkiä reisitreeniksi. Sehän on tietysti kiireisen kotiäidin elämässä pelkkä plussa.

Oma juhannus-look. Tarakalla olisi vielä yksi paikka vapaana. Aaahahahaha.

Summaan, että mainio vekotin, mutta käyttö jäisi meidän perheessämme varmaan melko vähäiseksi: kärry on optimivalinta jos matkustamme hyvällä säällä ilman aikatauluja alle viiden kilometrin päähän (jotta esikoinen jaksaa polkea myös kotiin). Niitä leveitä kevyen liikenteen väyliä pitkin. Kesälomapeli siis. (Päiväkotikuljetuksiin emme tarvitse menopelejä, koska matkaa on kortteli, ja harrastuksiin... no, niihin on yleensä aina kiire tai menee liian myöhään tai [lisää tähän hyvä tekosyy].)

Jos asuisi vähän enemmän haja-asutusalueella, juuri päiväkotikuljetuksiin vehje olisi täydellinen. Siihen sitä ovat käyttäneet kärryn oikeat omistajatkin: kärryllä lapsi hoitoon, kärry päiväkodin pihaan parkkiin ja itse pyöräillen töihin. Nerokasta.

Paluu tulevaisuuteen

Yli vuosi sitten tuskailin täällä tulevaisuudensuunnitelmiemme epämääräisyyttä. Pian tuon jälkeen mies sai töitä Helsingistä sekä postdoc-paikan Kiinasta. Luulin ensinmainitun vastaanottamisen sulkevan pois jälkimmäisen, mutta Kiinan pestin toteutumisessa olikin joustoa. Ja loppukeväästä kävi ilmi, että voimme sekä syödä että säästää: jos lähtisimme Kiinaan, miehen työ Helsingissä jatkuisi sen jälkeen. 

Minä, joka haluaisin sementöidä kaiken hyvissä ajoin kalenteriin, olen joutunut oppimaan aivan uudenlaista huolettomuutta. Ehkä muutetaan, ehkä ei. Viime syksynä juoksimme asuntonäytöissä Helsingissä. Kunnes lopetimme. Nyt keväällä laitoimme kovalla tohinalla asuntomme myyntiin. Ja otimme sen yhden näytön jälkeen pois. Katsotaan nyt.

Meistä huolettomampi, mies, on pitänyt Kiinaan lähtöä jo pitkään faktana, mutta minä olen halunnut ajatella, että ehkä ja kenties. En usko, ennen kuin näen viisumin passissani. Nyt lähtö on sovittu miehen työnantajan kanssa, työsopimus Wuhanin yliopistoon pilkistää tärkeiden papereiden laatikosta ja kahdelle vanhimmalle lapselle on varattu päiväkotipaikat yliopiston päiväkodista.

Työhönottoterveystodistuksessa kysyttiin kaikki normivaivat.

Pikku hiljaa pitää kai minunkin hyväksyä: olemme lähdössä ensi vuodeksi Kiinaan. Kolmen kuukauden kuluttua.

Seuraavaksi pitää kai kertoa lapsille.

Pallojalkoja

Sain suurella työllä houkuteltua esikoisen kokeilemaan jalkapallokoulua ja mukaan pääsi myös yli-innokas alaikäinen keskimmäinen. Tunnin jälkeen meillä oli perheessä neljä jalkapalloentusiastia. Hyvin menee, hykertelimme me vanhemmat intoilijat.

Lasten jalkapallon jälkeen oli rouvaitten vuoro.

Tästä syystä Ranskan ja Nigerian pojat pääsivät nauhalta katsottaviksi lasten nukuttamisen jälkeen. Myöhäispelikin piti katsoa, mutta ei vain ihminen pysynyt hereillä. Vaikka hyvin ymmärrän miksi, en voi olla kokematta vääryyttä siinä, että yhteen päivään tuhlataan monta peliä, kun jää niin monta päivää vuodessa käyttämättä.

Onneksi ei tämä!

Talo Italiassa: Kymmenen hyvää ja kaunista

(Tämänkertaisen) täydellisen loman resepti oli seuraava:

1. Seura

Kuten edellisen postauksen kommenteissa tuli esiin, tärkeintä ryhmämatkailussa on valita matkaseuransa tarkkaan. Paitsi että me emme valinneet mitään, mutta meidät huolittiin mukaan, eli hyvässä seurassa olimme. Ainuttakaan työvuoroa ei jaettu, eikä koskaan tarvinnut ihmetellä, että kukakohan mahtaisi tiskata. Täten työnteko jäi sivuosaan, ja pääosassa oli muuten hyvässä seurassa oleilu.

Yhdeksän lapsen joukko - ja uima-allas - takasi lapsille juhlaa aamusta iltaan.

2. Talo

Majapaikkamme oli osan seurueesta jo aiemmin hyväksi havaitsema. Ja loistava olikin, niin tunnelmaltaan kuin toimivuudeltaan. Neljälle perheelle löytyi makuuhuoneet kylpyhuoneineen sekä vielä viides isoimpia lapsia varten. Iso keittiö, jossa sai laittaa ruokaa kaasuhellalla, terassit ja hyvinhoidettu uima-allas. Täydellisen luksusta.

3. Ruoka

Ruoassa ei tässä seurueessa säästelty. Yksi matkatovereistamme erikoistui grilliherkkuihin, toinen osasi loihtia friteerattujen kesäkurpitsankukkien kaltaisia juhlaeväitä ja minä pääsin toteamaan, että tuoreiden tomaattien ja vastapoimitun parmesanin kera tututkin reseptit pääsevät erityiseen loistoon.

4. Lämpö

Ihana lämpö. Sitä kelpaa muistella näin keskikesällä kotimaassa.
 

5. Pizza

Matkakohteena Italia on siitä loistava, että huonompikin ravintola tarjoaa yleensä hyvää ruokaa, keskiverto erinomaista. Ja voiko ruoka oikeastaan hyvästä Pizza Margaritasta parantua? Yksinkertaista ja nerokasta - ja kelpaa jopa minun valikoivalle jälkikasvulleni!

  

7. Kahvi

Täydellisiä cappuccinoja hintaan, jolla helsinkiläisessä kahvilassa ei sanota asiakkaalle edes päivää. Ihanaa kahvia, ihanan täyteläistä maitoa, eikä pelkoa hylaluirun kysymättä tarjoamisesta. Ilokseni myös huomaan, että blogiraportti ei ollut matkalla mielessäni: en valokuvannut yhtään kahvikuppia.

8. Jäätelö

Syy poistua talolta, syy pitää tauko, koska vain hyvä tekosyy.

8. Hevostyttöily

Matkalla syntyi kaksi uutta hevostyttöä (ja yksi vanha hevostyttö nosti päätään). Kolmivuotias ratsasti rennosti kuin olisi syntynyt satulassa, kuusivuotias kokeili ravia ja kolmekymmentäkuusivuotias laukkaa. Vakiharrastusta tästä tuskin voi Suomessa ottaa, mutta jos vaikka edes joskus vähän... 
 

9. Toscana

Talolla olisi hyvin voinut elellä viikon poistumatta kertaakaan - paitsi ruokakauppaan ja jäätelölle - mutta poistumisen valitessaan oli yhdessä hujauksessa sellaisissa historiallisissa kaupungeissa kuin Lucca, Pisa ja Firenze. Viimeksimainittuun teimme "loma loman sisällä" -tyyppisen päiväretken naisissa. Ei vain proseccoa ja kahvia, vaan myös taidetta!

10. Netti

Eli sen puute. Tai jos ihan rehellinen olen, talolla oli netti, mutta en ottanut sitä puhelimessani käyttöön. Televisio avattiin ensimmäistä kertaa MM-kisojen avauspelin aikaan. Vietin iltani live-ihmisten parissa. Kelpaa sitäkin muistella täällä koneen äärellä iltaisin.

"Nähdään kahden vuoden päästä täällä," hyvästeli yksi lapsista meidät lähtiessämme. Näemme varmasti lähiviikkojen sisällä Suomessa, mutta ei kyllä yhtään harmittaisi tuonkaan lauseen toteutuminen.

Talo Italiassa: Perheversio

Salamatkustajan Satu kyseli taannoin australialaisturistien innostamana kokemuksia ryhmäperhematkailusta. Nyt minulla sellainen on, ja ainoa ongelmani on olla vaikuttamatta valheelliselta hehkutuksineni. Kun joskus kaikki on vaan niin kertakaikkisen kohdillaan.

Matkustelu on yksi elämän osa-alue, joka meillä on mullistunut täysin lasten synnyttyä. Aiemmin suosimamme kaupunkilomat ovat lasten kanssa monin tavoin työläämpiä: on päiväunia ja ruoka-aikoja, on aikaisia nukkumaanmenoaikoja, joiden jälkeen koittava hotellihuonekuolema ei pidemmän päälle houkuta. Ja kuinka montaa museota lasten kanssa kuitenkaan jaksaa koluta? Aivan. Kallista matkailu kuitenkin on.

Tämän seurauksena ulkomaanmatkailumme on typistynyt vuosittaiseen (ihanaan) Tukholman visiittiin, jossa olemme saaneet asua kotimajoituksessa hotellin sijaan. Minä olen ehdotellut uudeksi konseptiksi Bamse-klubi -tyyppisiä helppoja pakettimatkoja, mutta mies on tyrmännyt ajatuksen viikosta hotellin uima-altaalla all-inclusive-ravintolan ranskalaisia syöden. Yhdessä olemme mehustelleet ajatuksella talon vuokraamisesta ystävien kanssa jostain keskeisestä Euroopasta, mutta vasta kun meille tarjottimella kannettiin tilaisuus lähteä valmiille lomalle, suunnitelma toteutui.

Neljä perhettä - kahdeksan aikuista ja yhdeksän lasta ikähaitarilla 1-10 - toskanalaisella villalla tarkoitti viikkoa uima-altaalla ja pitkässä pöydässä herkutellen, myöhäisiä öitä ja aikaisia aamuja, retkiä ja ratsastusta. Hyvää seuraa aina sitä kaipaaville, omaa rauhaa sitä.

Talonvuokrauskonseptissa ainoa huoleni on kohdistunut loman mahdollisuuteen kotiäidin näkökulmasta. Kun arkeni koostuu ruoanlaitosta ja yleisestä lasten huollosta, tuntuu teorian tasolla vaikealta nähdä lomaa siinä, että tekee samaa - olkoonkin, että toisissa olosuhteissa.

Huoli oli täydellisen aiheeton.

Ensinnäkin, lasten kaitseminen ei ole samaa uima-altaalla polskien kuin kotihiekkalaatikolla tylsyyttä vastaan taistellen. Lastenhoidoksi sitä kehtaa kutsua ainoastaan yksivuotiaan osalta. Ja toiseksi, vaikka ruokaa joutuu (joku) laittamaan monesti päivässä lomallakin, oli matkalla kauppavuoroja ja tiskejä jakamassa kahdeksan aikuista kahden saati yhden sijaan - ja yhdeksän puurolautasta menee kuitenkin kutakuinkin samassa kuin kolmekin.

Eli kyllä, täydellisen perheloman konsepti on löytynyt. Ja lisää hehkutusta seuraa. Epäilemättä heti MM-kisojen päätyttyä.

Salaliittoteoria

Tuleva esikoululainen sai kevään infotilaisuudessa ensimmäisen kotitehtävän.

Lapsen tulee kerätä laatikkoon kesämuistoja, joita saa esitellä ryhmässä elokuussa. Voitte kuvitella miten tärkeänä tämä melkein-jo-koululainen olikaan.

Minun otsalleni nousivat hikikarpalot. Olen varma, että todellisuudessa kotiläksy on vanhemmille. Samalla tavalla kuin ne neuvolan laput, jotka annetaan kahdeksaa kuukautta ennen kuin ne tulee palauttaa täytettynä. Lyön vetoa, että niiden tärkein funktio on vanhempien sitoutuneisuuden tarkastelu.

Ai miksi? Koska unohtunutta lappua ei ole koskaan tarvinnut täyttää uudelleen.

Laputhan tietenkin täytetään hyvissä ajoin ja säilytetään ensimmäiset puoli vuotta työpöydällä päällimmäisenä, kunnes sitten laitetaan hyvään talteen. Etteivät katoa.

Eivät katoa - kotoa.

Parasta televisiossa

Olen katsonut viimeiset kolme iltaa televisiota. Koska Twitter käski.

Selitän. Katson televisiota hyvin vähän. (Tietenkin, kaikkihan niin sanovat, ja jos katsovat, niin korkeintaan iranilaisia taide-elokuvia ja A-talkia. Tarkennettakoon siis, että en katso tv-ohjelmia läheskään joka viikko, televisiosta tuskin koskaan.) Seurauksena ja varmasti myös osittaisena syynä on se, että en lue ohjelmatietoja - ja sen olen karvaasti oppinut, että jos tv:n avaa sattumanvaraisella hetkellä, sieltä tulee aivan varmasti pelkkää kuraa. (Sen sijaan internetissä on vain puhdasta laatua liikenteessä!) Jonkun pitää siis tulla erikseen kertomaan minulle mitä katsoa.

Taannoin se oli kanssabloggaaja STD, joka kertoi, että Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin on loistava. Vallan linnaketta kehui puolet kavereistani ja Solsidania samoin. Niin ja sitten oli tietenkin Silta. (Josta katsoin toisenkin kauden, vaikka ensimmäisen kauden loppu oli mielestäni kauhea fiasko.) Näistä suosituksista olen ollut äärimmäisen onnellinen.

Edelliset iltani on saanut Teeman uudelleenlähettämä Kuolleista palanneet, jota Twitterissä on siis hehkutettu. (Ja kyllä, ymmärrän, että minulle mainostetaan: seuraan Yle Teemaa, joka uudelleentwiittaa kaikki sarjaa kehuvat twiitit.) Se täyttää ainakin kaksi kolmesta vaatimuksestani hyvälle tv-viihteelle, jotka ovat että sarjan tulee olla

1. katsottavissa valitsemallani hetkellä, eli käytännössä Yle Areenalla (no on meillä joku tallentava digivehje, mutta en ole koskaan vaivautunut käyttämään sitä)
2. kohtuullisen pituinen (joskin kohdan kolmen toteutuessa toivon tietenkin kohtuutonta) ja
3. loistava.

Valitettavasti "loistavaan" Kuolleista palanneet ei taida päästä. Se on kyllä "ihan hyvä". Sekä "vähän liian pelottava" yksin öisin katsottavaksi. Plussaa kuitenkin ranskalaisuudesta, eli tekstitettyä keskustelua seuratessa syntyy illuusio siitä, että lukioranskalla selviäisin hengissä - jos nyt en alikulkutunnelipuukottajasta, niin hyvänpäivänkeskustelusta. Mutta katsonen loppuun.

Televisiokanavan tietoisuuteeni nostama random-tyyppien kehu ei siis täysin vastannut luotetuilta tahoilta tulleita katsomissuosituksia. Kavereiden suosituksissa pysymisessä onkin vissi etu paitsi ajantuhlauksen suhteen myös tärkeältä sosiaaliselta kannalta, kuten kuusivuotias (jälleen kerran) on jo ymmärtänyt.

- Mun pitää aina katsoa Karvinen. Istun ruokapöydässä Veikon [nimi muutettu] vieressä ja Veikko katsoo Karvista. Sitten me keskustellaan siitä.

Tältä kannalta tietysti pitäisi katsoa Putousta ja Vain elämäätä - ja lätkää - jotka niin ikään toistuvasti täyttävät somefiidini. Mutta ne eivät (onneksi) täytä vaatimusteni alkeitakaan, joten saan pysytellä ignooraavassa ignoranssissani.

Kohtauksia eräästä lapsiperheestä

Kohtaus 1, jossa feministin sielu lepää

Esikoisen lastentarhanopettaja kehui lapsen antaneen hänelle palautetta. Aikuinen oli viitannut johonkin sanalla poikamainen, jolloin esikoinen oli kääntynyt puuhistaan ja todennut (hyvin rauhallisesti ja opettavaisesti, minulle kuvailtiin)

- Kuule Maija [nimi muutettu], ei ole olemassa juttuja, jotka ovat poikamaisia tai tyttömäisiä.

Aivan juuri näin se on, opettaja oli myöntänyt, jokainen tykkää siitä mistä tykkää. Kyllä siinä äidin sydän oli pakahtua ylpeydestä: lapsihan on kuin ilmetty äitinsä! Eli teoria hyvin hallussa, mutta käytäntö sitten mitä sattuu.

Kohtaus 2, jossa perhe lepää

Mies on viime viikon kääntyillyt tuskissaan vuoteessa. Kuumaa, kuulemma. Mmhm, olen mutissut paksun peittoni alta. Perjantaina ratkaisukeskeinen henkilöhahmomme kantoi kotiin ilmastointilaitteen. (Käytetyn sentään, ja onneksi sen verran kovaäänisen, että sitä ei voi pitää päällä nukkuessa, vaan vain hetken sitä ennen.)

Tehokkaasti laite onkin pienen makuuhuoneemme viilentänyt. (Yhden peiton kanssa pärjää silti, huh.) Eilen siirsimme kuopuksen pinnasängyn huoneeseemme, josko tämänhetkinen huonounisuus* helpottaisi. Siitähän loihe isommat lapset valittamaan, että miksi heidän pitää nukkua kuumassa lastenhuoneessa, hekin haluavat viileään!

Koska televisiosta tuli jotain urheilua ja halusin itsekin nukkumaan, luovutin taisteluitta. Arvaatte varmaan lopputuloksen? Mutta huoli pois, lastenhuoneen lattialle oli varmasti hyvä käpertyä mukavan** penkkiurheilutuokion jälkeen. Ja miehen lohduksi: hän oli jo aiemmin päivällä ajanut kolarin ja porannut käteensä, joten kuumassa nukkuminen tuskin oli päivän murheista suurin.

* Kuopuksella on yksi tiukimmista vaiheista (tm) ikinä. Ei syö, ei nuku, arvatenkin hieman tyytymätön. Hampaita? Miksipä ei? Tai sitten MPR-rokotteen jälkiseuraamuksia tai vain flunssaa ja kuumaa. Yksi lääkäri arvaili enteroakin (toista lasta varsinaisesti tutkiessaan). Tiedä häntä, loppumaan kyllä joutaisi.

** Heräsin (korvatulpat päässä, suljetun oven takana) järjettömään tuuletushuutoon, josta päättelin Suomen voittaneen. Aamulla sitten Facebookista ymmärsin, että peli olikin Putinin tilaama ja tuomarit lahjottu, mikä varmasti onkin ainoa mahdollinen selitys sille, että Suomi saattaisi finaalipelin hävitä. *empaattista nyökyttelyä*