Postilaatikkoon tipahti liiton terveisinä kalenteri ensi vuodelle. Tämä pisti harmittamaan ja jännittämään. Harmittamaan, koska olisin halunnut sellaisen kivan Moleskinen kalenterin. Jännittämään, koska se tarkoittaa, että ensi vuosi on jo ihan lähellä.
Ensi vuoden lähestyminen jännittää siksi, että tuolloin koittaa minun töihinpaluuni. (Täysipäiväiseksi siis.) Mikä jännittää siksi, että sitten tämä "ikimuistoinen vauvavuosi" on taas kulunut loppuun ihan huomaamatta ja edessä on ihan hullu työvuosi. Pelottaa selviänkö siitä, saanko duunia valmiiksi, osaanko ollenkaan.
Vuodenvaihde valittiin ihan Kela-teknisistä syistä eli tuolloin on viimeinen mahdollisuus miehen aloittaa isyyskuukautensa. Nyt tuntuu, että se tulee vähän liian pian. Joku voisi sanoa, että ainahan se tulee liian pian, mutta en ole samaa mieltä: minusta ei ole vuosikausiksi kotiinjääjäksi. Johtuuko sitten työkuvioiden ahdistavuudesta vai kotona olemisen lokoisuudesta näin toisella kertaa, että minkäänlaista hinkua töihinpaluuseen ei vielä ole. Varmaan molemmista.
Nyt siis olen sellainen parjattu äiti, joka ei halua antaa isälle osuutta lapsenhoitovuoroista. Ja meillä kun mies ei suorastaan anellut saada jäädä kotiin, vaan aloite tuli minulta, niin on vähän noloa olla perumassa sitä...
Mutta jos vaikka kuukauden vielä... Pari pientä viikkoa niin sitten olen valmis lopettamaan. Ihan yksi päivä vain. Ihan pikkuisen enemmän vain? Jooko?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti